Lakkiaiset nyt ja aina

Luin tässä kaksi Apu-lehden kolumnia. Hiukan myöhässä, sillä saan Avun käsiini kierrätettynä, kuten muutamia muitakin aikakauslehtiä. Minua ei yhtään haittaa lukea lehdet hiukan myöhemmin kuin ne ovat ilmestyneet. Tärkeämpää on, mitä ne  sisältävät.Olen iloinen tästä ystävieni tarjoamasta tilaisuudesta pysyä hiukan kärryillä siitä, mitä kanssaihmiseni tässä maassa lukevat ja miettivät. Ja millaisia juttuja kynänkäyttäjät sepittävät  meille lehtien lukijoille. Olen usein yllättynyt, että esimerkiksi Apu-lehti jokseenkin varmasti sisältää sivukaupalla kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaa, kun taas monet muut runsaslevikkiset ja  ulkoasultaan loistokkaammat, (kalliimmat!) lehdet aiheuttavat melkein aina pettymyksen. Usein ne sytyttävät minussa liiankin kohtuuttomia tunnekuohuja, kiukkua, ärsytystä, lähes raivon puuskahduksia. Miksi? Koska ajatuksia herättävä, asiallinen asia puuttuu kokonaan. Vain turhaa höttöä ja silkkaa kulutushysteriaa. Kauniita kuvia, turhia julkkishahmoja ilman mitään todellista sanottavaa. Loputtomasti paisuteltuja ruokaorgioita. Ruokakuvat ovat nykyään yököttäviä kuin eilispäivän raaka porno. Kun tämmöisen "Ällölehden" puhelinmyyjä soittaa minulle toistellen kaikki makeat fraasinsa, unohdan kohtuullisen käytöksen ja  hyvät tavat. Lähestulkoon alan "raivota":pitäkää tyhmät, tyhjät ja  tyyriit lehtenne!!! Ehkä hiukan eri sanoin kumminkin.

No, piti kommentoida viimeisintä lukemaani Apua, eikä kiihtyä taas kerran . 
Tuomas Enbuske. Tämä julkisuudessa viihtyvä henkilö ärsyttää minua aika tavalla, ainakin kun kuuntelen ja katselen häntä.  (itseasiassa harvoin) Mutta kun luen hänen tekstejään, voi hyvinkin käydä, että huomaankin olevani lähes samoin ajatteleva. Arvostan hänen kykyään kirjoittaessaan sanoa asiat selkeästi ja rohkeasti. Myös tämänkertainen kolumni "Sote kaatuu" oli ajatuksiani valaiseva ja tukeva:noin ehkä minäkin sanoisin, jos osaisin. Hän on kyllä älykäs. Paljon lahjakkaampi kuin useimmat meistä muista ihmisistä.Tässä ehkä on syy, että tunnen häntä kohtaan usein ärtymystä. Luulen, että  hän liiaksi nauttii olla nokkela ja viisas. Hän kokee oikeudekseen saada nauttia omasta  narsistin roolistaan.  Olipa miten tahansa, kirjoitukset vilisevät vähemmän häiritseviä, usein terävän nautinnollisia sivalluksia melkein asiasta kuin asiasta. Sitä olivat myös tälläkin kertaa ne varsinaisen tekstin alareunan lisäykset : Kintaalla twiitaten kolme napakkaa mielipidettä. Eri luokkaa kuin tylsimys Trumpin twiitit. 

Toinenkin Apuun kirjoittava henkilö herättää minussa hiukan  samantapaisia, osin ristiriitaisia tuntemuksia: Anna-Leena Härkönen. Sanan voimalla -otsikoitu teksti kiinnostaa useimmiten. Nautin hänenkin tavastaan jäsentää ajatuksiaan sanoiksi ja lauseiksi,vaikka silloin tällöin häntä teeveessä kuultuani  myös hän on aiheuttanut olemuksellaan ja puhetavallaan samantapaista  ärtymystä kuin Enbuske. Johtunee jostain omasta, kenties hyvinkin torjutusta ongelmastani.

Tämänkertaisen Härkösjutun otsikkona oli Lakkiaiset.Kirjoittajan aidon oloisesti välittämät asiaan liittyvät  tuntemukset osuivat omiin muistoihini poikani lakkiaisten tunnelmista niin, että kyyneleet nousivat silmiin. Asiaan ehkä  vaikutti, että tänä keväänä olin jo ehtinyt hiukan muistaa noita aikoja ja tunnelmiani enemmän kuin yleensä. Pari viikkoa sitten Mikko oli yllättäen sanonut tulevansa lakkiaisviikonloppuna Turkuun tapaamaan luokkatovereitaan 20 vuoden takaa ja juhlistamaan iltaa yhteisellä illallisella. Yllätyin , sillä en ollut mieltänyt tuosta itselleni niin  tärkeästä ja erityisestä päivästä jo vierähtäneen 20 vuotta. En ole tässä välissä nukkunut sadun prinsessan unta, mutta  hämmästyin tosiaan kuin unesta herännyt Ruusunen :onko kulunut 20 vuotta siitä keväästä, kun iloitsin poikani ylioppilaaksi tuloa, mutta myös itkin, koska ymmärsin , että hänen oli aika lähteä yhteisestä kodistamme omaan elämäänsä.  Se oli voimakkaiden, koettelevien tunneryöppyjen kevät. Anna-Leena Härkönen nosti koko tuon,  unohduksiin vajonneen tunnerekisterini esiin. Äitinä olemisen ilo ja tuska:minussa asuva ikuinen emo.
Sieluni silmin näen vielä nytkin myös oman äitini vaihtelevat kasvojen ja silmien ilmeet 55 vuotta sitten, omana lakkiaispäivänäni. Silloin en ymmärtänyt, mitä kaikkea hän tunsi, muisti ja yritti mielessään ennakoida. Äidin oli vaikea puhua tunteistaan.Se tuntui nuorempana pahalta. Nykyään  ymmärrän häntä paremmin.

Kadehdin miniäni äitiä Ullaa, koska hän sai tänä keväänä osallistua vanhimman tyttärensä tyttären lakkiaisiin. Semmoista iloa en voi saada kokea, koska ymmärsin tulla äidiksi vasta myöhään. Samoin kuin poikani. Tästä hitaudesta seuraa, että Irinan  ja Elmon koulutaipaleet jäävät minulta todennäköisesti kokematta.

Mutta saan sentään kokea iloa sydämeni pohjasta jokaisena yhteisenä leikkipäivänä näiden maailman "kauniimpien, ihanimpien. älykkäimpien ja tärkeimpien ihmislasten" seurassa ilman murheita heidän tulevasta koulumenestyksestään. Kaikki toimii omalla aikataulullaan. 

Pojalla elämä vasta edessä.................