Viime yö oli tyypillisen epänormaali:menin kyllä sänkyyn jo hiukan ennen puoliyötä, mutta heräsin runsaan tunnin nukuttuani ja olin pirteä, kuin päivänokosten jälkeen. Kello ei ollut vielä kahtakaan, mutta uni tuntui karanneen. Mitä siis voisin tehdä? Ei enää ollut ideoita huonekalujen hiljaisista paikanvaihdoksista. Sen olin toteuttanut pari yötä sitten. Joulun kirjat oli luettu. Joulukoristeet korjattu pois. Kaikki yöllisiä projektejani. Yöradion musiikki liian epämääräistä ja kovaäänistä. Jatkoin valveilla pötköttelyä paikoillani maaten sängyssä. Ehkä uni siitä tulisi.
Mietiskelin monenlaista joutavaa ,vaihtelevaa, järjetöntäkin. Asioita tuli ja meni.Varoin kumminkin päästämästä ajatuksia mihinkään ikävänoloiseen polkuun, niinkuin joskus lähes huomaamatta käy. Se ei olisi kivaa ja sitten uni karkottuisi ehkä kokonaan. Mutta eipä aikaakaan, kun sittenkin olin haksahtanut tältä turvallisen oloiselta asiasta toiseen pomppimiselta ja huomasin listaavani monenmoisia fyysisiä kremppoja, jotka kuuluvat harmittavuudeltaan ja kivulloisuudeltaan paljonkin vaihdellen nykyisin elämääni. Ymmärsin näiden ajatusten olevan jatkumoa illansuussa hyvän ystäväni kanssa käymäämme keskusteluun. Hän oli juuri käynyt perusteellisissa laboratoriokokeissa ja sitten tuloksia oli selvitelty hänen omalääkärinsä vastaanotolla. Hän oli kovin iloinen sekä koetuloksista että lääkärin kanssa käydyn keskustelun johdosta. Kaikki tuntui olevan hyvällä mallilla. Hän onkin hyvinvoivan, elämästä nauttivan ja energisen eläkeläisen perikuva myös minun silmissäni. Joitakin vaivoja ja seurailtavia juttuja toki hänelläkin on, mutta lääkitykset ja elämäntavat näyttävät lupaavan hänelle monia hyviä vuosia.
Sen sijaan yöllinen oma terveys-, ei vaan sairauslistani sai minut kumma kyllä, nauramaan lähes ääneen. Siitä tuli niin kammottavan pitkä, että piti ottaa sormet avuksi laskiessani kuinka monta nimikettä löysin tähän epikriisiini. Voiko tämmöinen ihminen olla enää hengissäkään? Yritin alkaa laskuni listan vakavimmasta ja vaarallisimmasta oireesta tai taudinnimityksestä ja edetä sitten niihin, jotka eivät ole juuri nyt akuutteja tai kovin pelottavia uhkia hyvinvointini kannalta. Käytin mielessäni mahdollisimman monista krempoistani niiden virallisia, usein latinaperäisiä nimiä, jos suinkin muistin tai tiesin:sick sinus, obesia, diabetes, fibromyalgia, artrosis, aterooma, hirsutismi.... Mutta lista jatkui suomenkielisillä, usein hyvin rumalta kalskahtavilla nimillä, kuten kihti, tyrä, peräpukamat, lattajalat jne. Kaikkia tässä ei kehtaa paperille pistää tai edes itsekseen sanoa! Laskuissani olin jo luvussa 20, eikä siinä edes ollut sellaisia, joista olin joskus kärsinyt, mutta jotka ajattelin nyt hoidetuiksi ja voisin siksi jättää pois listalta.
Hullua tässä on se, että minä kumminkin ajattelen itseni aika terveeksi ihmiseksi! No, ainakin voin mielestäni ihan mukiinmenevän hyvin, enimmäkseen. Olen perinyt hyvin nuorena invalidisoituneelta ja ihan liian varhain kuolleelta isältäni monta muutakin ominaisuutta, mutta ainakin tämän hulluuden lajin:liian hyvän käsityksen itsestäni ja elämästä. Olemme molemmat tyhmän optimistisia luonteita. Isäni nimitti itseään Köppiherraksi, koska raahautui 25 vuotta keppiinsä raskaasti tukeutuen eteenpäin elämänsä taivalta, eikä juuri kapinoinut. Hän oli enimmäkseen itseensä ja elämäänsä positiivisesti suhtautuva ja luotti aina asioitten jotenkin luonnistuvan. Äiti sai kantaa huolet ja pitää jalat maassa . Isä taas leijui turhankin usein.
Kun yöllä ihmettelin, mutta myös naureskelin epikriisini kammottavaa mittaa, tuli ykskaks mieleen vuosikymmenten takainen yö, jolloin myös kirjasin mielessäni ylös puutelistaa itsestäni. Olin silloin kovin nuori, kovin rakastunut ja alkanut pelätä olevani riittämätön miehelle, jota pidin ihmeellisenä, suorastaan yli-ihmisenä. Sillä listallani vikani ja puutteeni olivat kaikki ulkonaiseen olemukseeni liittyviä. Ajattelin olevani liian ruma, että niin täydellinen mies voisi minua oikeasti rakastaa. Luettelin mielessäni hyvin realistisen puutelistan: liian lyhyt, aivan liian lyhyet raajat, vääränmalliset sääret, rumat nilkat, pienet, riippuvat afrikkalaisen naisen rinnat, huono ryhti, liian iso pää ja erityisesti liian iso kyömynenä. Siinä olivat pahimmat viat, ne kammottavat, jotka estivät minua koskaan olemasta hänen rakkautensa arvoinen. Hyväksyin sentään hiukseni, hampaani ja silmäni, sillä niitä hän oli joskus ääneen ihaillut. Hiukkaakaan en ajatellut, että minussa ehkä olisi muita arvoja, jotain sisäisesti ja henkisesti kaunista ja rakastamisen arvoista. En tosiaankaan silloin vielä ymmärtänyt, että vaikka olisin ollut kaunis ja upea kuin missi tai filmitähti, hänen rakkautensa olisi ollut yhtä huteralla pohjalla.
Monta kymmentä vuotta myöhemmin, paljon, paljon vanhempina, ehkä viisaampina, paljon kokeneempina, uusia rakkauksia koettuina ja unohdettuina me yllättäen katsoimme yhdessä valokuviani tuolta puutelistani ajoilta. Hän huokaisi syvään, kuin itselleen puhuen: ajatella, kylläpä sinä olit silloin kaunis. Kuin ei olisi ennen nähnyt minua. Hän myös jaksoi ihmetellä itseään, miksi oli käyttäytynyt niinkuin oli tehnyt. Olin kai hiukan otettu hänen ääneen ajattelustaan, tyytyväinen vuosikymmenet myöhässä saadusta arvostuksesta, mutta myös siitä, että asiat olivat menneet niinkuin olivat. En ollut yhtään katkera hänen nuoren ihmisen "sokeudelleen". Yhtä lailla sokea olin ollut minäkin, koska näin hänet täydellisenä prinssinä. Taittovikaa molemmilla.
Jos vielä ensi yönäkin valvon, ajattelin tehdä uuden listan. Luettelen mitä löydän itsestäni ja tämän hetken olemuksestani hyvää ja terveellistä. Ei enää listaa kauneusvirheistä tai sairauksista, vaan ilon aiheista ja mahdollisista pysyvämmistä arvostuksen aiheista.Voi hyvin olla että tulee kaikkein lyhyin lista. Paitsi jos satun olemaan yltiöoptimistisimmalla tuulellani. Silloin luulen aina itsestäni suuria. Enkä vaadi sen taudin oireita mitenkään lääkittäviksi. Mitä se ketään haittaa jos minä luulen itsestäni kaunista ja hyvää. koska en ole semmoisessa tärkeässä asemassa kuin Donald T, etevin, rikkain ja seksikkäin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti