Eilen kuuntelin ikäänkuin puolella korvalla toimittajan kysymyksiä Timo Hännikäiselle hänen uuden kirjansa Kunnia julkitulon johdosta. Timo Hännikäisen muistin aikaisemmin itseäni kovin vähän miellyttävänä henkilönä muutaman vuoden takaisten Tv-esiintymisten perusteella. Hänen silloin esittämänsä mielipiteet naisista, miehistä, seksuaalisuudesta ja yhteiskunnastamme olivat minusta kovin vastenmielistä kuultavaa.Kaikki muukin, mukaanlukien hänen ulkoinen habituksensa, puhetapansa ja ajatuksensa herättivät minussa torjuntaa.Ymmärsin,että hänen uusi kirjansa jatkaa hyvin samanlaisia teemoja ja argumentteja. En mitä ilmeisimmin ole ainoa, jota Hännikäinen ja ajatuksensa ärsyttävät. Ankara kritiikki ja suoranainen parjaava ryöpytys häntä kohtaan olivat alkaneet ilmeisen kiivaina tämänkin kirjan ilmestyttyä ja ilman,että moittijat tuskin olivat ehtineet kirjaan perehtyä. Tästä ilmiöstä haastattelussakin oli kyse.
Vaikka Hännikäinen kuuluukin siis ihmisgalleriassani selvästi osastoon inhokit, sain häntä kuunnellessani ihan hykerryttävän päähänpiston, ajatusleikin, jossa käännetään olemassaolevat faktat nurin ja kysytään "entäpä jos...?".Kiitos Hännikäinen, leikki alkakoon:
Entäpä, jos en olisikaan saanut perimässäni naispuolisia geenejä, vaan olisin syntynyt, kylläkin omille vanhemmilleni ja täsmälleen muuten samaan kuvioon ja hetkeen, mutta poikavauvana. Entä jos en olisikaan Marja-Liisa vaan Markku, syntynyt toukokuun lopussa 1943 vanhempieni kolmanneksi lapseksi, yllätysvauvana kuten me kaikki sodassa olleiden isien lomilla siittämät lapset. Miten erilailla minuun olisi suhtauduttu ensimmäisestä parkaisustani lähtien! Olisiko joku sanonut kyynisesti: syntyi lisää tykinruokaa? Olisiko minusta ajateltu kasvavan pian uusi vahva apulainen auttamaan äitiä talon töissä? Minkälaisia lauluja Mummu olisi laulanut pontevalle ja vaateliaalle poikavauvalle? Olisinko ollut äidin silmissä kallisarvoisempi ja rakkaampi? Miten perhekuvio olisi näyttäytynyt isolle siskolle, kun hän olisikin saanut säilyttää arvonsa ainoana isän lempityttösenä kahden pojan porukassa? Ei olisi tarvinnut mustasukkaisena ennakoida kilpailutilannetta ja vaatia pikaista vauvan poislähettämistä Amalialle kasvatiksi!!
Jos olisin ollut poika, minulla olisi ollut leikkitoverina vain naapurin Heikki. Kaikki muut ikätoverit kylällä sattuivat olemaan tyttöjä. Olisiko meistä Heikin kanssa tullut hyvätkin kaverit? Olisiko minunkin tieni johtanut Ruotsiin autotehtaalle, kuten Heikin? Vai olisinko ehkä kuitenkin päätynyt oppikouluun, aloittamaan 40 pojan joukossa vuonna 1955. Kenestä luokkatoveristani olisin löytänyt hengenheimolaisen? Olisiko se ollut välkky Olli vai hiljainen Jouni tai Matti, laulava ja harmiton Lasse ,vai kenties sittenkin nokkela ja vitsikäs Taisto? Kehen rinnakkaisluokan tyttöön olisin halunnut lähemmin tutustua, jos olisin uskaltanut? En varmaankaan Kaijaan, joka yhtäkkiä tupsahti jostain uutena tulokkaana luokkaan ja hetkessä nappasi kaikki ihailijoikseen. En varmaankaan olisi uskaltanut semmoista haaveilla! Olisinko pärjännyt paremmin matematiikassa kuin kielissä, niinkuin lähes kaikki luokan pojat? Millainen ylioppilas minusta olisi tullut, 4 approbaturia vai 4 laudaturia? Siltä väliltä kai.
Tuntuu hurjalta ajatella itseäni asevelvollisuutta suorittamassa . Voi minua, en näe itsessäni sopivuutta aliupseerikouluun. Siihen aikaan ei vielä ollut mahdollisuutta siviilipalveluun. Minulla olisi varmaan muistoja monista epäonnistumisista nuoren miehen taipaleellani. Olisiko minun onnistunut löytää tyttöystävä 1960-luvun uusia tuulia ja tapoja pursuavassa opiskelijaelämässä? Kukaties olisin ajautunut metelöimään politiikasta, koska olisin perinyt kiihkeän luonteen ja jylläävät testosteronit. Miten olisin suhtautunut siihen valtavaan vapauteen seksuaaliasioissa, mitkä ajan henki tarjosi. Eihän vain minusta olisi tullut yhä uusia valloituksia haluavaa ja sitoutumista välttelevää tyyppiä? Voi,voi, siinä olisivat olleet vaarassa jäädä hyvin alkaneet opintoni kesken. Mitä minusta mahtoikaan lopulta tulla? En sentään halua nähdä itseäni alkoholisoituneena luuserina.
Kun vanhenin, minusta tuli ensin lähes kalju ja sitten loput hiukseni muuttuivat valkoisiksi. Minun oli koko ikäni pakko hyväksyä, etten ole komea ja urheilullinen, vain juuri ja juuri keskimittainen ja muutenkin kovin keskinkertainen. Ei minusta tullut tykinruokaa, mutten liioin ollut se, josta 60-vuotispäivän johdosta kirjoitettiin juttu Helsingin Sanomiin. Lähdin kai eläkkeelle sopivaan aikaan ja tyytyväisenä, mutta tietysti minäkin korkeata eläkeläisverotusta valittelevana,kuinkas muuten. Hiukan raihnainenkin jo olin, mutta ihmeesti sentään hengissä, Luojan kiitos. Likimainkaan kaikki ikätoverini eivät enää olleet.
Mikä oli parasta tässä 70 vuoden mittaisessa miehenelämässäni?
Tasa-arvoinen ja antoisa suhde vaimooni, jonka monen väärin osuneen ihastuksen, yrityksen ja erehdyksen jälkeen löysin ja tunnistin sopivaksi kumppaniksi, soulmate, niinkuin sarjafilmeissä sanotaan.Yhdessä vanhettiin ja hiottiin suurimmat särmät. Oli tosi hienoa saada syntyä mieheksi ajankohtaan, jolloin Suomen miestä ei kertaakaan määrätty sotaan, "teit isäin astumaan".Luultavasti olen monen sukupolven ketjussa ensimmäinen miespuolinen, joka on saanut koko aikuiselämänsä nauttia rauhan ja uskomattoman hyvinvoinnin lisääntymisen aikaa. Harras toiveeni on, että myös poikani välttyy siltä mielettömyydeltä, joka syntymäni aikoihin vei isältäni 5 raskasta vuotta parhainta elämää ja tuhosi hänen terveytensä koko loppuiäksi.
Huh huh, olipa erilaista elää nämä vuosikymmenet miehen elämää! Mutta on kai parempi jatkaa tästä eteenpäin taas naisena. Osaan selkeämmin kuvitella tulevat vuoteni ja naisgeeneihini liittyvän kohtaloni, oman elämäntarinani. Ja osaan arvostaa suurta onneani, että vaikka synnyin tytöksi ja naiseksi, sain syntyä naiseksi juuri Suomeen ja näihin toteutuneisiin vuosikymmeniin. En tiedä monta maata, joka olisi tarjonnut 1943 todella köyhään perheeseen syntyneelle tyttövauvalle paremmat elämäneväät. Ei päivääkään prinsessana, mutta lähes kaikessa ja joka päivä omana itsenäisenä päättäjänä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti