V...n Pohjanakka tavallaan niinku ärhentelee

Tartuin tähän virtuaalikynääni kiihtyneessä mielentilassa.Olen kuunnellut pari tuntia radion puheohjelmia. Asiasisältö, joka noista ohjelmista tuli tietoisuuteni, oli kyllä  kiinnostavaa ja hyödyllistä, eikä saanut minua ärsyyntymään. Se oli tapa, jolla nämä asiansa hyvin hallitsevat ihmiset puhuivat . Kas kun jokainen asia oli "tavallaan" hyvin tärkeä ja siitä oli "tavallaan" tärkeätä puhua juuri nyt. Mutta kun kaikki kuulemani oli "tavallaan" suodatettava ja "tavallaan" puhdistettava noista"tavallaan" turhista , mutta puhujan mielestä "tavallaan"välttämättömistä sanoista. Ehkä  ne hänen omasta mielestään "tavallaan" auttoivat minua hahmottamaan asiaa ja "tavallaan" siis olivat tarpeen, mutta tulos oli "tavallaan" ihan päinvastainen. Jouduin "tavallaan" tarpeettoman tunnekuohun valtaan, mikä sitten "tavallaan" esti minua kuulemasta muuta  kuin  -"tavallaan".

Jokunen päivä sitten kuuntelin, tai luulin kuuntelevani, nuorta naispuolista kulttuuri-ihmistä, jonka puhetta kuunnellessani taannuin niin, että aloin "piipata" jokaisen tavallaan-ilmaisun kohdalla. Ymmärrettävää, ettei hänen asiastaan jäänyt mitään mieleeni.Ymmärrän, että ilman etukäteiskonseptia vapaasti puhuessaan moni "tavallaan" tarvitsee tämmöistä katkon, hengityksen ja keskittymisen kohtaa, mutta kuulijalle tilanteesta tulee "tavallaan" tuskallinen. Ei ole kovin kauan siitä, kun "tavallaan" oli vielä harvinainen, mutta sen paikalla oli "tavallaan" "niinku". Eikä se ollut yhtään helpompaa kuunneltavaa, kun puhuja "niinku" sanoi "niinku" tosi tärkeitä asioita, mutta"niinku" antoi kuulijan "niinku" poimia sen asian "niinku" sieltä lauseesta.

No, totta puhuen on myös varttuneempia puhujia, jotka eivät "niinkuttele", eivätkä liioin tunne tarvetta sanoa "tavallaan".Sen sijaan puheeseen tulee pontevuutta ja rytmiä, kun mukaan hyppää "tuotanoin" aina tarpeellisiin ja usein ,"tuotanoin" yllättäviinkin kohtiin. Tunnen myös läheisesti miehen, joka innostuneesti kertoo suunnitelmistaan, kokemuksistaan, mutta sanoman villakoiran ydin jää minulta ymmärtämättä , koska puheessa vilisee "ja muuta". Ilkeänä ihmisenä keskeytän ja kysyn: mitä muuta? Hän tuijottaa hölmistyneenä minua hetken, jatkaa, kertoo, aloittaa lauseen, joka päättyy:"ja muuta". Yhä uudelleen ja uudelleen.Ymmärrä siinä sitten.

Nuorison puhetta on ollut tapana kauhistella jo vuosikaudet, kun joka kolmas sana jokaisessa informaatiopätkässä on se viehättävä naispuolisen genitaalin lempinimi v...u. Puhetta tulee v.... vauhdilla ja vivahteikkaasti ja v.... sopii mehevöittämään ja lisäämään asian kuin asian v.... tärkeyttä. 

Kaikkiin näihin kielen vivahteikkaisiin hienouksiin ja tehokeinoihin mallit löytynevät vieraista kielistä, lähinnä englannista . Ei olla mitenkään erilaisia ja omalaatuisia, enää. "Pitkässä juoksussa" ollaan kai kaikki yhtä ja samaa "niinku" kulttuurityyppiä v.... koko läntinen pallonpuolisko . Näin Kalevalanpäivän lähestyessä on mukava ajatella , miltä eepoksemme kuulostaisi , jos "niinku" Lönnrot olisi "tavallaan" liikkeellä nyt , kuuntelisi ,"eläisi tavallaan niinku kansan pulssilla" ja kertoisi sen "v....Pohjanakan" ja niinku "v....Väinämöisen" niinku kähinöistä "tavallaan" runomuodossa "ja muuta".Turhaan kai tässä "tavallaan"  ärhentelen, minäkin.Samaa sakkia ollaan, v.....

"ota ensin malka pois omasta silmästäsi"

Olenko Häijy Pohjanakka , 

 vaiko Marjatta, matalaneito ? Olen molemmat.  

Mielikuvituksen armoilla

Kun on runsaasti joutilasta aikaa, voi yllättäen huomata eksyneensä ajatuskulkuihin, joilla ei ole paljonkaan todellisuuspohjaa.
Seikkailua voi nimittää useammallakin nimellä: päivunelmia, mielikuvitusta, haihattelua, haaveilua, todellisuuden pakoilua........
Jos tämmöistä seikkailua harjoittavalla ihmisellä on lahjakkuutta, pitkäjänteisyyttä ja kunnianhimoa, hän voi työstää retkensä vaikkapa romaaniksi tai näytelmän käsikirjoitukseksi. Toisentyyppisellä lahjakkuudella mielikuvitusmatkan ulostuloväylä saattaa olla maalaus tai muu konkretisoitunut kuva. 

Joistakin ihmisistä ei helposti paljastu kanssaihmisille tämän tyyppisiä puolia. Voi olla että heitä ei haluta ymmärtää ja heitä saatetaan  nimittää tylsiksi, mielikuvituksettomiksi tosikoiksi.Tai sitten he  nauttivat poikkeuksellista arvostusta järkevyydestään ja hyvästä harkintakyvystään. Kukaan ei ole koskaan kuullut heidän puhuvan löysiä olettamuksia tai suoranaista hölynpölyä. Kaikki heidän olemuksessaan henkii kypsää realismia ja tosiasioitten huomioimista. 

Sitten on ihmisiä, jotka tavallaan tuntuvat koko ajan leijuvan tämän tavallisen elämän reaaliteettien yläpuolella ja ilman järjen asettamia esteitä omissa haavemaailmoissaan. Minäkin tunnen muutamia semmoisia, joilla mielikuvitus tarjoilee yhä uusia, ennenkokemattomia mahdollisuuksia ja avaa uusia erilaisia väyliä, vaikka edelliset yritykset olisivat olleet kuinka epäonnistuneita. Ei muuta kuin ryhtyä taas toteuttamaan ulkopuolisten mielestä uusia, mahdottomia ja hassuja haaveita.Tälle ihmiselle useimpien toisten mielestä päättömät ideat näyttäytyvät mahdollisuuksina, joihin pitää vain heittäytyä. Kävi miten kävi, tuli mitä tuli.Ihmisten on tapana keksiä näillekin ihmisille nimityksiä: taivaanrannanmaalari, haihattelija, tyhjänpuhuja, helppoheikki ja hullu.

Suurin osa ihmisistä kai sijoittuu tässäkin asiassa noiden ääripäiden puoliväliin. Luulen itsekin olevani näitä välimaaston ihmisiä. Joskus kumminkin huomaan itsessäni piirteitä liiallisuuksiin vievistä poluista mielikuvamatkailussani. Minulla on aikoja, jolloin jokin aluksi hyvin pieni ja mitätön seikka saa aikaan lumipalloefektin oman mielikuvitukseni ruokkimana. Jos en osaa ajoissa pysäyttää mielikuvitukseni kasvattamien negatiivisten ajatusryppäiden ja kuvien monistumista ja värittymistä, voin pudota yllättävään masennukseen. Ilman todellista ulkoista muutosta olosuhteissani olenkin tänään onneton, näköalaton ja voimaton ihminen!Vielä toissapäivänä kaikki oli hyvin,voin hyvin, näin elämäni tyydyttävänä monine ilonaiheineen.Yksi päivä oman mielikuvitukseni tuottaman alaspäin syöksyvän negatiivisen mielleryöpyn kyydissä ja olen valmis suistumaan mustaan ja yksinäiseen tulevaisuuskuvaan. 

Tämmöisen kierteen katkaisemiseen tarvitaan yleensä jonkun ymmärtäväisen ja realistisen lähimmäisen väliintulo. Seis, stop. Nyt vähän realismia kuvaan. Lopeta tuo mustamaalailu. Katso ympärillesi ja sano sitten onko syytä.Onneksi usein voin itsekin alkaa kuulla mielessäni  vanhasta kokemuksestani nousevina noita järkeviä lauseita, joiden tarkoitus on palauttaa minut takaisin, pois mielikuvitusmaailmani pimeydestä .

Aurinko paistaa. Huomenna tuntuu toisenlaiselta, luultavasti, melko todennäköisesti.Tänään on tänään, mutta huomenna on uusi päivä ja uudet kuvat mielessäni, jos vain annan omille ajatuksilleni mahdollisuuden ja luvan  ottaa käyttöön uuden valaistuksen ja uudet värisävyt.Huominen on parempi päivä.

Syvissä vesissä        Vellamo, veden emäntä

Mamman kello

Päivää seuraa yö ja sitten taas uusi päivä. Niin se menee elämä tällä meidän planeetallamme.Yön ja päivän pituudet kyllä vaihtelevat. Taas ollaan selvästi menossa pitempiä päiviä ja lyheneviä öitä kohti. Ei ole vaikeata huomata aamuisin, että herätessä on jo valoisaa. Joinakin aamuina olen ilahtuneena huomannut näkeväni lukea lehden aamukahvilla ilman sähkövaloja. Tuntuu hyvältä, varsinkin, kun sekä kulunut tammikuu, että joulukuu, olivat poikkeuksellisen vähän auringonvaloa tarjonneita, pimeitä ja raskaita kuukausia.

Ihmisellä on kai tarve rytmitellä ajanjaksoja.Meillä on viikot ja kuukaudet, vuodenajat, vuodet ja vuosikymmenet. Mahtaako semmoista erakkoa tai elämän eksentrikkoa juuri olla, joka ei jollain lailla pyrkisi mittaamaan aikaa ja jäsentämään sitä erilaisiin jaksoihin.

Lapsen ajantaju on kovin toisenlainen kuin vanhan ihmisen. Lapsena viikko voi tuntua toivottoman pitkältä ajalta,varsinkin, jos sen lopussa oli jotain tosi mukavaa odotettavissa. Nykyään viikkoni tuntuu kutistuneen muutamaksi päiväksi. Viikko on tuskin päässyt alkuun kun jo huomenna on perjantai. Mihin jäivät keskiviikko ja torstai? Hyvin omituista. Puhumattakaan vuosista. Ennen ne tosiaan kestivät 365 päivää, mutta nykyään, jaa-a, ohi huristavat ja ykskaks vain huomaan, että vuosi mennyt. Hämmästyin tänäänkin, kun havaitsin päivämäärän: helmikuun 9. äitini syntymäpäivä. Viime vuonna tällä päiväyksellä naputtelin ensimmäisen blogitekstini, leikkimielellä ja ikäänkuin kunnioittaakseni äitini syntymäpäivää vähän pitempään häntä ajattelemalla. Innostuinkin asiasta sen verran, että monena muunakin päivänä tuli naputeltua julki ajatuksiani, tunnelmiani ja pieniä arjen  sattumuksia. (Jos jotakuta vaikka huvittaisi lukea ?????)  Yhtäkkiä ja täysin yllättäen tässä vuoden päivien kuluessa onkin syntynyt 85 juttua! Kaikkiin olen huvikseni keksinyt poimia kevyen assosiaation ja pikaintuition seulalla kuvan lukemattomien piirroskuvieni tai akvarellieni joukosta. Itse olen aina nähnyt kuvan  lisäävän pienen lisämausteen juttuuni. 

Kuluneen vuoden odotetuin ja merkittävin tapahtuma oli tietenkin suloisen lapsenlapseni syntymä. Hänestä on riittänyt sisältöä ja iloa jokaiseen päivään ja itseoikeutetusti hän on hypännyt mukaan moneen juttuuni. Viikonloppuna minulla oli suuri ilo huomata, millaisin jättiaskelin hän taaskin on oppinut uutta sen runsaan kuukauden aikana, jolloin en ollut häntä nähnyt. Onneksi mummu ja mummula tuntuivat hänestä ilmeisen tutuilta.

Mutta mitä ihmettä pikkuneidin silmät nyt nappasivatkaan mummulan olohuoneen seinältä heti sisääntultua? Joku omituinen, isokokoinen möhkäle, johon hän ei kai ennen ollut kiinnittänyt huomiotaan. Mikä mainio laite, sehän vilkuttaa minulle! Hei hei, hei hei. Irina alkaa vimmatusti vilkuttaa seinäkellon heiluvalle heilurille ja naama leviää hymyilemään kellon naamalle. Kylläpä onkin kiva tuommoinen vilkuttava kello. Ei kodin seinällä oleva suuri moderni kello osaa vilkuttaa. Aina kun Irina jonkun aikuisen sylissä keikkuen sivuuttaa vanhan kelloni, hän innostuu vilkuttamaan sille molemmin käsin.  

Tässä kohdassa pitää ehdottomasti palata taas muistamaan Mammaa, päivän syntymäpäiväsankaria, Irinan isoisoäitiä. Kun mamma täytti 90 vuotta, hän vanhainkodissa väsyneenä juhlistaan sänkyynsä taas päästyään sanoa "töksäytti" minulle:"Ja hae se kello ittelles, se tullee sulle". Mikä kello, äimistelin minä, kun en yhtään tajunnut, että juuri siinä hetkessä oli pikainen perinnönjaon paikka ja huoli vanhasta seinäkellosta tyhjilleen jääneen kodin seinällä. En silloinkaan, kuten niin usein, heti totellut äitiä. Vasta äidin kuoltua suostuin, ja oikeastaan vieläkin aika vastahakoisesti, tuomaan isän ja äidin nuorena kihlaparina hankkiman suuren ruskean seinäkellon kotiini omalle seinälleni. Minusta se ei ollut erityisen  kaunis, eikä yhtään tarpeellinen kapine kotiini sijoitettavaksi. 

Mutta mieli voi muuttua. Nykyään se on minulle tosi tärkeä ja rakas. Jos se ehtii pysähtyä, kun ei ole vedetty ajoissa, tuntuu kuin kotini ei oikein hengittäisi. Ja nyt, Irinan iloisen kellolle hymyilyn ja vilkuttelun jälkeen, joka sattui sopivasti mamman syntymäpäivään, sille  tuli uusi juhlava ja hilpeä lisämaku ja uusi tehtävä. Irina liittyi nyt itseoikeutettuna täysivaltaisena uutena jäsenenä meidän perheen "naiskellokkaisiin". Seinäkellorumilus on nyt Mamman, minun ja Irinan oma raksuttaja. Kunpa se jaksaisi mitata aikaa vielä seuraavat pari-kolmekymmentä vuotta ja vilkuttaa heilurillaan seuraavallekin lenkille naisten ketjussa. Piankos tuommoinen aika taas on hupsahtanut............

Hyvää syntymäpäivää, mamma . 09.02.1912

Sankareita, onko heitä

Tänään on kansallisrunoilijamme Runebergin syntymäpäivä, yleinen liputuspäivä. Monen tunnin ajan olen taas kuunnellut hänen runojaan. En luettuna vaan lauluiksi sävellettyinä.Olen myös lukenut pieniä lehtijuttuja, joissa on ollut viittauksia hänen nykyään avoimesti tunnustettuihin vähemmän miellyttäviin ominaisuuksiinsa ja elämäntapoihinsa. En millään jaksa ymmärtää , miten hän on voinut olla niin rakastettu ja arvostettu, että hänelle vieläkin suodaan tuo kansallisrunoilijan kunnianimi, että hänestä jaksetaan innostua.
Parhaiten tunnettujen runojen sanat ovat minusta nykylukijan, vai pitäisikö sittenkin puhua vain itsestäni, silmin ja korvin hirveätä valheellista puppua, sodan ja sankarikuoleman ihannontia. Niissä ei ole kuultavissa mitään aitoa. Runebergille puute ja kuolema ovat vain sanahelinää, riimittelyksi sopivaa hurmahenkisyyttä."Puhuu kuin Runeberg", niinhän sitä sanotaan, kun tarkoitetaan, että puhuu paljon, muttei välttämättä täyttä asiaa. 

En parhaalla tahdollanikaan voisi kuvitella Runebergin runojen sankareista olevan nykyään ihanteeksi sen enempää nuorille miehille kuin kokonaiselle kansakunnalle. Entä sitten Runebergin antama naismalli! Ihan hirveätä. Suuri ihmettelyn aiheeni on, miksi ilmeisen valistuneeksi ja lahjakkaaksi tiedetty vaimo Fredrika jaksoi sietää tätä narsistista puolisoaan. Mutta on hyvä muistaa, että tuohon aikaan oli lähes mahdoton ratkaista toimimatontakaan avioliittoa muuten kuin sopeutumalla ja luovimalla, pitämällä julkisivu. Vahvat naiset selvisivät, heikommat päätyivät mielisairaalaan tai itsemurhaan. Voisi melkein ajatella, että nykyaikaan siirrettyinä Johan Ludvig ja Fredrika olisivat kuin Märta ja HenrikTikkanen. Molemmat olisivat voineet toteuttaa itseään lahjakkaina kirjailijoina, mutta ilman, että toinen jättää toisen täysin varjoonsa, palvelijaksi ja hiljaiseksi kulissin ylläpitäjäksi. Hyvä Märta, sympatiaa Fredrika.

Tänä vuonna juhlitaan myös toista suurta kansakunnan identiteetin luojaa ja sankarimyytin takojaa Sibeliusta. Hänkään ei ollut kaikkein helpoin ja turvallisin suurperheen isä ja aviopuoliso. Myös hänen vahvalla ja lahjakkaalla vaimollaan oli ratkaiseva osuus siinä, että meillä on Sibeliuksen hengentuotteet nautittavina. Olen varma, että ilman Ainoa Jean olisi polttanut itsensä loppuun jo varhaisessa vaiheessa. Jos tämä pariskunta eläisi nykyajassa, olisi hyvin mahdollista että Aino miehensä pitkiksi ja kosteiksi venyneitten poissaolojen ja ainaisessa rahapulassa kitkuttelun uuvuttamana olisi pakannut laukkunsa ja lähtenyt.

Kansakunnan kaapinpäälle kohotetut sankaritkin ovat ihan keskinkertaisia, tai jopa huonoja ihmisiä joillakin elämän alueilla. Virheettömiä sankareita ei oikeasti ole olemassakaan. Miksi sitten Aino ja Fredrika kestivät vaikeassa roolissaan vaimona ja muusana, mutta niin useat nykynaiset eivät voisi kuvitellakaan elämää tuollaisissa raameissa. Maailma on muuttunut, niin että naisen ei enää tarvitse uhrautua koko sielullaan ja ruumiillaan palvelemaan miestä, johon nuorena on palavasti rakastunut ja jolle on luvannut rakkautta aina kuolemaan asti.Voi olla, että nykyään erotaan, vaikka pieni määrä alkuperäistä rakkautta ja ymmärrystä kumppanin nerouteen olisikin jäljellä, mutta jos elämä ilman neroa kuitenkin olisi helpompaa omalle ja lasten  hyvinvoinnille. Harva nykynainen kai jaksaa ajatella, että omaa elämäntuskaansa ja nerouttaan pullonpohjasta tai huumeista etsivä nuori aviomies vielä kerran on koko kansan idoli, lipunnostolla arvostettava , kunhan vain jaksan vielä tämän ja tämän reissun ja uuden muusan löytymisen. 

Mihin mummuja tarvitaan

Enin osa ihmisistä, joitten kanssa olen tekemisissä nykyään, on ikäihmisiä, lähes omanikäisiäni. Nuorimmatkin ovat jo ajat sitten viettäneet puolivuosisataset ja vanhin serkkuni  lähestyy jo täyttä sataa.Useimmat ovat seitsemänkymmenen korvissa. Tilanne on hyvin erilainen kuin työvuosinani, jolloin päiväni kuluivat lasten ja huomattavasti itseäni nuorempien kollegoitten seurassa. Aika pitkään sain myös nauttia poikani ystävien piristävästä lisäannista omaan päiväohjelmaani.

On sanottu, että nuorten seura pitää nuorekkaana ja elämä lasten keskellä auttaa säilyttämään lapsellisuuden ja luovuuden. Kaipaan noita aikoja. Jostain syystä elämäni on sittemmin  kuin itsestään kulkeutunut semmoiselle reitille, että vietän enimmän osan ajastani omassa hyvässä seurassani tapaamatta minkäänikäisiä ihmisiä. Onko se kamala tilanne, vai siunattu oma rauha, riippuu ihan asenteestani.

Eläkeläisillä on tapana todistella, jopa valitella elämänsä kiireellisyyttä. Selvää on, että vanhetessa monenlaisten askareitten tekemisessä kuluu selvästi enemmän aikaa kuin nuorempana. Tehokkuus ja joustava ripeys vähentyvät väistämättä, vaikka olisi hyväkuntoinenkin. Puhumattakaan siinä tapauksessa, että meistä useimmilla on erilaisia terveysongelmia, jotka haittaavat
askareissa ja arjen sujumisessa.Tunnistan itsessäni aina selvästi esiintyneen  laiskuusgeenin lopullisen  valtaanpääsyn. Hyvin harvoin edes yritän vaatia itseltäni paljoa aikaansaannosta ja tosi puurtamista. Mielestäni maailma ei yhtään parane ,vaikka olisin tehokas siivoaja ja innokas jokapaikan vapaaehtoistyöntekijä.Annan itselleni täyden luvan olla laiska ja hyödytön mummo. Tietysti tätä päätöstäni tukee seikka, että huomaan eläväni elämää, jossa kukaan ei oikeasti ole riippuvainen minusta, avustani tai hoivanpidostani. Muutamat tuttavapiirini mummot ovat perheelleen välttämättömiä ja korvaamattomia arjen helpottajia . Ilman heitä nuoremman polven elämä ei kertakaikkiaan sujuisi. Tavallaan kadehdin semmoista, mutta toisaalta ymmärrän, ettei minusta ehkä ollenkaan olisi moiseen elämäntapaan. 

Välillä tunnen melkein syyllisyyttä riippumattomuudestani.Mutta näillä elämäni valinnoilla kehitys on tuonut minut tähän tilanteeseen. Joskus entinen "anoppini" sanoi, että minut oli varmaan tarkoitettu suuren perheen emoksi, koska pidin kokkaamisesta ja leipomisesta ja ilmeisesti hänen mielestään olin hyvä niissä. Itse en kuitenkaan osaa ajatella semmoista kuvaa itsestäni. Viihdyin opettajana ja viihdyin yhden lapsen äitinä, mutta ehkä en olisi jaksanut suurperheen äitinä.Nyt olen tullut elämäntilanteeseen, jossa perhettä ei ympärillä ole. On pakko myöntää, että aluksi minulla oli sopeutumisvaikeuksia, kun poikani oli muuttanut pois kotoa. Podin turhautumista ja läheisriippuvuutta.

Vuosien mittaan olen tottunut yhden naisen talouteeni.Ystävien menetykset kuoleman johdosta, ovat pienentäneet läheisten piiriä. On entistä vähemmän ihmisiä, joitten kanssa jakaa arjen kokemuksia. Tuntuu haikealta, kun on monia, joille ei enää voi soittaa ja kutsua kahville. Silti kai useimmiten olen ihan tyytyväinen nykymenoon. Onhan minulla kumminkin valtava määrä muistoja mielenkiintoisista työvuosista, oppilaista, sattumuksista Mikon lapsuudessa ja omien "seikkailujen" uudelleen kokemisessa muistin avulla on puolensa vieläkin .

Toivon saada elää monia vuosia ja  nähdä pojantyttäreni kasvavan. Haluaisin olla hänen elämässään mukana etämummuna, joka sentään aika-ajoin saa tilaisuuden konkreettisesti helliä häntä ja kertoa, kuinka kallisarvoinen ja tärkeä pieni ihminen hän on.Tyttöa varten olen päättänyt tallettaa tietoa elämästäni, suvustani, menneestä maailmasta  ja elämäntavasta kirjoittamalla. Se olkoon ikioma ja  nykyaikainen tapa mummoilla ja hoitaa jälkikasvua.Kuvittelen näin olevani jollain lailla hyödyllinen ja tärkeä, vähän niinkuin nämä toisetkin  mummut, jotka voivat lähes päivittäin olla avuksi ja samalla siirtää tietoa omista kokemuksistaan ja arvoistaan lastenlastensa pääomaksi ja iloksi.

Körö,körö kirkkoon

Äidinkieleni on suomi, tämä erikoinen ja omalaatuinen kieli, jonka olen oppinut kuulemalla lähiympäristöni puhetta. En ole joutunut aluksi pänttäämään päähäni kielioppisääntöjä siitä, miten kielemme sanoja taivutellaan eri sijamuodoissa tai mitä tarkoitetaan astevaihtelulla. Semmoisista kuultiin vasta koulussa. Sitä ennen ne olivat tulleet itsestään selviksi elämällä perheen keskellä. 

Ensimmäiset sanani olen omaksunut ehkä mummuni puheista minulle perheen uudelle ylimääräiselle tulokkaalle.Vietin nimittäin eniten aikaa mummuni hoivissa 70 vuotta sitten.Isä oli sodassa, äidillä työtä enemmän kuin oli kohtuullista ja isommat sisarukseni olivat kahdeksan vuotta vanhempia ja varmaan kiinnostuneempia omista kavereistaan ja omien tehtäviensä hoidosta kuin minun viihdyttämisestäni. Äidinkieleen minut opasti mummu ja kieli oli tietysti  Someron murre. 

Minulla ei ole mitään erityistä tietoa miten puhumaan oppimiseni edistyi, aloinko puhua varhain vai oliko oppimiseni kenties hitaanpuoleista. En tiedä onko minulla ollut vaikeuksia oppia tärisyttämään "ärrää", onko "äs" ollut pitkään hukassa. Semmoisista minulle ei ole kerrottu. Mutta tiedän, että kun sitten olen alkanut puhua, minun on kovin usein huomautettu puhuvan liikaa. Lapsena minua yritettiin hillitä nimittämällä minua mahdottomaksi pölöpäliköksi. Tai sanottiin, älä "kailota". Se tarkoitti, että olen turhan äänekäs ja yritän tuoda itseäni liikaa esille. Ihanteellinen pikkutyttö olisi ollut hillittympi. Mutta mallin nappasin tietysti läheltäni : koko perheeni ja lähin sukuni ovat kaikki hyvin puheliaita. Ei yhtään tuppisuuta joukossa.

Maailman ihanin, pieni lapsenlapseni, on saavuttanut kymmenen kuukauden iän ja jokaisena valveilla olonsa minuuttina elää kiihkeätä kasvun ja muutoksen aikaa. On opittu istumaan, ryömimään, ja nyt on ihaninta seistä nököttää pystyasennossa maailmaa tutkailemassa. Kaikki näyttää tuottavan hänelle suurta iloa. Uskon, että myös  hänen korvansa rekisteröivät nyt jokaisen ympäriltä kuuluvan äänen tarkasti ja ikäänkuin keräten materiaalia aivojen puhumistiedostoon, joka pian alkaa tuottaa sanoja. Joulun aikaan hänen jokelteluunsa ilmestyivät vauvauvau  ja ättättättä. Ja eikö vain meistä aikuisista ollut hauska kuulla siinä vauva ja äiti. Todellinen ensimmäinen sana antaa ehkä vielä hetken odottaa ilmituloaan.

Irinan isän puheeseen ilmestyivät sanat: anna ja ei noin vuoden iässä. Niillä olikin käyttöä. Oli hyvä osata sekä pyytää jotain herkullista kuin myös kieltäytyä asiasta, joka ei ollut mieluisa. Oli myös hienoa osata sanoa "hei-ei" kaikille ympärillä hääriville ja lähtöä tekeville tutuille. Nykyään hei-sanan  on melkein  korvannut tulokassana moi.Sekin on mukavan helppo ja luulen, ettei mene kauankaan, kun Irinakin ryhtyy moikkailemaan niin mummulle kuin muillekin. 

Miten suomalaislapset oppivatkin erityisemmin pohtimatta ja kyselemättä kaikki nämä kielemme kummallisuudet: pane saappaat jalkaan, hanskat käteen! Eihän saapasta panna mitenkään jalkaan sisälle, vaan sen päälle ja sitäpaitsi kahteen, ei vain yhteen jalkaan .
Muistan oikein hyvin, kun poikani puhumaan opetellessaan teki outoja, mutta hupaisalta kuulostavia virheitä. Kuitenkin niissä oli selvä  loogisuus  takana. Hänellä oli esimerkiksi käsi sanalla vähän aikaa monikon muoto käsit, eikä kädet. Noinhan vieraskielinen sen kai loogisesti ajattelisi taipuvan. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata Irinan puhumaan oppimista. Tuleekohan hänestäkin uusi pölöpälikkö perheeseen, tyyppi, joka rakastaa puhumista. Toivottavasti hän oppii ainakin rakastamaan loruja, runoja ja kaikkea ihanaa sanoilla leikittelyä, hölynpölyä ja pilipalia ja höpinää ja löpinää, nauttimaan  suomenkielen kaikesta omituisuudesta, omalaatuisuudesta ja hienoudesta.
Körö körö kirkkoon
papin muorin penkkiin
ruskealla ruunalla
valkealla varsalla............ 

Heittäydy runon ratsun mukaan                

Muistopäivä

Alakuloisen harmaa sateinen päivä. Minulla, ja kai monilla muillakin, on tapana ajatella erilaisten säätilojen kuvastavan erilaisia mielentiloja.Tämmöinen ilma on melankolinen, melkein itkuinen. Ajatukset kääntyvät helposti apaattisiksi ja raskaiksi.
Sää ja tämän päivän nimittäminen Vainojen uhrien muistopäiväksi sopivat tänään erinomaisen hyvin yhteen. Sää itkee.

On kulunut 70 vuotta siitä, kun Venäjän Puna-armeija vapautti Auschwitzin tuhoamisleirin. Voisin hyvin kuvitella, että sää tuona päivänä on ollut juuri näin ankea, kenties pahempikin. Tunnen melkein pahoinvointia, kun yritän hahmottaa, mitä silloin oikein tapahtui. Vuosien kuluessa olen nähnyt televisiossa paljon kuvia leirien hirveyksistä. Muistan katsoneeni pitkää Ruotsin television lähettämää dokumenttia Vaasassa asuessani vuonna 1972, josta minulle ehkä ensimmäisen kerran konkreettisemmin valkeni natsien yli järjen käyvien tekojen kauheus. Katselin sitä yksin myöhään yöllä. Mustavalkoteeveestä huolimatta se oli niin järkyttävää katsottavaa, että tuskin pystyin menemään kouluun seuraavana päivänä.Ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut edes yrittää puhua pois ja purkaa ahdistustani.En ollut nähnytja kokenut mitään vastaavaa.

Olin toki jo vuosia aikaisemmin lukenut esimerkiksi Anne Frankin päiväkirjan, bestsellerin, joka myös oli voimakkaasti puhutellut ja ravistellut tunteitani.Ymmärrettävää, koska olin lukiessani ollut tuskin paljon vanhempi, kuin kirjan Anne kuollessaan. Silti tämä tv-ohjelma oli se, joka oikeastaan avasi mieleni selkeämmin käsittämään natsi-ideologian totaalisen hirveyden. Mikään myöhemmin näkemäni ei ole enää samalla lailla kuohuttanut ja ahdistanut ihan pohjia myöden.Tarvitsin kuvat ymmärtääkseni.

Siihen asti se oli ollut vain luettua tietoa, osa toisen maailmansodan käsittämättömyyttä. Sitäpaitsi, jollakin tapaa olin kai torjunut perinpohjin ajattelemasta koko sotaa, koska oli täysin kaksi eri asiaa ajatella Suomen käymää sotaa Neuvostoarmeijaa vastaan ja Euroopassa riehuvaa Saksan ja sen kumppanien (Suomi!!!!) taistelua liittoutuneita maita vastaan. Halusin yksinkertaistaa ajatteluani , että voisin selkeästi päättää, keitä pidin "hyviksinä", keitä "pahiksina", mutta kun se ei ollutkaan itsestään selvää. Riippui koko ajan siitä, kehen pystyi parhaiten samaistumaan, ketä piti syyllisenä, ketä uhrina, joka puolustautuessaan oli ikäänkuin "oikeutettu"myös tappamaan! Oli paljon helpompi olla liian syvällisesti ajattelematta, niin minusta tuntui. Käsittelin mielessäni  lähihistoriaa hyvin ulkokohtaisena tapahtumien ketjuna ja vain sen verran, mitä oli pakko koulunsa läpikäyneenä suomalaisnuorena. Luulen, että minulla oli voimakkaita ajatuslukkoja. En kertakaikkiaan halunnutkaan tietää vaikeista sota-ajoista, en ajatella kaatuneita sen enempää kuin sankareitakaan. Jonkunlaisen torjuntatavan olin varmaan tahattomasti omaksunut kotonani, jossa sodasta ei koskaan puhuttu paljon. Pieni valokuva-albumikin isän sota-ajoilta oli pitkään minulta kielletty.

Viimepäivinä tuon 70-vuotispäivän johdosta on taas ollut paljon aikalaistodistajien kertomaa dokumenttia sekä  nähtävissä televisiosta että luettavissa lehdistä.Viimeiset leirien kauhut kokeneet ovat vielä elossa ja heitä haastatellaan, ennenkuin on myöhäistä. Leireiltä eloonjääneitten määrä ei alunperinkään ollut suuri ja kuolema on vienyt heistä vuosikymmenten mittaan jo lähes jokaisen.Vain muutamat ovat sen verran voimissaan, että jaksavat puhua julkisesti kokemuksistaan. Ihmettelen, miten ovat selvinneet läpi vuosikymmenten edes jossain määrin normaalin elämän eläneinä.Voimakkailla ihmisillä on ihmeellinen kyky unohtaa sillä lailla, että muistot eivät ole jokapäiväisenä syöpänä mielessä, vaikka eivät koskaan täysin helpota otettaan. Ihmeellistä minusta on, että jotkut ovat voineet jatkaa elämäänsä Saksassa tuntematta jokapäiväistä jäytävää vihaa saksalaisia kohtaan. Heillä on ollut kyky rajata vihansa väärin tehneisiin yksilöihin ei kokonaiseen kansaan.

Onko maailma oppinut jotain noista ajoista? Kannattaako viettää Vainojen uhrien muistopäivää? Ehdottomasti kannattaa. Mutta jotain vielä tehokkaampaa pitäisi keksiä, sillä hälyyttävät uutiset kertovat, kuinka eri puolilla Eurooppaa, jopa kotisuomessamme päätään nostavat taas samanlaiset natsi-ideologiat. Olen kuullut,että on nuoria, jotka väittävät, että kuolemanleirit ovat suurta valhetta, pelkkää propagandaa.Varsinkin Unkarista, mutta myös Itävallasta ja monesta muustakin maasta tulee tietoja, että taas ollaan valmiit vaatimaan tuhoa epätoivotuille ihmisryhmille. Tuntuu, että ihminen lajina ei opi mistään mitään, vaan on lajitovereilleen vaarallisimpiin ja käsittämättömimpiin tekoihin kykenevä joukko koko eläinkunnan keskuudessa. 

Ulkona sataa räntää, sade itkee. Melkein itken minäkin.

(klikkaa kuvan keskeltä isommaksi)

x