Kesäkuu on lopuillaan. Ensimmäinen varsinainen kesäkuukausi, jos ajatellaan niinkuin entisaikaan on kesää määritelty. Ainakin olen muistavinani, että kautta omien kouluvuosieni kuin myös opetustyössäni käytössä olleissa oppikirjoissa vuosi jaettiin kaavamaisesti neljään yhtä pitkään jaksoon: Summer=June, July, August. Autumn=September, October, November jne. Joskus oppilaat hoksasivat pohtia, kuulostiko tuo jako ollenkaan toimivalta jos asuikin vaikkapa Kittilässä eikä täällä Turussa. No ei kai kuulostanut, sillä meillä lienee automaattisesti ajatustapa, että kesä on silloin, kun säät ovat suloisen lämpimät, aurinko paistaa, kukat kukkivat ja on aika valoisaa lähes koko vuorokauden.Eikä kukaan osannut hahmottaa ,että talvi jatkuisi toukokuulle.
Tänä vuonna ( kuten joskus ennenkin) tapahtui suuri poikkeama tuosta kaavamaisesta kesäajatuksesta, kun yhtäkkiä saimmekin hypätä täyskesäiseen lämpöön ja kukoistukseen jo heti toukokuun alkupäivistä. Kevät jäi pikku vilauksesksi.Toisenlaisia kesän alkuja muistan yhtä lailla : ikävinä odotuksen päivinä jolloin lämmön odotus kesti ja kesti. Aina vain jatkui samaa kylmää, kylmää. Tuskin omenapuut ehtivät kukkaan juhannukseksi. Mutta tänä vuonna hellepäiviä on laskettu toukokuussa olleen jo saman verran kuin useina vuosina koko kolmen kesäkuukauden aikana. Kuitenkin, jos nyt sään mukaan vuodenaikaa päättelee, on pieni vaara, että juuri tänä viikonloppuna yllättäen tuntuisi kuin syksy olisi jo tullut.
Vuodet eivät ole veljiä keskenään, niin muistan kuulleeni sanottavan. Eivät likikään identtisiä . Ja nyt on kai typerimmän ja kiihkomielisimmän konservatiivinkin pakko kallistaa korvansa kuuntelemaan tietoja menossa olevasta ilmastonmuutoksesta ja sen tuomista yllätyksistä maapallomme suursäätilojen kehittymiseen. Televisio pakottaa näkemään ja kuulemaan faktoja oudoista ja mittasuhteiltaan yllättävistä sääilmiöistä ympäri palloamme.Useat totutut mittaustiedot eivät enää päde. Säätilat ovat koko pallon mitassa muuttuneet selvästi mitattavissa ja todennetavissa oleviksi muutoksiksi. Jos tätä ihmisten aiheuttamaa ongelmaa ilmasto-oloihin ei saada pian kuriin, joutuvat jo syntyneet lapset unohtamaan vielä tähän asti jotakuinkin toimineet käsitykset kesäsäästä ja syksystä, kunnon talvesta nyt puhumattakaan. Suomi ei taida silloin enää missään kolkassaan olla selkeästi neljän, virkistävän erilaisen vuodenajan maa.
Heinäkuussa Suomi on kiinni, sanottiin vielä aika hiljattain. Sillä tarkoitettiin, että heinäkuussa ihmiset ovat lomalla, eikä oikein mikään instanssi, virasto, teollisuus, politiikka, lehdistö eikä muukaan yhteinen asia yhteiskunnassamme toimi. Kaikki uinuu kesähorteista untaan ja tarjoaa ei-oota palvelua tarvitsevalle. Muistan ensimmäisiä juhannuksia, jolloin jostain syystä olin jäänyt kaupunkiin. Oli kuin jokin suuronnettomuus olisi pyyhkäissyt yli ja vienyt ihmiset mennessään. Lähiö, jossa asuin, oli melkein tyhjennyt asukkaistaan. Lippu liehui autiolla pihalla, jota tavallisesti reunustivat autot ja kansoittivat lapsiaan ja kauppakassejaan holhoavat perheelliset. Kuin kuolema olisi käynyt koko kerrostalossa. Vain vanhimmat ja sairaimmat yksineläjät "kyyhöttivät" hissukseen kaupunkiasunnoissaan ja kuuntelivat radioistaan:"jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee. ja autereet kiirehtii pois, kun Pohjolan palkeet soivat...."Ilman tämmöisiä kliseitä ei voi kokea aitoa suomalaista juhannusmieltä !
Keskikaupungilla sain kävellä kopisuttaa yksikseni autioita katuja ja arvailla olisiko ehkä Vaakahuoneella sentään joku kylmää olutta siemailemassa , saisiko sieltä jo uutta perunaa ja silakkaa tämmöisen luuserin pahimpaan juhannusnälkään ja hylätyksi tulleen mielennostatukseen.
Ajat muuttuvat. Eivät vain säät. Nykyään ainakin suurimmat kaupungit, Helsinki, Tampere, Turkukin pitävät huolen, että kaupunkiin Juhannukseksi jäänyt tai sinne vahingossa pyrähtänyt turisti saa osakseen palvelua, viihdykettä ja tilaisuuden aistia suloista kesätunnelmaa. Hiljaista toki on, mutta ei enää hautajaisleimaa. Ja jos tutkii tarkemmin kaupungin info-sivuja, huomaa, että myös heinäkuussa voi kaupungissa olla paljon muutakin kivaa kuin torin ihanat mansikat ja herneenpalot. Turku on oikein hieno kesäympäristö. Täällä on huikean kaunista ja tarjolla vaikka mitä nähtävää ja kuultavaa ja koettavaa. Samoin ajattelee kuulemma nykyään moni helsinkiläinenkin omasta kotikaupungistaan ja nauttii lomastaan kotoaan käsin ympäristön parhaat puolet päiväretkillä poimien. On täyttä elämää, on ihmisten yhteistä pörinää, terasseja ja konsetteja.Lapsiakaan ei ole unohdettu. On meri, on upeita saunoja. melontapaikkoja.On kulttuuria sitä janoaville. Ja on tosi röyhkeitä lokkeja nappaamassa jätskisi, jos et pidä varaasi. Helsinki on nykyään jo lähes eurooppalainen suurkaupunki.
Tämmöisille monien rajoitteiden kiusaamille seniorikansalaisille, joille tärkeintä ei ole, että vielä kerran jaksaa matkustaa loputtomille ulkomaanmatkoille, melkein riittää kesäiloksi pitkä valoisa Suomen kesäyö. Oman parvekkeen kukkaryöppyjen seassa voi istuskella pitkälle aamuyöhön lukemassa kirjaa. Voi vain katsella vehmasta ympäristöä, voi nautiskella teetä tai viinilasillista ja kuunnella yölintujen konserttia. Ja sitten kun se lyhyt pimeän aika huomaamatta tihentyy, on niin mukava köpöttää omaan viileään ja tutun tuntuiseen makuuhuoneeseensa. Ei ole kalliinkin hotelliyön usein järjestämiä pieniä epämukavuuksia eikä huolta jaksaako nousta ajoissa aamupalalle.
Mutta olisipa erinomaista, jos herrat Trump ja Putin, kun nyt kerran tänne asti lennähtävät "jutustelemaan" jäisivätkin ihan kunnolla muutamaksi yöksi ja päiväksi heinäkuiseen Helsinkiin ihan vain pörräämään, rentoutumaan ja kerrankin nauttimaan kesästä ja loistavasta palvelusta. Ei mitään pönötystä, eikä tyhjiä puheita ja propagandatäkyjä oman maan uutishaukoille. Vaikka asuisivat Helsingin kalleimmassa sweetissä, siitä selviäisivät puolta halvemmalla kuin mitä Trump joutui maksamaan Kimin korealaistapaamisesta. Vain noin 2000 euroa yöltä. Sauli N.voisi viedä heitä kaikkiin mukaviin kohteisiin. Varmaan fiksu Jenni ja vauva sen verran joustaisivat, että "pojat saisivat käydä yksityisillä huurteisilla". Suomessahan kyllä semmoinenkin olisi ihan turvallnen keikka. Kunnollinen pidempi Suomi-loma voisi tiputtaa kummankin kuminaamalta nuo tuskallisen näköiset pakkoliikkeiset ilmeet ja saada herrat muistamaan, miten suu menee ihan itsestään silloin, kun on oikein mukava ja rento olo. Johonkin uuteen yleiseen saunaan vaan muitten sekaan ja ehkä Kultarantaan hyppimään kilpaa Urkin laiturilta veteen, kovin kilpailunhaluisia kun ovat. Se olisi terveellistä kilpailua, se, ilman aseitten kalistelua.
Maailma saataisiin ehkä paremmalle mallille ja nimet kaikkiin järkeviin ehdotuksiin ilman kyräilyä ja hampaitten kiristelyä.
Oi Suomi, oi heinäkuu, Oi Saulin viisas vieraanvaraisuus: näytä nyt mahtisi, tee mahdottomasta mahdollista.
Kouluikäisenä olin kova lukemaan. Lukemiseen kului noina varhaisina vuosinani kohtuuttoman monia tunteja. Ei niin, että läksykirjat olisivat käsissäni kauan viipyneet. En muista koskaan käyttäneeni aikaa läksyihin tai edes myöhemmin opiskeluihin kuin pienimmän mahdollisen ajan. Vain selvitäkseni jotenkuten, ilman kovin suurta riskiä tulla yllätetyksi täydestä tietämättömyydestä . Minulta puuttui oikea halu omaksua kulloinkin käsillä olevat asiat kunnolla tai peräti hallita ja muistaa joku asia vaikka koko lopun ikääni.Tämän kypsymättömän ja tyhmän tapani, väärän asenteeni oppimiseen, tiedostin ja itselleni tunnustin vasta vuosia myöhemmin, jo reilusti vanhettuani. Oma lapsellinen käytökseni ei lakannut kiusaamasta minua noina 37 vuonna, jotka itse toimin opettajana. Mutta miten olisin voinut kertoa oppilailleni, että olen yksi niistä, jotka eivät omina kouluvuosina osanneet nähdä metsää puilta, eikä yhtään ymmärtäneet mistä opinnoinnissa on kysymys: omasta halusta oppia, ymmärtää ja omaksua se tieto, jota kussakin oppimistilanteessa kosketeltiin. Ei vain niin, että juuri ja juuri pärjää tuntematta noloutta, ei vain yrittääkseen miellyttää muita, opettajia ja vanhempia. Hyvällä muistilla ja silkalla tuurilla ja tilannetajulla pärjäsin noina elämäni oppimisvuosina kovin lepsusta työtavastani huolimatta aika hyvin, tai usein ainakin kohtalaisen hyvin. Kun oppilaissani erotin itseni tapaisia löysästi , ilman päämäärää asioihin suhtautuvia usein lahjakkaankin oloisia lapsia, toivoin aina, että heidän vanhemmillaan olisi ollut kykyä, kekseliäisyyttä ja riittävästi aikaa ohjata lapsiaan jo kotona erilaiseen, tuloksellisempaan asenteeseen. En kumminkaan voi omia vanhempiani syyttää , että sallivat velttoiluni. Heillä oli täysi työ luotsatessaan meidän perhettä ylipäätään jotenkin selviytymään päivästä seuraavaan.
Opettajavuosinani näin tapauksia, joissa moni sellainen oppilas, jolle oppiminen ei ollut suinkaan itsestään selvää tai edes kaikkein helpointa, vaan vaati enemmän aikaa ja paneutumista kuin joiltakin"välkymmiltä", kuitenkin koko ajan edistyi ja saavutti tuloksia. Tämmöisten oppijoitten takaa löysin kotiväen , joka osasi sopivasti ohjata ja kannustaa.Muistan semmoisia sisarussarjoja , joista aisti perheen vahvan tuen ja kannustuksen, kun joku sisaruksista oli selvästi saanut takkuisemmat oppimisen eväät kuin muut. Ihailin tämmöisiä vanhempia ja iloitsin, kun näin että kaikkien hyvällä yhteispelillä saimme tulosta syntymään silloinkin, kun se vaati tuntikausia enemmän työtä kuin muilta.
Nyt koko koulumaailma ja opettajuus on minulta jo jäänyt kauas menneisyyteen. Uudet tuulet puhaltavat .Tekniikka on tullut opettajan avuksi. Mutta se ei toimi vain koneitten hankinnalla. Ihmettelen sekä opettajien että oppijain valtavaa digiloikkaa. Lehdistä lukien koetan pysyä edes hiukan tietoisena koulun uusista haasteista, opetussuunnitelmien hiukan oudolta tuntuvista uusista linjoista. Yritän kuunnella ja ymmärtää käynnissä olevaa koulukeskustelua. Mielessäni arvioin, missä nyt mennään: ihanko rytisten metsään vai onko kehitys kumminkin oikeansuuntaista. Mietin, onko maan hallitus, raha-asioista päättäjät ymmärtäneet kuinka valtavan tärkeästä asiasta koulussa oikeastaan on kysymys. Suren nykyopettajien jaksamista, työmäärän ja monenlaisten vaatimusten valtavan korkeaksi kasvanutta vuorta. Ihmettelen olisinko itse millään pärjännyt nykykoulun opettajilta vaatimissa valmiuksissa ja tilanteissa. Kuinka monta kertaa mahdan olla ajatellut huokaisten: kuinka minä ja ikätoverini saimmekaan tehdä työuramme onnellisten tähtien alla . Pääsimme paljon helpommalla ja työtämme arvostettiin.
Lukemisesta tykkään edelleen. En kumminkaan enää ole mikään himolukija. Minulla ei riitä energiaa jatkuvaan lukemiseen. Päivittäinen sanomalehden lukeminen nappaa usein aamuista yli tunni, joskus kaksi. Mutta voi mennä viikkoja, etten lue yhtään kirjaa. En osaa sellaista tapaa lukea kirjoja, että lukisin esimerkiksi joka ilta ennen nukahtamista pienehkön pätkän. Sitten tyynesti sulkisin kirjan pantuani merkin sivujen väliin ja nukahtaisin makeasti. Harmi, ettei semmoinen lukutyyli ole koskaan tullut minulle sopivaksi tavaksi. Olen yhä vielä 75 vuotiaanakin lapsekas, kypsymätön ja mielihyvähakuinen lukija. Jos kirja on minua oikeasti kiinnostava, se saa aivoni unohtamaan nukkumistarpeen. Jatkan pitkälti yli järkevän ajan. Joskus vieläkin valvon kirjan kanssa aamuun, vaikka tiedän seuraavan päivän takkuisen olon ja unirytmin täyden sekaannuksen. Jos taas luen kirjaa, jonka maltan lopettaa ja antaa unentunteelle vallan, käy usein niin, etten sitten haluakaan jatkaa samaa kirjaa seuraavana tai sitä seuraavinakaan iltoina. Saattaa jäädä loppuun lukematta. Kun usein aamuyön tunteina uneni syystä tai toisesta on kokonaan katkennut, on usein viisainta hakea aamun sanomalehti ovelta ja lukea se sängyssä. Tabloidkokoinen lehti sopii sängyssä lukemiseen. Koko lehden loppuun koluttuani olen valmis nukahtamaan ja hyvässä tapauksessa seurauksena voi olla neljänkin tunnin mittainen sikeä uni. Mutta tällä tyylillä ei passaa olla mitään aikaista aamuohjelmaa sovittuna.
Viimeisin kirja, jonka hotkaisin tällä lailla suurin piirtein yhtenä haukkapalana ei onneksi vienyt ihan koko yön unta. Olin ostanut kirjan SPR:n Konttitorilta 2 euron hintaan. Ulkonäkö ja pieni alkuselaus ratkaisi ostopäätöksen. Kirja on nimeltään Isoäidin elämänohjeita. Semmoisiahan minä tottakai haluan jakaa , jos tarvetta ilmenee!!! Kirjan on toimittanut Alexandra Berghholm toukokuussa 1996 ja ohjeet ovat hänen hänen isoäitinsä Katri Bergholmin pieniä kirjeitä, joita hän on jakanut elämänohjeina Kotilieden lukijoille 1930-40 luvuilla.
Katri Bergholm syntyi Helsingissä 1878 ja kuoli 1949 hiukan nuorempana kuin minä nyt ,70 vuotiaana. Monista muistakin kuin näistä rakastetuista kirjallisista ansioistaan hänet oli palkittu jo eläessään, mutta suurin kunnia tuli hänen osalleen kuoleman jälkeen. Suomen marsalkka Mannerheimin määräyksestä hänet siunattiin haudan lepoon sotilaallisin kunnianosoituksin Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhaan osaan. Millaisia olisivat tämmöisen ison arvostuksen ansainneen Isoäidin elämänohjeet. Pakko ottaa selvää.
Ihme kyllä, että kaikesta paatoksellisesta puheesta ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta kirja ei mitenkään tuottanut pettymystä eikä ollut vaarassa jäädä kesken. Sain ajattelemisen aihetta ihan tähän aikaan ja varsinkin heräsin miettimään omia nuoren minäni virheitä. Olisipa silloin,kauan sitten jostain pullahtanut Isoäidin elämänohjeita lukulistoilleni. Hänen tapansa puhua tyhmänsorttisille haihattelijoille olisi tullut minulle tarpeeseen. Vaan olisinko niitä silloin osannut arvostaa,saati pyrkiä tottelemaan, se onkin jo kokonaan toinen kysymys. Ehkä en.
Eräs tuntemani viisas isoäiti, suuresti arvostamani ystävä Airi
Luin tässä kaksi Apu-lehden kolumnia. Hiukan myöhässä, sillä saan Avun käsiini kierrätettynä, kuten muutamia muitakin aikakauslehtiä. Minua ei yhtään haittaa lukea lehdet hiukan myöhemmin kuin ne ovat ilmestyneet. Tärkeämpää on, mitä ne sisältävät.Olen iloinen tästä ystävieni tarjoamasta tilaisuudesta pysyä hiukan kärryillä siitä, mitä kanssaihmiseni tässä maassa lukevat ja miettivät. Ja millaisia juttuja kynänkäyttäjät sepittävät meille lehtien lukijoille. Olen usein yllättynyt, että esimerkiksi Apu-lehti jokseenkin varmasti sisältää sivukaupalla kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaa, kun taas monet muut runsaslevikkiset ja ulkoasultaan loistokkaammat, (kalliimmat!) lehdet aiheuttavat melkein aina pettymyksen. Usein ne sytyttävät minussa liiankin kohtuuttomia tunnekuohuja, kiukkua, ärsytystä, lähes raivon puuskahduksia. Miksi? Koska ajatuksia herättävä, asiallinen asia puuttuu kokonaan. Vain turhaa höttöä ja silkkaa kulutushysteriaa. Kauniita kuvia, turhia julkkishahmoja ilman mitään todellista sanottavaa. Loputtomasti paisuteltuja ruokaorgioita. Ruokakuvat ovat nykyään yököttäviä kuin eilispäivän raaka porno. Kun tämmöisen "Ällölehden" puhelinmyyjä soittaa minulle toistellen kaikki makeat fraasinsa, unohdan kohtuullisen käytöksen ja hyvät tavat. Lähestulkoon alan "raivota":pitäkää tyhmät, tyhjät ja tyyriit lehtenne!!! Ehkä hiukan eri sanoin kumminkin.
No, piti kommentoida viimeisintä lukemaani Apua, eikä kiihtyä taas kerran .
Tuomas Enbuske. Tämä julkisuudessa viihtyvä henkilö ärsyttää minua aika tavalla, ainakin kun kuuntelen ja katselen häntä. (itseasiassa harvoin) Mutta kun luen hänen tekstejään, voi hyvinkin käydä, että huomaankin olevani lähes samoin ajatteleva. Arvostan hänen kykyään kirjoittaessaan sanoa asiat selkeästi ja rohkeasti. Myös tämänkertainen kolumni "Sote kaatuu" oli ajatuksiani valaiseva ja tukeva:noin ehkä minäkin sanoisin, jos osaisin. Hän on kyllä älykäs. Paljon lahjakkaampi kuin useimmat meistä muista ihmisistä.Tässä ehkä on syy, että tunnen häntä kohtaan usein ärtymystä. Luulen, että hän liiaksi nauttii olla nokkela ja viisas. Hän kokee oikeudekseen saada nauttia omasta narsistin roolistaan. Olipa miten tahansa, kirjoitukset vilisevät vähemmän häiritseviä, usein terävän nautinnollisia sivalluksia melkein asiasta kuin asiasta. Sitä olivat myös tälläkin kertaa ne varsinaisen tekstin alareunan lisäykset : Kintaalla twiitaten kolme napakkaa mielipidettä. Eri luokkaa kuin tylsimys Trumpin twiitit.
Toinenkin Apuun kirjoittava henkilö herättää minussa hiukan samantapaisia, osin ristiriitaisia tuntemuksia: Anna-Leena Härkönen. Sanan voimalla -otsikoitu teksti kiinnostaa useimmiten. Nautin hänenkin tavastaan jäsentää ajatuksiaan sanoiksi ja lauseiksi,vaikka silloin tällöin häntä teeveessä kuultuani myös hän on aiheuttanut olemuksellaan ja puhetavallaan samantapaista ärtymystä kuin Enbuske. Johtunee jostain omasta, kenties hyvinkin torjutusta ongelmastani.
Tämänkertaisen Härkösjutun otsikkona oli Lakkiaiset.Kirjoittajan aidon oloisesti välittämät asiaan liittyvät tuntemukset osuivat omiin muistoihini poikani lakkiaisten tunnelmista niin, että kyyneleet nousivat silmiin. Asiaan ehkä vaikutti, että tänä keväänä olin jo ehtinyt hiukan muistaa noita aikoja ja tunnelmiani enemmän kuin yleensä. Pari viikkoa sitten Mikko oli yllättäen sanonut tulevansa lakkiaisviikonloppuna Turkuun tapaamaan luokkatovereitaan 20 vuoden takaa ja juhlistamaan iltaa yhteisellä illallisella. Yllätyin , sillä en ollut mieltänyt tuosta itselleni niin tärkeästä ja erityisestä päivästä jo vierähtäneen 20 vuotta. En ole tässä välissä nukkunut sadun prinsessan unta, mutta hämmästyin tosiaan kuin unesta herännyt Ruusunen :onko kulunut 20 vuotta siitä keväästä, kun iloitsin poikani ylioppilaaksi tuloa, mutta myös itkin, koska ymmärsin , että hänen oli aika lähteä yhteisestä kodistamme omaan elämäänsä. Se oli voimakkaiden, koettelevien tunneryöppyjen kevät. Anna-Leena Härkönen nosti koko tuon, unohduksiin vajonneen tunnerekisterini esiin. Äitinä olemisen ilo ja tuska:minussa asuva ikuinen emo.
Sieluni silmin näen vielä nytkin myös oman äitini vaihtelevat kasvojen ja silmien ilmeet 55 vuotta sitten, omana lakkiaispäivänäni. Silloin en ymmärtänyt, mitä kaikkea hän tunsi, muisti ja yritti mielessään ennakoida. Äidin oli vaikea puhua tunteistaan.Se tuntui nuorempana pahalta. Nykyään ymmärrän häntä paremmin.
Kadehdin miniäni äitiä Ullaa, koska hän sai tänä keväänä osallistua vanhimman tyttärensä tyttären lakkiaisiin. Semmoista iloa en voi saada kokea, koska ymmärsin tulla äidiksi vasta myöhään. Samoin kuin poikani. Tästä hitaudesta seuraa, että Irinan ja Elmon koulutaipaleet jäävät minulta todennäköisesti kokematta.
Mutta saan sentään kokea iloa sydämeni pohjasta jokaisena yhteisenä leikkipäivänä näiden maailman "kauniimpien, ihanimpien. älykkäimpien ja tärkeimpien ihmislasten" seurassa ilman murheita heidän tulevasta koulumenestyksestään. Kaikki toimii omalla aikataulullaan.
Pojalla elämä vasta edessä.................
