Pyhäinpäivä

Tulevana lauantaina vietetään Pyhäinpäivää. Koska olen näin vanha, olen lapsena oppinut sille nimen Pyhäinmiesten päivä. Nimi muutettiin joskus 1950-luvun puolivälissä lyhyempään ja molemmat sukupuolet huomioivaan muotoon. Vanhassa agraariyhteiskunnassa kukaan tuskin ajatteli nimessä olevan jotain naisia väheksyvää ja tasa-arvoa loiukkaavaa. Aikojen kuluessa kumminkin alkoi tuntua paremmalta muoto, jossa nimi ei viittaisi vain kuolleisiin miespuolisiin vaan ottaisi tähän pyhien muistamiseen mukaan kaikki vainajat. Silti huomaan usein mielessäni vieläkin nimittäväni ajankohtaa Pyhäinmiesten päiväksi. Lapsena opitut tavat elävät sitkeinä .

Muistan hyvin sen erityisen tunnelman ja painoarvon, jonka lapsuudessa tähän juhlapyhään totuin liittämään. Keitä olivat ne pyhät miehet, joita piti muistaa? He olivat esimerkiksi minun isoäitini ja isoisäni sekä kaikki muut Someron hautausmaalla lepäävät enemmän tai vähemmän tutut hautakivien nimistä lukemani vainajat. Heitä eivät olleet erityiset pyhimykset, joista voin lukea kirjoista. Heitä eivät liioin olleet mitkään kummitukset tai muut omituisuudet, sillä Halloweenista en ollut vielä kuullut sanaakaan.

Pyhäinpäivä merkitsi hiljentymistä ja henkistä asennoitumista talven tuloon. Se oli jonkunlainen juhlallinen hengähdyspaussi pitkässä syksyn uurastuksessa. Oli lupa viettää juhlaa, syödä paremmin, tavata perhettä, kenties matkustaa kauempaakin omalle synnyinpaikkakunnalleen ja käydä vanhempiensa ja isovanhempiensa haudalla. Äidille oli kunnia-asia, että haudoille oli tuotu tuoreet havunoksat kuihtuneitten kukkaistutusten tilalle. Sen sijaan en muista, että lapsuudessani hautausmaa olisi vielä ollut sellainen tuhansien tai edes satojen kynttiläin valomeri kuin nykyään. Kynttiläin vieminen haudoille jouluna ja merkkipäivinä on vasta viimeisten vuosikymmenten aikana yleistynyt tapa. 

Ensimmäisinä työvuosinani 1960-luvun loppupuolella opettajana Karjalassa ja Pohjanmaalla muistan, kuinka tervetullut ja odotettu oli pyhäinpäivän pitkä, juhlava viikonloppu. Silloin  pääsin matkustamaan pitkästä aikaa kotikäynnille sillä muutoinhan lauantait olivat vielä koulupäiviä. Ongelmana oli usein säätilojen arvaamattomat vaihtelut juuri tässä kohdassa vuotta. Oli osattava ottaa huomioon kelin kääntyminen äkilliseksi tuiskuksi tai liukkaiksi tai myrskyisiksi. Tämmöisistä myräköistä ja niistä aiheutuneista matkan viivästymisistä ja peloista liikenteessä minulla on monia eläviä muistoja. Jotenkin nekin tuntuvat liittyvän pyhäinpäivän miellekuvastoon. 

Jossain vaiheessa sitten pyhäinpäivän ajankohtaan ja viettotapoihin alkoi tulla mukaan kaukaa lännestä saapunut Halloween kurpitsoineen, kummituksineen, karkkeineen ja kepposineen. Tässä perinteessä on paljon sellaista, joka on hyvin sopinut kaupallisiin tarkoitusperiin. Joskus tämän hulluttelevan ja lapsille erityisiä väristyksiä ja jännitystä, mutta myös ostohysteriaa lisäävän juhlan samanaikainen vietto vanhan pyhäinpäivämme kanssa päällekkäin on tuntunut minusta jotenkin tympeältä. En tiedä miksi, sillä en yleensä koe olevani tyyppinä kovin traditioista ja sopivuussäännöistä kiinnipitävä .Voisi luulla, että olisin hyvinkin innostunut keksimään mielikuvitusta kiihottavia efektejä ja tapoja juhlia halloweenia, olenhan useimmiten helposti uusiin juttuihin innostuva. Ja varsinkin, kun ajattelen toimenkuvaani vuosikymmenten ajan englannin opettajana.Olen kertonut oppilailleni Halloweenin vieton historiasta, pumpkin-lyhdyistä ja kummitustarinoista. Silti, jostain itselleni tuntemattomaksi jääneestä syystä, en ole pystynyt  omaksumaan halloweenia suomalaiseen vuodenkiertoon sopivaksi juhlaksi. Olen siis suorastaan puritaani tässä asiassa. No, sallin toki Halloweenin juhlinnan niille, jotka nauttivat pukeutua noidiksi ja luurangoiksi ja vampyyreiksi ja hämähäkeiksi pimeässä syysillassa. Pysykööt kuitenkin mieluummin sopivasti kaukana minusta.

Lauantai-iltana sytytän kynttilän ja muistan vanhempiani ja muita minulle elämäni varrella tärkeiksi tulleita ihmisiä, joita kaipaan, joitten muisto on minulle jos ei nyt pyhä, mutta kuitenkin arvokas. Ehkä se on nykyihmisen suuhun paremmin sopiva sana kuin pyhä, joka tuntuu liian suurelta ja käsittämättömältä. Tai ehkä puhun tässä vain omasta rajoittuneesta näkökulmastani. En vaadi enää uutta nimeä.