tiistai 27. tammikuuta 2015

Muistopäivä

Alakuloisen harmaa sateinen päivä. Minulla, ja kai monilla muillakin, on tapana ajatella erilaisten säätilojen kuvastavan erilaisia mielentiloja.Tämmöinen ilma on melankolinen, melkein itkuinen. Ajatukset kääntyvät helposti apaattisiksi ja raskaiksi.
Sää ja tämän päivän nimittäminen Vainojen uhrien muistopäiväksi sopivat tänään erinomaisen hyvin yhteen. Sää itkee.

On kulunut 70 vuotta siitä, kun Venäjän Puna-armeija vapautti Auschwitzin tuhoamisleirin. Voisin hyvin kuvitella, että sää tuona päivänä on ollut juuri näin ankea, kenties pahempikin. Tunnen melkein pahoinvointia, kun yritän hahmottaa, mitä silloin oikein tapahtui. Vuosien kuluessa olen nähnyt televisiossa paljon kuvia leirien hirveyksistä. Muistan katsoneeni pitkää Ruotsin television lähettämää dokumenttia Vaasassa asuessani vuonna 1972, josta minulle ehkä ensimmäisen kerran konkreettisemmin valkeni natsien yli järjen käyvien tekojen kauheus. Katselin sitä yksin myöhään yöllä. Mustavalkoteeveestä huolimatta se oli niin järkyttävää katsottavaa, että tuskin pystyin menemään kouluun seuraavana päivänä.Ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut edes yrittää puhua pois ja purkaa ahdistustani.En ollut nähnytja kokenut mitään vastaavaa.

Olin toki jo vuosia aikaisemmin lukenut esimerkiksi Anne Frankin päiväkirjan, bestsellerin, joka myös oli voimakkaasti puhutellut ja ravistellut tunteitani.Ymmärrettävää, koska olin lukiessani ollut tuskin paljon vanhempi, kuin kirjan Anne kuollessaan. Silti tämä tv-ohjelma oli se, joka oikeastaan avasi mieleni selkeämmin käsittämään natsi-ideologian totaalisen hirveyden. Mikään myöhemmin näkemäni ei ole enää samalla lailla kuohuttanut ja ahdistanut ihan pohjia myöden.Tarvitsin kuvat ymmärtääkseni.

Siihen asti se oli ollut vain luettua tietoa, osa toisen maailmansodan käsittämättömyyttä. Sitäpaitsi, jollakin tapaa olin kai torjunut perinpohjin ajattelemasta koko sotaa, koska oli täysin kaksi eri asiaa ajatella Suomen käymää sotaa Neuvostoarmeijaa vastaan ja Euroopassa riehuvaa Saksan ja sen kumppanien (Suomi!!!!) taistelua liittoutuneita maita vastaan. Halusin yksinkertaistaa ajatteluani , että voisin selkeästi päättää, keitä pidin "hyviksinä", keitä "pahiksina", mutta kun se ei ollutkaan itsestään selvää. Riippui koko ajan siitä, kehen pystyi parhaiten samaistumaan, ketä piti syyllisenä, ketä uhrina, joka puolustautuessaan oli ikäänkuin "oikeutettu"myös tappamaan! Oli paljon helpompi olla liian syvällisesti ajattelematta, niin minusta tuntui. Käsittelin mielessäni  lähihistoriaa hyvin ulkokohtaisena tapahtumien ketjuna ja vain sen verran, mitä oli pakko koulunsa läpikäyneenä suomalaisnuorena. Luulen, että minulla oli voimakkaita ajatuslukkoja. En kertakaikkiaan halunnutkaan tietää vaikeista sota-ajoista, en ajatella kaatuneita sen enempää kuin sankareitakaan. Jonkunlaisen torjuntatavan olin varmaan tahattomasti omaksunut kotonani, jossa sodasta ei koskaan puhuttu paljon. Pieni valokuva-albumikin isän sota-ajoilta oli pitkään minulta kielletty.

Viimepäivinä tuon 70-vuotispäivän johdosta on taas ollut paljon aikalaistodistajien kertomaa dokumenttia sekä  nähtävissä televisiosta että luettavissa lehdistä.Viimeiset leirien kauhut kokeneet ovat vielä elossa ja heitä haastatellaan, ennenkuin on myöhäistä. Leireiltä eloonjääneitten määrä ei alunperinkään ollut suuri ja kuolema on vienyt heistä vuosikymmenten mittaan jo lähes jokaisen.Vain muutamat ovat sen verran voimissaan, että jaksavat puhua julkisesti kokemuksistaan. Ihmettelen, miten ovat selvinneet läpi vuosikymmenten edes jossain määrin normaalin elämän eläneinä.Voimakkailla ihmisillä on ihmeellinen kyky unohtaa sillä lailla, että muistot eivät ole jokapäiväisenä syöpänä mielessä, vaikka eivät koskaan täysin helpota otettaan. Ihmeellistä minusta on, että jotkut ovat voineet jatkaa elämäänsä Saksassa tuntematta jokapäiväistä jäytävää vihaa saksalaisia kohtaan. Heillä on ollut kyky rajata vihansa väärin tehneisiin yksilöihin ei kokonaiseen kansaan.

Onko maailma oppinut jotain noista ajoista? Kannattaako viettää Vainojen uhrien muistopäivää? Ehdottomasti kannattaa. Mutta jotain vielä tehokkaampaa pitäisi keksiä, sillä hälyyttävät uutiset kertovat, kuinka eri puolilla Eurooppaa, jopa kotisuomessamme päätään nostavat taas samanlaiset natsi-ideologiat. Olen kuullut,että on nuoria, jotka väittävät, että kuolemanleirit ovat suurta valhetta, pelkkää propagandaa.Varsinkin Unkarista, mutta myös Itävallasta ja monesta muustakin maasta tulee tietoja, että taas ollaan valmiit vaatimaan tuhoa epätoivotuille ihmisryhmille. Tuntuu, että ihminen lajina ei opi mistään mitään, vaan on lajitovereilleen vaarallisimpiin ja käsittämättömimpiin tekoihin kykenevä joukko koko eläinkunnan keskuudessa. 

Ulkona sataa räntää, sade itkee. Melkein itken minäkin.




(klikkaa kuvan keskeltä isommaksi)
x

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti