Kun olin muuttanut Turkuun kesällä 1972, löysin vuokrakodin Kupittaan puiston läheltä Itäiseltä kadulta. Varmaan jo samana syksynä avasin ensimmäisen kerran oven saman kadun varrella olevaan erikoiseen "myymälään". Liike oli Pelastusarmeijan Kirpputori ja sijaitsi punatiilisessä entisessä leipomotilassa katutasossa. Semmoisesta myymälästä minulla ei ollut mitään kokemusta ja käsitystä ennestään. Oli ehkä ihme, ettei visiittini jäänyt kovin lyhyeksi ja ainoaksi. Myymälä ei nimittäin ollut kaikkein houkuttelevin tuoksultaan ja näkymiltään. Jokin seikka, liekö minua aina vaivannut uteliaisuus, sai minut kuitenkin jäämään. Aloin tympeästä kellarien ja vinttien vanhan tavaran lemusta huolimatta silmäillä tarkemmin erikoisia tavarain esillepanokasoja, vaatemyttyjä, hyllyjä ja pahvilaatikoita, joissa oli vaatteita, kankaita, kirjoja, käsilaukkuja, hattuja, kenkiä, astioita, melkeimpä mitä tahansa pikku tilpehööriä ilman tolkkua ja järjestystä.Yhtä kaaosta koko myymälä.
Muitten asiakkaitten käytösmallia seuraillen minulle selvisi, että oli luvallista itse penkoa näitä esillepantuja tavararöykkiöitä. Missään ei ollut hintalappuja. Erikoisen oloinen, ystävällisesti hymyilevä iäkäs mummoihminen vain sivusta seuraili penkojien touhuja ja sitten pakkasi ostajan valitsemat tavarat käytettyyn muovikassiin. Hinnaksi hän sanoi jonkunlaisen tasasumman, tavallisesti uskomattoman pienen summan. Joskus hän jopa kysyi asiakkaalta, mitä tämä halusi maksaa. Ällistyttävää kaupankäyntiä. Jonain toisena päivänä myyjänä olikin vanha maireasti hymyilevä Pelastusarmeijan tummassa univormutakissa ja koppalakissa komeileva pienikokoinen mies. Hänet tunnistin samaksi, jonka olin usein nähnyt keskikaupungin tavaratalojen oviaukon lähellä tyrkyttämässä ohikulkeville Sotahuuto-lehteä. Hänen hintapyyntönsä olivat vieläkin yllätyksellisempiä, milloin liian pieniä, mutta välillä aivan liian korkeita tavaran laatuun ja mummon pyyntöihin nähden. Tyhmää oli tietysti maksaa semmoista, sillä usein hän oli sentään valmis tinkimään, jos hinnasta valitti. Ei kuitenkaan aina. Joskus hän tuntui olevan hyvin ahneella ja ikävällä tuulella.Välillä ihmettelin, mahtoiko hän ylipäätään oikein ymmärtää rahan arvoa, niin yllättävää hänen hinnoittelunsa oli.
Ai mitäkö sitten ostin. Kun voitin tympeän hajun, epäjärjestyksen, kamalien romujen ja rikkinäisten tavaroitten johdosta ensin tuntemani vastenmielisyyden, avautuivat silmäni piankin tekemään löytöjä. Yhä edelleen rakastan 1900-luvun alkuvuosikymmenten 5-haaraista komeata kattovalaisintani, jonka ostin silloin. Vuosien mittaan olen ostanut kymmeniä kauniita Kupittaan saven maljakoita, vateja ja kynttilänjalkoja, lasiastioita, koriste-esineitä, villamattoja, sohvia, tuoleja, hyllyjä, vuodevaatteita, ryijyjä ja tauluja. Mitäpä minä en olisi ostanut, semmoista on vaikea keksiä. Olen ollut superasiakas.
Olenko siis pyyteetön hyväntekijä vai ahne ja itsekäs omaneduntavoittelija? Riippuu mistä näkökulmasta haluaa asiaa ajatella. Itse näen kyllä olevani molempia. Mutta vuosien mittaan olen suorastaan alkanut pitää uutena kaupasta ostettua tavaraa jotenkin vähemmän haluttavana, persoonattomana.
Talouteni kannalta vaikeimpina vuosinakin minun rahani riittivät yllättävän hyvin, sillä ammattitaitoni kirppislöytäjänä kehittyi samalla vauhdilla, kuin kirpputorien tasokkuus, tavaran laatu ja määrä muuttuivat vuosi vuodelta paremmiksi. Ostin lähes kaikki niin omat kuin läheisteni vaatteet ja muut kodin tarvikkeet kirpputorilta. En myöskään pitänyt häpeällisenä paljastaa, mistä eleganssini oli peräisin. Näin sain myös nuoremmat kollegani ajattelemaan, että ei ole mitään pahaa tai nöyryyttävää esitellä kaunista uutta laukkuaan tai huiviaan tai puseroaan kirpputorilta löydettynä. Ennemminkin siitä tuli yhdessä jaettu ilon ja ylpeilyn aihe. Pian olimme kaikki yhtä suurta kirpputorijengiä, joka jaksoi iloita toistensa löydöistä tai antaa vihjeen ystävälle mennä tekemään otollinen ostos, jos ajatteli, että vastaan tullut tavara saattaisi sopia juuri hänelle. Joskus loman alettua järjestimme yhteisen huvitteluretken kirpputoreille. Se päättyi kikattelevan joukon raahautumiseen usein muhkeitten löytökassien kanssa ansaitulle iltapäiväkahville tai kuplivalle juomalle jonnekin kesäterassille.
Työvuosina kirpputorilla käynti oli paitsi löytöjen tekemistä, myös oivallinen tapa irtautua työpäivän jälkeen kouluasioista. Se oli mielen tyhjennyspaikka, tapa ikäänkuin meditoida hiljaisuudessa hulinan ja äänen jälkeen, ennenkuin palasi kotiin. Tiedän kollegoitteni kokeneen nämä poikkeamiset kirpputorille vain katselemaan ja kääntelemään sekä ystävällisten ja tutuiksi tulleitten myyjien, tai toisten samanhenkisten asiakkaitten kanssa rupattelun loistavana sressin poistokeinona. Ja jos jotain ostikin, se oli toki halvempaa kuin heppoinen " kaukoidässä valmistettu perjantaipusero" tavaratalosta. Ihme kyllä samalla hinnalla voi kirpputorilta löytää todellista laatua, kun vain jaksoi olla huolellinen etsijä.
Yhä vieläkin käyn kirpputorilla. Mutta nyt meillä on uusi sääntö. Kirppikselle saa mennä tekemään löytöjä vain, jos samalla reissulla on viemisenä tarpeetonta tavaraa omista kaapeista. Ainakin yksi tavara on poistettava. Kun sitä yhtä rupeaa etsimään, löytää yleensä monta, joista on valmis luopumaan. Nykyään ostoni voivat olla pehmoleluja Irinalle, puhtaita ja uutuuttaan valkoisina hohtavia pulleita nalleja tai koiria hintaan yksi euro.Tai löydän itselleni hienoja, kiinnostavia taidekirjoja, joita minulla ei ikinä olisi ollut varaa ostaa niiden alkuperäisillä kauppahinnoilla. Ostin juuri paksun, upean kuvateoksen Albert Edelfeltistä hintaan 3 euroa ja todella puhuttelevan kirjan, jossa suomalaiset kirjailijat kertovat äidistään ja taiteilijat ovat maalanneet äitikuvia. Aikoinaan se oli maksanut Wiklundilla 71 markkaa, hintalappu oli edelleen paikoillaan kannen sisäsivulla. Nyt, vuosia, mutta ehkä vain pari lukukertaa myöhemmin, kun se oli tyhjennetty jonkun hyllystä ja päätynyt Konttitorille, sain sen hintaan 1euro. Hieno ja kiinnostava kirja, josta iloitsen vielä ensimmäisen lukukerran jälkeenkin, tosi onnistunut ostos.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti