Pikainen lounasvierailu

Vietin tässä yksineläjän laatuaikaa:makailin olohuoneen sohvalla ja kuuntelin radiosta Valkoista valoa, yhtä lempiohjelmistani. Puolipäivän hetki kohta jo käsillä, mutta tämmöisenä päivänä, kun minulla ei ole sovittua menoa, voin usein vetkutella ja pitkittää hitaan heräämisen nautintoa. Kun näin lököttelen sohvallani, on tapanani katsella ikkunan paljastamaa  pikkuista osaa maisemasta.Tänään se on viimeistä väri-iloittelua pihamme lähinnä olevissa puissa. Seurailen myös taivaan vaihtuvia näkymiä, valon ja pilvien vuorottelua. Se on hyvin terapeuttista.Tänään näkymään ilmaantui yllättäen mukaan liike. Isokokoisia lintuja alkoi pyrähdellä tämän ikkunan rajaaman kuvan poikki vasemmalta oikealle koko ajan lisääntyvällä menolla. Ne ilmestyivät näköpiiriin ikkunan vasemmasta reunasta ja sujahtivat kaikki samansuuntaisesti pois näköpiiristäni. Kaikilla täsmälleen samanlainen reitti. Vielä ja vielä, kymmenittäin.

Ensimmäinen, hiukan hajamielinen ajatukseni :kas vaan, erotan nyt linnut paremmin kuin aikoihin ehkä siksi, että puista on jo tullut lähes läpinäkyviä, ainakin pihan parista suurimmasta koivusta. Mutta kun lintuja vain tulee ja tulee, alan miettiä: mistä tässä nyt oikein on kysymys, mitä lintuja ne ovat ja minne ne kaikki noin joukolla ohjelmoituina suunnistavat? Sitten on jo pakko uhrata mukava asento villashaalin alla ja noustava katsomaan ihan jalkeille ja silmälasien kanssa. Siirryn toisen ikkunan ääreen. No siinähän ne häärivätkin kaikki sadat viuhahtelevat siivet ja pyrstöt pihamme roskiskatoksen takana olevassa pihlajassa ja männyissä. Vilske on valtava ja minun on vaikea erottaa yksittäisen linnun ulkonäköä. Huomaan pihlajamme tyhjenevän marjoista kuin joku teollinen kone olisi asialla. Irtoavia lehtiä ja muita roskia leijuu koko ajan alas ja muodostaa paksunevaa rusehtavaa mattoa pihan asfaltille. 

Siristelen likinäköisiä silmiäni erottaakseni, minkä linnun joukkoruokailua tässä todistan. Ne ovat aika kookkaita, mutta värityksessä ei erotu närhen tai tilhen hienostuneita sävyjä. Niiden on pakko olla rastaita, räkättirastaita, niin päättelen. Mutta koska en kuule niiden ääntelyä, en heti osannut ajatella rastaita. Keväisin, kun räkätit ilmestyvät pihoille kuulen myös niiden harmillisia tunteita minussa herättävää mekastusta. Jotenkin olin kuvitellut, että kaikki rastaat ovat tähän aikaan jo muuttaneet jonnekin muualle. Pitkät kauniit syksyt ja runsaat pihlajanmarjasadot takaavat räkäteille tilaisuuden lihoa ja pysytellä täällä pohjoisessa talveen asti.

Muistan muutama vuosi sitten ihailleeni samanlaista pikaista, mutta kaunista herkkuruokailua pihani toisella laidalla metsän reunan hoikassa pihlajassa. Silloin asialla oli komea tilhiparvi. Ne tyhjensivät pienehkön puun ehkä vain neljännestunnissa tai vielä vähemmässä. Se oli kuin ikioman luontofilmin esitys:hetken siinä kaikessa kauneudessaan ja sitten filmi jo loppui, tilhet olivat poissa, pihlaja vain nuokkui riisuttuna ja surullisesti. Jostain syystä tämä sama puu on sittemmin lähes kuollut, vain pienessä sivuhaaran huiskussa oli tänä vuonna muutama kukka ja lehtiä. Eikä siis montakaan punaista purtavaa. Ensi kevääksi se on varmaan jo kokonaan muuttunut pystyynkuivuneeksi kräkiksi. Johtunee talomme yli-innokkaista kevät- ja syksysiivoushetkistä. Joidenkin ihmisten mielestä nurmikkomainen alusta on kauniimpi kuin luonnontilainen kielonlehtiä ja varpuja työntävä metsänpohja pihlajan ja muiden pihamme luonnonpuiden juurella. Vuosi vuodelta haravoidaan lehtiä yhä kauempaa ja ajetaan koneella nurmikkoa liian läheltä runkoja. Puilta jää puuttumaan tarpeellista kasvuvoimaa juuriltaan, kun luonnollinen maatumisjäte ei saa jäädä lannoittamaan maata. Puu toisensa jälkeen kituu ja vähitellen kuolee. Kauan sitten tähän kivikkoiseen rinteeseen kasvaneet, nyt suuriksi ehtineet männytkin kärvistelevät, kun niiden mahtavia varpaita peittää yhä isommalle alalle kuin salaa ja lupaa kysymättä levitetty kuristava asfalttipiha. Autot, nämä ihmisten kovin rakkaat ja pyhät lehmät tarvitsevat runsaasti tilaa. Minun tapaisiltani autottomilta ei koskaan kysytä pitääkö asfalttipihan todella levittäytyä vuosi vuodelta. Männyt esittävät äänettömän vastalauseensa puhkomalla juuriaan ylös kohti maan pintaa niin, että pihan peite uhkaavasti kupruilee ja murtuu. Ja eikö vain kohta tilata taas uutta päällystettä paikkaushommiin. Ihan kuulen kuinka mänty huokaa kivusta. 

Ihmisen on vaikea sopeutua elämään luonnon kanssa ritirinnan, edes jonkunlaisessa yhteisymmärryksessä. Huomaan itsestänikin kuinka vähän minulla oikeastaan on tietoa siitä, mitä luonnossa edes tässä lähiympäristössäni rapahtuu. Osaan tarkistaa bussi 18 aikataulun, mutta en ymmärrä luonnon kalenteria:miksi räkätit tai tilhet tietävät kaikki tulla lounastamaan pihamme puihin lokakuun 13, päivänä klo 11.30. Kuka tai mikä esittää lounaskutsun? Miten pienet, suloiset talitiaiset jättävät metsäisemmät olonsa ja saapuvat pihalleni ja tepastelemaan parvekkeeni kaiteelle ja ikkunaruudun suojapeltille tiirailemaan minua silmiin katsoen juuri lokakuun toisella viikolla? Miten tietty vaahtera pihassamme saa syksyisin aivan ihanan oranssin ja ruusunpunan sekoituksen lehtiinsä vasta kun muut puut ovat jo ajat sitten pudottaneet lehtensä?Miksi, miksi? Kuka on kirjoittanut luonnon ohjekirjan ja laatinut aikataulut lähdöille ja tulemisille?