Olkoon sanonnan viisaus nyt mikä tahansa, meidän perheemme ykkösjoulukala on silakka. Se päihittää graavilohen tai kylmäsavustetun lohen, niin savusiian kuin lasimestarin sillinkin. Jouluhauki ei ole koskaan pöytääni uinut, enkä suoraan sanottuna osaa oikein ajatella presidentin jouluhauenkaan merkitystä. Ja onko se edes herkullista enää joulupöytään tuotuna kun se on eksynyt kalastajan pyydykseen jo yli viikko ennen joulua jossain Korppoon vesillä. Sen symbolinen arvo kai ylittää kaikki sen kulinaristiset ansiot. Lipeäkalaraukka on menettänyt mahdollisuutensa joulupöydässäni parisuhdekriisien viattomana syntipukkina. Entinen mieheni kun saapui vaatimaan lipeäkala-aterian valmistusta täysine tilpehööreineen vielä elämäntilanteessa , jolloin rakkaus oli ajat sitten muuttunut kuolleeksi kuin kuiva turska ja minulla olisi ollut monenlaista omaa ja tärkeämpää joulunaluspuuhaa kuin valmistaa yhdenhengen kala-ateria rapakon taakse jouluaan viettämään lähtevälle exälle.
Mutta joulusilakat, erilaisin liemin ja lisukkein herkullisiksi marinoidut sievät kalafileet, kalastaja Aallon ammattitaidolla valmistamat, saivat taaskin ykkösherkun tilan keitetyn perunan kylkiäisenä aaton kalapöydässä. Viereisessä astiassa kimalteleva mäti oli kyllä kaunista katsottavaa, mutta ei likimainkaan yhtä hyvän makuista. Ehkä makuaistimme on jumittunut rahvaanoloiseksi yltämättä ylempiin aistinautintoihin. Tottapuhuen, olen vain kerran maistellut ostereita, herrojen rakastamaa ja himoitsemaa herkkua, enkä onnistunut kokemaan mitään ylimaallista. Päinvastoin, otus muljahti alas nieluuni aiheuttaen lievän iljetyksen tunteen. Ei kannata tuhlata helmiä sioille.
Jouluateriaamme osallistui tänä vuonna pieni, rakas tulokas perheessä, juuri 9 kuukauden iän Tapaninpäivänä saavuttanut Irina. Hänelle ei tietenkään yritettykään vielä tarjota aikuisten jouluruokaa. Mutta jostain syystä hän tiukasti sulki suunsa myös hänen omia tavallisia ruokiaan tarjottaessa. Mikä lie syy, kipeät ikenet hampaitten puhkeamisen johdosta vai joku muu tuntemus, mutta vain noin joka kymmenes yritys lusikan matkasta suuhun tuotti tuloksen. Pienelläkin ihmisellä on napakka oma tahtonsa ja kykynsä torjua maanittelut ja huijausyritykset saada pikku suuta aukenemaan ja nielemään tarjottua mössöä. Lohduttelin huolestunutta äitiä, että tyttö kyllä säilyy hengissä, vaikka näyttää syövän vähemmän kuin pikkulintu.
Jouluaattona Irina sai ensimmäisen kokemuksensa kipakasta pakkasilmasta, kun hän vanhempineen kävi viemässä kynttilöitä hautausmaalle. Pakkasta oli 10 astetta, mutta Irinan hyvinsuunnitelluissa kärryissä oli turkis pohjalla ja viiman poissapitävä kuomu, niin että hän tuskin paleli. Minusta oli koskettavaa muistaa Mikon ensimmäistä joulua, jolloin hän istua kökötti uudessa valkoisessa tekoturkissaan paljon huonommin suunnitelluissa rattaissaan kummitätinsä työntämänä. Silloin kynttilä sytytettiin kummitädin isälle. Nyt samassa haudassa lepäävät myös kummitäti Satu ja hänen äitinsä. Jos on olemassa yhteys kuolleitten valtakunnasta alas maanpäälle, voisin kuvitella sitä riemua , minkä Satu kuuluttaisi henkimaailmassa ympärilleen Mikon ja pikkuisen hänelle sytyttämästä kynttilästä. Mikko oli kummitädilleen ilon ja ylpeyden aihe.
Kun silloin ensimmäisenä jouluaattona tulimme kotiin Petreliukseen, kävi niin onnettomasti, että Satu tottumattomana käsittelemään rattaita onnistui kumoamaan Mikon mukkelis-makkelis alas rattaista. Paksu teddyturkkiko vai mikä lie auttanut, mutta pahalta näyttäneestä pullahduksesta selvittiin säikähdyksellä. Nykyisissä rattaissa vauva on kiinni turvavöillä, eikä vastaavaa haaveria pystyisi tapahtumaan.
Isoksi ja huolehtivaksi isäksi varttunut kummipoika vei nyt oman pikkuisensa ensimmäiselle tervehdyskäynnille kynttilämeren kaunistamalle hautausmaalle ja hyvän, mutta aivan liian varhain elämästä poismenneen kummitätinsä haudalle. Se tuntui minusta hienolta.
Joulu tuo muistojen voimalla juhlaan mukaan myös poismenneet tärkeät ihmiset elämän varrelta.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti