Olen niitä ihmisiä, joitten mielentilaan ja ruumiinkin yleiseen hyvinvointiin säätiloilla on merkitystä. Tällaisena kirkkaana pakkaspäivänä tunnen oloni seesteiseksi ja virkeäksi. Sisäinen maailmanikin on kirkkaampi ja sadepäivinä isoina tuntuneet huolet ja ahdistus ovat pienentyneet vain pikkuharmeiksi. Olen siis selvästi pieni osa luonnon suuressa palapelissä. Näkymättömät kädet siirtelevät voimalinjojani, raivaavat välillä pois raskaita taakkoja, ihan niinkuin sähkölinjoja talvimyrskyillä pelastavat raivausmiehet tänäkin vuonna monin paikoin ovat joutuneet tekemään ympäri Suomea.
Onnelliseksi tai onnettomaksi itsensä kokeminen on kovin suhteellista ja vaihtelevaa. Se ei välttämättä perustu minhinkään todellisiin faktoihin tai elämän olosuhteisiin. Ja hyvä, että niin on . Muutenhan kaikki sairaat, yksinäiset ja aineellisessa ahdingossa elävät kai joutuisivat olemaan joka hetki tuomittuja kokemaan itsensä onnettomiksi.Loistava esimerkki on isosiskoni, joka huolimatta aivan käsittämättömän monista,vakavista sairauksistaan jaksaa olla optimistinen ja tyyni. Kuulostaa välillä suorastaan onnelliselta. Eivätkä kaikki rikkaat ja ulkonaisesti menestyneeltä näyttävät olekaan automaattisesti onnellisimpia ihmisiä. "Tasan eivät käy onnen lahjat".
Olen onnellinen, kun en ole onneton. Oliko tuossa nyt mitään järkeä? Tarkoitan, että olen onnellinen silloin, kun asiat ovat ihan tavallisella mallillaan. Kun arki rullaa ilman kummallisempia yllätyksiä. Kun terveyteni on lähes "normaali", mikä tarkoittaa sitä, etten tunne suurempia kipuja. Kun läheisteni asiat sujuvat tavanomaiseen tapaan ja kuulen ja näen heitä riittävästi. Kun jaksan käydä harrastuksissani ja saada jotain mielestäni uutta ja kaunista aikaan. Minulla ei ole tarvetta tavoitella huippuelämyksiä, suorittaa huipputuloksia, olla missään lajissa paras tai suosituin. Riittää, että olen minä, ylipainoinen, päivä päivältä vanheneva ja hitusen vaikeammin liikkuva ja rapistuva äiti, anoppi, isoäiti , ystävä, entinen työkaveri, harrastajamaalari, sisko, serkku, blogeja napsutteleva eläkeläismummo . En ole huipputyyppi. Mutta useimmiten onnistun tuntemaan olevani riittävän hyvä ja riittävän arvokas näillä omilla ominaisuuksillani varustettuna tallaajana.
Miksen ole onneton ja katkera, vaikka näillä samoilla ominaisuuksillani voisin ihan helposti aloittaa varsinaisen valitusvirren kovasta , onnettomasta elämästäni . Voisin syyttää kohtaloani koska olen sairas, köyhä ,yksinäinen, syrjään unohdettu, liian vähän arvostettu jne jne loputtomiin. Onnestani voin kai kiittää vanhempiani ja kasvuympäristöäni . Ilmeisesti minut on ratkaisevan tärkeinä ensimmäisinä lapsuusvuosinani ympäröity ja kyllästetty tunteella, että olen riittävän hyvä ja tärkeä juuri semmoisenä kuin olen, tapahtuipa mitä tahansa. Olen lapsena pystynyt omaksumaan hyvän itsetunnon, uskon siihen, että kelpaan ja ihmiset tahtovat hyvää. Siitä on riittänyt jo seitsemäksikymmeneksi vuodeksi, niin etten ole missään kolauksessa ihan tuntenut meneväni rikki ja olevani kelvoton, vaikka muutamissa elämänvaiheissa toki tätä on kovasti koeteltu.
Kun katson pikkuisen pojantyttäreni suloisia kasvoja, hymyä, joka täynnä elämäniloa ja luottamusta kohtaa minut, toivon, että hänestä voisi kasvaa ihminen, joka aina uskoo itseensä ja hyvään elämässä. En halua hänestä kasvavan superihmistä, jolle kelpaa vain paras kaikessa, joka pyrkii hinnalla millä tahansa olemaan paras, kaunein ja etevin.Toivon hänen kasvavan naiseksi, joka tietää olevansa riittävän hyvä ja rakastettava ilman jatkuvaa itsensä kilpailuttamista. Kasvatushaastetta hänen vanhemmilleen ja isovanhemmilleen ja tuleville opettajilleen tässä arvoiltaan perin juurin nyrjähtäneeksi suistuneessa nykytodellisuudessamme, jossa onnea luvataan vain niille, jotka ovat valmiit koko ajan kiipeämään huipulle, kilpailemaan ykkössijasta. Kun elämä kuitenkin on mitä suuremmassa määrin joukkuelaji, jossa kaivataan hyviä yhteistyötaitoja, ei pelkkiä tähtipelaajia.
suurenna klikkaamalla päältä
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti