Syöpä. Useimmille ihmisille syöpä on poikkeuksellisen painava sana. Se pysähdyttää, hätkähdyttää, kauhistuttaa jokaista, joka saa kuulla joko itse tai jonkun läheisensä sairastuneen syöpään. Jotkut se suorastaan lamaannuttaa. jotkut virittää voimakkaaseen taistelumielialaan. Tuhannet sairastuvat syöpään joka vuosi. Joskus tosi traagisesti vain muutaman vuoden ikäinen lapsikin sairastuu, tai juuri aikuisuuteen ehtinyt nuori. Useammin kuitenkin jo keski-ikään ehtinyt ihminen, jo vanhemmalle puolelle elämäänsä kallistuvassa vaiheessa. Nykyään lienee tilanne, että mitä vanhemmasta ikäluokasta on kysymys, sitä suurempi todennäköisyys on saada kuulla jonkin sortin syöpädiagnoosi. Silti moni syöpä jää iäkkäiltä ihmisiltä koskaan löytymättä ja paljastuu ehkä vasta kuolemansyytä tutkittaessa.
Minä ja lähin sukuni olemme näihin aikoihin asti lähes välttyneet syövältä. Sen sijaan olen menettänyt monta ystävääni syöpään. Mutta toisaalta, tunnen myös monia, jotka ovat selvinneet jatkamaan elämäänsä voitettuaan syöpänsä. Kiitos nykyaikaisten syöpähoitokeinojen, jotka tepsivät tehokkaasti moniin, ainakin varhaisessa vaiheessa löydettyihin syöpiin. Jonkun vuoden päästä on ollut helppo melkein unohtaa heidän koskaan sairastuneenkaan. Tämmöisiä voitettuja tapauksia ovat olleet muutamien tuttujeni onnistuneesti hoidetut rintasyövät ja vanhempien miesten niinikään menestyksekkäästi hoidetut eturauhassyövät.
Ehdottomasti rankin ja minua syvimmältä kouraissut syöpätapaus oli lähimmän ystäväni jo alle kolmikymmenvuotiaana saama diagnoosi. Ennenkuin lopullinen syy löytyi, hän oli jo pari vuotta oireillut pahasti, mutta hyvistä ja päteviksi arvostetuista lääkäreistä huolimatta syy oli pysynyt selviämättä. Lääkkeet olivat tuoneet kovin vähän helpotusta kipuihin. Hän laihtui laihtumistaan ja muuttui sitten iholtaan omituisen kellertäväksi.Luulen, että hän itse samoin kuin me hänen läheisensä jo tuossa vaiheessa pelkäsimme syövän olevan kaiken takana. sanaa ei kuitenkaan sanottu ääneen.Vatsasta otetuissa ohutneulanäytteistä ei saatu vielä täyttä varmuutta syöpäepäilyille. Karu totuus paljastui vasta, kun vatsa päätettiin avata leikkauksessa: pahasti levinnyt maksasyöpä. Minkäänlainen poistoleikkaus ei siinä tilanteessa tullut kysymykseen. Elinajan ennuste oli lohduton. Puoli vuotta, korkeintaan vuosi. Hämmästyin toden teolla lukiessani tänään lehdestä. että vielä nykyäänkin maksasyöpään sairastuneista on elossa vuoden kuluttua vain noin 30 prosenttia. Olin luullut tilanteen valtavasti paremmaksi nykyään.
Pari päivää sitten muistelin taas pitkään ja vieläkin kaivaten tätä koko elämääni vaikuttanutta ystävääni, sillä oli hänen kuolinpäivänsä. Se päivä ei sitten kumminkaan ollut heti puoli vuotta tuon kesän 1972 jälkeen vaan, lähes käsittämättömän paljon myöhemmin, vasta 1986 helmikuussa. Hänen onnistui yllättää täydellisesti paitsi itsensä ja meidät perheensä ja ystävänsä myös kaikki häntä hoitaneet lääkärit. Varmaan minäkin olin useasti toivonut ihmettä tapahtuvaksi, niin kai kaikki aina tekevät. Mutta ihmeparanemisesta ei tässä kumminkaan ollut kysymys. Syöpä ei hävinnyt, mutta ei myöskään "totellut" lääkärien ennustetta eikä sopinut mihinkään totuttuun ennakkotapaukseen. Se oli tavallaan poikkeuksellinen ihmejuttu silloin ja luultavasti poikkeuksellinen taudinkulku yhä edelleen.Hänen syöpänsä oli ilmeisen harvinaista syöpägeenimutaatiota tyypiltään, eikä niin ollen tiedetty sen käyttäytymistä ja reagointitapaa käytettyihin hoitoihin. Ystäväni oli alusta lähtien myös erinomaisen motivoitunut taisteluun, varma omasta halustaan ja kyvystään taistella, olla hyväksymättä toivottomuutta ja elämästä helpolla luopumisen pakkoa. Kun liikaa omia pelkojani ujostellen ja vaikeana syöpäsanaa kierrellen uskaltauduin häneltä viikko diagnoosin ja leikkauksen jälkeen kysymään, mitä hän nyt ajatteli tulevaisuudestaan, sain vastauksen kuin tykin suusta:aluksi menen Kreikkaan, vuokraan pyörän ja ajelen siellä ympäriinsä, sitten kotiin tultuani menen pankkiin ja ajattelin ostaa purjeveneen ja aloitan myös ratsastustunnit. Jäin täysin sanattomaksi. Olimme vuosikaudet olleet läheisiä kuin siskot, asuneet yhdessä, luulin tuntevani hänet yhtä hyvin kuin itseni, mutten ollut ikinä kuullut hänen edes haaveilleen purjehtimisesta omalla veneellä tai ratsastamisesta. Kreikan ymmärsin, vanha rakkaus! Mutta riittäisivätkö hänen voimansa nyt siihen, en onneksi tohtinut kysyä. Mistä ja ja milloin hän oli ehtinyt keksiä nämä uudet legopalikat tulevaisuuttaan rakentamaan?
Kaiken tuon hän sitten pani toimeksi ankarien hoitojen ohessa seuraavan vuoden aikana, eikä kuolemaa kutsuttu seuraksi mihinkään juttuihin mukaan. Siitä ei puhuttu, vaikka kyllä se aina välillä lähetti sietämättömän ankaria kipukohtauksia muistuttamaan läsnäolostaan ja mahdistaan. Menin hänen seurakseen mukaan aina kun minulla oli tilaisuus, kun solumyrkkyä hitaasti tiputettiin hänen suoneensa hoitojaksolla sairaalassa. Hän valitti, että yksin siellä oli niin masentavaa ja tylsää. Hän sanoi, että koko talossa haisi kuolemalle, yksinäisyydessä haju tunki lähelle ja ilkkui. Enimmäkseen hän oli hirveänpositiivinen ja urhea, joten minäkin pakotin itseni ottamaan kaiken kevyemmin, kuin tämmöinen nyt olisi ollut jotenkin normaalia ja arkista hoitoa nuorelle naiselle. Juttelimme monenlaista joutavaa, että olo tuntuisi tavalliselta ja aika kuluisi nopeammin siinä kalseassa sairaalahuoneessa tippapullon hitaasti tyhjentäessä myrkkyannostaan kanyylin kautta suoneen. Joskus hän pyysi tiukasti minua säätämään tippaa nopeammalle vauhdille. Epäilin , mutta tottelin. Hoitaja tuli ja kauhistui, että vauhti oli liian kova.Voi voi meitä lapsellisia, aikuisia mutta silti epärealistisen lapsekkaita vakavan tilanteen nollaamishalussamme. Hän ei mistään hinnasta suostunut koskaan jäämään tiputuksen jälkeen lepäämään sairaalaan, kuten vastaavat potilaat yleensä tekivät. Ei edes jakson loppupuolella, vaikka kivut myrkyn takia olivat ilmeisesti lähes kestämättömät. Siellä kuolee, kuolema roikkuu siellä katossa, oli hänen tiukka vastalauseensa. Myöhemmin kuulin yhdeltä hoitajista, että olivat usein ikkunasta kauhistuneina seurailleet meidän hitaan vaivalloista poistumistamme pihasta.
Kun sytostaattikuuri sitten oli ohi, hän voi todella huonosti vielä pitkän ajan. Myrkky teki hirveän kipeäksi.Ruoka ei pysynyt vatsassa ja kivut olivat silminnähden sietämättömän kovat. Ei minulla tietenkään ollut käsitystä miltä semmoinen kipu tuntui, mutta oli paha katsoa vierestä ja olla ihan avuton. "Älä kysy", oli hänen vastauksensa, jos yritin liikaa.
Nuoren ihmisen elämässä ehtii tapahtua paljon 15 vuoden kuluessa. Niin minullekin tapahtui juuri noina vuosina, joina Kaisa eli elämäänsä syöpä kaikessa karmeudessaan jokaisena päivänä ja yönä mukana, kumppanina, joka ei suostunut ikinä lähtemään "lomalle", ei edes yhdeksi päiväksi unohtumaan kauemmas. Minulle elämällä oli varattuna uusi kiihkeä ,vaikkakin myös vaikea rakastuminen, sekä yllätysvauva.Tosi erilainen diagnoosi kuin syöpä! Kun olin ihmeekseni saanut varmistuksen odotuksestani, olimme juuri vähän aikaisemmin tulleet Kaisan kanssa kahdestaan kesähuvilalle Korppooseen. Hän oli vain vähän aikaisemmin lopettanut sytostaattijakson ja vointi oli joka päivä hyvin tuskaista.
Vahvat kipulääkkeet toivat vain hetkeksi helpotusta. Silti hän jaksoi unohtaa kipunsa, innostua odotuksestani ja olla hyvin kannustava. "Totta kai sinä selviät, siitä pidetään huoli", hän uhosi kuin olisi itse päättänyt hoitaa minua. Vain kerran hän purskahti itkuun, kun hiljaisina, kumpikin omissa ajatuksissamme makailimme lämpimällä laiturilla. Kysyin mikä nyt itketti. "On vaan niin epistä, että sulla vatsassa kasvaa vauva ja mulla kasvaa vain syöpä".
Mitään en voinut sanoa. Itku tuli kipeänä hyrskeenä molemmilta.
Viisitoista vaihtelevaa, hurjaa vuotta, sietämätöntä kipua, välillä kuoleman lähellä viipymistä, jäähyväiskäyntejä sairaalassa, kaikki yllättävää toipumista,sitkeätä yritystä pysyä mukana työssä, uusia harrastuksia, loppumatonta optimismia ja joskus ihan raivoisaa sisukkuutta yhä uusien ja entistä kovempien vastusten voittamiseksi ja kestämiseksi. Ja sitten masentava halvaantuminen, kammottavat makuuhaavat ja lopulta kuihtuminen kuin pieneksi linnunluiseksi henkiolennoksi, kunnes hän helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna unessa pääsi lähtemään kiusatusta ruumiistaan. Mutta henki oli vahva vielä viimeisessä henkäyksessäkin, siitä olen varma.
Näinä kuluneina kolmena vuosikymmenenä hänen kuolemansa jälkeen olen alkanut ajatella, että jos hän nyt olisi nuori (30 v.) syöpädiagnoosin saanut nainen, kuten silloin, hänen syöpänsä pystyttäisiin tietenkin hoitamaan. Olen täysin erehtynyt.Tämän päivän lehdestä luin, että yhä edelleen tilanne on sama:"maksan, haiman ja sappirakon syövät todetaan yleensä vasta sitten, kun ne eivät ole enää parantavan leikkaushoidon ulottuvissa, vaan ollaan syöpälääkkeiden ja sädehoidon varassa. Useiden syöpien hoidossa käytettävät sytostaatit eivät tehoa maksasyöpään".
Olen siis virheellisesti ajatellut, että Kaisan nujertaneen syövän hoito olisi nyt helpommin hoidettavissa. Todennäköisesti niin ei olisi nytkään, vaikka syövänhoito yleisesti onkin ottanut valtavia edistysaskeleita kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana.
Tänään on maailman syöpäpäivä ja tänään muistan lämmöllä heitä kaikkia:Kaisaa, Sirpaa, Hennaa, Raunia, Pirkkoa, Kaijaa, näitä ystäviäni ja ikätovereitani, jotka syöpä korjasi mielestäni liian nuorina. Mutta minun on kai syytä muistaa myös heitä, joiden tiedän selvinneen. Onneksi heitäkin on monia. Muutamien tuttujeni kamppailu jatkuu tänäänkin. Heille menevät toivotukset: voimia ja vahvaa uskoa paranemiseen!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti