Asia on kyllä käynyt selväksi lähiympäristölle ja nuoremmille perheenjäsenille jo monista jutuista : kuulo heikentynyt, muisti pätkii, nimet alkavat jokseenkin säännöllisesti kieltäytyä pullahtamasta ulos suusta harmillisesti juuri sillä hetkellä kun pitäisi sanoa kenestä tai mistä on kysymys. Värit alkavat haalistua ja samentua, kiitos silmiin kypsyneen kaihin, kävely on käynyt kankeaksi ja torkahtelu päivällä sujuu helpommin kuin yöuneen vaipuminen. Kuorsaus tärisyttää velttoja nielun lihaksia ja haittaa sekä nukkujan että varsinkin muiden lähistöllä nukkuvien lepoa. Siinä muutamia vanhan ihmisen tunnusmerkkejä, joihin läheiseni ovat jo hyvän aikaa saaneet tottua.
Toki itsekin olen näistä liiankin tietoinen ja jossain määrin harmistunut koko ajan lisääntyvistä uusista rajoituksista selvitä tavallisesta, tutusta arjesta. Sinänsä minua ei haittaa, onko vuosieni määrä 45 vai 75. Ajattelen, että iän karttuminen on itsestään selvä fakta kaikille elollisille, eikä siitä kannata murhetta ottaa. Oikeastaan jopa päinvastoin, voin olla hiukan ylpeä, kun olen jo näin vanha, mutta... Tässä sitten on se iso mutta: olenko yhtään viisastunut ja kypsynyt tässä pitkän matkan juoksussa. Kun ei likikään aina semmoiselta tunnu.
Vanhenemisen merkkinä pidän vakiintunutta tapaani lukea kovin perusteellisesti sanomalehdistä kuolinilmoitussivut. Nuorena ei olisi tullut mieleenkään! Ei minua kiinnostanut yhtään silmäillä minä vuonna ja millä paikkakunnalla ilmoituksissa olevat henkilöt olivat syntyneet ja kuolleet, nuo minulle ihan tuntemattomat tyypit. Ei kiinnostanut lukea, minkälaisin värssyin tai puhuttelusanoin omaiset asiasta halusivat kertoa. Nyt tähän lehden osioon minulta menee päivittäin pitkähkö aika. Outoa, koska luen Helsingin Sanomia, jossa vain harvat turkulaiset julkaisevat kuolinuutisia. Silti luen tarkasti, melkein kuin tosissani etsisin, josko joku heistä olisi minulle tuttu jostain elämäni vaiheesta! Mahtaakohan tuo ja tuo tuttu sukunimi olla jonkun minulle tutun henkilön etäinen sukulainen?Entäs tämä niin tutulta kalskahtava nimi, aivan oikein, on ehkä sen julkisuudesta tuntemani henkilön sukua tai perhettä?Onpas tällä ihmisellä paljon sukua, lapsia ja lapsenlapsia!
Huomioin kuinka enemmistö Helsingissä kuolleista on syntynyt ihan muualla, Suomen eri osissa, maaseudulla, Savossa, Kainuussa, Karjalassa. Lasken montako päivän lehden vainajista on syntynyt myöhemmin kuin minä, montako 30-luvulla syntynyttä, montako lähes satavuotiasta. Onneksi aika harvoin joudun kuohuksiin pienten lasten kuolemasta kertovista ilmoituksista.Semmoinen järkyttää liikaa. Minusta tämmöinen ( kyseenalainen, höpsö ja joutava) kiinnostus on selvä merkki vanhuudesta. Ehkä minä jotenkin harjoittelen, totuttelen ajatukseen, että en pysy täällä ikuisesti minäkään. Joskus lehdessä joku tavaa minunkin nimeäni, syntymä- ja kuolinaikojani sekä mahdollisia kaipaavia värssyjä.
Jokin aika sitten minulla oli outo tapa itsekseni oikein ärhennellä teksteistä, joissa ikäänkuin puhuteltiin Sinä-muodossa henkilökohtaisesti kuollutta omaista lehden palstalla ( siis kuoleman jälkeen). Olit niin hellä ja hyvä, ansaitset kiitoksen kauneimman. Tai annetaan ikäänkuin lupa kuolla ja levätä, mutta myös velvoitetaan olemaan vastassa, kun oma kuolema kohtaa. Oikein pihisin happamia ajatuksia. Miksei noita sanoja ja asioita sanottu hänen vielä eläessään. Eivät ne kuolleet lue sanomalehteä!
Tässä taitaa olla anteeksipyynön paikka. Ymmärrän olevani kuin ehdoin tahdoin murrosikäinen, viisasteleva, ja epäempaattinen. Päätän lopettaa saivartelun ja toisten ihmisten harkintakyvyn ja tunneilmaisujen mollauksen. Ei ole minun asiani arvostella miten ihmiset haluavat suruaan ja tunteitaan käsitellä julkisuudessa. Antaa tulla vaan runoa ja värssyä ja kaipausta ja kiitosta, jos siltä tuntuu ja kukkarossa on paljon rahaa. Iso ilmoitus on aika kallis juttu.Karun asiallisiakin on toki, semmoisia joissa kerrotaan vain syntymä - ja kuolinajat sekä lähin tai lähimmät omaiset ilman kuvailuja surun ja menetyksen tunteista. Nykyään on myös maallisten laulujen tai runojen sanoilla kerrottuja yhteisiä muistoja, ei pelkkiä virsien säkeistöjä, loppuun kuluneita runoja tai säkeitä raamatusta.
Tämä ehkä jonkun mielestä jopa pervo ja liiallinen viehtymykseni kuolemaan yltää myös lehdissä julkaistuihin nerkrologeihin, muistokirjoituksiin. Luen niitäkin ällistyttävän huolella, vaikka ne kertovat tuiki tuntemattomista ihmisistä. Satsaan niihinkin tunteita ja haluan niitäkin itsekseni kommentoida. Tutkin henkilön kuvaa: onko se kaukaa nuoruusvuosilta vai ikääntyneestä aivan hiljattain otettu kuva. Vastaako hänestä kirjoitetut lauseet mielikuvaa, joka muodostuu kuvan perusteella. On korkeaan ikään ehtineitä miehiä, jotka ovat ensin sodassa kunnostauduttuaan opiskelleet ammatin ja luoneet merkittävän työuran esimerkiksi teollisuuden tai kaupan alalla. On lääkäreitä, taiteilijoita, arkkitehtejä, urheilijoita, kuin myös ulkomaalaisia, mutta monien suomalaistenkin tuntemia henkilöitä. Liian monista muistosanoista jää jäinen tunnelma ja apea mieli:tämäkö oli tärkeintä mitä hänestä ja hänen elämästään halutaan muistaa?Elikö hän vain ollakseen joka hetki pätevä, etevä, suorittaja, paras?Koko elämä suoritusta, edistymistä uralla, ansiomerkkejä sodasta, ylennyksiä reservistä, titteleitä, kuulumista monenlaisiin tärkeisiin järjestötoimiin ja aktiviteetteihin, urheilusuorituksia vanhuuteen asti. Missä elämänsä vaiheessa hän ehti ja ymmärsi nauttia ihmisistä ympärillään. Oliko hän myös perhettään arvostava puoliso ja läsnä lastensa elämässä. Oliko hän läheinen? Liian monesta kerrotaan kuinka loputtoman työteliäs, menestynyt, kaikessa tärkeä ja kaikkeen ehtinyt, kunnianhimoinen henkilö on poistunut joukosta. Herää ajatus, että kenties hän olikin jääkylmä, pelätty, jopa julma ja tunteeton ihminen, narsistinen pomo,vaikea ihminen?Sanoja, sanoja, suuria sanoja. tyhjiä sanoja.
Onneksi on myös muistokirjoituksia, joista henkii kiintymys, arvostus ja menetyksen haikeus.Olen lukenut ihmisistä, joita kuvaillaan niin, että ajattelen kuinka hienoa olisi ollut tuntea ja kuulua tuommoisen ihmisen lähipiiriin. Kunpa tuo kuollut ihminen olisi voinut siirtää osaamisestaan ja viisaudestaan ja sivistyksestään muille, esimerkiksi minulle. Olen lapsesta asti haaveillut tämmöisestä, että ennen kuolemaa ihminen voisi halutessaan siirtää henkistä pääomaansa, tietojaan ja taitojaan jollekin toiselle, vähemmän osaavalle, Ihan niinkuin tavarasta ja rahasta voi tehdä testamentin ennen kuolemaansa.
Ehkä eniten minua ilahduttavat sävyltään hiukan arkisemmat ja todentuntuiset muistokirjoitukset vanhoiksi eläneistä naisista, jotka olivat kotoisin vaatimattomista maalaisperheistä, ehkä suuresta sisarussarjasta, mutta jotka omalla sitkeydellään ovat ponnistelleet opintielle, vähitellen hankkineet koulutusta lisää ja kenties edenneet ihan alansa asiantuntijoiksi. Siinä sitten ohessa ovat hoitaneet myös perheen, ystävät, lapset ja ehkä vielä puutarhankin. Ikäihmisinäkin ovat nauttineet kulttuurista ja ympäristönsä kauneudesta sekä tunteneet asiakseen muiden ihmisten hyvinvoinnin. Näiden naisten muistokirjoituksen ovat useimmiten laatineet lapset tai lapsenlapset. Niistä henkii arvostus ja kiintymys. Tulen hyvälle mielelle. Joskus samoin käy poikien tai pojanpoikien kertoessa vaareistaan ja isistään, yhteisistä eräretkistä ja peli-illoista.
Eräs minua syvästi puhutellut muistokirjoitus ( ihan kyyneliin asti) oli kotipaikkakuntani Someron lehdessä julkaistu runomuotoinen teksti, jonka oli kirjoittanut Leena-tytär äidilleen, 104 -vuotiaaksi eläneelle Auli Litovaaralle. Rouva oli kaikille meille Somerolla koulua käyneille, lähes ikäisilleni jollakin lailla tuttu henkilö, koska hän oli uskontoa ja psykologiaa meille opettaneen rovasti Litovaaran puoliso (ja luokkatoverini Lassen äiti). Hän osallistui koulumme juhliin, opettipa jossain vaiheessa myös muutamille luokille ruotsia. Muistin hänet hillittynä, jopa ujon oloisena, kuin miehensä varjoon jättäytyvänä naishenkilönä. Vasta muistokirjoituksesta minulle avautui hänen koko persoonansa sivistyneessä ja viisaassa laajuudessaan. Luin runon monta kertaa ja joka lukemiskerralla kuva syveni. Leenan taitavasti kuvaama äitinsä lämpö, rakkaus ja monipuolinen viisaus ja harrastuneisuus avasi isomman ja varmasti oikeamman kuvan hänestä. Ei hän ollutkaan vain hiljainen ja myötäilevä vaimo, vaan perheensä aktiivinen toimintakeskus, sen sykkivä sydän ja valtimo.
Vanha sananlasku sanoo jotenkin siihen malliin, että ihmisen on pakko sietää arvostelua, jopa haukkumista, kun menee naimisiin. Kiitosta voi useimmiten saada vasta kuoltuaan. Siitä ei sitten ehkä paljon ole itselle iloa.
Haluanko ja toivonko saavani kiitosta ja kaipausta tihkuvan kuolinilmoituksen ja muistokirjoituksen, kun olen matkani päähän tullut? En. Olen ilmoittanut, ettei semmoinen ole tarpeen, eikä toiveeni. Mutta ennen sitä ei ole pahitteeksi aika ajoin saada kuulla, että on ainakin muutamille ihmisille iloksi ja tärkeä. Eikä kenellekään suureksi rasitteeksi tai peräti törkeä!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti