keskiviikko 23. elokuuta 2017

Aika itkeä, aika hymyillä

Suomessa vuosi muodostuu neljästä vuodenajasta.Niin ainakin oli ennen, niin koulussa opittiin. Oli kaikille selvää, että kesää olivat kesä-, heinä-, ja elokuu. Syksy alkoi syyskuussa ja sitä kesti loka- ja marraskuun verran. Talvea oli joulukuusta ainakin helmikuun loppuun. Maaliskuu oli vähän kevättä, vähän talvea sekaisin, siis kevättalvea. Etelä-Suomessakin talvi oli pisin vuodenaika. Mutta Lapissa se vasta olikin pitkä. vastaavasti Lapin kesä oli vain lyhyt humahdus valoa ja itikoita täynnä. Meillä täällä etelässa kevät oli selvästi muita lyhyempi vuodenaika. Näin minä ainakin mielsin vuodenkierron menevän.

Mutta nykyään kaikki on muuttunut sitten lapsuuteni. Myös tunne siitä mitä vuodenaikaa kulloinkin eletään. Viime vuosina kunnon talven puuttumista on saatu ihmetellä vielä tammikuussa ja helein ja kuumin kesä on saattanut olla toukokuusssa, kun taas kesä-, heinäkuussa ei ole ollut tietoakaan kesähelteistä, hyvä kun on ylitetty joulun lämpötila. Niin oli mm juhannusaattona 2014! Palelin kamalasti, sillä oli ihan yhtä kylmää kuin edellisenä jouluaattona, mutta kesätamineet eikä lämmitystä kodeissa. Mutta heinäkuussa kärvisteltiin sitten viikkokausien helteessä. Puheenaihetta säästä piisasi. Samoin tänä kesänä: sää. sää, sää, hurjat tuulet, rankat sateet, mutta milloin saadaan hellettä. Tässäkö se nyt oli tämä kesä?Minulle oikein sopiva kesä.

Nyt ollaan kallistumassa syksyyn. Millaiseen, on vielä mahdoton sanoa. Seuraako outoa kesää outo, jotenkin raju syksy, vai saadaanko nauttia pitkästä lämpimästä ja kauniista syksystä vaikka jouluun asti ?Keskustelu ja arvailu ilmaston lämpenemisen todellisuudesta tai väärästä informaatiosta ja pelottelusta loppui yhtäkkiä, kun kaikkien suomalaisten kokemus maamme poikkeuksellisen turvallisesta elosta ja liikkumisesta kaduillamme muutamassa minuutissa järkkyi. Kuinka voi olla mahdollista, että liiankin vanhanaikaisen uinuvaksi koettu Turun kauppatori hetkessä muuttui tuhoisan murhaiskun tapahtumapaikaksi. Että torimme kulmikkaat vanhat kivet värjäytyivät punaiseksi tavallisten torilla iikkuvain verestä!  Lastenrattaita työntävä äiti, nuori iloinen uskonsisar jakamassa Jehovan todistajain esitteitä, iäkkäämpi naisihminen, joka epäonnekseen sattui hullun kiihkoilijan puukon eteen. Auttamaan ryntäävä ,vasta hiljattain suomalaiseksi hyväksytty mies tai muualta euroopasta täällä lomaileva turisti. Hetki aiemmin kaikki tavallisia torilla asioivia, sitten puukotuksen uhreja ilman mitään syytä. Ei sellaista kukaan pysty helposti käsittämään eikä hyväksymään. Siitä todistavat valtavat kynttilämäärät ja kukkaset paikalla, johon toinen kuolleista menehtyi. Me olemme kaikki järkyttyneitä, kuin enemmän tai vähemmän itsekin iskun saaneita. Meitä satuttaa teon järjettömyys, se käsittämätön viha, joka tässä ajassa leijuu kaikkialla, usein näkymättömänä, mutta odottamatta purskahtaa ulos raivokkaina puukoniskuina, autolla väkijoukkoon ajoina, pommeina, kaiken järjen ja tolkun ohittamina nettikirjoituksina, sähköposteina, puhelinsoittoina ja ohikulkevien tai vieraannäköisten naapurien tappouhkailuina. Se on kuin saastuttava myrkky, josta ei pääse eroon, vaikka haluaisi puhdistaa ilman hyväksi ja terveelliseksi elää ja hengittää. Se on täällä, myös täällä Turussa,  ennen niin viihtyisässä kotikaupungissani, Suomessa , Euroopassa , koko maailmassa. Missään ei ole paratiisia, johon paeta ja tuntea olevansa turvassa. Ei ole seutua, jossa kaikki ihmiset ympärillä olisivat hyviä, ymmärtäisivät samoin hyvän ja pahan , etsisivät yhteisiä viisaita ratkaisuja, eläisivät toisiaan ja luontoa kunnioittaen ja vaalien. Eipä tosiaankaan ole semmoista maata, semmoista turvasatamaa. Kauan sitten luin paikasta nimeltä Shangri La, joka oli täydellisen onnen ja harmonian laakso. Se lymysi muistaakseni jossain Tiibetin korkeitten vuorten kätkössä.



Turha haikailla, ei ole Shangri-Laata. On tultava toimeen ja uskallettava elää tässä ristiriitojen täyttämässä maailmassa.  

Tämmöisissä toivottomuuden ja näköalattomuuden tunteissa lähestyvä syksy pelottaa minua. Miten taas jaksan pimeyden lisääntymisen. Miten kestän kuulla aina vain hurjemmiksi yltyviä sade-ja myrskypäiviä ja viikkoja. Tuleeko seuraavasta, ehkä lyhyestä talvesta aika, jolloin en halua tai uskalla ollenkaan lähteä kodistani pääkalloliukkaille jäisille  pihoille ja kaduille.  Tuleeko minusta säitten, uhkaavien uutisten, ja omien pelkojeni vanki, joka ei enää osaa edes hymyillä. Se en ole enää minä. Tähän asti olen ollut  elämästä nauttivaa ja ympäristöstäni iloitsevaa ihmistyyppiä. 

Viime viikolla koin vielä toisenkin mieltäni järkyttäneen yllätyksen. Ruotsissa vuosikymmenet asunut serkkuni, energinen, ja aina hupsutteluun ja uusiin seikkailuihin ja tapahtumiin innostuva Paula oli löydetty kuolleena kotisohvaltaan. Hänen ruotsalaiset ystävänsä samoin kuin minä täällä, olimme koko viikon ihmetelleet, kun emme saaneet yhteyttä seuralliseen Paulaan. Aloin aavistella, että kaikki ei ollut kuten piti. Paula oli kuollut yksin kotonaan ilmeisesti jo alkuviikolla.

Nyt yritän päivä päivältä totutella ajatukseen, etten enää voi jaaritella iltaöisin hänen kanssaan puhelimessa kaikesta maan ja taivaan välillä tapahtuneesta, en hassutella, en kinastella. Olen yllättänyt itseni ajattelemasta:tästä pitää nyt heti kertoa Paulalle. Jopa niin, että pari kertaa olen "ajatellut soittavani hänelle" kertoakseni, että ymmärrätkö, kuinka "Paula"( siis hän itse!!) voi noin vain kuolla. Olenko ihan sekoamassa?
Paulako kuollut! Tämä Paula, joka ei halunnut ikinä myöntää olevansa 82 vuoden ikäinen. Joka aina ärsyyntyi, jos vain kuvittelikin kanssaihmisten ajattelevan häntä vanhana. Joka surutta "karisti" Face-bookissa 10 vuotta iästään, vaikka me kaikki hänelle läheisimmät tiesimme hänen oikean ikänsä.  Ei koskaan vanha, eikä ikinä kuollut! 

No aika lapsellista, voisi joku ajatella, mutta se oli osa hänen persoonallisuuttaan ja varmaan antoi hänelle voimaa elää täysillä. Ja niin hyvin hän siinä onnistui, että minun ja varmaan monen muunkin hänet tunteneen on nyt on kovin vaikea tajuta hänen odottamaton kuolemansa todeksi.Vaikka kuinka yritän hän on minulle vielä elossa. Jotenkin minusta tuntuu, kuin vain kerrottaisiin yllättävää juttua Paulan viimeisimmästä seikkailusta, yhdestä hänen monista reissuistaan ja yllätyksistään. Ilman Paulaa, mukavaa, eläväistä, naisellisen höppänää, usein toki hyvin rasittavaakin Paulaa, tunnen syksyn painavan päälle raskaammin. En ole ollenkaan valmis häntä vielä unohtamaan. Kun hän nyt puuttuu totutusta elämäntavastani ja päivieni kulusta ( vaikka asui Tukholmassa), minulta selvästi puuttuu jotain itsestänikin. Ymmärrän hänen arvonsa ja minua kaduttaa, etten kai koskaan sanonut hänelle mitään oikeasti arvostavaa ja kaunista. 

Varmaan siksi liiankin hyvin nyt muistan hänen ihan hiljattain minulle sanomansa sanat. Puhuimme jostain valokuvista. Molemmat olemme koko ikämme olleet narsistisia ja turhamaisia tyttöjä. Nuoruuden kuvia on sen tähden ollut hauskempi katsoa, koska niissä vielä molemmat näytimme tarpeeksi näteiltä. Valitin jotain nykykuvaani, kuinka näytän siinä kamalan äkäiseltä, kuin rumalta vanhalta lohikäärmeeltä. "No sehän on kummallista, sinähän aina hymyilet"
Minäkö aina hymyilen? 
"Sinähän hymyilet aina, etkö sinä sitä muka tiedä", jatkoi Paula. "En ole ikinä nähnyt sinua muuta kuin hymyilevänä, sehän  on SUN TAPA OLLA".
Oho! Kiitos nyt kumminkin, olipa tuo sitten kehua vai piikkikö oli? Mitä oikein mahtoi tarkoittaa! Haluan joka tapauksessa nyt yrittää jatkaa tätä AINA hymyilemistä, vaikka näinä päivinä tuntuu kaikki kallistuvan alakulon puolelle.
Kaipaan Paulaa ja hymyilen, koska minulla OLI persoonallinen ja hauska serkkutyttö ja  koska minulla ON ihana lapsenlapsi Irina ja tämä upouusi, toistaiseksi jännittävän vieras tulokas Elmo.
Ihmisiä menee pois ja uusia tulee tilalle. Elämän kiertokulku jatkuu, kaikilla on aikansa ja hetkensä. Syksyt ja keväät tulevat , eikä aika ikinä  pysähdy, vaikka se joskus tuntuu muuttavan rytmiään.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti