torstai 5. syyskuuta 2019

Nähtävää luonnossa

Pari päivää sitten, kun pysähdyin katsomaan olohuoneen päätyikkunasta pihallamme koreilevan hoikan pihlajan suuntaan, näky yllätti minut iloisesti.Tuo vinokasvuinen kotipihlaja on tänä vuonna jo kertaalleen tarjoillut iloa elämääni. Keväällä se nuokkui runsaana ryöppynä vaahtoavien kukkiensa takia. Tummanpuhuvien mäntyjen sekaan se valloitti itselleen kuin leveällä pensselillä maalatun kermavaahdon kaunistuksekseen.

Nyt on pakko mainita vanhenevien aivojeni jo pitkään ehdottama piuhojen väärinkytkentä: kun silloin ihailin tuota kukkivaa puuta, kuulin itseni sanovan: kylläpä nyt valtavan kauniisti kukkii tuo sitruuna. Niinpä. Aivoni tarjoaa sanan sitruuna, kun pitäisi sanoa pihlaja.Virhe on toistuva, mutta ain yhtä yllättävä. Minulla on "teoriakin", jolla selittelen virhettäni:  molemmat ovat happamia. Olisiko siis jotain logiikkaa löydettävissä virheelle.

No, nyt tämä kotipihani "sitruuna" on saanut minut jo viikkojen ajan taas huokailemaan. Se on kovin kaunis ja hehkuva: satojen punaisten marjojen täplitys vihreätä taustaa vasten. Vihreä ja punainen ovat vastavärejä ja nautin niiden yhteispelistä . kaihileikkauksen läpikäyneillä "näkimilläni". Värien loistokkuuden uusi ja entistä paljon terävämpi erotuskyky oli leikkauksen paras anti.

Nyt tuo kaunis näkymä oli nyt saanut vielä lisäyksen. Oksilla komeili kaksi suurta, upeasti auringonvalossa violetille ja turkoosille säihkyvää "sydänystävääni", Minun lintujani! Kaksi kaunista harakkaa. Ne näyttivät sykähdyttäviltä siinä keikistelemässä ja vilauttelemassa kaikkia värisävyjään tyylikkäässä mustavalkoisessa höyhenpuvussaan ja pitkän pyrstönsä notkahteluissa. 
Tähän turvonneitten ja kääröiksi sidottujen jalkojen aiheuttamaan ahdistuksen, ruokahaluttomuuden, huimauksen, väsymyksen ja masentuneisuuden  olooni ne puhkaisivat ilon kuplan. 

Valitettavasti ne eivät viipyneet kovin pitkään pihassani. Mutta ehkä se olisikin vähentänyt yllätyslahjan tapaista iloa. Jo jonkin aikaa olen ajatellut muutamina syksyinä todistamaani erityisen vaikuttavaa luonnonnäytelmää , jonka olen onnistunut näkemään. Se kestää vain kovin lyhyen hetken, kun  satapäinen tilhiparvi tulee ja tekee hetkessä selvää koko marjojen yltäkylläisyydestä. Varsinaiset syömingit! Toivon osuvani näkemään myös sen näytöksen. 

Viikonloppuna suosikkivieraani viipyivät luonani yhden yön yli. Huolimatta pienestä sateestakin Irina, fiksu lapsenlapseni lähti mieluusti äitinsä kanssa pienelle metsäretkelle ennen lounaan syömistä. Mummulle tuomisina oli muutama kymmen puolukkaa, viimeiset kukkivat kukat ja yksi  matojen ja toukkien rauhaan jättämä komea tatti. Olen kovin iloinen, että miniäni on luontoihminen, joka opettaa myös kaupunkilaislapsensa oleilemaan luonnossa ja tuntemaan sitä.Minun Irinani ja Elmoni oppivat pienillä retkillään huomaamaan luonnon, kivet, kasvit, sienet, ötökät. Mikä onni!



Joko mennään?

torstai 22. elokuuta 2019

Syksyn fiilis

Elokuun toiseksi viimeinen viikko loppupuolellaan. Vielä häivähdys  kesää säätiloissa ja näkymässä ikkunain takana. Toisaalta syksyn lähestymisestä muistuttavia merkkejä. Lehdet  ovat vielä tukevasti kiinni oksissaan, mutta pihaan on kasaantunut jo isoja määriä keltaista, karissutta kasviroskaa. Ne ovat puiden  lisääntymiseensä tähtääviä miljardeja siemenkotia lentosiivekkeineen. Valtavat määrät energiaa, nyt kuivuneena, tehtävänsä tehneenä, mutta vailla toivottua päämäärää. Minun on vaivaisella ihmisen käsityskyvylläni vaikea ymmärtää noita kasvien vuosi vuodelta toistuvia hirmuisia ponnisteluja taata lajinsa menestyminen ja uusiin ympäristöihin levittäytyminen tällä kukinta ja siementuotannolla. Jospa edes muutama uusi siemen miljardeista onnistuisi tuottamaan uuden yksilön johonkin epäkiitolliseen ympäristöön. Jospa vain edes yksi uusi babylehmus sinnittelisi kasvuun  asfalttipihamme keskelle jätetylle nurmikkopläntille jatkamaan suuren äitilehmuksen sukua!

Miljoonia kauniita kukintoja heinäkuussa,  miljoonia siemeniä irtautumassa elokuun lopussa ja etsimässä mahdollisuutta tarttua multaan ja jatkaa kasvua. Vuosi vuodelta sama valtava operaatio.  Onko kaikki tuo ollut turhaa energian tuhlausta, loputonta yritystä? Valtava jokakeväinen elämän puhkeaminen kukkaan kuivasta, kuolleen näköisestä rungosta. 
Ei tietenkään, mutta minun omahyväisen ihmisen tässä luonnon jättiorganisaatiossa on mahdoton ymmärtää syitä ja seuraamuksia. Minun osani on osata vain nähdä ja nauttia, vaalia ja välttää tekemästä typeryyksiä. Luonto, liian vaikea ymmärtää ja kontrolloida. 

Yhtälailla mitätön pikkulenkki olen kaikessa tärkeydessäni  Ihmisen sukupuussa. Syntynyt 76 vuotta sitten. Onnistunut tarrautumaan pienenä hedelmöityneenä "itiönä" äitini kohdun muhevaan maaperään. Sinnitellyt läpi kriittisten solunjakautumisen alkuvaiheitten ja kehittynyt nälkäiseksi salamatkustajaksi äitini elimistöön. 
Oli sota-aika. Köyhässä perheessä, johon synnyin, äidin ravitsemustilanne jo hänen omankin hyvinvointinsa  tyydyttämiseksi oli vaikeata. Sitten kenenkään suunnittelematta mukaan oli kiilannut vaatelias uusi lisämatkustaja. Se vaati monenlaista ravinnetta ja raakennusainetta kasvaakseen, sinnitelläkseen täydeksi elinkelpoiseksi uudeksi ihmisyksilöksi. Äiti on kertonut ahmineensa jatkuvaan näläntunteeseensa kourakaupalla kaurahiutaleita minua odottaessaan.Olen siis nykypäivän ihmeravinnoksi nostaman kauran voimalla kasvatettu 4-kiloinen vauvasyöttiläs. Vahvarakenteinen ja alusta lähtien ahne ja  vaatelias.

Nyt tämä onnistuneen lisääntymisperiodin läpikäynyt ihmistaimi on selvästi tullut elämänkaarensa loppupuolelle. Ehkä jo piankin on aika päästää irti ja muuttua kuivaksi ja poislakaistavaksi roskaksi kuten lehmuksen kuihtuneet kukinnot. Epikriisissäni lukee: 76 vuotias yksinelävä nainen. Monisairas. Ja sitten pelottavan pitkä luettelo todetuista sairauksista, jotka ovat tuhonneet tämän alkujaan vahvan tyttövauvan ja muuttaneet hänet vaivaiseksi geriatrian osaston vieraaksi, lääkkeiden suurkuluttajaksi ja vaivojensa vaikertajaksi.

Suvi taitaa tosiaankin olla väistymässä syrjään syksyn ja talven tieltä. Ainakin ympärilläni luonnossa. Miksi siis olisinkaan poikkeus luonnon järjestäytyneessä menossa?Totta on, että olen  usein pitänyt itseäni  myötätuulella seilaavana onnenkantamoisena. Mutta nyt huomaan, että on monesta kivasta vähittäisen luopumisen aika käsillä tai jo tapahtunut. Olen jo selvillä , että  kuin salaa elämässäni on tapahtunut muutoksia, joita en ole tervehtiyt ilolla, vaan ne on ollut vain pakko ymmärtää lopullisiksi menetyksiksi:en enää jaksa/ pysty tekemään kaikkea samaa kuin ennen.. Tunnen lopullisen menetyksen kirpaisun: en ikinä enää juokse tai hypi, en tanssi, en aja polkupyörää, en sauno, en juo viiniä, en rakastele, en laula täysin palkein jne. jne.Aina vain lisää:ei koskaan enää. Kaipaan kovasti noita menetettyjä iloja ja itsestään selvinä pitämiäni mahdollisuuksia.

 Geriatrian osastolla tällä viikolla kun päivän tutkimuksissa istuskelin odottelemassa, jouduin salakuulemaan jollekin toiselle verhon takana kysyttyjä tuttuja kysymyksiä: selviydytkö itse omasta pesustasi ja muusta hygieniasta, käytkö itse ruokaostoksilla, tarvitsetko apua pukeutumisessa, siivouksessa, ruuanlaitossa. Käytätkö vielä bussia tai muita julkisia kulkuneuvoja, pystytkö hoitamaan pankkiasiasi, osaatko käyttää älypuhelinta tai tablettia, tarvitsetko rollaattorin tai muita apuvälineitä arjessasi jne jne.Kuinka usein tapaat lapsiasi?Minullekin nuo kysymykset on jo tehty ja vastaukset ylöskirjattu.Todennäköistä on, että ei vastausteni määrä tästä eteenpäinkin vain lisääntymistään lisääntyy. Lopulta kaikki jää pois ja olen"keventyneenä" valmis kai poistumaan . Niin minne? 
Olemattomiin, niinkuin tuuli korjaa roskat.



keskiviikko 14. elokuuta 2019

Harakanpesän uusi syksy 2019



Harakka hypähtelee taas

ja kraakkuu ja kieputtelee pitkää pyrstöään. Ai miksi se nyt taas haluaa tuoda äänensä kuuluville, vaikka kerran jo viisaaasti harkitsi ja päätti olla horisematta jonninjoutavia ajatuksiaan maailmanmenosta ja tärkeästä omasta itsestään. 

Syy 1.Rento ja lähes kontrolloimaton tekstin naputtelu on kivaa. Parhaimmillaan terapeuttista. Jos olen mielentilaltani negatiivisella puolella, joko alakuloinen tai tuntenut jääneeni vaille ymmärrystä läheisteni seurassa, huomaan kirjoittamisen kuluessa tapahtuvan kiipeämistä paremmalle tuulelle, kuin itsestään.

Syy 2. kirjoittelu on ilmainen harrastus. Nykyään rahani tuntuvat kulkeutuvan turkulaisiin apteekkeihin, poliklinikka- ja terveyskeskusmaksuihin ja taksikyyteihin. Eikä näistä nyt ole mahdollista mitään jättää poiskaan terveydentilani suuresti huononnuttua. City-Marketin herra Aaltonen tietysti rohmuaa isoimman potin. Ei siis puhettakaan esimerkiksi Työväenopiston uusille maalauskursseille ilmottautumisesta. Toki kävin tutustumassa netissä tulevan syksyn kurssitarjontaan. Panin merkille kaksi painavaa estettä ilmoittaumiselleni. Opettajien kurssiselosteissa ei ollut uudistumista. Ei uutta oivallusta, ei minkään moista merkkiä halusta kokeilla jotain erilaista lähestymistapaa, ei kokeilun kipinää: vuosikymmenten rutiinilla mennään. Samat aiheet, samat sananvalinnat, varmaan lähes samat (liian vähään tyytyvät??) harrastajat. En jaksaisi noista enää innostua. 
Toiseksi : uudistumista oli kyllä tapahtunut, mutta se oli ikävä lisäys  kurssihinnoissa. Nuoremmille, tyytyväisemmille, vauraammille harrastelijoille. Not my piece of cake. Kaikella on vissiin aikansa ja paikkansa tässä elämässä.Tämä aika on minulta ohitettu.

Syy 3. Muutamat ystävistäni ovat-ehkä vaan kohteliaisuuttaan, joskus kyselleet miksi lopetin jutusteluni. Kuulemma niitä oli kiva joskus lukea jakummastella, mistä männynkävystä tai ikivanhasta  sanontatavasta se Marja-Liisa on keksinyt löytää jotain sanomisen aihetta. Kokeilen siis , jaksaako joku vielä lukea ja ehkä jotain kommentoidakin. Lukijalla tarkoitan elävää, ajattelevaa olentoa. Ei ilahduta, että Ukrainan , Venäjän, Yhdysvaltojen, ym muitten ( jopa toistaiseksi määrittämättömiksi jääneitten maitten) tekstiä analysoivat koneet tutkivat, josko täällä olisi joku uhkia ja salaliittoja lietsova "vaara". Tarkoilla koneaivoillaan ja algoritmeillään ne hotkivat automaattisesti läpi hengentuotteitani. En ymmärrä. Tämä hullu epäluuloinen maailma kaikkine uhkineen, jotka muka voisivat piiloutua mitättömiinkin harakanvarpaisiini ja pyrstönkeikautuksiini täällä vaivaisella kotikoneellani ja yhden sormen tekniikalla. Huh hei. Hi Trump, terve Putin! 

 Syy 4. Syksy. Huomenna on kaikkien Marjain päivä. Pitkän  opettajana kuluneen työurani aloitus kesäloman jälkeen alkoi usein Marjan päivän aamuna. Kokoonnuttiin suunnittelemaan seuraavan lukuvuoden työtä. Tavattiin vanhat työtoverit ja mahdolliset uudet, nuoret kollegat ja opinhaluiset oppilaamme. Sitten reippaasti"auran kahvoihin" uutta peltomaata muokkaamaan. Näin jälkikäteen muisteltuna se oli aina erinomaisen kivaa ja innostavaa.  Joka ainoana syksynä erilaista kuin edellisvuonna.Toki joskus hankalia juttuja, mutta paljon enemmän tutunomaista arkista ja silti palkitsevaa vääntöä.

Aloitan siis taas ikäänkuin vielä kerran kyntää uutta multaa kuivasta nurmesta näkyviin. 
Hah hah- kylläpä väänsin  merkillisen kielikuvan tässä kirjoittaman rupeamisesta. 
Minä taidan olla enemmän laiskanpulska maalaisharakka, joka tässä  tepastelee pellolla syksyä kohti .
Joten ei muuta kuin: Kraak kraak.

Oli ihana aina nähdä uutta nuorta väkeä syksyn tullessa.



lauantai 29. syyskuuta 2018

Harakanpesän syksy 2018

Edellisestä kirjoituskerrasta on kulunut pitkä aika. Se lienee kohtalaisen selvä merkki siitä, että ei ole tullut tarvetta enää tarttua tähän itseilmaisun tapaan. Olen kai siis kirjoittanut jo kaiken, mistä olen hyväksi nähnyt mahdollisille lukijoille ja silkasta oman sanomisen halustani ja omaksi huvikseni jotakin sanoa. Aikaa ensimmäisen ja nyt tämän (luullakseni vihoviimeisen??) jutun välissä on vierähtänyt monta vuotta. Kaikkiaan näitä harakkajuttuja on kertynyt 232. Hämmästyttävä määrä, sillä aloittaessani kuvittelin tekeväni ihan muutaman kokeilun ja homman tyssäävän lyhyeen. Ilmeisesti sitten jollain lailla tykästyin tähän julkiseen päiväkirjanpitoon. Ehkä minusta oli mukava hämmästyttää lähipiiriäni, koska ei kukaan tuttuni ollut taatusti osannut ajatella minua miksikään blogikirjoittajaksi. Niitä naputtelevat ihan toisentapaiset ihmiset!

Suuren suuria lukijamääriä en ajatellut tavoittavani enkä kummemmempaa julkisuutta  kaivannut.Tulojen hankkimista ja mainostajia en osannut edes ajatella blogeilla mahdolliseksi.  Muutamat ( harvahkot, mutta sitäkin uskollisemmat) ovat kai lähes kaikki juttuni lukaisseet läpi. Mitä ovat itsekseen ajatelleet lukemastaan tai minusta sanojen takana, siitä minulla ei ole hajua, sillä kovin paljoa suoranaista palautetta ei ole näkynyt tai  kuulunut. Jotkut tuttuni ovat ikäänkuin anteeksipyydellen selittäneet, etteivät juuri nyt ole ehtineet vilkaista "harakanpesään", mutta "lupailevat " lukevansa sitten monta juttua kerralla , kun"sopiva aika" tulee eteen. Hmm...Kamalaa, jos pitäisi lukea ihan kuin säälistä mokoman höperön tuttavan "hengentuotteita" ilman todellista omaa kiinnostusta. Muutama suorapuheinen läheinen on myös tokaissut,  ettei heillä valitettavasti juuri koskaan ole tarpeeksi aikaa sepustusteni läpi kahlaamiseen. Ymmärrän, sillä aika pian juttuni rupesivat turpoamaan. Paisuivat tolkuttoman pitkiksi. Tottahan sen itsekin huomasin.
(Mihinkäs  koira karvoistaan pääsee? Paljolla puhumisellakin  saan  ihmiset kyllästymään itseeni. Kovin tuttu tunne.)

Aloituskipinän tähän puuhaan sohaisi vauhdikas ja energinen  serkku-Paula yhtenä talvipäivänä kevyesti heittämällä ilmaan: ruvetaan mekin bloggaamaan! Oli näet ollut puheena Ruotsissa siihen aikaan ihan legendaksi noussut, lähes satavuotias Dagny,  terävä-älyinen, hauska ja hyvämuistinen mummeli. Hänen lyhyistä, mutta eloisasti huomioita heittelevistä blogiteksteistään  olivat kiinnostuneet  kymmenettuhannet seuraajat ympäri koko Pohjolan. Pieniä hupaisia muistoja, havaintoja ja mielipiteitä maailman menosta ennen ja nyt, sekä upeita kukkakuvia.Mahtava Dagny.

Mikä siinä- voisi kai meidänkin datataidoilla ja masiinoilla semmoistakin harrastaa. Osaisikohan sitä noin vain höpistä ja muillekin ajatuksiaan tarjoilla? Ei kai se juuri kummempaa olisi kuin jutustelu ystävien kesken?

En minä todellakaan haaveillut rupeavani Suomen julkkis-Dagnyksi, ihmemummuksi, kun naputtelin ensimmäistä juttuani. Muistan ensin toki kysyneeni  pojaltani ,voisinko ja ennenkaikkea osaisinkohan minäkin hänen mielestään kirjoittaa blogitekstin?Miten se tapahtuisi?Olisiko se hänen mielestään ihan tyhmää?Koska Mikko ei ollut torjuva, ei leimannut ajatustani pöhköksi tai "vaaralliseksi", ryhdyin sen enempää jahkaamatta hommaan. Muutaman Mikon antaman käytännön ohjeen jälkeen ryhdyin toimeen ilman turhaa kainostelua ja kursailua. Eikä siinä mennyt kuin pikkuinen touhuntäyteinen ja sensuroimaton hetki ja jo oli juttu valmis. Pikainen napin painallus punaisesta ruudusta PÄIVITÄ ja siinä se oli, eka juttuni mustana valkoisella: Naistenketju. 
Ensimmäinen oma blogiteksti. Sitä ennen olin jo keksinyt blogilleni mielestäni hauskan ja minua kuvaavan nimen ja taustakuvan, itse taiteilemani kuvan Alter Egostani Harakasta. Sitten keksin laittaa myös tuotokseni liitteeksi kuvan, yhden satojen piirroskuvieni kokoelmista. 

Wow. Tuntui kyllä aika uskaliaalta ja omituiselta, mutta tehty mikä tehty. Olin näin uskaltanut lähettää ensimmäisen rääkäisyn omasta Harakanpesästäni jonnekin kauas bittiavaruuteen.Löytääkö joku sen todellakin, lukeeko sen joku jossain? Sitten katsoin parhaaksi tunnustaa tekoseni ja kertoa osoitteen muutamalle tutulleni. Ehkä heitä kiinnostaisi nähdä mitä "se" nyt oikein on alkanut höperehtiä!!Suoraan sanoen monet näyttivät ihmettelevän moista  esiintuloa näinkin ikäihmiseltä.

Aloin kysellä, milloin Paulan ensimmäinen juttu mahtaa tulla  luettavaksi. Syvä hiljaisuus. Ei juuta ei jaata. Muutaman päivän päästä minä joka tapauksessa innostuin taas naputtelemaan jo seuraavaa mieleen tullutta ajankohtaista aihettani:Kampaajalla. Siihenkin taas kuva mukaan vanhoista piirroksistani. Jo kaksi tuotosta julki lähes yhdellä innostuksen purskautuksella!
Paulalta vaan ei irronnut muuta kuin tavallista sähköpostia. Hyvä niinkin. En usko hänen ikinä lukeneen ainuttakaan minun pulinoistani, vaikka kuinka yritin puristaa ilmoille jotain kommenttia, kiitosta tai torjuntaa.  Kiemurteli vain ilman selvää kommenttia kun kysyin mielipidettä! Ehkä ei osannut koneeltaan edes blogiani etsiä, vaikka kuinka olin antanut osoitteen.  Eikä  Paula ikinä tosissaan edes ajatellut kirjoittamista, sehän oli kyllä minulle alusta asti jokseenkin selvä. Paulalla oli aina lennokas tyyli puhuessaan  harrastaa tuon tapaista "small talkia". 


Mutta värikkäänä ja inspiroivana persoonana Paula toki tuotti usein materiaalia minun jutuilleni. Viimeiset Paulaa koskevat maininnat ovat tulleet kirjoitelmiini siitä syvästä kaipauksesta, minkä hänen äkillinen kuolemansa viime syksynä toi päiviini. Hämmästyin huomatessani kuinka paljon Paula oikeastaan oli ollut mukana kaikessa arjessani, vaikka asui toisessa maassa. Yhteydenpidostamme oli kehkeytynyt tiivistä ja inspiroivaa. Nuorina aikuisina olimme  olleet vuosikymmenet vieraita,  harvoin ja pinnallisesti toistemme kanssa tekemisissä sukulaisuudestamme huolimatta. Viimeiset vuosikymmenet olivatkin sitten lämpimän  läheisyyden aikaa.

Kävin tässä yhtenä iltapäivänä läpi vanhojen juttujeni aiheita. Joistakin otsikoista en nyt pystynyt  hahmottamaan mistä itse jutussa mahtaisi olla kysymys. Piti lukaista läpi ja hämmästellä: ai tämmöistäkö olen kirjoitellut ja miettinyt. Monet otsikot tuntuivat nyt selatessani tylsiltä, jotkut suorastaan supertyhmiltä.  kulahtaneilta, banaaleilta, ikivanhoilta kliseiltä. lapsellisen mitäänsanomattomilta. Hävettäviltä! Esimerkiksi tämmöiset "helmet": Oi aikoja, oi tapoja; Oma maa mansikka; Aika aikaa kutakin; Sankareita-onko heitä; Ajatuksia Adventin aikaan; jne, jne........
Voi voi, kiusallista. 

Mutta oli siellä muutama onnistunutkin, vaikka itse tässä kehun. Joissakin jutuissa mukana oleva kuva myös yllätti minut iloisesti näin ajan jälkeen  nähtynä. Joko juttuun hyvin sopiva kuva tai puhtaasti kaunis kuva. Ja minunko tekemä? Ajatella, olen joskus onnistunut noin hyvin! En onneksi tuntenut koko ajan häpeää juttuja esiin pyörittäessäni.  Huomasin kirjoittamisessani käyttäneeni jonkunlaista "tajunnanvirta-tekniikkaa". Toisin sanoen ajatus yksi saattoi oudosti johdattaa eri suuntaan ajatukseen kaksi , joka taas johdatti kolmanteen: jotain ihan muuta outoa ja ennakoimatonta asiaa kuin lähtökohta. Rönsy rönsyn perään. Jutun alusta ei voinut arvata mihin muutamien uusien mutkien kautta lopussa päädyttiin. Kuritonta ja ilman selvää loogisuutta ja (turhaa vai hyödyllistä??)) itsekritiikkiä.  Enhän tässä ollut kirjoittamassa YO-esseetä, en uutta opetussuunnitelmaa tai muutakaan vaativaa tekelettä, joitten kanssa joskus olin sentään kirjoittamista joutunut harjoittamaan. Annoinpahan  vaan ajatusten ja sanojen vallattomasti ja vuolaasti virrata. Kunhan edes suurinpiirtein kirjaimet ja välimerkit osuivat kohdalleen. Omaksi iloksi tehtyä viihdettä .

En osaa keksiä syytä, miksi joitakin juttuja on luettu paljon useammin kuin muita. Olivatko oikeasti kiinnostavampia tai paremmin kirjoitettuja? Vai onko vain avattu yhteys, muttei silti luettu? Tämmöisiä suosikkeja ovat olleet esimerkiksi semmoiset otsikot kuin Hursti, pellava, palttina. rohdin; Saituri, kitupiikki, itara penninvenyttäjä; Ylijäämänainen; In Memoriam hieno kouluni.
Joistakin jutuista pidin aika lailla, mutta jostain syystä niitä ei ollut monikaan osunut lukemaan.  Monissa paljastui toistuva kaava:  mieltymykseni palata vanhoihin muistoihin. Tai lähes päinvastainen trendi: pelko ja huoli tulevaisuudesta. Vanheneminen, sairaus ja kuolema toistuvat jutuissani moneen kertaan. Mutta myös ilo ja innostus lapsenlapsista tai sukulaishäistä, lemmikkieläimistä ja luonnon kauneudesta. Ilahduin kun huomasin aika useita kirjojen tai lehtijuttujen innostamia purkauksia, joskus kerrassaan kiihkeitä ja kantaaottavia. Kiukkuakin löytyi. Taiteista ja niiden omakohtaisesta harrastamisesta oli välillä purskahtanut isoja  tunteita ilmoille. Usein aihe oli löytynyt kirjoituspäivän nimikkoteemasta tai ajankohdasta ja sai värinsä ja tunnelmansa päivän minussa aiheuttamista mielikuvista ja omakohtaisista  muistoista .

Moni pitäisi mahdottomana, tyhmänä jopa ylivoimaisen  kiusallisena ryhtyä kirjoittamaan omia pikkuasioitaan, pelkojaan , sairauksiaan, ärtymyksen aiheitaan tai masennusajatuksiaan muille luettavaksi. Minä olen kääntänyt asian niin, että kirjoitettuani olen kieltäytynyt häpeämästä. Kirjoittamalla olen ikäänkuin vahvistunut ja saanut paremman näkökulman kulloiseenkin ajatusryteikköön tai solmuun. Olen siis ikäänkuin terapoinut itseäni. Olen vähät välittänyt pohtia , onko sitä luettu , oltu kanssani eri mieltä, kenties jopa  paheksuttu typeryyttäni tai pahimmassa tapauksessa loukkaannuttu sanomisistani .

Pyydän siis anteeksi. Anteeksi, jos joku juttuni on suututtanut tai loukannut. En ole tahallani tarkoittanut loukata. En ole tahallani tarkoittanut olla besserwisser. Olen kirjoittanut oikeastaan vain itselleni, kuin omatekoista mielentuuletusta ja terapiaa. Mutta toki olen ilahtunut muutamista kannustavista ja kehuvistakin palautteista, joita olen näinä vuosina jutuistani saanut. Kiitos.

Nyt taitaa olla sopiva ajankohta lopettaa tämä blogitus. Luultavasti olisi hyvä alkaa tehdä jotain ihan muuta, aika keksiä jotain uutta puuhaa eläkeläisen pitkiin joutilaisiin päiviin. Oikeastaan olen jo hiukan tuumaillut........?????



Harakanpesä hiljenee näin syksyllä 2018,  KRAAK KRAAK

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Tänään ja eilen

 Viisaasti eläminen, päiviensä oikein käyttäminen, ei ole kovin helppoa päätellen siitä, että kautta aikain on tarvittu ja saatu  valtavat määrät neuvoa ja opastusta tähän hommaan. Ajattelen, että tästä tarpeesta lienevät seurausta kaikki maailman uskonnot ja muut eettiset ja moraaliset oppijärjestelmät ihmiskunnan historiassa. Neuvoa oikeaan elämäntapaan ja hyviin tavoitteisiin on aina tarvittu ja ilmeisesti myös saatu.Toki on selvää, että kaikki eivät koskaan onnistu löytämään toivomiaan vastauksia ja neuvoja vaikeissa elämän esiin tuomissa tilanteissa. Kaikkina aikoina miljoonat ovat kokeneet jäävänsä ilman vastausta ja neuvoja, miten kokea elämänsä milekkääksi ja hyväksi. Eri aikakaudet  ja maapallon eri alueet ovat tarjonneet erilaisia neuvojia. 

Olen luultavasti aika tyypillinen tämän päivän suomalainen. Kuulun ns. suuriin ikäluokkiin, siis sota-ajan tyttö ja nyt jo 15 vuotta ollut yhtenä massasta, josta käytetään nimeä eläkeläiset. Minun kaikista elonpäivistäni suurin osa on takanapäin. Montako on vielä edessä, ei tietoa. Tähän astisen elämäni mittaan olen jossain määrin joutunut tai itse halunnut tutustua moniin "opassysteemeihin" ja neuvojiin, miten tätä ainutkertaista elämää olisi parasta elää: mihin uskoa, mitä tavoitella, mitä välttää, mihin pyrkiä. Neuvoja olen saanut sekä niitä edes haluamatta kuin myös itse neuvoja vartavasten etsien.Ymmärrän kyllä, että en ole koskaan ollut sitkeä etsijä, enkä varsinkaan altis kelpuuttamaan  ja vastaanottamaan neuvoja. Päinvastoin. Useimmiten olen ollut kuin pikkulapsi joka saadessaan neuvoa, sanoo :  MÄÄ OSAAN KYLLÄ ITSE!


Neuvo, joka toistuu tämän ikäisille tarjotuissa oppaissa on:  muista elää vahvasti tässä hetkessä. Elä sataprosenttisesti tätä hetkeä, älä haikaile menneitä. Menneet ovat menneitä, olivatpa sitten hyviä tai pahoja. Huomisesta ei myöskään kannata liikaa  mesoa, koska ei ole mitään takeita, että saisin sitä edes kohdata. Totta tietysti sekin. Mutta, tunnen taas halua pullikoida tätäkin neuvoa vastaan. Tykkään näet halukkaasti muistella omia ja muittenkin ihmisten menneitä vaiheita. Ikään kuin oikein menneisyyteen katseeni tarkentaen. Etten suinkaan ole ainoa, sen huomaan monien ihmisten halusta paitsi puhua menneista, myös halusta kirjoittaa ja lukea noista ohitetuista vuosista ja vuosikymmenistä. Nyt en tarkoita varsinaista historiaa, en mitään Napoleonin sotia, Mooseksen ja Aaronin johtamaa pakoa Egyptistä , en  Kiinan kolmannen dynastian taidetta tai teollisuuden vallankumousta Englannissa. Minä tarkoitan lähihistoriaa, aikaa, josta itselläni on kokemuksia ja elämyksiä muistissani uudelleen katseltavaksi ja puntaroitavaksi. Minä nimenomaan haluan ikäänkuin katsoa peruutuspeiliin  ja hautoa kaikenmoisia vähäpätöisiäkin vanhoja juttuja vaikka koko elokuisen päivän. Se on minusta parempaa viihdettä  kuin huono viihdesoppa tai tosi-tv jota telkusta tarjoillaan.Voin siitä vähän vielä oppiakin.

Onneksi joskus saan yllättävää tukea tälle harrastukselleni. Esimerkiksi näin: pieni mitätön Hesarin palstaTänään sivulla HS 50 vuotta sitten maanantaina 26.8.1968.Jutussa palataan aikaan, jonka olen elänyt, jonka muistan. 
Vuosi 1968 oli merkittävä ja syvät jäljet jättänyt vuosi koko maailmalle, erityisesti Euroopalle. Neuvostotankit yhdessä muiden Varsovanliiton sotilaiden kanssa miehittivät Tshekkoslovakian koko muun maailman kauhistuneena pelätessä tulevia tapahtumia. Olin silloin 25 vuotias opettaja. Kun ikäänkuin katson nyt itseäni noina elokuun kriittisinä viikkoina, joudun nolostuneena toteamaan olleeni tyhmä ja lähes välinpitämätön maailmasta ympärilläni. Ainakin jos otetaan huomioon, että olisi pitänyt olla valveutunut, koska olin lasten opettaja ja kasvattaja. 
(Miksi mahdoinkin olla niin välinpitämätön  suurista ja tärkeistä asioista??Sitä kannattaa vielä tänäänkin ihmetellä)

Kaiketi se selittyy sillä, että oma sisäinen maailmani oli mitä melkoisimmassa myllerryksessä. Ajatusmaailmani ja tunteeni olivat joutuneet koetteille uuden asian edessä. Niin luulen.
Olin jokseenkin vähän innostuneesti lähtenyt elämäni ensimmäiselle aurinkolomalle Israeliin parhaan ystäväni seurassa ja hänen innostamanaan. Sinne lähdettiin oikeastaan vain ajatuksella,  että pääsemme Välimeren rantaan. Kreikan ja Italian matkat olivat loppuunmyydyt. En uskonut olevani kiinnostunut  Israelista lomakohteena enkä ainakaan mahdollisista matkan muista osallistujista, koska kuvittelin maan  kiinnostavan vain huippu-uskovaisia turisteja. 
Monista uskontotuntien tutuksi tekemistä , sinänsä kyllä kiinnostaviksi osottautuneista kohteista huolimatta en kohdannut elävää Jeesusta, mutta sensijaan kohtasin HÄNET, elämäni rakkauden, joka lumosi minut niin, että mikään muu ympärilläni ei enää oikein kuulunut eikä näkynyt sen kuplan sisäpuolelle, mihin tämä täydellinen hullaannus minut sulki. Se pani myös ystävyyden tyttöystäväni kanssa ankarasti koetteille. Matkalta palattiin dramaattisissa tunnelmissa ja ajatuksissa.

Tästä tapahtumasta ei kerrottu päivän Hesarin uutispätkässä! Eipä tietenkään, vaan juttu kertoi tunnelmien kiristymisestä Tshekkoslovakiassa juuri noina lomani päivinä. Oikeastaan koko Euroopassa seurasi  piinaava odotus ja sodan pelko. Uutisjutussa kerrotaan neuvottelujen pitkittymisestä. Juttua kuvittava mustavalkokuva on shokeeraava:väsynyt neuvostosotilas haukottelee kilpaa panssarivaunun tykinputken kanssa ja nuori tsekki istuu vaunun kannella. Odotusta, odotusta. Tilanne  kaikinpuolin auki,  Eurooppa pidättelee henkeään: mihin tämä johtaa. Ollaanko uuden sodan partaalla ?
Nyt, 50 vuotta myöhemmin, tuo tilanne on kaukana historiassa, ohitettu, ratkennut mutta pelottavan  samanlainen kysymys väreilee taas Euroopan  yllä: mihin tämä kaikki johtaa. Euroopan ongelmat ja kärjistyneet erimielisyydet ovat taas tätä päivää. 

Toinen Hesarin menneen ajan pikkulööppi on pelkästään huvittava: "Imatralle lisää puhelinkoppeja. Yleisöpuhelimet lisääntyvät Imatralla, sillä syksyn aikana posti-ja lennätinlaitos asentaa eri puolille Imatran kauppalaa seitsemän uutta puhelinkoppia. Parannus on tuntuva, sillä aikaisemmin oli laajassa kauppalassa vain viisi(5!!!!!) puhelinkoppia. Kaikki puhelinautomaatit toimivat 20 pennin rahalla". Mikä jättiloikka noista ajoista tähän päivään.

Muistanko omakohtaisesti kokeneena tuon "tuntuvan parannuksen" silloisessa kotikauppalassani? En todellakaan. Tuskin muistan puhelinkoppeja koskaan olleenkaan!En muista yhtään merkittävää puhelinkoppiepisodia noilta Imatran vuosiltani. Minulla oli sentään jo lankapuhelin. Nyt kun luin jutun, minulla aukeni kokonainen kuvakirja päässäni hauskoja, sekä myös dramaattisia puhelinkoppimuistoja päässäni muualta vuosilta ennen kännykkämaailmaan siirtymistäni. Entä sitten ne vuodet, jolloin  lankapuhelimia todellakaan vielä ollut vanhempieni kotona, eikä  ensimmäisessä koulussani Parikkalan Rautalahdessa. MITEN siinä maailmassa oikein elettiin? Kirjoitettiin paljon kirjeitä, äidille ja isälle, siskolle. Jokunen rakkauskirjekin taisi kulkea.

Poissa ovat nyt Neuvostoliitto, Svoboda, Tito ja Ceausescu. Kekkosen muistokin on jo kovin haalistunut . Meillä on nyt Niinistö ja Lennu-koira. Ei ole penniä, ei puhelinkioskeja. Silloinen järjen sumentanut lumoojamiehenikini on puhelujen ulottumattomissa, kai muitten "suurmiesten" seurassa siellä minne kaikki lopulta päätyvät. Uudet miehet pyrkivät valtaan niin Euroopan politiikassa . mutta taatusti samaan tapaan tunketuvat myös  hullaantuvien nykytyttöjen ajatusten herroksi. Ongelmat jatkuvat, vaikkakin hiukan eri muodoin  ja uusin ratkaisijoin. 

En siis nytkään viettänyt päivääni niinkuin elämäntaitoneuvojat kehottavat vanhuksia tekemään:elä täyttä elämään, elä tätä päivää. älä piehtaroi vanhassa. Älä murehdi tulevia. Elä.

Jotkut tykkäävät katsoa ikivanhoja elokuvia. Minä tykkään kai liika paljon omista vanhoista "elävistä kuvista" muistissani. Vanhat, aikanaan jättisuuret tunnemyrskyt eivät  enää vaikuta niin ylivoimaisilta ja kaikennieleviltä puuskilta. Kaikesta on sentään jotenkuten selvitty. Huomista päin.










    

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Miksi vanhenemme

Lapsuuden tuntemuksista kai on alkanut elää ajatus, että minusta tuntuisi oikeammalta, jos Uusivuosi olisikin syyskuun alussa. Siis että nyt elettäisiin vuoden viimeisiä viikkoja . Tänä vuonna se tarkoittaisi , että perjantaina 31 elokuuta juhlittaisiin vuoden vaihtumista toiseksi. Minusta jollain lailla on aina tuntunut, että koska on pakko määrittää  ajan kuluminen  365 vuorokauden syklissä tämän pallomme kiertoradan pituuden määräämänä, rajapyykki uuden ja vanhan kierroksen vaihteessa pitäisi olla syyskuun alkaessa eikä suinkaan keskellä pimeintä vuodenaikaa.  Ymmärrän, että tämän tuntemukseni syntyyn ovat ehkä eniten vaikuttaneet sekä tämä pohjoinen pallon kolkka, jolla minun elämänpiirini pyörii, myös  maalaisympäristössä kasvaminen ja tietysti suuren roolin elämässäni esittänyt koululaitos.

Maalaisille syksy on merkinnyt koko vuodeksi riittävän sadon korjuun saantia. Vaikka kotini ei varsinaisesti mikään maalaistalo ollutkaan vaivaisen 2 hehtaarin peltoineen, elin kuitenkin vahvasti ympäristöni tiedostaen ja oman perheeni vähäiset, mutta vaativat syystoimet ymmärtäen, koska niistä koko elantomme paljolti riippui. Jos tuli hyvä sato ja se saatiin onnistuneesti puitua ja talteen hyvälaatuisena, oli luvassa turvatumpi vuosi eteenpäin. Syyskuussa alkoi koulu . Ainakin kun olen oman koulutaipaleeni käynyt. Luulen, että aloitusaika oli ollut jo ennen minun kouluaikojanikin pitkään  pysynyt vakio. (En toki ole asiaa mistään tarkistanut). Koulun aloitus oli joka vuosi  jännittävä, iloinen ja merkittävä asia ainakin minun mielessäni. En muista koskaan suhtautuneeni siihen negatiivisin ajatuksin:voi ei, onko taas pakko, voi kuinka kurjaa!! Ei, minusta koulunalku oli täynnä  positiivisia ajatuksia ja jänniä odotuksia sisällään piilotteleva merkkipaalu uudelle jaksolle elämässä. Sama tunne jatkui ihan eläkkeelle siirtymiseeni asti vuonna 2003. Joka vuosi uusi jännittävä aloitus, uudet oppilaat, ehkä uudet työtoverit vanhojen tuttujen seassa, uusi työjärjestys vuodeksi eteenpäin. Joka vuosi erilainen mutta aina yhtä jännittävä ja mukava aloittaa. Joka kevät, toukokuun viimeisen päivänä kaivattu , mutta silti yllättävä äkkipysähdys ja ihmettely: ai,  nytkö se jo meni, tämmöinen vuosi tämä sitten oli. 
Kesäloma oli ikäänkuin Ajatonta aikaa. Se kellui irrallaan koko muusta,"oikeasta"vuodenkierrosta. Kuin jokin ei kenenkään maa, ei kenenkään aika. Nyt kai sitten elän samanlaista ajatonta aikaa kaikkina päivinä "viimeisen kesäloman" alkuun asti.  

No, jossain vaiheessa toki koululaitos siirtyi, tosiasiassa aluksi vähittäin pari viikkoa aikaisempaan aloitukseen. Mutta syyskuun alkuun sijoittamani " Uuden Aloitus" on yhä tunnemuistissani. Koen sen voimakkaana : se tuoksuu ilmassa erilaisena tuoksuna, se on  erilainen väriskaala viljapelloissa ja luonnonkukkaniityissä. Se oli hiukan kirpeämpi viima ympärillä, kun poljin kouluun. Se oli lintujen oudoissa lähtörituaaleissa sähkölangoilla ja metsän hiljenemisessä. Se on aamujen usvassa ja illan erikoisessa pimeän ja valon vuoronvaihdossa. Minä pidän syksyn alkamisesta, ainakin useimmiten. Nyt, kun olemme saaneet kokea oudon ja ainakin minun kestokykyäni pahasti koetelleen hellekesän odotan syksyn edes hiukan palauttavan energisyyttä rapistuvaan olemukseeni.

 Näinä päivinä huomaan toistuvasti palaavani ajatuksissani  vanhoihin syksyihin tämän yli 70 vuoden muistipolussa. Jotkut tuttavani sanovat, etteivät muista esimerkiksi kouluajoistaan paljonkaan ja pitävät tämmöistä ihmistä, joka tykkää käydä muistojaan läpi ( ja mikä vielä vielä pahempi, puhuukin  niistä!!) hiukan outona ja takapajuisena tyyppinä. Tylsänä peräpeiliin tuijottajana, sen sijaan, että yrittäisi elää sata lasissa tätä päivää.  Ehkä niinkin, mutta minulle vanhat asiat pullahtavat kaiken aikaa mieleen elävinä kuvina kuin hyvät filminpätkät. Minun mielenrakenteeni nyt sattuu olemaan semmoinen, enkä pidä sitä ollenkaan harmillisena saati yhdentekevänä juttuna. Minä nautin tästä ominaisuudestani, sanoisinko "lahjastani". Malkein joka päivä. 

Nykyhetken käsittelyssä ja uuden omaksumisessa huomaan puutteita, suuria muutoksia huonompaan päin on tapahtunut henkisissä kyvyissäni. En omaksu uutta enää samalla helppoudella kuin ennen. En ole koskaan ollut systemaattinen ja itseltäni paljon vaativa puurtaja oppiakseni uutta ja vaativaa asiaa. Ennemminkin nopea hoksaamaan ja sillä pärjännyt joten kuten. Nyt olisi tarvetta sitkeydestä ja kyvystä kerrata ja ajaa itsensä vähitellen sisään uusiin, tuiki tarpeellisiin tietoihin ja taitoihin. Iso harmi, että ei ole semmoista rutiinia  asioitten omaksumiseksi tullut koskaan opittua. 

Vietän omanmakuistani hidastempoista elämäntapaa. Se tyydyttää  minua, vaikka ymmärrän, että se monille ikätovereilleni olisi kauhistus. En tiedä onko valinta ollut tietoinen, vai onko se jotenkin geenieni sanelemaa tapaa ja mukavuudenhaluisen ihmisen lipsumista kovin vähäiseen aktiiviseen menoon. Luin päivän Hesarista pitkän ja kiinnostavan ( myös kuvitukseltaan upean) jutun, joka oli otsikoitu Elänkö minä vanhaksi? Asia, joka kiinnostaa lähes jokaista. Erityisesti meitä, jotka jo olemme eläneet AIKA vanhoiksi.

 Kun ihminen on parikymppinen, kysymys tuskin usein nousee omaan mieleen. Eikä parikymppinen usko, että on jo alkanut rapistua: vanheneminen ja  hidas alamäki alkaa jo heti, kun kasvukausi on päättynyt. Lapsena olin isokokoinen ja varhain murrosikään ehtinyt tyttönen. Sama vauhti jatkui, sillä harmillisia ulkonaisia merkkejä alkaneesta vanhenemisesta näkyi ulkomuodossani jo heti koulusta kaksikymppisenä päästyäni: ensimmäiset itsepäisesti sojottavat harmaat, lähes valkoiset hiukset ilmestyivät näkyviin tummasta hiuspehkostani. Kaverit naureskelivat, kampaajatkin päivittelivät. Jos en olisi ollut asiaan tottunut sukulaisissani, olisin ehkä ollut kauhuissani. Tätini, isäni ja vanhimman serkkuni hiushistoria auttoi minua hyväksymään löydökset pelkkinä kuriositeetteina. Minua on vain hymyilyttänyt, kun jotkut ystäväni ovat vasta aivan hiljattain alkanutta harmaantumistaan päivitelleet ja harmitelleet, nyt, yli viisikymmentä vuotta vanhempina. Varsinkin naisille tuuheat ja värinsä säilyttäneet hiukset ovat ylpeyden aihe ja merkki heidän "elinvoimastaan ja nuoruudestaan".Jopa silloin, kun väri on kotoisin kampaajan tulilla istumisesta. Monille ryppyjen ilmestyminen on kauhistus, mutta minä pidän joidenkin suht siloposkisten kanssasisarten  "sisäisiä ryppyjä" pelottavampina. 

Yli satavuotiaiksi eläneiltä ihmisiltä ei ole saatu yhtäpitävää tietoa ja reseptiä, mistä uskovat pitkän elämänsä ja hyvän terveytensä olevan seurausta. Artikkelin mukaan hyvä hapenottikyky lupaa lisää elinvuosia.. Jutussa sanotaan, että jos katsoo omia vanhempiaan, voi aika hyvin ennustaa oman elämänsä pituutta. Äitini eli melkein 95 vuotiaaksi. Myös hänen enonsa ja tätinsä olivat hyviä esimerkkejä pitkäikäisistä, jotka edustivat hyväksi nähtyä keinoa pidentää elinikää:rajoitettu kalorien saanti. He elivät todella vaatimattomasti, hyvin pelkistettyä ja niukkaa ruokavaliota noudattaen koko elämänsä. Ei lääkärireissuja, ei kaloritaulukoita,  ei kuntosaleja eikä elämäntapaohjeita.Semmoisia ihmisiä ei enää löydy mistään, ei edes Someron syrjäkyliltä. 

Kohta on siis taas tämän "oman kalenterini" uudenvuodenaatto. Ajattelin  tehdä pieniä korjausliikkeitä. Jos voisin saada itseni uskomaan, että pienikin lisäys päivittäisiin askeleisiin ja pienikin vähennys keksin ja pullan purentaan antaisivat minulle lisäaikaa seurata Irinan ja Elmon kasvuvuosia, olisi se ehkä tosiaankin vaivannäön arvoista. Mutta että satavuotiaaksi-ei, ei. Ehkä Elmo ja Irina sitten, jos maailma saa jatkaa kehittymistään hyvään suuntaan. Sellainen on ollut elinolojen kehityksen suuntaus  edelliset sata vuotta.
 Onnea Irina 104 vuotta ja onnea Elmo 101 vuotta!



sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Eipä säästellä sanoja

Se on nyt täällä ja siitä puhetta piisaa: siis Suomen Suvi ja Uskomaton Helle.

Suomen kesästä on lähes kaikilla omia, syvään juurtuneita mielipiteitä. Kaikki tietenkin enemmän tai vähemmän suurella todennäköisyydellä väärään osuvia, sillä onko mahdottomampaa hommaa kuin  määrittää muutamalla väitteellä ja kaikkien mielestä oikeaan osuen  kesän säätila tai ainoa oikea kesätunnelma tai yleiset tavat niinkin vaihtuvassa käsitteessä kuin SUOMEN SUVI. 

Meillä on ( onneksi vielä on!) neljä toisistaan selkeästi erottuvaa vuodenaikaa. Tosin joinakin viime vuosina on alkanut välillä olla vaikeata ainakin täällä Etelä-Suomessa tietää, onko menossa syksy  vai talvi! Voiko edes puhua kesästä, kun juhannusaaattona on sama lämpötila kuin jouluaattona! Ja mikä talvi se semmoinen on kun parvekkeella kukkii pelargonia jouluvalojen seassa. Kirottu ilmastonmuutos, jota joittenkin mielestä ei kumminkaan ole olemassakaan.

Mutta nyt on kesä.Kesä suurin kirjaimin. Suorastaan superkesä. Ainakin niille, jotka rakastavat hellettä. Ensin saatiin ennätysmonta hellepäivää  jo toukokuussa. Pieni notkahdus viileämpään. Ja nyt päivästä toiseen television sääkartat hehkuvat punaista väriä , polttavaa hellettä lähes koko Euroopan yllä. Lappikin liki jäämeren tuntumaan asti saa nauttia helteistä.


Huh kauhistus mikä helle, sanon minä, ihmisraukka, jota ei todellakaan ole tarkoitettu elämään tämmöisiin säihin. En ole ikinä, en nuorena, en edes viisikymmentä vuotta sitten, nauttinut näin kuumasta kesähelteestä. Helle saa minut huonovointiseksi. Se pakottaa etsimään varjoisia paikkoja. En ole voinut ikinä  grillata  valkoista nahkaani ruskeaksi, vaikka semmoinen oli minun nuoruudessani kovin haluttu parannuskeino suomalaisen kalpeaihoisen  ulkonäköön silloin vallitsevien kauneusnormien mukaan. Olen ollut vain kaksi kertaa elämässäni ns etelänmatkalla.  Kaksi on useimpien ikätovereitteni ja ystävieni mittapuun mukaan sopiva yhdelle vuodelle kuuluva määrä. Noilla molemmilla kerroilla kärsin liiasta kuumuudesta ja ihmettelin, mikä semmoisessa matkassa voi tuntua niin ihanalta ja haluttavalta. että  on pakko päästä Etelään.Monien mielestä, että yleensä jaksaa Suomessa elää ja tuntee olevansa arvostettu ja kunnon suomalainen, on päästävä matkalle mahdollisimman kauas ja takuuvarmaan kuumuuteen. 
Not my piece of cake. 

Olen huomannut ajatuksineni olevani kyllä muutenkin "poikkeava", monessa asiassa vääränlainen, suorastaan outo ja epäsuomalainen. Kun luen lehdissä olevia kyselyjen tuloksista, mitä mieltä suomalaiset ovat milloin mistäkin asiasta, huomaan  kuuluvani melkein aina marginaaliin, pienimpään vähemmistöön. Pakko myöntää, että häiritsee  huomata niin usein olevansa eri mieltä kuin suurin osa suomalaisista. Mikä vika minussa mahtaa oikein olla?  En mielestäni ehdoin tahdoin yritä olla erilainen ja tarkoituksellisesti vastaan pullikoiva. En halua uskoa, että ajattelisin muiden olevan harhaisia ja omituisia ja itseni laskisin ymmärtävämmäksi. Ei se niin ole. Enkä myönnä, että tuntisin  narsistista mielihalua laskea itseni erityiseksi, siitä olen varma. Haluaisin tuntea kuuluvani suurimpaan joukkoon ja sanoa: juuri noin määkin ajattelen, noin ne asiat ovat, tottakai. Mutta eikun ei. Melkein aina joudun huomaamaan kuuluvani mielipiteineni, valintoineni, elämäntapoineni ja mieltymyksineni vähemmistöön, ainakin tilastofaktojen valossa. Se merkitsee lievää yksinäisyyden kokemista, koska en juuri osu kohtaamaan muita samanhenkisiä  vähemmistöläisiä arjessani.

Pahemminkin voisi asiat vielä olla: olenhan sentään hetero, olen nainen, olen eläkeellä oleva, olen ylipainoinen  ja olen suomenkielinen. Iso porukka. Voisinhan  olla muunsukupuolinen, muunkielinen, bahaiuskova tai muslimi,  autistinen, anorektikko, kehitysvammainen, täysin  absolutisti ja tiukka viherpiipertäjä ja luonnonsuojelija. Saisin tottua vielä paljon syvempään ulkopuolisuuteen  ja torjuntaan.

Helle, päivällä ja jopa yölläkin. Kestän tämän poikkeuksellisen  helteen pysyttelemällä omassa kodissani.Täällä se  on sentään suht helposti kestettävä: Päivällä ikkunat kiinni, mutta yöllä ikkunat ovat auki joka suuntaan ja vähän väliä sisään pöllähtää virkistävä, hiukan viileämpi  ilmavirtaus. Tuoksuu kesäyölle. Harvakseltaan sisään eksyy joku pikkuinen  lentävä luontokappale, mutta ei onneksi mikään kiusankappale. (niinkuin lapsena maalla asuessani  paarmat, kärpäset ja hyttyset!!!!) Hyttysetkään  eivät ole juuri vaivanneet :vain pari yllättävää ininää jonain yönä , mutta ei mitään vainon kohteeksi joutumista.Oikeastaan yöt ovat helteellä ihania. Siksi en malta paljon  nukkuakaan.  Päivällä voin sitten  mieluusti torkahtaa kuumimpaan aikaan omalle sohvalle ja herätä tunnin parin köllöttelyn jälkeen keittämään mukillisen kahvia parin paksun  piparin kanssa tarjottuna.  Nämä ovat minulle juuri kesään kuuluvia juttuja samaan tapaan kuin joillekin toisille saunaolut ja grillimakkara. Viimeksi mainittuja  en ole kaivannut moneen vuoteen. Kukin taaplaa tyylillään ja tulee onnelliseksi omista kesärituaaleistaan.Nykyään uimarannan korvaa ihana kylpyhuoneeni. Viileää vettä, eikä tarvitse ahtautua inhottavaan uimapukuun. Sinilevä ei kukoista putkistoissaSuihkun jälkeenkin on kiva käyskennellä paljaana ikäänkuin nakurannalla.

Minulla ei ole koskaan ollut omaa kesämökkiä, ei omaa rantasaunaa, venettä tai kalaverkkoja. Pientä makustelua noihin, kieltämättä mukaviin asioihin olen onneksi saanut kokea vuosien mittaan ystävien kesäpaikoilla. Nykyisin ei ole enää semmoisia ystäviä, jotka kutsuisivat. En valita. Olenhan vielä elossa, mitä moni noista mökkiystävistä ei ole. Elämä tuo uusia iloja ja karsii pois vanhoja. Onneksi monet hyvät kokemukset ja yhdessä koetut kesäilot ja -elot säilyvät  muistissani, lähes heräävät eloon tuoksuina ja tunnelmina. Siunattu hyvä muisti. Sen kanssa voi asioita kokea uudestaan ja uudestaan. Harrastan usein semmoista lomailua.

Yksi tämmöinen pysyväksi jäänyt ilo alkoi vuonna 1965 , kun sain ensimmäisiä kertoja vierailla jo kauan sitten kuolleen rakkaan ystäväni Kaisan vanhempien vuokraamalla pikkuisella mökillä. Ihmettelen nyt, kuinka ihmeesti sopu teki tilaa vielä minullekin,  noissa todella vähissä neliöissä. Kiitos siitä, että sain olla osa perhettä. Pysyväksi ilokseni jäi noista ensimmäisistä mökkipäivistä ja illoista minulle ennestään vieras lomahupi :ristisanatehtävien ratkonta. En ollut huomannut semmoisia olevan oikeastaan olemassakaan, saati että olisin niitä koskaan itse yrittänyt ratkoa. Niin se alkoi  ja varmaan jatkuu, kunnes dementia vie kykyni  niistä iloita. Kaisa opetti hoksaamaan jotkut niksit: monikon t-päätteet ja verbin infinitiivin  päätteitten toistumisen sanojen lopuissa. Ja että usein on helpointa alkaa täyttäminen oikeasta alanurkasta jne. 

En ole superratkoja. En hanki tai edes yritä osata hyvin vaikeita ristikoita. Helsingin Sanomien suuri ristikko jää minulta ratkomatta ja hyvin harvoin selvisin loppuun Suomen Kuvalehden ristikosta silloin kun olin lehden tilaaja. Muiden aikakauslehtien ristikot yleensä onnistun selvittämään. Joskus kuvien tulkinta kiikastaa ja jotkut urheilijain nimet tuottavat pulmia. Ostan halpoja ja helppoja ristikkokirjoja. Niiden hauskin puoli on nauttia pikavauhdista, jolla tämmöisen vaikkapa tuhannen ristikon kirjan täytän kuin kone! Se on jotenkin koukuttavan palkitsevaa. Useimmiten myös kovin helppoa koska samat jutut toistuvat ja etsittävät sanat ovat harvoin  pitkiä ja harvinaisia. Tehdessäni nautiskelen ja hykertelen vanhahtavista suomenkielen usein lystikkäistä ja kauniista pikkusanoista, jotka nykyään melkein kokonaan puuttuvat arjen kielenkäytöstä. Monet palauttavat mieleen muistoja menneestä maailmasta , oudoista työkaluista tai luonnonilmiöistä.Nuorille ihmisille semmoiset ovat tuntemattomia sanoja, niinkuin minulle uusin tietotekniikka sanoineen. Naurahdan verbeille, jotka toki tunnen, mutten osaisi puheessani käyttää. Suomi on niin loogisesti rikas kieli, kun vaan pysähtyy ja huomaa ajatella asiaa.

huomen (=aamu), pauhu, usva, kutri, hekuma, uumen ( =sisus), auma (= viljakeko), elot (=viljat), auvo (=onni), tiine, akanat, otva(=uittopuu). puhuri, avitus, huhuilu, marjavasu. taatto, voro, suttura, korea( =kaunis),maitse...........
Pieniä kauniita vanhoja sanoja! Kuin karkkeja suussa.

Milloin viimeksi mahdoin käyttää puheissani verbejä: talloa, nuokkua, vaappua, soimata, inua, loikoa, valistaa(=opettaa),omata???
Oikein alkaa sydäntä KORVETA tämä köyhtynyt kielenkäyttöni.  Nykyään ihan PIHTAILLAAN värikästä ja runsasta sanastoamme. Suomi on poikkeuksellisen rikas ja kaunis kieli, tulkoon sanotuksi vielä toisenkin kerran.

Suven armas auvo.