Aluksi hämmästyin, kun joidenkin tuttuakin tutumpien nimien muistaminen osoittautui mahdottomaksi kesken lauseen, jossa asian ymmärtäminen riippui juuri tästä nimestä. Aika kauan se tuntui hyvin omituiselta ja aina yhtä kiusalliselta yllätykseltä. Siihen asti nimimuistini oli minusta ollut tarpeettoman pitkä ja turhankin tehokas:muistin esimerkiksi satojen entisten oppilaitteni nimet vaivatta vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Tai kymmenien entisten koulutovereitteni tai opettajieni nimet.Aika tarpeetonta. Mutta viimeisinä työvuosinani muutamat oppilaani joutuivat toistuvasti (ihan liian usein) tulemaan puhutelluiksi väärällä nimellä, joka hypähti esiin jostain muistin kätköistä oudon assosiaation seurauksena:samantapainen ilme tai puhetapa tai hiuspörrö! Sekös joitakin huvitti ja rohkeimmat halusivat kiusoitella siitä ja keksiä uusia vääriä nimiä. Nykyisin tämä nimettömyysongelma on jo saavuttanut naurettavuuden asteen yhteisissä keskusteluissamme samasta vaivasta kärsivien ikätovereitteni seurassa.Yhdessä on hyvä nauraa tälle kalkkisoireelle, eikä se usein edes haittaa ymmärretyksi tulemista: Juu juu, kyllä tiedän, just se, se, jolla on.....Nykyään vaivani voi kohdistua jo lähes mihin tahansa substantiiviin, ei enää pelkkiin erisnimiin. Onneksi se ei ainakaan vielä ulotu muihin sanaluokkiin kuuluviin sanoihin. Sekin on minusta aivokoneiston yksi jännä erityispiirre, että juuri substantiivit ja vain ne lukkiutuvat muistin oven taakse, eivät koskaan verbit tai adjektiivit! Lukko aukenee sitten omalla ajallaan, joskus seuraavassa hetkessä, joskus vasta tuntien kuluttua, ilman että sanaa on enää edes ajatellut.
Mutta päinvastaisesta ilmiöstä, että nykyisyys heti tuo pintaan vanhan, kauan haudattuna olleen muistikuvan, sain eilisiltanakin hyvän esimerkin. Katselin tapani mukaan television 5-kanavan ohjelmaa Efter Nio. Teemana olivat aivot. Keveässä osassa, jossa jutustellaan parin panelistin kanssa ja samalla maistellaan illan aiheeseen niveltyvää ruokaa, oli tällä kertaa pöytään tuotu tietysti aivoja (lampaan), perin harvinaista maisteltavaa. Aivot ovat nykysuomalaisille todella outo ja useimmille ehkä suorastaan kuvottavan vastenmielinen raaka-aine ruuaksi. Ajatuskin saattaa puistattaa. Jotkut maailmalla runsaasti matkustelleet saattavat kehaista maistaneensa aivoja sisältävää "erikoisherkkua" eksoottisena erikoisuutena ja fiksulle matkailijalle sopivana ennakkoluulottomuuden ilmauksena. Nykyään Suomessa lähes kaikki sisäelimet ruokana ovat muuttuneet tuntemattomiksi. Ei taida padassa enää pitkään hautua sydän, eikä kai yksikään nuori nainen enää tarjoile ihastukselleen munuaisrisottoa, niinkuin minä vielä hupsuna yritin tehdä vaikutuksen tunteitteni syvyydestä 1960-luvun lopulla pienessä opiskelukämppäni keittokomerossa. Voi sitä älytöntä vaivannäköä ja tuskaa saada edes virtsanhaju haihtumaan!! Maksamakkara ja maksalaatikko vielä sinnittelevät, mutta nekin luultavasti enemmän ikäihmisten ostoskoreissa kuin keittiössä valmistumassa. Liha on muuttunut mielikuvissa ikäänkuin aineeksi, jota ei edes ajatuksissa liitetä otetuksi joskus elävänä käyskennelleestä olennosta. Kokonaan lihasta kieltäytyvien määrä kasvaa koko ajan.
Kun olin lapsi ja nuori ihminen maalla, minulle oli tuttu ilmiö vuodenkierrossa syksyinen kotieläinten teurastus. Meillekin saapui jonakin myöhäissyksyn päivänä taloon teurastaja, joka asiantuntevasti tappoi koko kesän kotipihassa kasvatetun possumme. Siitä saadut eri ruumiinosat käytettiin vähitellen talven mittaan ravinnoksi. Suurta herkkua olivat äitini tekemä maksalaatikko ja uunimakkarat. Niiden valmistamiseen käytettiin suolet ja niiden vaatimissa monissa käänteissä äiti tatrvitsi myös minun käsiäni avuksi. Maistuvia olivat jopa veriletut puolukkahillo kyytipoikana. Tosin veriruuista aloin pitää vasta jokseenkin aikuisena. Äitini osasi myös valmistaa sianpäästä sylttyä. Siihen käytettiin kaikki erikoisen kokoiset ja näköiset pikkulihapalat, jotka pitkän kypsyttämisen kuluessa tytisevä hyytelömäinen aine sitoi toisiinsa. Pippurilla sopivasti maustettuna leikkeleenä sekin oli hyvää leivällä. Luulen, ettei meillä käytetty näihin sydäntä, keuhkoja tai aivoja, mutta voi olla että erehdyn tässä. Possunkieli kyllä keitettiin ja kylmänä se tarjottiin ohuina viipaleina leivällä syötäväksi. Kun kieltä valmistettiin, en mielelläni seurannut sen valmistusvaiheita. Sillä tavalla se oli jotenkin helpommin syötävää eikä tullut tarvetta ajatella ja muistaa elävän possun karkeaa kieltä kättäni nuolemassa. Minua monta vuotta nuorempi pikkusisareni oli jo pienenä siinä määrin nykyihminen, ettei suostunut syömään oman possun lihaa, vaan ainoastaan, jos liha oli paperista esiin otettua "kaupasta ostettua lihaa". Häntä huijattiin kyllä surutta ilman tunnonvaivoja.
Eilisillan aivoruoka toi mieleeni myöhäissyksyn ruokakutsun Parikkalan Rautalahden kylässä 50 vuotta sitten. Minut, uusi opettaja kylässä, oli kutsuttu muutamien muitten kyläläisten kanssa erään oppilaani kotiin "tappaiskeitille". Se oli minulle ihan uusi nimitys. Kouluni toinen opettaja valisti minua sen tarkoittavan perinneruokaa, enemmän Savoon viittaavaa, mutta myös tässä osassa Karjalaa tunnettua ruokalajia. Nimessäkin kuului paikallinen murre ( keitti=keitto, palli= pallo jne). Hän myös katsoi parhaaksi pikkuisen etukäteen varoittaa minua, etten vain saisi yllättäen mitään sopimatonta inhoreaktiota:"sopassa saattaa olla myös sisäelimiä, "veriklönttejä"( mykyjä), jopa aivoja! Hän kertoi, ettei itse ole koskaan pystynyt soppaa edes maistamaan! Ehkä siksi, että hän on kotoisin kaupunkilaisesta virkamisperheestä Vaasasta, eikä ole lapsena tottunut ajatukseen teurastuksesta ja sisäelimien syönnistä. Menin soppakesteihin uteliaana, mutta varmana, että toki ainakin haluan maistaa, näyttipä keitto miltä hyvänsä. Onneksi maistoin, sillä se maistui tosi herkulliselta. Nälkäinenkin taisin olla. Sain sitä vielä kannullisen kotiinkin vietäväksi. Lämmitettynä seuraavana iltapäivänä se oli vieläkin maukkaampaa. Oliko sopassa aivoja vai ei, sitä en vieläkään tiedä, enkä mitenkään kehdannut kysyä. Mutta hyvää se oli kaikkine outoine "sattumineen".
Eilinen "aivoruoka" nosti syvistä muistikerroksista esiin myös toisen aivoruuan. Tähän liittyvät muistot ovat raskaita. Läheisin nuoruusvuosien ystäväni sairastui vaikeaan maksasyöpään jo vajaa kolmikymmenvuotiaana. Aluksi hänelle ei juuri annettu toivoa, kenties puoli vuotta, korkentaan vuosi elinaikaa. Hän päätti kuitenkin taistella ja onnistuikin kaikkien suureksi ihmeeksi pidentämään tämän kamppailunsa viiteentoista vuoteen. Niihin vuosiin sisältyi paljon: monenlaisten lääkkeitten ja hoitojen ja uskomusten ja terapioitten viidakosta hän etsi koko ajan uusia keinoja, joilla voisi parantua tai ainakin hivenen saada lisäaikaa elämäänsä. Yksi, jonkin aikaa kokeltu hoito oli täydellinen muutos ruokavalioon. Helsinkiläinen, ravitsemukseen, hivenaineisiin ja vitamiineihin yms erikoistunut julkkislääkäri uskoi rankkojen lääkehoitojen olevan tuhoisia hänen kunnolleen. Solumyrkky lopetettiin ja tilalle hän sai tavallisesta ruokavaliosta täysin poikkeavan ruokavalion. Siihen sisältyi valtava määrä kalliita, jopa ulkomailta tilattavia mineraali- ja hivenaineita. Yksi tärkeimpiä ravintoaineita tässä dieetissä olivat vasikanaivot. Niitä saatiin vain kauppahallin yhdestä lihakaupasta tuoreena. Sairas ja hyvin väsynyt ystäväni pyysi minua avuksi aivojen ruuaksi valmistamiseen. Olin kokeneempi kokkaaja ja usein pyrkinyt jopa ylpeilemään taidoillani! Ei siis auttanut kuin suostua ja tarttua haasteeseen. Sen verran hän oli kuullut lääkäriltään. että aivot piti aina mahdollisimman nopeasti ryöpätä pilaantumisen estämiseksi. Mutta keitetyt aivot semmoisenaan näyttivät aika vastenmielisiltä, eivätkä yhtään innostaneet maistamaan. Siihen aikaan ei ollut mahdollisuutta googlata reseptejä maailman aivoruokaperinteistä. Isosta keittokirjastakaan ei löytynyt apua. Muistan, että lopulta keksin soveltaa reseptiä kateenkorvan valmistamiseksi. Kateenkorva oli yhtä lailla tuntematon osa ruuanvalmistuksessa. Silloin en vielä ollut nähnytkään tuoretta kateenkorvaa, saati maistanut sitä ruokana.Vasta paljon myöhemmin sain tilaisuuden kokeilla kateenkorvaa yhdellä äitienpäivälounaalla.Se oli kenties elämäni parhain ja maistuvin ravintolalounas.
Päätin siis kokeilla käyttää tilanteeseen parhaiten sovellettua kateenkorvareseptiä ja täydentää sitä mielikuvituksella ja uskaltaa. Muistin lauseen: joka keitetyn paistaa, se makean maistaa. Siitä vain kokkaamaan ja taikomaan: vaaleat, omituisen oloiset ryöpätyt aivot leikataan viipaleiksi, kastetaan munassa, jauhotetaan korppujauhoissa, paistetaan rapeiksi ja kauniimman värisiksi, viimeistellään sitruunanmehulla, pippurilla ja jollain vihreällä. Jotenkin niin minä muistelen sen menneen.
En pysty palauttamaan mieleeni tuon kokeluni makua. Liian monet ristiriitaiset muistot pyrkivät esiin. Toki maistoin, mutta vaain palasen, en suinkaan syönyt sitä nälkääni. Sen verran kallisarvoista ja vaikeasti hankittavaakin se kumminkin oli, oikeastaan lääkettä. Myöhemmin Kaisa itsekin koetti valmistaa sitä milloin jaksoi, samoin hänen sisarensa. Jonkun ajan kuluttua siitä kuitenkin luovuttiin. En tiedä oliko vasikan aivomössöllä tosiasiassa Kaisan elämää päivälläkään lisäävää vaikutusta. Ei kukaan tiedä. Monet tähän hänen pitkään ja usein toivottomalta näyttäneeseen hengissäpysymistaistoonsa kuuluneet vaiheet ja tunnelmat ovat jossain muistojeni syvimmissä lokeroissa. Olen niitä pyrkinyt aktiivisesti unohtamaan. Ne olivat liian raskaita minullekin, joka kumminkin olin vain sivustakatsoja. Ei kyllä tee mieleni kokeilla eläinaivojen antamaa elinvoimanlisää, vaikka huomaankin aivojeni rapistuvan.
Ehkä aivoni saavat helpommin ja sopivampaa ravintoa jostain muusta? Ehkä musiikista? Tai ikkunan taakse ensimmäistä kertaa tänä syksynä pyrähtävästä nappisilmillään kurkistavasta talitiaisesta, jota tervehdin jälleennäkemisen ilolla. Ehkä noista ihanan hitaasti alas leijuvista keltaisista vaahteranlehdistä! Tänään on taas kerran se päivä, jolloin yksittäiset lehdet ovat alkaneet irrota ihan omia aikojaan ilman pienintäkään tuulen tuiverrusta. Hitaasti kuin elävät olennot kultaiset lehdet mutkittelevat ja leijuvat ääneti maahan tehtävänsä tehneinä. Rakastan joka vuosi aivan erityisesti juuri tätä syksyn leijuvain lehtien päivää, aurinkoista ja raikkaan viileää.Aivot syövät kauneutta.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti