lauantai 29. syyskuuta 2018

Harakanpesän syksy

Edellisestä kirjoituskerrasta on kulunut pitkä aika. Se lienee kohtalaisen selvä merkki siitä, että ei ole tullut tarvetta enää tarttua tähän itseilmaisun tapaan. Olen kai siis kirjoittanut jo kaiken, mistä olen hyväksi nähnyt mahdollisille lukijoille ja silkasta oman sanomisen halustani ja omaksi huvikseni jotakin sanoa. Aikaa ensimmäisen ja nyt tämän (luullakseni vihoviimeisen??) jutun välissä on vierähtänyt monta vuotta. Kaikkiaan näitä harakkajuttuja on kertynyt 232. Hämmästyttävä määrä, sillä aloittaessani kuvittelin tekeväni ihan muutaman kokeilun ja homman tyssäävän lyhyeen. Ilmeisesti sitten jollain lailla tykästyin tähän julkiseen päiväkirjanpitoon. Ehkä minusta oli mukava hämmästyttää lähipiiriäni, koska ei kukaan tuttuni ollut taatusti osannut ajatella minua miksikään blogikirjoittajaksi. Niitä naputtelevat ihan toisentapaiset ihmiset!

Suuren suuria lukijamääriä en ajatellut tavoittavani enkä kummemmempaa julkisuutta  kaivannut.Tulojen hankkimista ja mainostajia en osannut edes ajatella blogeilla mahdolliseksi.  Muutamat ( harvahkot, mutta sitäkin uskollisemmat) ovat kai lähes kaikki juttuni lukaisseet läpi. Mitä ovat itsekseen ajatelleet lukemastaan tai minusta sanojen takana, siitä minulla ei ole hajua, sillä kovin paljoa suoranaista palautetta ei ole näkynyt tai  kuulunut. Jotkut tuttuni ovat ikäänkuin anteeksipyydellen selittäneet, etteivät juuri nyt ole ehtineet vilkaista "harakanpesään", mutta "lupailevat " lukevansa sitten monta juttua kerralla , kun"sopiva aika" tulee eteen. Hmm...Kamalaa, jos pitäisi lukea ihan kuin säälistä mokoman höperön tuttavan "hengentuotteita" ilman todellista omaa kiinnostusta. Muutama suorapuheinen läheinen on myös tokaissut,  ettei heillä valitettavasti juuri koskaan ole tarpeeksi aikaa sepustusteni läpi kahlaamiseen. Ymmärrän, sillä aika pian juttuni rupesivat turpoamaan. Paisuivat tolkuttoman pitkiksi. Tottahan sen itsekin huomasin.
(Mihinkäs  koira karvoistaan pääsee? Paljolla puhumisellakin  saan  ihmiset kyllästymään itseeni. Kovin tuttu tunne.)

Aloituskipinän tähän puuhaan sohaisi vauhdikas ja energinen  serkku-Paula yhtenä talvipäivänä kevyesti heittämällä ilmaan: ruvetaan mekin bloggaamaan! Oli näet ollut puheena Ruotsissa siihen aikaan ihan legendaksi noussut, lähes satavuotias Dagny,  terävä-älyinen, hauska ja hyvämuistinen mummeli. Hänen lyhyistä, mutta eloisasti huomioita heittelevistä blogiteksteistään  olivat kiinnostuneet  kymmenettuhannet seuraajat ympäri koko Pohjolan. Pieniä hupaisia muistoja, havaintoja ja mielipiteitä maailman menosta ennen ja nyt, sekä upeita kukkakuvia.Mahtava Dagny.

Mikä siinä- voisi kai meidänkin datataidoilla ja masiinoilla semmoistakin harrastaa. Osaisikohan sitä noin vain höpistä ja muillekin ajatuksiaan tarjoilla? Ei kai se juuri kummempaa olisi kuin jutustelu ystävien kesken?

En minä todellakaan haaveillut rupeavani Suomen julkkis-Dagnyksi, ihmemummuksi, kun naputtelin ensimmäistä juttuani. Muistan ensin toki kysyneeni  pojaltani ,voisinko ja ennenkaikkea osaisinkohan minäkin hänen mielestään kirjoittaa blogitekstin?Miten se tapahtuisi?Olisiko se hänen mielestään ihan tyhmää?Koska Mikko ei ollut torjuva, ei leimannut ajatustani pöhköksi tai "vaaralliseksi", ryhdyin sen enempää jahkaamatta hommaan. Muutaman Mikon antaman käytännön ohjeen jälkeen ryhdyin toimeen ilman turhaa kainostelua ja kursailua. Eikä siinä mennyt kuin pikkuinen touhuntäyteinen ja sensuroimaton hetki ja jo oli juttu valmis. Pikainen napin painallus punaisesta ruudusta PÄIVITÄ ja siinä se oli, eka juttuni mustana valkoisella: Naistenketju. 
Ensimmäinen oma blogiteksti. Sitä ennen olin jo keksinyt blogilleni mielestäni hauskan ja minua kuvaavan nimen ja taustakuvan, itse taiteilemani kuvan Alter Egostani Harakasta. Sitten keksin laittaa myös tuotokseni liitteeksi kuvan, yhden satojen piirroskuvieni kokoelmista. 

Wow. Tuntui kyllä aika uskaliaalta ja omituiselta, mutta tehty mikä tehty. Olin näin uskaltanut lähettää ensimmäisen rääkäisyn omasta Harakanpesästäni jonnekin kauas bittiavaruuteen.Löytääkö joku sen todellakin, lukeeko sen joku jossain? Sitten katsoin parhaaksi tunnustaa tekoseni ja kertoa osoitteen muutamalle tutulleni. Ehkä heitä kiinnostaisi nähdä mitä "se" nyt oikein on alkanut höperehtiä!!Suoraan sanoen monet näyttivät ihmettelevän moista  esiintuloa näinkin ikäihmiseltä.

Aloin kysellä, milloin Paulan ensimmäinen juttu mahtaa tulla  luettavaksi. Syvä hiljaisuus. Ei juuta ei jaata. Muutaman päivän päästä minä joka tapauksessa innostuin taas naputtelemaan jo seuraavaa mieleen tullutta ajankohtaista aihettani:Kampaajalla. Siihenkin taas kuva mukaan vanhoista piirroksistani. Jo kaksi tuotosta julki lähes yhdellä innostuksen purskautuksella!
Paulalta vaan ei irronnut muuta kuin tavallista sähköpostia. Hyvä niinkin. En usko hänen ikinä lukeneen ainuttakaan minun pulinoistani, vaikka kuinka yritin puristaa ilmoille jotain kommenttia, kiitosta tai torjuntaa.  Kiemurteli vain ilman selvää kommenttia kun kysyin mielipidettä! Ehkä ei osannut koneeltaan edes blogiani etsiä, vaikka kuinka olin antanut osoitteen.  Eikä  Paula ikinä tosissaan edes ajatellut kirjoittamista, sehän oli kyllä minulle alusta asti jokseenkin selvä. Paulalla oli aina lennokas tyyli puhuessaan  harrastaa tuon tapaista "small talkia". 


Mutta värikkäänä ja inspiroivana persoonana Paula toki tuotti usein materiaalia minun jutuilleni. Viimeiset Paulaa koskevat maininnat ovat tulleet kirjoitelmiini siitä syvästä kaipauksesta, minkä hänen äkillinen kuolemansa viime syksynä toi päiviini. Hämmästyin huomatessani kuinka paljon Paula oikeastaan oli ollut mukana kaikessa arjessani, vaikka asui toisessa maassa. Yhteydenpidostamme oli kehkeytynyt tiivistä ja inspiroivaa. Nuorina aikuisina olimme  olleet vuosikymmenet vieraita,  harvoin ja pinnallisesti toistemme kanssa tekemisissä sukulaisuudestamme huolimatta. Viimeiset vuosikymmenet olivatkin sitten lämpimän  läheisyyden aikaa.

Kävin tässä yhtenä iltapäivänä läpi vanhojen juttujeni aiheita. Joistakin otsikoista en nyt pystynyt  hahmottamaan mistä itse jutussa mahtaisi olla kysymys. Piti lukaista läpi ja hämmästellä: ai tämmöistäkö olen kirjoitellut ja miettinyt. Monet otsikot tuntuivat nyt selatessani tylsiltä, jotkut suorastaan supertyhmiltä.  kulahtaneilta, banaaleilta, ikivanhoilta kliseiltä. lapsellisen mitäänsanomattomilta. Hävettäviltä! Esimerkiksi tämmöiset "helmet": Oi aikoja, oi tapoja; Oma maa mansikka; Aika aikaa kutakin; Sankareita-onko heitä; Ajatuksia Adventin aikaan; jne, jne........
Voi voi, kiusallista. 

Mutta oli siellä muutama onnistunutkin, vaikka itse tässä kehun. Joissakin jutuissa mukana oleva kuva myös yllätti minut iloisesti näin ajan jälkeen  nähtynä. Joko juttuun hyvin sopiva kuva tai puhtaasti kaunis kuva. Ja minunko tekemä? Ajatella, olen joskus onnistunut noin hyvin! En onneksi tuntenut koko ajan häpeää juttuja esiin pyörittäessäni.  Huomasin kirjoittamisessani käyttäneeni jonkunlaista "tajunnanvirta-tekniikkaa". Toisin sanoen ajatus yksi saattoi oudosti johdattaa eri suuntaan ajatukseen kaksi , joka taas johdatti kolmanteen: jotain ihan muuta outoa ja ennakoimatonta asiaa kuin lähtökohta. Rönsy rönsyn perään. Jutun alusta ei voinut arvata mihin muutamien uusien mutkien kautta lopussa päädyttiin. Kuritonta ja ilman selvää loogisuutta ja (turhaa vai hyödyllistä??)) itsekritiikkiä.  Enhän tässä ollut kirjoittamassa YO-esseetä, en uutta opetussuunnitelmaa tai muutakaan vaativaa tekelettä, joitten kanssa joskus olin sentään kirjoittamista joutunut harjoittamaan. Annoinpahan  vaan ajatusten ja sanojen vallattomasti ja vuolaasti virrata. Kunhan edes suurinpiirtein kirjaimet ja välimerkit osuivat kohdalleen. Omaksi iloksi tehtyä viihdettä .

En osaa keksiä syytä, miksi joitakin juttuja on luettu paljon useammin kuin muita. Olivatko oikeasti kiinnostavampia tai paremmin kirjoitettuja? Vai onko vain avattu yhteys, muttei silti luettu? Tämmöisiä suosikkeja ovat olleet esimerkiksi semmoiset otsikot kuin Hursti, pellava, palttina. rohdin; Saituri, kitupiikki, itara penninvenyttäjä; Ylijäämänainen; In Memoriam hieno kouluni.
Joistakin jutuista pidin aika lailla, mutta jostain syystä niitä ei ollut monikaan osunut lukemaan.  Monissa paljastui toistuva kaava:  mieltymykseni palata vanhoihin muistoihin. Tai lähes päinvastainen trendi: pelko ja huoli tulevaisuudesta. Vanheneminen, sairaus ja kuolema toistuvat jutuissani moneen kertaan. Mutta myös ilo ja innostus lapsenlapsista tai sukulaishäistä, lemmikkieläimistä ja luonnon kauneudesta. Ilahduin kun huomasin aika useita kirjojen tai lehtijuttujen innostamia purkauksia, joskus kerrassaan kiihkeitä ja kantaaottavia. Kiukkuakin löytyi. Taiteista ja niiden omakohtaisesta harrastamisesta oli välillä purskahtanut isoja  tunteita ilmoille. Usein aihe oli löytynyt kirjoituspäivän nimikkoteemasta tai ajankohdasta ja sai värinsä ja tunnelmansa päivän minussa aiheuttamista mielikuvista ja omakohtaisista  muistoista .

Moni pitäisi mahdottomana, tyhmänä jopa ylivoimaisen  kiusallisena ryhtyä kirjoittamaan omia pikkuasioitaan, pelkojaan , sairauksiaan, ärtymyksen aiheitaan tai masennusajatuksiaan muille luettavaksi. Minä olen kääntänyt asian niin, että kirjoitettuani olen kieltäytynyt häpeämästä. Kirjoittamalla olen ikäänkuin vahvistunut ja saanut paremman näkökulman kulloiseenkin ajatusryteikköön tai solmuun. Olen siis ikäänkuin terapoinut itseäni. Olen vähät välittänyt pohtia , onko sitä luettu , oltu kanssani eri mieltä, kenties jopa  paheksuttu typeryyttäni tai pahimmassa tapauksessa loukkaannuttu sanomisistani .

Pyydän siis anteeksi. Anteeksi, jos joku juttuni on suututtanut tai loukannut. En ole tahallani tarkoittanut loukata. En ole tahallani tarkoittanut olla besserwisser. Olen kirjoittanut oikeastaan vain itselleni, kuin omatekoista mielentuuletusta ja terapiaa. Mutta toki olen ilahtunut muutamista kannustavista ja kehuvistakin palautteista, joita olen näinä vuosina jutuistani saanut. Kiitos.

Nyt taitaa olla sopiva ajankohta lopettaa tämä blogitus. Luultavasti olisi hyvä alkaa tehdä jotain ihan muuta, aika keksiä jotain uutta puuhaa eläkeläisen pitkiin joutilaisiin päiviin. Oikeastaan olen jo hiukan tuumaillut........?????



Harakanpesä hiljenee näin syksyllä 2018,  KRAAK KRAAK

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Tänään ja eilen

 Viisaasti eläminen, päiviensä oikein käyttäminen, ei ole kovin helppoa päätellen siitä, että kautta aikain on tarvittu ja saatu  valtavat määrät neuvoa ja opastusta tähän hommaan. Ajattelen, että tästä tarpeesta lienevät seurausta kaikki maailman uskonnot ja muut eettiset ja moraaliset oppijärjestelmät ihmiskunnan historiassa. Neuvoa oikeaan elämäntapaan ja hyviin tavoitteisiin on aina tarvittu ja ilmeisesti myös saatu.Toki on selvää, että kaikki eivät koskaan onnistu löytämään toivomiaan vastauksia ja neuvoja vaikeissa elämän esiin tuomissa tilanteissa. Kaikkina aikoina miljoonat ovat kokeneet jäävänsä ilman vastausta ja neuvoja, miten kokea elämänsä milekkääksi ja hyväksi. Eri aikakaudet  ja maapallon eri alueet ovat tarjonneet erilaisia neuvojia. 

Olen luultavasti aika tyypillinen tämän päivän suomalainen. Kuulun ns. suuriin ikäluokkiin, siis sota-ajan tyttö ja nyt jo 15 vuotta ollut yhtenä massasta, josta käytetään nimeä eläkeläiset. Minun kaikista elonpäivistäni suurin osa on takanapäin. Montako on vielä edessä, ei tietoa. Tähän astisen elämäni mittaan olen jossain määrin joutunut tai itse halunnut tutustua moniin "opassysteemeihin" ja neuvojiin, miten tätä ainutkertaista elämää olisi parasta elää: mihin uskoa, mitä tavoitella, mitä välttää, mihin pyrkiä. Neuvoja olen saanut sekä niitä edes haluamatta kuin myös itse neuvoja vartavasten etsien.Ymmärrän kyllä, että en ole koskaan ollut sitkeä etsijä, enkä varsinkaan altis kelpuuttamaan  ja vastaanottamaan neuvoja. Päinvastoin. Useimmiten olen ollut kuin pikkulapsi joka saadessaan neuvoa, sanoo :  MÄÄ OSAAN KYLLÄ ITSE!


Neuvo, joka toistuu tämän ikäisille tarjotuissa oppaissa on:  muista elää vahvasti tässä hetkessä. Elä sataprosenttisesti tätä hetkeä, älä haikaile menneitä. Menneet ovat menneitä, olivatpa sitten hyviä tai pahoja. Huomisesta ei myöskään kannata liikaa  mesoa, koska ei ole mitään takeita, että saisin sitä edes kohdata. Totta tietysti sekin. Mutta, tunnen taas halua pullikoida tätäkin neuvoa vastaan. Tykkään näet halukkaasti muistella omia ja muittenkin ihmisten menneitä vaiheita. Ikään kuin oikein menneisyyteen katseeni tarkentaen. Etten suinkaan ole ainoa, sen huomaan monien ihmisten halusta paitsi puhua menneista, myös halusta kirjoittaa ja lukea noista ohitetuista vuosista ja vuosikymmenistä. Nyt en tarkoita varsinaista historiaa, en mitään Napoleonin sotia, Mooseksen ja Aaronin johtamaa pakoa Egyptistä , en  Kiinan kolmannen dynastian taidetta tai teollisuuden vallankumousta Englannissa. Minä tarkoitan lähihistoriaa, aikaa, josta itselläni on kokemuksia ja elämyksiä muistissani uudelleen katseltavaksi ja puntaroitavaksi. Minä nimenomaan haluan ikäänkuin katsoa peruutuspeiliin  ja hautoa kaikenmoisia vähäpätöisiäkin vanhoja juttuja vaikka koko elokuisen päivän. Se on minusta parempaa viihdettä  kuin huono viihdesoppa tai tosi-tv jota telkusta tarjoillaan.Voin siitä vähän vielä oppiakin.

Onneksi joskus saan yllättävää tukea tälle harrastukselleni. Esimerkiksi näin: pieni mitätön Hesarin palstaTänään sivulla HS 50 vuotta sitten maanantaina 26.8.1968.Jutussa palataan aikaan, jonka olen elänyt, jonka muistan. 
Vuosi 1968 oli merkittävä ja syvät jäljet jättänyt vuosi koko maailmalle, erityisesti Euroopalle. Neuvostotankit yhdessä muiden Varsovanliiton sotilaiden kanssa miehittivät Tshekkoslovakian koko muun maailman kauhistuneena pelätessä tulevia tapahtumia. Olin silloin 25 vuotias opettaja. Kun ikäänkuin katson nyt itseäni noina elokuun kriittisinä viikkoina, joudun nolostuneena toteamaan olleeni tyhmä ja lähes välinpitämätön maailmasta ympärilläni. Ainakin jos otetaan huomioon, että olisi pitänyt olla valveutunut, koska olin lasten opettaja ja kasvattaja. 
(Miksi mahdoinkin olla niin välinpitämätön  suurista ja tärkeistä asioista??Sitä kannattaa vielä tänäänkin ihmetellä)

Kaiketi se selittyy sillä, että oma sisäinen maailmani oli mitä melkoisimmassa myllerryksessä. Ajatusmaailmani ja tunteeni olivat joutuneet koetteille uuden asian edessä. Niin luulen.
Olin jokseenkin vähän innostuneesti lähtenyt elämäni ensimmäiselle aurinkolomalle Israeliin parhaan ystäväni seurassa ja hänen innostamanaan. Sinne lähdettiin oikeastaan vain ajatuksella,  että pääsemme Välimeren rantaan. Kreikan ja Italian matkat olivat loppuunmyydyt. En uskonut olevani kiinnostunut  Israelista lomakohteena enkä ainakaan mahdollisista matkan muista osallistujista, koska kuvittelin maan  kiinnostavan vain huippu-uskovaisia turisteja. 
Monista uskontotuntien tutuksi tekemistä , sinänsä kyllä kiinnostaviksi osottautuneista kohteista huolimatta en kohdannut elävää Jeesusta, mutta sensijaan kohtasin HÄNET, elämäni rakkauden, joka lumosi minut niin, että mikään muu ympärilläni ei enää oikein kuulunut eikä näkynyt sen kuplan sisäpuolelle, mihin tämä täydellinen hullaannus minut sulki. Se pani myös ystävyyden tyttöystäväni kanssa ankarasti koetteille. Matkalta palattiin dramaattisissa tunnelmissa ja ajatuksissa.

Tästä tapahtumasta ei kerrottu päivän Hesarin uutispätkässä! Eipä tietenkään, vaan juttu kertoi tunnelmien kiristymisestä Tshekkoslovakiassa juuri noina lomani päivinä. Oikeastaan koko Euroopassa seurasi  piinaava odotus ja sodan pelko. Uutisjutussa kerrotaan neuvottelujen pitkittymisestä. Juttua kuvittava mustavalkokuva on shokeeraava:väsynyt neuvostosotilas haukottelee kilpaa panssarivaunun tykinputken kanssa ja nuori tsekki istuu vaunun kannella. Odotusta, odotusta. Tilanne  kaikinpuolin auki,  Eurooppa pidättelee henkeään: mihin tämä johtaa. Ollaanko uuden sodan partaalla ?
Nyt, 50 vuotta myöhemmin, tuo tilanne on kaukana historiassa, ohitettu, ratkennut mutta pelottavan  samanlainen kysymys väreilee taas Euroopan  yllä: mihin tämä kaikki johtaa. Euroopan ongelmat ja kärjistyneet erimielisyydet ovat taas tätä päivää. 

Toinen Hesarin menneen ajan pikkulööppi on pelkästään huvittava: "Imatralle lisää puhelinkoppeja. Yleisöpuhelimet lisääntyvät Imatralla, sillä syksyn aikana posti-ja lennätinlaitos asentaa eri puolille Imatran kauppalaa seitsemän uutta puhelinkoppia. Parannus on tuntuva, sillä aikaisemmin oli laajassa kauppalassa vain viisi(5!!!!!) puhelinkoppia. Kaikki puhelinautomaatit toimivat 20 pennin rahalla". Mikä jättiloikka noista ajoista tähän päivään.

Muistanko omakohtaisesti kokeneena tuon "tuntuvan parannuksen" silloisessa kotikauppalassani? En todellakaan. Tuskin muistan puhelinkoppeja koskaan olleenkaan!En muista yhtään merkittävää puhelinkoppiepisodia noilta Imatran vuosiltani. Minulla oli sentään jo lankapuhelin. Nyt kun luin jutun, minulla aukeni kokonainen kuvakirja päässäni hauskoja, sekä myös dramaattisia puhelinkoppimuistoja päässäni muualta vuosilta ennen kännykkämaailmaan siirtymistäni. Entä sitten ne vuodet, jolloin  lankapuhelimia todellakaan vielä ollut vanhempieni kotona, eikä  ensimmäisessä koulussani Parikkalan Rautalahdessa. MITEN siinä maailmassa oikein elettiin? Kirjoitettiin paljon kirjeitä, äidille ja isälle, siskolle. Jokunen rakkauskirjekin taisi kulkea.

Poissa ovat nyt Neuvostoliitto, Svoboda, Tito ja Ceausescu. Kekkosen muistokin on jo kovin haalistunut . Meillä on nyt Niinistö ja Lennu-koira. Ei ole penniä, ei puhelinkioskeja. Silloinen järjen sumentanut lumoojamiehenikini on puhelujen ulottumattomissa, kai muitten "suurmiesten" seurassa siellä minne kaikki lopulta päätyvät. Uudet miehet pyrkivät valtaan niin Euroopan politiikassa . mutta taatusti samaan tapaan tunketuvat myös  hullaantuvien nykytyttöjen ajatusten herroksi. Ongelmat jatkuvat, vaikkakin hiukan eri muodoin  ja uusin ratkaisijoin. 

En siis nytkään viettänyt päivääni niinkuin elämäntaitoneuvojat kehottavat vanhuksia tekemään:elä täyttä elämään, elä tätä päivää. älä piehtaroi vanhassa. Älä murehdi tulevia. Elä.

Jotkut tykkäävät katsoa ikivanhoja elokuvia. Minä tykkään kai liika paljon omista vanhoista "elävistä kuvista" muistissani. Vanhat, aikanaan jättisuuret tunnemyrskyt eivät  enää vaikuta niin ylivoimaisilta ja kaikennieleviltä puuskilta. Kaikesta on sentään jotenkuten selvitty. Huomista päin.










    

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Miksi vanhenemme

Lapsuuden tuntemuksista kai on alkanut elää ajatus, että minusta tuntuisi oikeammalta, jos Uusivuosi olisikin syyskuun alussa. Siis että nyt elettäisiin vuoden viimeisiä viikkoja . Tänä vuonna se tarkoittaisi , että perjantaina 31 elokuuta juhlittaisiin vuoden vaihtumista toiseksi. Minusta jollain lailla on aina tuntunut, että koska on pakko määrittää  ajan kuluminen  365 vuorokauden syklissä tämän pallomme kiertoradan pituuden määräämänä, rajapyykki uuden ja vanhan kierroksen vaihteessa pitäisi olla syyskuun alkaessa eikä suinkaan keskellä pimeintä vuodenaikaa.  Ymmärrän, että tämän tuntemukseni syntyyn ovat ehkä eniten vaikuttaneet sekä tämä pohjoinen pallon kolkka, jolla minun elämänpiirini pyörii, myös  maalaisympäristössä kasvaminen ja tietysti suuren roolin elämässäni esittänyt koululaitos.

Maalaisille syksy on merkinnyt koko vuodeksi riittävän sadon korjuun saantia. Vaikka kotini ei varsinaisesti mikään maalaistalo ollutkaan vaivaisen 2 hehtaarin peltoineen, elin kuitenkin vahvasti ympäristöni tiedostaen ja oman perheeni vähäiset, mutta vaativat syystoimet ymmärtäen, koska niistä koko elantomme paljolti riippui. Jos tuli hyvä sato ja se saatiin onnistuneesti puitua ja talteen hyvälaatuisena, oli luvassa turvatumpi vuosi eteenpäin. Syyskuussa alkoi koulu . Ainakin kun olen oman koulutaipaleeni käynyt. Luulen, että aloitusaika oli ollut jo ennen minun kouluaikojanikin pitkään  pysynyt vakio. (En toki ole asiaa mistään tarkistanut). Koulun aloitus oli joka vuosi  jännittävä, iloinen ja merkittävä asia ainakin minun mielessäni. En muista koskaan suhtautuneeni siihen negatiivisin ajatuksin:voi ei, onko taas pakko, voi kuinka kurjaa!! Ei, minusta koulunalku oli täynnä  positiivisia ajatuksia ja jänniä odotuksia sisällään piilotteleva merkkipaalu uudelle jaksolle elämässä. Sama tunne jatkui ihan eläkkeelle siirtymiseeni asti vuonna 2003. Joka vuosi uusi jännittävä aloitus, uudet oppilaat, ehkä uudet työtoverit vanhojen tuttujen seassa, uusi työjärjestys vuodeksi eteenpäin. Joka vuosi erilainen mutta aina yhtä jännittävä ja mukava aloittaa. Joka kevät, toukokuun viimeisen päivänä kaivattu , mutta silti yllättävä äkkipysähdys ja ihmettely: ai,  nytkö se jo meni, tämmöinen vuosi tämä sitten oli. 
Kesäloma oli ikäänkuin Ajatonta aikaa. Se kellui irrallaan koko muusta,"oikeasta"vuodenkierrosta. Kuin jokin ei kenenkään maa, ei kenenkään aika. Nyt kai sitten elän samanlaista ajatonta aikaa kaikkina päivinä "viimeisen kesäloman" alkuun asti.  

No, jossain vaiheessa toki koululaitos siirtyi, tosiasiassa aluksi vähittäin pari viikkoa aikaisempaan aloitukseen. Mutta syyskuun alkuun sijoittamani " Uuden Aloitus" on yhä tunnemuistissani. Koen sen voimakkaana : se tuoksuu ilmassa erilaisena tuoksuna, se on  erilainen väriskaala viljapelloissa ja luonnonkukkaniityissä. Se oli hiukan kirpeämpi viima ympärillä, kun poljin kouluun. Se oli lintujen oudoissa lähtörituaaleissa sähkölangoilla ja metsän hiljenemisessä. Se on aamujen usvassa ja illan erikoisessa pimeän ja valon vuoronvaihdossa. Minä pidän syksyn alkamisesta, ainakin useimmiten. Nyt, kun olemme saaneet kokea oudon ja ainakin minun kestokykyäni pahasti koetelleen hellekesän odotan syksyn edes hiukan palauttavan energisyyttä rapistuvaan olemukseeni.

 Näinä päivinä huomaan toistuvasti palaavani ajatuksissani  vanhoihin syksyihin tämän yli 70 vuoden muistipolussa. Jotkut tuttavani sanovat, etteivät muista esimerkiksi kouluajoistaan paljonkaan ja pitävät tämmöistä ihmistä, joka tykkää käydä muistojaan läpi ( ja mikä vielä vielä pahempi, puhuukin  niistä!!) hiukan outona ja takapajuisena tyyppinä. Tylsänä peräpeiliin tuijottajana, sen sijaan, että yrittäisi elää sata lasissa tätä päivää.  Ehkä niinkin, mutta minulle vanhat asiat pullahtavat kaiken aikaa mieleen elävinä kuvina kuin hyvät filminpätkät. Minun mielenrakenteeni nyt sattuu olemaan semmoinen, enkä pidä sitä ollenkaan harmillisena saati yhdentekevänä juttuna. Minä nautin tästä ominaisuudestani, sanoisinko "lahjastani". Malkein joka päivä. 

Nykyhetken käsittelyssä ja uuden omaksumisessa huomaan puutteita, suuria muutoksia huonompaan päin on tapahtunut henkisissä kyvyissäni. En omaksu uutta enää samalla helppoudella kuin ennen. En ole koskaan ollut systemaattinen ja itseltäni paljon vaativa puurtaja oppiakseni uutta ja vaativaa asiaa. Ennemminkin nopea hoksaamaan ja sillä pärjännyt joten kuten. Nyt olisi tarvetta sitkeydestä ja kyvystä kerrata ja ajaa itsensä vähitellen sisään uusiin, tuiki tarpeellisiin tietoihin ja taitoihin. Iso harmi, että ei ole semmoista rutiinia  asioitten omaksumiseksi tullut koskaan opittua. 

Vietän omanmakuistani hidastempoista elämäntapaa. Se tyydyttää  minua, vaikka ymmärrän, että se monille ikätovereilleni olisi kauhistus. En tiedä onko valinta ollut tietoinen, vai onko se jotenkin geenieni sanelemaa tapaa ja mukavuudenhaluisen ihmisen lipsumista kovin vähäiseen aktiiviseen menoon. Luin päivän Hesarista pitkän ja kiinnostavan ( myös kuvitukseltaan upean) jutun, joka oli otsikoitu Elänkö minä vanhaksi? Asia, joka kiinnostaa lähes jokaista. Erityisesti meitä, jotka jo olemme eläneet AIKA vanhoiksi.

 Kun ihminen on parikymppinen, kysymys tuskin usein nousee omaan mieleen. Eikä parikymppinen usko, että on jo alkanut rapistua: vanheneminen ja  hidas alamäki alkaa jo heti, kun kasvukausi on päättynyt. Lapsena olin isokokoinen ja varhain murrosikään ehtinyt tyttönen. Sama vauhti jatkui, sillä harmillisia ulkonaisia merkkejä alkaneesta vanhenemisesta näkyi ulkomuodossani jo heti koulusta kaksikymppisenä päästyäni: ensimmäiset itsepäisesti sojottavat harmaat, lähes valkoiset hiukset ilmestyivät näkyviin tummasta hiuspehkostani. Kaverit naureskelivat, kampaajatkin päivittelivät. Jos en olisi ollut asiaan tottunut sukulaisissani, olisin ehkä ollut kauhuissani. Tätini, isäni ja vanhimman serkkuni hiushistoria auttoi minua hyväksymään löydökset pelkkinä kuriositeetteina. Minua on vain hymyilyttänyt, kun jotkut ystäväni ovat vasta aivan hiljattain alkanutta harmaantumistaan päivitelleet ja harmitelleet, nyt, yli viisikymmentä vuotta vanhempina. Varsinkin naisille tuuheat ja värinsä säilyttäneet hiukset ovat ylpeyden aihe ja merkki heidän "elinvoimastaan ja nuoruudestaan".Jopa silloin, kun väri on kotoisin kampaajan tulilla istumisesta. Monille ryppyjen ilmestyminen on kauhistus, mutta minä pidän joidenkin suht siloposkisten kanssasisarten  "sisäisiä ryppyjä" pelottavampina. 

Yli satavuotiaiksi eläneiltä ihmisiltä ei ole saatu yhtäpitävää tietoa ja reseptiä, mistä uskovat pitkän elämänsä ja hyvän terveytensä olevan seurausta. Artikkelin mukaan hyvä hapenottikyky lupaa lisää elinvuosia.. Jutussa sanotaan, että jos katsoo omia vanhempiaan, voi aika hyvin ennustaa oman elämänsä pituutta. Äitini eli melkein 95 vuotiaaksi. Myös hänen enonsa ja tätinsä olivat hyviä esimerkkejä pitkäikäisistä, jotka edustivat hyväksi nähtyä keinoa pidentää elinikää:rajoitettu kalorien saanti. He elivät todella vaatimattomasti, hyvin pelkistettyä ja niukkaa ruokavaliota noudattaen koko elämänsä. Ei lääkärireissuja, ei kaloritaulukoita,  ei kuntosaleja eikä elämäntapaohjeita.Semmoisia ihmisiä ei enää löydy mistään, ei edes Someron syrjäkyliltä. 

Kohta on siis taas tämän "oman kalenterini" uudenvuodenaatto. Ajattelin  tehdä pieniä korjausliikkeitä. Jos voisin saada itseni uskomaan, että pienikin lisäys päivittäisiin askeleisiin ja pienikin vähennys keksin ja pullan purentaan antaisivat minulle lisäaikaa seurata Irinan ja Elmon kasvuvuosia, olisi se ehkä tosiaankin vaivannäön arvoista. Mutta että satavuotiaaksi-ei, ei. Ehkä Elmo ja Irina sitten, jos maailma saa jatkaa kehittymistään hyvään suuntaan. Sellainen on ollut elinolojen kehityksen suuntaus  edelliset sata vuotta.
 Onnea Irina 104 vuotta ja onnea Elmo 101 vuotta!



sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Eipä säästellä sanoja

Se on nyt täällä ja siitä puhetta piisaa: siis Suomen Suvi ja Uskomaton Helle.

Suomen kesästä on lähes kaikilla omia, syvään juurtuneita mielipiteitä. Kaikki tietenkin enemmän tai vähemmän suurella todennäköisyydellä väärään osuvia, sillä onko mahdottomampaa hommaa kuin  määrittää muutamalla väitteellä ja kaikkien mielestä oikeaan osuen  kesän säätila tai ainoa oikea kesätunnelma tai yleiset tavat niinkin vaihtuvassa käsitteessä kuin SUOMEN SUVI. 

Meillä on ( onneksi vielä on!) neljä toisistaan selkeästi erottuvaa vuodenaikaa. Tosin joinakin viime vuosina on alkanut välillä olla vaikeata ainakin täällä Etelä-Suomessa tietää, onko menossa syksy  vai talvi! Voiko edes puhua kesästä, kun juhannusaaattona on sama lämpötila kuin jouluaattona! Ja mikä talvi se semmoinen on kun parvekkeella kukkii pelargonia jouluvalojen seassa. Kirottu ilmastonmuutos, jota joittenkin mielestä ei kumminkaan ole olemassakaan.

Mutta nyt on kesä.Kesä suurin kirjaimin. Suorastaan superkesä. Ainakin niille, jotka rakastavat hellettä. Ensin saatiin ennätysmonta hellepäivää  jo toukokuussa. Pieni notkahdus viileämpään. Ja nyt päivästä toiseen television sääkartat hehkuvat punaista väriä , polttavaa hellettä lähes koko Euroopan yllä. Lappikin liki jäämeren tuntumaan asti saa nauttia helteistä.


Huh kauhistus mikä helle, sanon minä, ihmisraukka, jota ei todellakaan ole tarkoitettu elämään tämmöisiin säihin. En ole ikinä, en nuorena, en edes viisikymmentä vuotta sitten, nauttinut näin kuumasta kesähelteestä. Helle saa minut huonovointiseksi. Se pakottaa etsimään varjoisia paikkoja. En ole voinut ikinä  grillata  valkoista nahkaani ruskeaksi, vaikka semmoinen oli minun nuoruudessani kovin haluttu parannuskeino suomalaisen kalpeaihoisen  ulkonäköön silloin vallitsevien kauneusnormien mukaan. Olen ollut vain kaksi kertaa elämässäni ns etelänmatkalla.  Kaksi on useimpien ikätovereitteni ja ystävieni mittapuun mukaan sopiva yhdelle vuodelle kuuluva määrä. Noilla molemmilla kerroilla kärsin liiasta kuumuudesta ja ihmettelin, mikä semmoisessa matkassa voi tuntua niin ihanalta ja haluttavalta. että  on pakko päästä Etelään.Monien mielestä, että yleensä jaksaa Suomessa elää ja tuntee olevansa arvostettu ja kunnon suomalainen, on päästävä matkalle mahdollisimman kauas ja takuuvarmaan kuumuuteen. 
Not my piece of cake. 

Olen huomannut ajatuksineni olevani kyllä muutenkin "poikkeava", monessa asiassa vääränlainen, suorastaan outo ja epäsuomalainen. Kun luen lehdissä olevia kyselyjen tuloksista, mitä mieltä suomalaiset ovat milloin mistäkin asiasta, huomaan  kuuluvani melkein aina marginaaliin, pienimpään vähemmistöön. Pakko myöntää, että häiritsee  huomata niin usein olevansa eri mieltä kuin suurin osa suomalaisista. Mikä vika minussa mahtaa oikein olla?  En mielestäni ehdoin tahdoin yritä olla erilainen ja tarkoituksellisesti vastaan pullikoiva. En halua uskoa, että ajattelisin muiden olevan harhaisia ja omituisia ja itseni laskisin ymmärtävämmäksi. Ei se niin ole. Enkä myönnä, että tuntisin  narsistista mielihalua laskea itseni erityiseksi, siitä olen varma. Haluaisin tuntea kuuluvani suurimpaan joukkoon ja sanoa: juuri noin määkin ajattelen, noin ne asiat ovat, tottakai. Mutta eikun ei. Melkein aina joudun huomaamaan kuuluvani mielipiteineni, valintoineni, elämäntapoineni ja mieltymyksineni vähemmistöön, ainakin tilastofaktojen valossa. Se merkitsee lievää yksinäisyyden kokemista, koska en juuri osu kohtaamaan muita samanhenkisiä  vähemmistöläisiä arjessani.

Pahemminkin voisi asiat vielä olla: olenhan sentään hetero, olen nainen, olen eläkeellä oleva, olen ylipainoinen  ja olen suomenkielinen. Iso porukka. Voisinhan  olla muunsukupuolinen, muunkielinen, bahaiuskova tai muslimi,  autistinen, anorektikko, kehitysvammainen, täysin  absolutisti ja tiukka viherpiipertäjä ja luonnonsuojelija. Saisin tottua vielä paljon syvempään ulkopuolisuuteen  ja torjuntaan.

Helle, päivällä ja jopa yölläkin. Kestän tämän poikkeuksellisen  helteen pysyttelemällä omassa kodissani.Täällä se  on sentään suht helposti kestettävä: Päivällä ikkunat kiinni, mutta yöllä ikkunat ovat auki joka suuntaan ja vähän väliä sisään pöllähtää virkistävä, hiukan viileämpi  ilmavirtaus. Tuoksuu kesäyölle. Harvakseltaan sisään eksyy joku pikkuinen  lentävä luontokappale, mutta ei onneksi mikään kiusankappale. (niinkuin lapsena maalla asuessani  paarmat, kärpäset ja hyttyset!!!!) Hyttysetkään  eivät ole juuri vaivanneet :vain pari yllättävää ininää jonain yönä , mutta ei mitään vainon kohteeksi joutumista.Oikeastaan yöt ovat helteellä ihania. Siksi en malta paljon  nukkuakaan.  Päivällä voin sitten  mieluusti torkahtaa kuumimpaan aikaan omalle sohvalle ja herätä tunnin parin köllöttelyn jälkeen keittämään mukillisen kahvia parin paksun  piparin kanssa tarjottuna.  Nämä ovat minulle juuri kesään kuuluvia juttuja samaan tapaan kuin joillekin toisille saunaolut ja grillimakkara. Viimeksi mainittuja  en ole kaivannut moneen vuoteen. Kukin taaplaa tyylillään ja tulee onnelliseksi omista kesärituaaleistaan.Nykyään uimarannan korvaa ihana kylpyhuoneeni. Viileää vettä, eikä tarvitse ahtautua inhottavaan uimapukuun. Sinilevä ei kukoista putkistoissaSuihkun jälkeenkin on kiva käyskennellä paljaana ikäänkuin nakurannalla.

Minulla ei ole koskaan ollut omaa kesämökkiä, ei omaa rantasaunaa, venettä tai kalaverkkoja. Pientä makustelua noihin, kieltämättä mukaviin asioihin olen onneksi saanut kokea vuosien mittaan ystävien kesäpaikoilla. Nykyisin ei ole enää semmoisia ystäviä, jotka kutsuisivat. En valita. Olenhan vielä elossa, mitä moni noista mökkiystävistä ei ole. Elämä tuo uusia iloja ja karsii pois vanhoja. Onneksi monet hyvät kokemukset ja yhdessä koetut kesäilot ja -elot säilyvät  muistissani, lähes heräävät eloon tuoksuina ja tunnelmina. Siunattu hyvä muisti. Sen kanssa voi asioita kokea uudestaan ja uudestaan. Harrastan usein semmoista lomailua.

Yksi tämmöinen pysyväksi jäänyt ilo alkoi vuonna 1965 , kun sain ensimmäisiä kertoja vierailla jo kauan sitten kuolleen rakkaan ystäväni Kaisan vanhempien vuokraamalla pikkuisella mökillä. Ihmettelen nyt, kuinka ihmeesti sopu teki tilaa vielä minullekin,  noissa todella vähissä neliöissä. Kiitos siitä, että sain olla osa perhettä. Pysyväksi ilokseni jäi noista ensimmäisistä mökkipäivistä ja illoista minulle ennestään vieras lomahupi :ristisanatehtävien ratkonta. En ollut huomannut semmoisia olevan oikeastaan olemassakaan, saati että olisin niitä koskaan itse yrittänyt ratkoa. Niin se alkoi  ja varmaan jatkuu, kunnes dementia vie kykyni  niistä iloita. Kaisa opetti hoksaamaan jotkut niksit: monikon t-päätteet ja verbin infinitiivin  päätteitten toistumisen sanojen lopuissa. Ja että usein on helpointa alkaa täyttäminen oikeasta alanurkasta jne. 

En ole superratkoja. En hanki tai edes yritä osata hyvin vaikeita ristikoita. Helsingin Sanomien suuri ristikko jää minulta ratkomatta ja hyvin harvoin selvisin loppuun Suomen Kuvalehden ristikosta silloin kun olin lehden tilaaja. Muiden aikakauslehtien ristikot yleensä onnistun selvittämään. Joskus kuvien tulkinta kiikastaa ja jotkut urheilijain nimet tuottavat pulmia. Ostan halpoja ja helppoja ristikkokirjoja. Niiden hauskin puoli on nauttia pikavauhdista, jolla tämmöisen vaikkapa tuhannen ristikon kirjan täytän kuin kone! Se on jotenkin koukuttavan palkitsevaa. Useimmiten myös kovin helppoa koska samat jutut toistuvat ja etsittävät sanat ovat harvoin  pitkiä ja harvinaisia. Tehdessäni nautiskelen ja hykertelen vanhahtavista suomenkielen usein lystikkäistä ja kauniista pikkusanoista, jotka nykyään melkein kokonaan puuttuvat arjen kielenkäytöstä. Monet palauttavat mieleen muistoja menneestä maailmasta , oudoista työkaluista tai luonnonilmiöistä.Nuorille ihmisille semmoiset ovat tuntemattomia sanoja, niinkuin minulle uusin tietotekniikka sanoineen. Naurahdan verbeille, jotka toki tunnen, mutten osaisi puheessani käyttää. Suomi on niin loogisesti rikas kieli, kun vaan pysähtyy ja huomaa ajatella asiaa.

huomen (=aamu), pauhu, usva, kutri, hekuma, uumen ( =sisus), auma (= viljakeko), elot (=viljat), auvo (=onni), tiine, akanat, otva(=uittopuu). puhuri, avitus, huhuilu, marjavasu. taatto, voro, suttura, korea( =kaunis),maitse...........
Pieniä kauniita vanhoja sanoja! Kuin karkkeja suussa.

Milloin viimeksi mahdoin käyttää puheissani verbejä: talloa, nuokkua, vaappua, soimata, inua, loikoa, valistaa(=opettaa),omata???
Oikein alkaa sydäntä KORVETA tämä köyhtynyt kielenkäyttöni.  Nykyään ihan PIHTAILLAAN värikästä ja runsasta sanastoamme. Suomi on poikkeuksellisen rikas ja kaunis kieli, tulkoon sanotuksi vielä toisenkin kerran.

Suven armas auvo.



perjantai 29. kesäkuuta 2018

Suomen kesän sylissä

Kesäkuu on lopuillaan. Ensimmäinen varsinainen kesäkuukausi, jos ajatellaan niinkuin entisaikaan on kesää määritelty. Ainakin olen muistavinani, että kautta omien kouluvuosieni kuin myös opetustyössäni käytössä olleissa oppikirjoissa vuosi jaettiin kaavamaisesti neljään yhtä pitkään jaksoon: Summer=June, July, August. Autumn=September, October, November jne. Joskus oppilaat hoksasivat pohtia, kuulostiko tuo jako ollenkaan toimivalta jos asuikin vaikkapa Kittilässä eikä täällä Turussa. No ei kai kuulostanut, sillä meillä lienee automaattisesti ajatustapa, että kesä on silloin, kun säät ovat suloisen lämpimät, aurinko paistaa, kukat kukkivat ja on aika valoisaa lähes koko vuorokauden.Eikä kukaan osannut hahmottaa ,että talvi jatkuisi toukokuulle.

Tänä vuonna ( kuten joskus ennenkin) tapahtui suuri poikkeama tuosta kaavamaisesta kesäajatuksesta, kun yhtäkkiä saimmekin hypätä täyskesäiseen lämpöön ja kukoistukseen jo heti toukokuun alkupäivistä. Kevät jäi pikku vilauksesksi.Toisenlaisia kesän alkuja muistan yhtä lailla : ikävinä odotuksen päivinä jolloin lämmön odotus kesti ja kesti.  Aina vain jatkui samaa  kylmää, kylmää. Tuskin omenapuut ehtivät kukkaan juhannukseksi. Mutta tänä vuonna hellepäiviä on laskettu toukokuussa olleen jo saman verran kuin useina vuosina koko kolmen  kesäkuukauden aikana. Kuitenkin, jos nyt sään mukaan vuodenaikaa päättelee, on pieni vaara, että juuri tänä viikonloppuna yllättäen tuntuisi kuin syksy olisi jo tullut.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään,  niin muistan kuulleeni sanottavan. Eivät likikään identtisiä . Ja nyt on kai typerimmän ja kiihkomielisimmän konservatiivinkin pakko kallistaa korvansa kuuntelemaan tietoja menossa olevasta ilmastonmuutoksesta ja sen tuomista yllätyksistä maapallomme suursäätilojen kehittymiseen. Televisio pakottaa näkemään ja kuulemaan  faktoja oudoista ja mittasuhteiltaan yllättävistä sääilmiöistä ympäri palloamme.Useat totutut mittaustiedot eivät enää päde. Säätilat ovat koko pallon mitassa muuttuneet selvästi mitattavissa ja todennetavissa oleviksi muutoksiksi. Jos tätä  ihmisten aiheuttamaa ongelmaa ilmasto-oloihin ei saada pian kuriin, joutuvat jo syntyneet lapset unohtamaan vielä tähän asti jotakuinkin toimineet  käsitykset kesäsäästä ja syksystä, kunnon talvesta nyt puhumattakaan. Suomi ei taida silloin enää missään kolkassaan  olla selkeästi neljän, virkistävän erilaisen vuodenajan maa.

Heinäkuussa Suomi on kiinni, sanottiin vielä aika hiljattain. Sillä tarkoitettiin, että heinäkuussa ihmiset ovat lomalla, eikä oikein mikään instanssi, virasto, teollisuus, politiikka, lehdistö eikä muukaan yhteinen asia yhteiskunnassamme toimi. Kaikki uinuu kesähorteista untaan ja tarjoaa ei-oota palvelua tarvitsevalle. Muistan ensimmäisiä juhannuksia, jolloin jostain syystä olin jäänyt kaupunkiin. Oli kuin jokin suuronnettomuus olisi pyyhkäissyt yli ja vienyt ihmiset mennessään. Lähiö, jossa asuin, oli melkein tyhjennyt asukkaistaan. Lippu liehui autiolla pihalla, jota tavallisesti reunustivat autot ja kansoittivat lapsiaan ja kauppakassejaan holhoavat perheelliset. Kuin kuolema olisi käynyt koko kerrostalossa. Vain vanhimmat ja sairaimmat yksineläjät "kyyhöttivät" hissukseen kaupunkiasunnoissaan ja kuuntelivat radioistaan:"jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee. ja autereet kiirehtii pois, kun Pohjolan palkeet soivat...."Ilman tämmöisiä kliseitä ei voi kokea aitoa suomalaista juhannusmieltä !
Keskikaupungilla sain kävellä kopisuttaa yksikseni autioita katuja ja arvailla olisiko ehkä Vaakahuoneella sentään joku kylmää olutta siemailemassa , saisiko sieltä jo uutta perunaa ja silakkaa tämmöisen luuserin pahimpaan juhannusnälkään ja hylätyksi tulleen mielennostatukseen.

Ajat muuttuvat. Eivät vain säät. Nykyään ainakin suurimmat kaupungit, Helsinki, Tampere, Turkukin pitävät huolen, että kaupunkiin Juhannukseksi jäänyt tai sinne vahingossa pyrähtänyt turisti  saa osakseen palvelua, viihdykettä ja tilaisuuden aistia suloista kesätunnelmaa. Hiljaista toki on, mutta ei enää hautajaisleimaa. Ja jos tutkii tarkemmin kaupungin info-sivuja, huomaa, että myös heinäkuussa voi kaupungissa olla paljon muutakin kivaa kuin torin ihanat mansikat ja herneenpalot. Turku on oikein  hieno kesäympäristö. Täällä on huikean kaunista ja tarjolla vaikka mitä nähtävää ja kuultavaa ja koettavaa. Samoin ajattelee kuulemma nykyään moni helsinkiläinenkin omasta kotikaupungistaan ja nauttii lomastaan kotoaan käsin ympäristön parhaat puolet päiväretkillä poimien. On täyttä elämää, on ihmisten yhteistä pörinää, terasseja ja konsetteja.Lapsiakaan ei ole unohdettu. On meri, on upeita saunoja. melontapaikkoja.On kulttuuria sitä janoaville. Ja on tosi röyhkeitä lokkeja nappaamassa jätskisi, jos et pidä varaasi. Helsinki on nykyään jo lähes eurooppalainen suurkaupunki. 

Tämmöisille monien rajoitteiden kiusaamille seniorikansalaisille, joille tärkeintä ei ole, että vielä kerran jaksaa matkustaa loputtomille ulkomaanmatkoille, melkein riittää kesäiloksi pitkä valoisa Suomen kesäyö. Oman parvekkeen kukkaryöppyjen seassa voi istuskella pitkälle aamuyöhön lukemassa kirjaa. Voi vain katsella vehmasta ympäristöä, voi nautiskella teetä tai viinilasillista ja kuunnella yölintujen konserttia. Ja sitten kun se lyhyt pimeän aika huomaamatta tihentyy, on niin mukava köpöttää omaan viileään ja tutun tuntuiseen makuuhuoneeseensa. Ei ole kalliinkin hotelliyön usein järjestämiä pieniä epämukavuuksia eikä huolta jaksaako nousta ajoissa aamupalalle.

Mutta olisipa erinomaista, jos herrat Trump ja Putin, kun nyt kerran tänne asti lennähtävät "jutustelemaan"  jäisivätkin ihan  kunnolla muutamaksi yöksi ja päiväksi heinäkuiseen Helsinkiin ihan vain pörräämään, rentoutumaan ja kerrankin nauttimaan kesästä ja loistavasta palvelusta. Ei mitään pönötystä, eikä tyhjiä puheita ja propagandatäkyjä oman maan uutishaukoille. Vaikka asuisivat Helsingin kalleimmassa sweetissä, siitä selviäisivät  puolta halvemmalla kuin mitä Trump joutui maksamaan  Kimin  korealaistapaamisesta. Vain noin 2000 euroa yöltä. Sauli N.voisi viedä heitä kaikkiin mukaviin kohteisiin. Varmaan fiksu Jenni ja vauva sen verran joustaisivat, että "pojat saisivat käydä yksityisillä huurteisilla". Suomessahan kyllä semmoinenkin olisi ihan turvallnen keikka. Kunnollinen pidempi Suomi-loma voisi tiputtaa kummankin kuminaamalta nuo tuskallisen näköiset pakkoliikkeiset ilmeet ja saada herrat muistamaan, miten suu menee ihan itsestään silloin, kun on oikein mukava ja rento olo. Johonkin uuteen yleiseen saunaan vaan muitten sekaan ja ehkä Kultarantaan hyppimään kilpaa Urkin laiturilta veteen, kovin kilpailunhaluisia kun ovat. Se olisi terveellistä kilpailua, se, ilman aseitten kalistelua.
Maailma saataisiin ehkä  paremmalle mallille ja nimet kaikkiin järkeviin ehdotuksiin ilman kyräilyä ja  hampaitten kiristelyä. 

Oi Suomi, oi heinäkuu, Oi Saulin viisas vieraanvaraisuus: näytä nyt mahtisi, tee mahdottomasta mahdollista. 



tiistai 19. kesäkuuta 2018

Lukemista on monenlaista

Kouluikäisenä olin kova lukemaan. Lukemiseen kului noina varhaisina vuosinani kohtuuttoman monia tunteja. Ei niin, että läksykirjat olisivat käsissäni kauan viipyneet. En muista koskaan käyttäneeni aikaa läksyihin tai edes myöhemmin opiskeluihin kuin pienimmän mahdollisen ajan. Vain selvitäkseni jotenkuten, ilman kovin suurta riskiä tulla yllätetyksi täydestä tietämättömyydestä . Minulta puuttui oikea halu omaksua kulloinkin käsillä olevat asiat kunnolla tai peräti hallita ja muistaa joku asia vaikka koko lopun ikääni.Tämän kypsymättömän ja tyhmän tapani, väärän asenteeni oppimiseen, tiedostin ja itselleni tunnustin vasta vuosia myöhemmin, jo reilusti vanhettuani. Oma lapsellinen käytökseni ei  lakannut kiusaamasta minua noina 37 vuonna, jotka itse toimin opettajana. Mutta miten olisin voinut kertoa oppilailleni, että olen yksi niistä, jotka eivät omina kouluvuosina osanneet nähdä metsää puilta, eikä yhtään  ymmärtäneet mistä opinnoinnissa on kysymys: omasta halusta oppia, ymmärtää ja omaksua se tieto, jota kussakin oppimistilanteessa kosketeltiin.  Ei vain niin, että  juuri ja juuri pärjää tuntematta noloutta, ei vain yrittääkseen  miellyttää muita, opettajia ja vanhempia. Hyvällä muistilla ja silkalla tuurilla ja tilannetajulla pärjäsin noina elämäni oppimisvuosina kovin lepsusta työtavastani huolimatta aika hyvin, tai usein ainakin kohtalaisen hyvin. Kun oppilaissani erotin itseni tapaisia löysästi , ilman päämäärää asioihin suhtautuvia usein lahjakkaankin oloisia lapsia, toivoin aina, että heidän vanhemmillaan olisi ollut kykyä, kekseliäisyyttä ja riittävästi aikaa ohjata lapsiaan jo kotona erilaiseen, tuloksellisempaan asenteeseen. En kumminkaan voi omia vanhempiani syyttää , että sallivat velttoiluni. Heillä oli täysi työ luotsatessaan meidän perhettä ylipäätään jotenkin selviytymään päivästä seuraavaan.


Opettajavuosinani näin tapauksia, joissa moni sellainen oppilas, jolle oppiminen ei ollut suinkaan itsestään selvää tai edes kaikkein helpointa, vaan vaati enemmän aikaa ja paneutumista kuin joiltakin"välkymmiltä", kuitenkin koko ajan edistyi ja saavutti  tuloksia. Tämmöisten oppijoitten takaa löysin kotiväen , joka osasi sopivasti ohjata ja kannustaa.Muistan semmoisia sisarussarjoja , joista aisti perheen vahvan tuen ja kannustuksen, kun joku sisaruksista oli selvästi saanut takkuisemmat oppimisen eväät kuin muut. Ihailin tämmöisiä vanhempia ja iloitsin, kun näin että kaikkien hyvällä yhteispelillä saimme tulosta syntymään silloinkin, kun se vaati tuntikausia enemmän työtä kuin muilta. 

Nyt koko koulumaailma  ja opettajuus on minulta jo jäänyt kauas menneisyyteen. Uudet tuulet puhaltavat .Tekniikka on tullut opettajan avuksi. Mutta se ei toimi vain koneitten hankinnalla. Ihmettelen sekä opettajien että oppijain valtavaa digiloikkaa.  Lehdistä lukien koetan pysyä edes hiukan tietoisena koulun uusista  haasteista, opetussuunnitelmien hiukan oudolta tuntuvista  uusista  linjoista. Yritän kuunnella ja ymmärtää käynnissä olevaa koulukeskustelua. Mielessäni arvioin, missä nyt mennään: ihanko rytisten metsään vai onko kehitys kumminkin oikeansuuntaista. Mietin, onko maan hallitus, raha-asioista päättäjät ymmärtäneet  kuinka valtavan tärkeästä asiasta koulussa oikeastaan on kysymys. Suren nykyopettajien jaksamista, työmäärän ja  monenlaisten vaatimusten valtavan korkeaksi kasvanutta vuorta. Ihmettelen olisinko itse millään pärjännyt nykykoulun opettajilta vaatimissa valmiuksissa ja tilanteissa. Kuinka monta kertaa mahdan olla ajatellut huokaisten: kuinka minä ja ikätoverini saimmekaan tehdä työuramme onnellisten tähtien alla . Pääsimme paljon helpommalla ja työtämme arvostettiin.

Lukemisesta tykkään edelleen. En kumminkaan enää ole mikään himolukija. Minulla ei riitä energiaa jatkuvaan lukemiseen. Päivittäinen sanomalehden lukeminen nappaa usein aamuista yli tunni, joskus kaksi. Mutta voi mennä viikkoja, etten lue yhtään  kirjaa. En osaa sellaista tapaa lukea kirjoja, että lukisin esimerkiksi joka ilta ennen nukahtamista pienehkön pätkän. Sitten tyynesti sulkisin kirjan pantuani merkin sivujen väliin ja nukahtaisin makeasti. Harmi, ettei semmoinen lukutyyli ole koskaan tullut minulle sopivaksi tavaksi. Olen yhä vielä 75 vuotiaanakin lapsekas, kypsymätön ja mielihyvähakuinen lukija. Jos kirja on minua oikeasti kiinnostava, se saa aivoni unohtamaan nukkumistarpeen. Jatkan pitkälti yli järkevän ajan. Joskus vieläkin valvon kirjan kanssa aamuun, vaikka tiedän seuraavan päivän takkuisen olon ja unirytmin täyden sekaannuksen. Jos taas luen kirjaa, jonka maltan lopettaa ja antaa unentunteelle vallan, käy usein niin, etten sitten  haluakaan jatkaa samaa kirjaa seuraavana tai sitä seuraavinakaan iltoina. Saattaa jäädä loppuun lukematta. Kun usein aamuyön tunteina uneni syystä tai toisesta on kokonaan katkennut, on usein viisainta hakea aamun sanomalehti ovelta ja lukea se sängyssä. Tabloidkokoinen lehti sopii sängyssä lukemiseen. Koko lehden loppuun koluttuani olen valmis nukahtamaan ja hyvässä tapauksessa seurauksena voi olla neljänkin tunnin mittainen sikeä uni. Mutta tällä tyylillä ei passaa olla mitään aikaista aamuohjelmaa sovittuna.

Viimeisin kirja, jonka hotkaisin tällä lailla suurin piirtein yhtenä haukkapalana  ei onneksi vienyt ihan koko yön unta. Olin ostanut kirjan SPR:n Konttitorilta 2 euron hintaan. Ulkonäkö ja pieni alkuselaus ratkaisi ostopäätöksen. Kirja on nimeltään Isoäidin elämänohjeita. Semmoisiahan minä tottakai haluan jakaa , jos tarvetta ilmenee!!! Kirjan on toimittanut Alexandra Berghholm toukokuussa 1996 ja ohjeet ovat hänen hänen isoäitinsä Katri Bergholmin pieniä kirjeitä, joita hän on jakanut elämänohjeina Kotilieden lukijoille 1930-40 luvuilla.

Katri Bergholm syntyi Helsingissä 1878 ja kuoli 1949 hiukan nuorempana kuin minä nyt ,70 vuotiaana.  Monista muistakin kuin näistä rakastetuista kirjallisista  ansioistaan hänet oli palkittu jo eläessään, mutta suurin kunnia tuli hänen osalleen kuoleman jälkeen. Suomen marsalkka Mannerheimin määräyksestä hänet siunattiin haudan lepoon sotilaallisin kunnianosoituksin Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhaan osaan. Millaisia olisivat tämmöisen ison  arvostuksen ansainneen Isoäidin elämänohjeet. Pakko ottaa selvää.

Ihme kyllä, että kaikesta paatoksellisesta puheesta ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta kirja ei mitenkään tuottanut pettymystä eikä ollut vaarassa jäädä kesken. Sain ajattelemisen aihetta ihan tähän  aikaan ja varsinkin heräsin  miettimään omia nuoren minäni virheitä. Olisipa silloin,kauan sitten jostain pullahtanut  Isoäidin elämänohjeita lukulistoilleni. Hänen tapansa puhua tyhmänsorttisille haihattelijoille olisi tullut minulle tarpeeseen. Vaan olisinko niitä silloin osannut arvostaa,saati pyrkiä tottelemaan, se onkin jo kokonaan toinen kysymys. Ehkä en. 


Eräs tuntemani viisas isoäiti, suuresti arvostamani ystävä Airi

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Lakkiaiset nyt ja aina

Luin tässä kaksi Apu-lehden kolumnia. Hiukan myöhässä, sillä saan Avun käsiini kierrätettynä, kuten muutamia muitakin aikakauslehtiä. Minua ei yhtään haittaa lukea lehdet hiukan myöhemmin kuin ne ovat ilmestyneet. Tärkeämpää on, mitä ne  sisältävät.Olen iloinen tästä ystävieni tarjoamasta tilaisuudesta pysyä hiukan kärryillä siitä, mitä kanssaihmiseni tässä maassa lukevat ja miettivät. Ja millaisia juttuja kynänkäyttäjät sepittävät  meille lehtien lukijoille. Olen usein yllättynyt, että esimerkiksi Apu-lehti jokseenkin varmasti sisältää sivukaupalla kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaa, kun taas monet muut runsaslevikkiset ja  ulkoasultaan loistokkaammat, (kalliimmat!) lehdet aiheuttavat melkein aina pettymyksen. Usein ne sytyttävät minussa liiankin kohtuuttomia tunnekuohuja, kiukkua, ärsytystä, lähes raivon puuskahduksia. Miksi? Koska ajatuksia herättävä, asiallinen asia puuttuu kokonaan. Vain turhaa höttöä ja silkkaa kulutushysteriaa. Kauniita kuvia, turhia julkkishahmoja ilman mitään todellista sanottavaa. Loputtomasti paisuteltuja ruokaorgioita. Ruokakuvat ovat nykyään yököttäviä kuin eilispäivän raaka porno. Kun tämmöisen "Ällölehden" puhelinmyyjä soittaa minulle toistellen kaikki makeat fraasinsa, unohdan kohtuullisen käytöksen ja  hyvät tavat. Lähestulkoon alan "raivota":pitäkää tyhmät, tyhjät ja  tyyriit lehtenne!!! Ehkä hiukan eri sanoin kumminkin.

No, piti kommentoida viimeisintä lukemaani Apua, eikä kiihtyä taas kerran . 
Tuomas Enbuske. Tämä julkisuudessa viihtyvä henkilö ärsyttää minua aika tavalla, ainakin kun kuuntelen ja katselen häntä.  (itseasiassa harvoin) Mutta kun luen hänen tekstejään, voi hyvinkin käydä, että huomaankin olevani lähes samoin ajatteleva. Arvostan hänen kykyään kirjoittaessaan sanoa asiat selkeästi ja rohkeasti. Myös tämänkertainen kolumni "Sote kaatuu" oli ajatuksiani valaiseva ja tukeva:noin ehkä minäkin sanoisin, jos osaisin. Hän on kyllä älykäs. Paljon lahjakkaampi kuin useimmat meistä muista ihmisistä.Tässä ehkä on syy, että tunnen häntä kohtaan usein ärtymystä. Luulen, että  hän liiaksi nauttii olla nokkela ja viisas. Hän kokee oikeudekseen saada nauttia omasta  narsistin roolistaan.  Olipa miten tahansa, kirjoitukset vilisevät vähemmän häiritseviä, usein terävän nautinnollisia sivalluksia melkein asiasta kuin asiasta. Sitä olivat myös tälläkin kertaa ne varsinaisen tekstin alareunan lisäykset : Kintaalla twiitaten kolme napakkaa mielipidettä. Eri luokkaa kuin tylsimys Trumpin twiitit. 

Toinenkin Apuun kirjoittava henkilö herättää minussa hiukan  samantapaisia, osin ristiriitaisia tuntemuksia: Anna-Leena Härkönen. Sanan voimalla -otsikoitu teksti kiinnostaa useimmiten. Nautin hänenkin tavastaan jäsentää ajatuksiaan sanoiksi ja lauseiksi,vaikka silloin tällöin häntä teeveessä kuultuani  myös hän on aiheuttanut olemuksellaan ja puhetavallaan samantapaista  ärtymystä kuin Enbuske. Johtunee jostain omasta, kenties hyvinkin torjutusta ongelmastani.

Tämänkertaisen Härkösjutun otsikkona oli Lakkiaiset.Kirjoittajan aidon oloisesti välittämät asiaan liittyvät  tuntemukset osuivat omiin muistoihini poikani lakkiaisten tunnelmista niin, että kyyneleet nousivat silmiin. Asiaan ehkä  vaikutti, että tänä keväänä olin jo ehtinyt hiukan muistaa noita aikoja ja tunnelmiani enemmän kuin yleensä. Pari viikkoa sitten Mikko oli yllättäen sanonut tulevansa lakkiaisviikonloppuna Turkuun tapaamaan luokkatovereitaan 20 vuoden takaa ja juhlistamaan iltaa yhteisellä illallisella. Yllätyin , sillä en ollut mieltänyt tuosta itselleni niin  tärkeästä ja erityisestä päivästä jo vierähtäneen 20 vuotta. En ole tässä välissä nukkunut sadun prinsessan unta, mutta  hämmästyin tosiaan kuin unesta herännyt Ruusunen :onko kulunut 20 vuotta siitä keväästä, kun iloitsin poikani ylioppilaaksi tuloa, mutta myös itkin, koska ymmärsin , että hänen oli aika lähteä yhteisestä kodistamme omaan elämäänsä.  Se oli voimakkaiden, koettelevien tunneryöppyjen kevät. Anna-Leena Härkönen nosti koko tuon,  unohduksiin vajonneen tunnerekisterini esiin. Äitinä olemisen ilo ja tuska:minussa asuva ikuinen emo.
Sieluni silmin näen vielä nytkin myös oman äitini vaihtelevat kasvojen ja silmien ilmeet 55 vuotta sitten, omana lakkiaispäivänäni. Silloin en ymmärtänyt, mitä kaikkea hän tunsi, muisti ja yritti mielessään ennakoida. Äidin oli vaikea puhua tunteistaan.Se tuntui nuorempana pahalta. Nykyään  ymmärrän häntä paremmin.

Kadehdin miniäni äitiä Ullaa, koska hän sai tänä keväänä osallistua vanhimman tyttärensä tyttären lakkiaisiin. Semmoista iloa en voi saada kokea, koska ymmärsin tulla äidiksi vasta myöhään. Samoin kuin poikani. Tästä hitaudesta seuraa, että Irinan  ja Elmon koulutaipaleet jäävät minulta todennäköisesti kokematta.

Mutta saan sentään kokea iloa sydämeni pohjasta jokaisena yhteisenä leikkipäivänä näiden maailman "kauniimpien, ihanimpien. älykkäimpien ja tärkeimpien ihmislasten" seurassa ilman murheita heidän tulevasta koulumenestyksestään. Kaikki toimii omalla aikataulullaan. 


Pojalla elämä vasta edessä.................