kevätvirsiä viidakko kaikaa.
Suli hanget ja nousi taas kukkien vyö,
sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö.
Nyt on toivon ja lemmen aika.
Noin muistan vanhan vappulaulun sanojen menneen, vaikken ole sitä vuosikymmeniin laulanut, enkä juuri kuullutkaan. Mutta aina nuo sanat pullahtavat jostain muistin uumenista tässä kohdassa vuodenkiertoa. Heti perään huomaan, etten edes muista milloin viimeksi olen kuullut leivosten leikkisää liverrystä korkealta taivaalta. Asun kaupungissa ja leivonen on tyypillinen maaseudun ja peltojen yllä laulaja. Sitäpaitsi olen ymmärtänyt, että leivonenkin on käynyt harvinaisemmaksi kuin minun lapsuudessani. Vielä huonompi taitaa olla tilanne kottaraisella, toisella lapsuuden keväisistä laulajista.
Mitä muuta muistikuvaa muistini kätköistä liittäisin Vappuun? En ole ihan varma kuuluvatko muistot keväisistä kokkotulista rannassamme vappuun vai helatorstaihin. Joka tapauksessa ne olivat jännittäviä ja odotettuja.Kokkotuli on aina kiehtova, samalla kertaa houkuttava ja pelottava. Kuinka lähelle sitä uskaltaa mennä, mitä liekeissä voi nähdä, kuinka se lämmittää ja lopulta, kun se on hiipunut mustaksi, hiilloksesta voi kaivella esiin tosi herkullisia kypsyneitä, nokipintaisia perunoita.Vapun herkku tietysti oli äidin tekemä sima. Kerrankin sai juoda kuplivaa ja raikasta juotavaa enemmän kuin yhden lasillisen.
Uudenlaiseen Vappuun tutustuimme sitten valkolakin saatuamme. Vappua juhlittiin myös 1960-luvun alkuvuosien turkulaisissa opiskelijapiireissä. Mutta nykyjuhlintaan verrattuna vallan hiljaisesti ja mielikuvituksettomasti,eikä juhlintaa venytetty koko viikkoon. Haalarit kuuluivat työläisille, eivät opiskelijoille. Alkoholi sentään kuului useimmilla jo kuvaan. Ja jos ei vielä aiemmin oltu tehty tuttavuutta viinan kanssa, oli vappuna lähes pakko.Tyhmintä mitä itse muistan tehneeni tuona ensimmäisenä opiskeluvappuyönä Turussa oli outo uroteko: pyyhin mielestäni liian valkoisella lakillani Aurajoen yli johtavan sillan kaidetta saadakseni lakkiin ajan patinaa. Kuinka lapsellista ja hoopoa.
Menimme erään toiveissaan pettyneen ystäväni kanssa viettämään iltaa ja yötä osakunnan bileisiin. Alkoholia nautittiin kohtuullisesti, välillä päästiin tanssimaankin, mutta kotiin kämpilleni tulimme aamuyöllä ilman herraseuraa.Kihloissa oleva ystäväni tuli loppuyöksi minun boksilleni vain siksi, että matka meille oli lyhyempi kuin hänen kämpilleen. Tämä yöpymisasia luettiin kumminkin meille molemmille suureksi synniksi.Vappupäivän iltapäivällä hänen meriupseerikihlattunsa oli vihdoin päässyt laivallaan satamaan ja kiihkeänä riensi morsiantaan tapaamaan . Oli näet käynyt niin, että heidän yhteiset vappusuunnitelmansa olivat kariutuneet, kun koululaivan matka ei ollut sujunut aikataulussa, Sulho oli ilmoittanut olevansa jumissa kaukana merellä laivassaan, vaikka tarkoitus oli ollut palata ajoissa vapunviettoon.Yksin jäänyt morsian oli onnettomana tullut luokseni. Minä olin koko illan ja vielä yönkin yrittänyt piristää parhaani mukaan itkeskelevää neitoa. Mutta nyt sainkin kuulla olevani huonoa seuraa, suorastaan uskottomuuteen yllyttänyt bitch, joka oli houkutellut hänen morsiamensa ties mihin. Vaikka kuinka vakuutimme, ettei mitään arveluttavaa ollut tapahtunut, sulho näki morsiamensa huulten "liiallisesta punasta" merkkejä vieraista suudelmista. Voi Pyhä Yksinkertaisuus. Voi viattomuuden aika.
Tähän ikään mennessä on ehtinyt olla monenlaista Vappua niin ilmoiltaan kuin tunnelmiltaan ja viettotavoiltaan. Vain yksi Vappuni on täydellisen romanttinen, suorastaan kuin kaunis tarina jostain nyyhkyleffasta. Sen tapahtumapaikkakin oli täydellisesti tähän yhden yön mittaiseen elokuvaan lavasteeksi sopiva Imatran Valtionhotelli. Näin puolen vuosisadan takaa muisteltuna näen itsenikin hienonanaispääosan esittäjänä.Olin innostunut ostamaan täydellisen uuden ja äärimmäisen hienon, mutta kevytmielisen vappueleganssin. Kaunistumiseen ja muuhun valmistautumiseen oli ollut riittävästi aikaa, koska aatto sattui sinä vuonna sunnuntaille , vapaapäivälle. Olin itseeni harvinaisen tyytyväinen. Tarinan sankari oli komein ikinä tapaamani mies. Olin ihaillut häntä etäältä jo lähes kaksi vuotta. Ihmeellinen yö, ihmeellinen koko tarina, mutta jääköön tarkemmin kertomatta. Siitä ei romanttinen, mutta lyhyt vain kananlennon kestänyt vappuromanssi voi parantua.
Enää vuosiin en ole viitsinyt edes hakea esiin valkolakkiani. Ei tarkoita sitä pieneksi käynyttä, kerralla kellastettua ja lopulta lipastaan irtautunutta aitoa lakkiani,vaan myöhemmin ostamaani uutta ja suurempaa. Se mokoma ei suostu kellastumaan. Inhoan sitä, se on kuin mikä tahansa torilta ostettu vappuhärpäkehattu tai pellennaama. Eipä täällä kotona vapusta nauttiessani lakkia edellytetä. Ei liioin kaivata kuplivaa juomaa.
Ja lopuksi hauskin juttu mitä näistä lakitusasioista olen kuullut, Sen kuulin tänään veljeltäni. Someron maalaisympäristössä on nykyään patsas, joka myöskin lakitetaan vapun kunniaksi. Patsas ei vähimmässäkään määrin muistuta Helsingin Mantaa tai Turun Liljaa. Ja miksi sen pitäisikään, Somerolla kun ollaan. Pitää tuntea juurensa ja menneisyytensä. Lakin saa torin mahtava härkäpatsas. Sen hänelle on valmistanut tarkoin mittojen mukaan sopivaksi taitava somerolaisemäntä. Eikä se tietenkään yritä matkia ylioppilaitten valkolakkia. Ei, se on kuulemma vartavasten tälle härälle suunniteltu ja varmaan somerolaisista aineksista (villasta? pellavasta?) valmistettu uniikkituote.Ensimmäinen kuulemma ilkivaltaisesti vietiin, mutta sittemmin hattu on saanut olla.Minusta tämä lakitettu härkä todistaa terveestä somerolaisesta itsetunnosta ja juurien ja historian kunnioituksesta.Oikeanlaista vappuhuumoria. Härät ja härjänajajat ovat muutamien minunkin esivanhempieni historiaa, niin olen kuullut.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti