"Älä ain härsytä"

Viime viikonloppuna oli ilo saada nauttia mieluisista yövieraista: poikani ja pojantyttäreni. Oli kulunut viikkoja edellisestä visiitistä ja huomasin tytön kasvussa ja kehityksessä tapahtuneen taas isoja hyppäyksiä. Kuuntelin häntä tarkalla korvalla ja itsekseni nautiskellen.Monta pientä muutosta ja puheilmaisun rikastumista oli tapahtunut. Uutta oli pikkuvanhalta tuntuva tapa kertoa jostain asiasta ikäänkuin vartavasten luettelona, jolloin voi korostetusti käyttää nousevaa intonaatiota (kuten englannin kielessä),kun oli mahdollista keksiä vielä jotain jatkoa. Samalla kuului ojennella pieniä sormia pystyyn sojottamaan. Ilme keskittyneesti sisäänpäin. Selvästi asian tärkeyttä osoittavaksi tarkoitettua elehtimistä. Ilmeisesti  pikku asiantuntija näin yritti tehdä vaikutusta minuun, kuulijaansa.
Hän oli myös oppinut (varmaankin joltain ihailtavalta vaikuttajayksilöltä uudessa varttuneempien lasten päiväkotiryhmässä) hivenen liian intensiivisen ja siksi jo hiukan kiusallisen tavan katsoa tapittaa kuulijaa suoraan silmiin ja kertoa jotain tavallista juttua, sitten ihan ykskaks yllättäen rähähtää liioittelevaan, säksättävään tekonauruun.Tarkoitus oli kai varmistaa, että minäkin ymmärrän kuinka hirveän hauskan jutun hän oli juuri minulle kertonut.Voi voi, minun pasmat ihan sekaisin, koska en ollenkaan ollut oivaltanut jutun säkenöivää loppua. Mutta nauraa piti, niin että hymykuopat vinkuivat. 
Onkohan meidän tyttö oppimassa poliitikkoainesta? Vinkeä ilme naamalle ja sitten kuin muina miehinä sanoo: mää huijasin. Opittavahan sekin asia  kai on matkalla aikuiseksi!

Keskustelin erään ystäväni kanssa, jolla on ihan samanikäinen lapsenlapsi, Helsingissä asuva pian kolmivuotias poika.Ystäväni kertoi ihailevansa tyttärensä fiksua tapaa opettaa pojalle kaunista yleiskieltä. ei suinkaan Hesan slangia eikä Turun murretta.(Se oli hänen oman lapsuutensa puhekieli). Palautui mieleeni, että sisareni aikoinaan hiukan kummeksui poikani yleiskielistä puhetapaa , piti sitä jotenkin "tekohienostelevana". Hän kysyi halusinko tosiaan opettaa pojan puhumaan sillä tavalla. En ollut ajatellut koko asiaa erityisemmin, mutta huomasin sitten siinä olevan jotain perää. En tosiaankaan ollut osannut/ halunnut puhua hänelle oman lapsuuteni kotikieltä, Someron murretta. En liioin periturkulaistarytmiä ja puhetapaa. Oma puhetapani oli kai vuosikymmenten mittaan jo muuttunut lähes yleiskieliseksi. Olin elänyt vuosikaudet omasta murteestani täysin erilaisilla murrealueella: Etelä-Karjalassa, Jyväskylässä, Vaasassa. Vuosikymmenet Turussakaan eivät olleet saaneet minusta kunnon "turkua" osaavaa. Ihmiset, joiden kanssa päivittäin seurustelin olivat lähes kaikki muita kuin lounaismurteitten puhujia. En myöskään nähnyt hyväksi, että koulussa olisin käyttänyt paitsi "bad English" myös "odd  turku Finnish". 
Luulen kuitenkin, että suurin ja kestävin vaikutus poikani yleiskielen omaksumisessa oli kaikilla niillä kirjoilla, joita ilta illan perään luimme ja joita hän itse lukemaan opittuaan ahmi. Lapsen kieleen ja mieleen jää syvä muistijälki ja vaikutus illan lukuhetkien kielestä ja tunnelmasta.

Olen aika vieraantunut omasta lapsuuteni kielestä, alkuperäisestä äidinkielestäni Someron murteesta. En osaa sitä enää luontevasti käyttää. Mutta kyllä se minussa vieläkin kuuluu jossain muistin syvälokeroissa. Ilahdun aina kun kuulen sitä. Tosin eivät nuoret nykysomerolaisetkaan enää puhu samalla lailla. Kieli elää ja muuttuu, saa vaikutteita ympäröivästä maailmasta, ihmisten muuttoliikkeestä, vieraista kielistä , uusista käsitteistä, Somesta, koko maailmaa mullistavista muutoksista. Suomen kieli muuttuu, riippumatta siitä onko muutos mielestämme hyvään tai pahaan suuntaan. Enää harva on sellainen murteen"säilyttäjä" kuin Heli Laaksonen. Kuitenkin jotain pientä tunnusmerkkiä saattaa kulkea mukana sellaisenkin ihmisen puheessa joka on viettänyt enimmät vuotensa kansainvälistä, monikielistä tai ainakin suomen yleiskieltä periaatteessa vaativaan tapaan. Kuulen erään hyvän ystäväni puheessa usein "kuule" tai "kuulkaa" toistuvan vauhdikkaasti, kun hän puhuessaan innostuu. Se kertoo minulle heti, että Vaasan tyttöjähän tässä ollaan. Pohjalainen haluaa vakuuttaa kuulijansa. Toinen hyvä ystäväni, jo vuosikymmenet sitten kotiseutunsa jättänyt puhuu mielestään täysin tavallista yleiskieltä, mutta jo minuutissa kuulijalle käy hupaisasti ilmi savolainen puheen poljento. Kukapa ei siitä tykkäisi. 

Joskus minusta on tosi mukavaa ikäänkuin kuunnella hiljaisessa mielessäni äitini puhetta. Se voi olla neuvo tai opetus tai toruminen. Joskus kuvittelen kuulevani kuin hän kuin puhuisi jonkun tuttunsa kanssa. Tämä hiljainen mielikuvajutustelu palauttaa minut takaisin lapsuuteen, kotikyläni puhetapaan ja ihmisiin. Siinäpä onkin semmoista kieltä, jota ei moni nykyiseen elämänpiirini kuuluva ihminen helposti ymmärrä.

" Se on yks jamppastaara".(tarkoittaa paheksuntaa hitaudesta)
"Muista tulla sit myätyriis kottii". ( tule viivyttelemättä)
"Älä jää sinne jaarnaamaan". ( juttelemaan)
"Rupeskos se suukin ny kyäräämää "? (kulkemaan perässä tai ehkä "yrittämään iskeä")
" Siin on sit pualeton muija, Mahrottoman  kova lauteeraamaan".(hullutteleva, hauska nainen joka puhuu paljon)
"Mut se äijä on kyl yks hunsvotti, simmonen rikspietari, Ei se ossa olla ihmisiks . Ei se ol ikän laitataval missää."( vaikea ,ikävä pahatapainen) 
"Juu, semmottest tars ottaa hatkat,ihan ankeleekist tarttis erota. Ei ne heitin asjat siit reeraannu. Lapsekkin siin kahinas oppii vaan melttoomaan. Pitäs ottaa kakaras ja tavaras ja yhres rönkmäntis lähtee sen siljän tiän," ( oi oi sentään)

"Ttullee täsä ny liika holotna ja o muutenki vähä nääjäyny olo. Tairan tulla kipjäks.Kyl tätä pisputeeraust täs piisais, jäätiin ihan aittumaa.Mut ny mää mene, morjes.

Mahroiks mää ny olla vähä liika tokiruamane ? En kai.