Potilaana: "Teho-osatolla"ja nuoren mieshoitajan hoivissa

Kun on pitkään viettänyt elämäntapaa, joka on päivästä toiseen jokseenkin vähän yllätyksiä sisältävää ja ennalta ajateltujen tapahtumien ja ihmisten värittämää, joutuu pahasti yllättymään, kun mikään ei menekään tutun kaavan mukaan. Työelämässä ja lapsen kanssa arkea eläessä semmoiseen sai olla aina valmiina, mutta siitä on jo vierähtänyt vuosikymmeniä. Olen tottunut ajattelemaan, että olen ihmistyyppiä, joka on valmis yllätyksiin, joka suorastaan tykkää semmoisista. Näinköhän sittenkään! En ole enää yhtään varma siitä.

Odottamaton päätyminen sydänosastolle ja jo seuraavana päivänä tahdistimen asennukseen olivat vasta alkusoittoa yllätyksille tottumiseen. Tahdistimen asennus sujui kai lähestulkoon odotusten mukaisesti. Menin operaatioon ihan reippaalla ja pelottomalla mielellä, koska saamani tiedon mukaan kyseessä olisi yksinkertainen ja lyhytkestoinen toimenpide, joka suoritetaan paikallispuudutuksessa. Asettautuminen kapealle toimenpidepöydälle monenmoisten katossa roikkuvien aparaattien ja lamppujen alle tuntui pelkästään jännittävältä. Huppuihin ja suojavaatteisiin verhotut lääkärit ja hoitajat, jotka häärivät ympärilläni vaikuttivat perin rennolta ja ammattinsa osaavalta "teamilta". Monien vuosien innokas TV:n Teho-osaston katselu sai minut tuntemaan olevani nyt mukana jonkin uuden episodin filmauksessa. Koko ajan tapahtui ympärilläni monenlaista valmistelua, minut verhoiltiin täydellisesti, hetkeksi jopa kasvot ylittävällä peitteellä. Sitten sainsiihen taitellun pienen hengitysaukon pääni käännettynä oikealle. Operoitava kohta rinnasta paljastettiin ja sitä alettiin pestä ja pestä ja pestä. Kaikki mahdolliset bakteerit piti saada eliminoiduksi ennen ensimmäistä viiltoa. Lopultakin päästiin avaamaan ihooni taskua pienen metallisen tahdistinlaitteen sijoituspaikaksi. Välillä tunsin hiukan kipua ja ynähtelin ja ähkyin. Silloin suojamaskinsa yli pitkien ripsiensä välistä suurilla silmillään katsova pikkuruinen ansestesialääkäri lupasi tujauksen lisää oikeaan käteen tippuvaa kipulääkitystä: voi tuntua pikku humahduksena kuin ensimmäinen känni, hän sanoi. Hilpeä sanailu operoivan teamin kesken pulppuili. Välillä ymmärsin kahden lääkärin juttelun koskevan jotain käsillä olevaa toimenpidettä, pientä neuvonpitoa ja miettimistä , miten parhaiten edistytään.  

Minuutit kuluivat ja kuluivat, mutta homma oli ilmeisesti hiukan hankalampi kuin olivat odottaneet. Hyväksi arveltu laskimoyhteys osoittautuikin huonoksi: sydämeen johtava "piuha " ei mahtunut etenemään toivotulla tavalla, sillä suonessa oli esteenä jonkunlainen "läppä". Uuden suonen etsintää, puheen pulputusta, joihinkin "bileisiin" menon suunnittelua, puhetta siitä, että tämä olisi teamin viimeinen operaatio tälle päivälle. Harmillisesti se tuntui venyvän yli odotetun ajan. Ja sitten ymmärsin, että nyt olivat saavuttaneet sen, mitä oli haettu :kahden johdon yhteys laitteesta sydämeeni, toinen kammioon, toinen eteiseen. Vielä oli kestettävä haavan kiinniompelu. Se tuntui hiukan ilkeältä puudutuksesta huolimatta, mutta päätin kestää valittamatta, koska piinan loppu jo häämötti. Noin, viimeinen solmu, laastari päälle ja peitteiden purku. Kirurgin hyvästely. Pian olin valmis astumaan varovasti alas kapoisalta pritsiltä hoitajan tukemana ja kävelemään muutaman hataran askeleen oven ulkopuolella odottaneeseen sänkyyni. 

Hurjalla ( ehkä ei  sentään) kyydillä viiletettiin taas viuhuvassa tuuletuksessa pitkin käytäviä, sujahdettiin molemmilla kotimaisilla puhuvaan hissiin ja niin tultiin ylös entiselle paikalleni 4 hengen tarkkailuhuoneessa. Siellä vastassa oli kaksi vuoroon tullutta uutta hoitajaa, tällä kertaa molemmat miespuolisia. Myös kaikki kolme muuta potilasta olivat miehiä. Operaation aikana sekava Kerttu oli saanut kyydin toiseen sairaalaan ja tilalle oli tullut pahasta infarktista elvytetty ja ilmeisesti sen takia hänkin jotensakin sekavalta kuulostava mieshenkilö, sekä nuori mies kuntosalilta korkeassa kuumeessa. Edessä olisi siis yö herraseurassa, kolme potilasta ja kaksi todella sympaattista hoitajaa, toinen hyvin nuori Mika, toinen hiukan varttuneempi suomea hiukan murtaen puhuva hyväntuulinen ja empaattiselta vaikuttava mieshoitaja. Tiedän toki, että hoitajina on nykyään molempia sukupuolia, mutta miehet ovat vasta pieni vähemmistö.
Sydämeeni johti nyt kaksi piuhaa. En pystynyt tuntemaan mitään havaintoa.Vielä ei tuntunut edes kipua, koska puudutusta varmaan vielä kesti. Kaulassa riippui edellisestä yöstä tuttu mittari. Se kertoi hoitajille, minkämoisella sykkeellä nyt yöni nukkuisin. Tunsin oloni virkeämmäksi. Sain päivällistä, joka maistui oikein hyvälle. Lounas oli jätetty väliin varmuuden vuoksi. Melkein huvitti hiukan flirttailla hoitajien kanssa. Se taisi olla heikkoja jälkimaininkeja saamistani "mössöistä", pientä jälkipilven hattaraa. Kylläpä elämä oli yhtäkkiä saanut yllättäviä keikauksia, uusia näkökulmia, uusia kokemuksia. En arvannut, että lisää yllätyksiä oli tulossa enemmän kuin olisin halunnut...........


"Pienessä Pilvessä"