keskiviikko 31. elokuuta 2016

Painolasti vai maukkaita eväitä

Ikäiselläni ihmisellä on semmoinen ominaisuus, että puhutaanpa asiasta kuin asiasta, (jos ei sivuta tietotekniikkaa tai muuta uusinta teknologiaa) mieleen pulpahtaa heti paikalla kokonainen paksu pinkka vanhoja muistoja kyseisestä asiasta. Tuleepa puheeksi nykykoulun tila, tänä syksynä käyttöön otettavan opetussuunnitelman käsitys oppimisesta, rokotuksista tai antibiooteista kieltäytyminen, nyhtökaura lihan korvaavana ravintoaineena, postin oudot palvelut tai bussimatkan osto Turusta Helsinkiin, niin eikö vain kohta ala vertailu kaikkiin entisiin kokemuksiin ja muistoihin noina monina menneinä vuosikymmeninä. En tunne montaa semmoista seniori-ikäistä, jolla ei ovi vanhoihin muistoihin ja kokemuksiin olisi aina hiukan raollaan. Se avataan heti kokonaan, jos puhekumppani antaa pienenkin sysäyksen muistelun suuntaan. On ihan liian houkuttelevaa ja helppoa päästää muistot ja kokemukset vaikuttamaan vankasti mielipiteisiin, vaikka puhuttaisiin ihan tämän ajan aiheista. Kuitenkin olisi kai terveellistä tiedostaa, että puolessa vuosisadassa moni asia on kokonaan muuttunut, että vastaavuus muistoihin on käynyt kovin ohueksi  Se olisi hyvä pitää mielessä, ettei antaisi muistojen johdattaa eksymästä turhiin ennakkoluuloihin. Pitää varoa sortumasta varttuneita ihmisiä usein liikaa houkuttavaan perivanhoillisuuteen uusista asioista puhuttaessa.

Yksityisellä ihmisellä, perheellä ja suvulla on kullakin oma historiansa. Se on joskus saman tapainen kuin sisaren tai veljen muistama, mutta silti aivan ikiomaa ja joskus täysin erilaista kuin läheisten perheenjäsenten. Joka perhekunnalla, kylällä, harrastuspiirillä, koululuokalla ja työyhteisöllä on oma yhteinen tarinansa. Se kumminkin varioi suuresti jokaisen jäsenensä luonteen ja muistin mukaan. Minun historiani, minun käsitykseni perheestä, lapsuudesta, kouluvuosista, opettajista ja omista tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni saattaa olla oudon erilainen kuin siinä vieressäni, samoja tilanteita eläneillä lähimmäisilläni. Muistot syntyvät jokaisen kokijan yksityisen tulkinnan kautta. Tulkinnan teemme ihan omilla ehdoillamme, luonteemme ominaislaadun säätelemänä. Kaikilla meillä on oma tapamme havaita, tulkita ja muistaa asioita. Riippuu ihmisen perimmäisestä olemuksesta, millaiset asiat tallentuvat mieleemme, kuinka vahvoja ja merkittäviä ne ovat meille, minkä etumerkin ne saavat, ovatko ne positiivisia vai negatiivisia.

On usein sattunut, että kun olemme pikkuserkkuni kanssa jutelleet yhteisistä kouluvuosistamme (olemme olleet samalla luokalla sekä kansakoulussa 4 vuotta, että oppikoulussa muutaman vuoden ) huomaamme, että muistomme ja käsityksemme lähes asiasta kuin asiasta, opettajista ja luokkatovereista ovat kuin täysin eri aikoina ja eri ympäristöistä haalittuja. Minun olisi helppo väittää hänen kokemuksiaan ja mielipiteitään vääristyneiksi ja uskoa olevani itse parempi, objektiivinen ja tarkempi havainnoija. Sama pätee varmaan myös hänen tuntemukseensa minusta ja muistoistani. No niin tai näin, mutta emme kyllä riitelemättä ja toisiamme suorastaan loukkaamatta voisi kirjoittaa yhteistä historiikkia noista vuosistamme koululaisina Somerolla. Näistä joskus ihan kipakaksi inttämiseksi kehittyneistä keskusteluistamme voin jälkikäteen tarkasteltuna huomata, että minun muistoni ovat aina jotenkin helpompia, vähemmän nolostuttavia, vähemmän harmillisia ja vähemmän pettymyksiä sisältäviä kuin hänen. Olenko ollut erityisen huono havaitsemaan virheitä omassa käytöksessäni, puutteita saamassamme opetuksessa, opettajien asenteissa, koulun ilmapiirissä ja oppimistuloksissa? Olenko ollut liian heppoinen heinäsirkka, soitellut vain omaa viuluani ilman huolta huomisesta ja sokeana ja kuurona tosiasioille ympärilläni? Voi olla ja luultavasti juuri niin on asian laita. Minä olen aina ollut hiukan liian pinnallinen. Hän taas on ollut vähätkin vastoinkäymiset huomaava huolenkantaja, tunnollinen puurtaja, ympäriltään ja elämästään vähemmän iloa ja huoletonta hassuttelua löytänyt. Mikä tekee meistä erilaiset? Miksi sama ympäristö, samat tapahtumat, samat opettajat ja kaverit ovat muistoissamme kuin eri planeetalta koottuja ?Syy löytynee selkeistä luonne-eroistamme ja hyvin erilaisesta käsityksestä omasta arvostamme.

Muistot, koko henkilöhistoriamme vaikuttaa siihen, mitä koemme nykyhetkessä, mitä mieltä olemme maailman tilanteesta ja ihmisistä lähellämme. Mitä mieltä olemme yhteiskunnallisista asioista, politiikasta, talouselämän vaikuttajista? Mitä ajattelemme maahanmuutosta, islamista tai uskonnosta yleensä, sukupuolten tasa-arvosta, ihmisten seksuaali-identiteetista, eläinten hyvinvoinnista, eettisestä kuluttamisesta tai ilmastonmuutoksesta riippuvat omaksumastamme arvomaailmasta ja sen syvimmät juuret tulevat jo kaukaa lapsuusvuosista, omista varhaisista kokemuksista meitä ympäröivien ihmisten joukossa. Käsitys itsestämme, omasta arvostamme, toisten hyväksynnästä, turvallisuuden tai turvattomuuden tunteesta, siitä onko maailma hyvä paikka olla ja vaikuttaa syntyy ilmeisesti tosi varhain. Jos olen uskonut olevani hyvä ja arvokas lapsena, uskallan todennäköisesti luottaa olevani tärkeä ja hyväksytty ympäristössäni myös aikuiselämän vuosina. Sama tuttu usko itseeni auttaa myös kestämään paremmin päivä päivältä rapistuvaa ja epätäydellistä vanhenevaa itseäni. Koko elämän ajan se auttaa paremmin sietämään epätäydellistä maailmaa ja kaikkea, mikä tuntuu harmilliselta, ärsyttävältä tai vaaralliselta. Toinen osaa nauttia hullusta erilaisuudesta, virheistä, vastoinkäymisistä, toisen se jähmettää ahdistumaan. Vanhuus ja sen mukana tulevat terveysongelmatkaan eivät pysty masentamaan sitä, jolla on eväänään hyvät muistot menneestä matkastaan, joka on oppinut hyväksymään epätäydellisyytensä.

Toinen serkkuni on koko ikänsä ollut varsinainen kissa: utelias ja peloton seikkailija, joka aina on pudonnut tassuilleen ja selvinnyt kaikista yllätyksistä.Hän on tottunut pitämään itseään kauniina, pidettynä, vauhdikkaana ja haluttuna. Nyt hän vihaa vanhenemista ja kokee kaiken, joka muistuttaa iästä olevan kärsimystä ja pilaavan ilon päivistään. Hänen on vaikea hyväksyä todellinen ikänsä, jopa niin, että on nähnyt parhaaksi "unohtaa iästään" monta vuotta face-book -profiilissaan. Hän on vihainen, jos joku muu kuin aivan nuori mies antaa hänelle paikan täydessä bussissa. Siitäkin huolimatta, että hän nykyään liikkuu tosi vaikeasti ja on vaarassa kaatua liikkuvassa ajoneuvossa. Joka päivä ja monenlaisissa yhteyksissä hän jaksaa surra menetettyä kauneuttaan ja nuoruuttaan, mikä minusta tuntuu kummalliselta. Hän kysyy minulta huomaanko muuttuneeni näkymättömäksi, unohdetuksi ja tarpeettomaksi? Hän ei suostu olemaan iloinen pitkän elämänsä ( 81 vuotta) sisältämien kokemuksien ja muistojen rikkaudesta. Hänestä kaikki oli ennen niin paljon paremmin ja että elämä nyt on tylsää. Keino paeta ikävältä tuntuvaa nykyhetkeä, todellista ikäänsä ja käsitystä siitä, ettei ole enää arvostettu, on "muistaa kaikki väärin". Surullista.

En onnistu itsekään aina olemaan sataprosenttisen optimistinen ja realistinen tässä hetkessä eläjä. Pyrkimys on kumminkin vahvasti sen suuntainen. Kiitos siitä kai kuuluu elämäni ensimmäisille vaikuttajille, mummulle, isälle ja äidille. Näen vieläkin elämäni enimmäkseen hyvänä ja iloa tarjoavana seikkailuna. En pidä ylenpalttista kriittisyyttä kaikesta mikä on huonosti, tai kitkerää sarkasmia merkkinä suuresta älystä ja elämänviisaudesta. En näe ympäröivän maailman monista suurista ongelmista huolimatta kaiken olevan menossa täydelliseen tuhoon. En näe kaikkien ihmisten olevan pelkästään pahaa tahtovia. En näe vanhojen ihmisten olevan ongelmajätettä, rumia marisijoita ja unohdukseen pakotettuja ja piiloon työnnettäviä. Eikä kaikki todellakaan ollut aina ennen paremmin. Ennen kaikki oli kyllä toisella lailla ja ennen olin nuorempi. Nyt asiat ovat tällä lailla ja nyt olen vanhempi. Yksinkertaista. Siihen väliin virittyy muistojeni ylenmääräisen runsas ja värikäs verkosto. Sieltä voin noukkia tähän päiväänkin hupia, jos alkaa tuntua tylsältä. Joskus hoksaan myös kokemuksen tarjoamia viisauden ituja avuksi arkeen.

"What will be,will be!" ja
"mä oon mikä oon, en voi muuksi tulla.."




Kuihtumisen kauneus vai kauheus?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti