perjantai 2. lokakuuta 2015

Pieniä onnenpotkuja

Ihmiset ovat sillä lailla omituisia, että jaksavat toivoa ja uskoa erityisiin ja odottamattomiin onnenpotkuihin elämässään yhä uudelleen ja uudelleen. Näin voi ainakin päätellä siitä suuresta määrästä ihmisiä, jotka viikosta toiseen lottoavat, ostavat erilaisia arpoja, pelaavat monenlaisia rahapelejä ja ainakin hetken uskovat voittavansa,vaikka vuosien mittaan kohdalle osuneet voitot olisivat vain pieni osa sijoitetuista rahoista. Ehkä suurin ja haluttavin onnen tunne onkin se aina ennen arvontaa elävä pieni kutkuttava ajatus: jospa voitan,yhtä hyvin minä kuin joku muu!

Olen lotonnut koko elämäni aikana ehkä vain vajaa kymmenen kertaa, enkä koskaan ole ollut lähelläkään voittoa. Nykyään en osta arpoja edes leikkimielisissä pikku arpajaisissa, mikä arpajaisten järjestäjän mielestä on varmaan ikävä ja tylsä asenne. Voisihan sitä nyt edes osoittaa sympatiaa ja auttaa jossain hyvässä rahankeruussa. Ei, olen tylsä ja tosikko, en osta onnea edes pikku hippusina!

Olen kuitenkin joitakin kertoja elämässäni kokenut mielestäni todellisia, ilahduttavia onnenpotkuja. Ne ovat tipahtaneet eteeni ilman omaa ansiotani, noin vain täysin odottamatta  ja siinä niitten ihanuus juuri onkin ollut.Tarkoitan tässä nyt tapahtumia, joissa onni on ilmestynyt jonkunlaisen materian muodossa. En tarkoita semmoista onnea kuin esimerkiksi onni huomata olevansa raskaana, tai yllättävän onnistunut suoritus tentissä tai ilahduttavan kuvan aikaansaaminen, juuri kun on kaikinpuolin epäillyt taitojaan. 

Olin ehkä kuusi- tai seitsemänvuotias, kun koin aivan ihanan onnenpotkun yhtenä tavallisena kesäkuun päivänä uimarantaamme johtavan jyrkän polun viereisessä pitkässä ruohikossa.Keskellä korkeaa ruohikkoa, jossa elintilasta ja valosta kilpailivat kaikki tavalliset nurmikon kukat, sinikellot, matarat, hiirenvirnat, apilat ja kukkivat heinät, erotin yllättävän, loistavan väriläikän.Pysähdyin, kumarruin ja sanoin : ei voi olla totta, tämä on hieno puutarhaan kuuluva kukka! Miten se voi kukoistaa tämmöisessä paikassa?Uskomaton onni oli juuri yllättäen kohdannut minua, kuin olisin astunut sisälle kalifin salaiseen puutarhaan, jossa suihkulähde solisee ja satakieli laulaa.
Uiminen sai jäädä, tämä tuoksuva ja samettisena hehkuva hieno kasvi olisi pelastettava täältä arkisen heinikon keskeltä ja vietävä kotipihaani. Sieluni silmin näin sen levittäytyneenä suureksi kukkamääräksi pihamme vaatimattomassa kukkapenkissä . Äiti ilahtuisi ja kaikki ihmettelisivät, mistä olimme saaneet noin hienon perennan. 
Pelkäsin, että se ei enää olisi paikallaan, kun olin hakenut kotoa lapion ja ämpärin, jotka tarvitsin sen siirtämiseksi turvallisesti pihallemme. Siellä se loisti yhä, onneksi.Pelastustoimi oli vaivalloinen, koska maa oli aika kovaa ja ruohikko tiivistä sen ympärillä. Mutta pihaani se siirtyi, tämä onnenkukka, paratiisin lähetti. Mikäkö se oli ? Sanoivat sitä sarjaneilikaksi, eikä tästä löydöstä riittänyt iloa pitkäksi ajaksi, paitsi vieläkin muistissani elävänä huikaisevana onnen hetkenä.

Samantapainen, ihan käsittämättömän oloinen onnenpotku ja löytö kohtasi minua aikuisena kadulla keskellä harmaata tihkua ja iltapäivän hämärää. Olin vasta hiljattain muuttanut Turkuun Kupittaan puiston laidalla olevaan kotiin. Joulukuista ankeutta piristääkseni päätin piipahtaa vielä pikaisesti läheisellä Pelastusarmeijan kirpputorilla tekemässä löytöjä ennen sen sulkemista. Olin lähestymässä Uudenmaankadun risteystä puiston laitaa kulkien, kun yllättäen huomasin irrallaan leijuvia tai tihkusateen maahan liimaamia setelirahoja: tuolla ja tuolla ja tuolla.Ties kuinka monta. Ovatko ne todellakin satamarkkasia, vai jotain leikkirahoja. Alan poimia ja haistella, tuoksuvat rahalle.Niitä on myös autojen ajoradan puolella. Paras poimia ne ensin ja paras poimia sataset ennenkuin ehtivät lentää kadun keskelle ja sitten vasta muutamat kymmenmarkkaset. Onkohan tämä joku piilokamera? Olkoon, poimin sittenkin.En ole ikinä kuvitellut seteleitä kadulta löytyvän. Työnnän kostuneet rahat käsilaukkuuni ja menen kirppikselle. En muista ostinko yhtään mitään.

Kotona otin rahat esiin, oioin ne pöydälle ja laskin. Rahaa oli yli tuhat markkaa. Kenen rahoja? Mitä niille pitäisi tehdä, voinko noin vain pitää löytämäni ja olla iloinen ylimääräisestä joululahjasta, joka tippui taivaasta? Mietin sitä useaan otteeseen seuraavana yönä. Aamulla kuitenkin kerroin koulussa rehtorilleni löydöstä ja pyysin saada soittaa kanslian puhelimesta poliisiasemalle. Hänen ilmeensä oli suorastaan epäuskoinen, kun hän kuunteli selostustani seteleitten löytymisestä ja poimimisesta. Sitten hän sanoi, että arvostaa minun moraaliani, koska halusin ilmoittaa poliisille löydöstäni. Hän arveli, että useimmat olisivat vain olleet hiljaa ja pitäneet rahat. Summa oli huomattavan suuri tuohon aikaan.Minua oli liikaa alkanut vaivata ajatus, että kyseessä olisi voinut olla esimerkiksi jonkun hartaasti odottama veronpalautus.Ajankohta oli sopiva. Entä jos itselleni olisi käynyt noin? Entä jos ne olivat jonkun vanhan mummon eläkerahat? 

Muutaman viikon kuluttua poliisista soitettiin, että rahojen kadottaja oli selvinnyt ja että hän oli jättänyt minulle kolmanneksen löytöpalkkioksi, koska ei juurikaan ollut uskaltanut toivoa saavansa takaisin kadottamiaan rahoja, jotka hän oli vahingossa työntänyt myttynä taskun rikkoutuneesta pohjasaumasta. Kyseessä oli hänen vain hetki aikaisemmin saamansa palkkio jostain urakasta. Olin iloinen. Ja vielä huvittuneempi olin, kun samalla sain selityksen jokin aika sitten salaperäisesti oveni sisäpuolelta eteisen lattialta illalla kotiin tullessani löytyneelle kolmen neilikan kukkapuskalle  ja käärepaperimytylle. Ne oli nähtävästi pujotettu sisään kirjeluukun kautta. Poliisin löytötavaratoimiston naiset nimittäin kysyivät olinko saanut kukkia rahojen kadottajalta. Outo kukkien mysteerio sai nyt ratkaisunsa.

Pari viikkoa myöhemmin löysin täsmälleen samasta risteyksestä kokolailla monta kolikkoa ripoteltuna pienelle alueelle.Tosi omituista, pennejä taivaasta! Ikävä kyllä en sittemmin ole joutunut tämmöisen onnenpotkun kohteeksi siinä risteyksessä enkä muuallakaan. Mutta koskaan ei voi tietää, milloin joku vastaava odottamaton onni taas potkaisee.Monia sattumuksia elämässäni voin kyllä hyvällä syyllä nimittää onnenpotkuiksi. Pitää vain osata nähdä yllätykset oikeassa valossa.



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti