En ole varsinaisesti mikään antikvariaattien koluaja, enkä koskaan ole varta vasten etsiskellyt kiinnostavia kirjoja. Kaikki hyvät löydöt ovat tulleet vastaani sattumalta. En pysty tarkkaan muistamaan aikaa enkä edes kirpputoria, mistä kauan sitten silmiin osui iso, painava ja hyvin romanttisesti koristeltujen punaisten kansien sisään koottu kirja nimeltään HEMMET, Läsning för Ung och Gammal. Se sisältää noin 1400 sivua hyvin tiukkaan ja pikkuruisin kirjasimin ladottua tekstia, jonkinverran piirroskuvitusta ja välillä myös valokuvia. Kirja on vuodelta 1910, mikä on Eino-isäni syntymävuosi. Tämä seikka oli varmaan omiaan lisäämään opuksen haluttavuutta silmissäni. Hintaa en muista, mutta se lienee ollut vaatimaton, ainakin siihen kiintymykseen nähden, jonka se minussa on herättänyt. Komea kirja, tai oikeastaan se on kirjaksi koottu vuosikerta Ruotsissa ilmestyneestä aikakauslehdestä. (Svensk illustrerad Familjetidskrift ja oli silloin jo 23. vuosikerta, tjugotredje årgången). Lehti on ilmestynyt sunnuntaisin, 60 numeroa vuodessa ja sen on voinut ostaa 10 ören kappalehintaan ja koko vuoden tilauksen on saanut 5 kruunun hintaan, luen alkuteksteistä.
Kirjan löytyminen aikoinaan oli silkkaa sattumaa. Satuin huomaamaan, ihastuin, ostin, selailin ja lueskelin sitä jonkun aikaa. Samoin sitä lehteili silloin vielä hyvinkin keskenkasvuinen poikani, vaikkei vielä osannutkaan ruotsia. Hänellä oli tapana rakastua vanhojen kirjojen ulkoasuun ja vielä enemmän kai niiden aromiin, erikoiseen tuoksuun. Niinpä hän onkin kirjoittanut ensimmäiselle hienostuneelle kansilehdelle yläreunaan oman nimensä. Sitten kirja on minulta ihan unohtunut vuosikymmeniksi elämän muitten aktiviteettien vyöryssä ja aikaa vaatiessa. Nyt sen oli kai sopiva aika tulla hyllystäni uudestaan löydetyksi. Ihan sattumalta osui silmiini, samalla lailla kuin kauan sitten ensimmäisen kerran. Ylipäätään minusta tuntuu, että kaikki, mikä elämässäni on ollut mukavaa ja merkittävää, pientä tai jopa hyvinkin suurimerkityksistä, on aina tullut vastaani odottamatta, sattumalta, kuin jonkun näkymättömän käden järjestämänä. "Löytö" on lähes aina aluksi vaikuttanut jokseenkin mitättömältä yllätykseltä, johon vain on äkkiä tullut kipinä tarttua isompia seuraamuksia tai löydön tarpeellisuutta sen kummemmin puntaroimatta. En ole ihmisenä kovinkaan perusteelliseen ja syvään harkintaan tai sitkeästi ja systemaattisesti johonkin päämäärään pyrkivää tyyppiä. En ole järkeilevä, fiksusti harkitseva tai viisas. Mutta ihmeekseni useimmat näistä "sattumistalöydöistäni", olivatpa jotain aineellista krääsää , tai ihan aineetonta yllätystä, kuten uusia tilaisuuksia tai ihmisiä elämässä odottamattomasti vastaan tulleita, ovat ajan kuluessa paljastuneet kaikkein kestävimmiksi ja merkityksellisimmiksi. Olenko jotenkin poikkeus, vai mahtaako muittenkin ihmisten elämä olla samalla lailla täynnänsä sattumia, onnenkantamoisia, kuin lahjaksi saatuja voittoarpoja?
Toinen viimepäivien viihteeni on kirja nimeltään Ulkosaaristossa, vuodelta 1974, teksti toimittaja Benedict Zilliacuksen ja taitava piirroskuvitus Henrik Tikkasen. Molemmat olivat, nyt jo edesmenneitä suomenruotsalaisia toimittajia, kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia vuosikymmenten ajan. Tämän aarteeni bongasin omasta rappukäytävästäni eräällä harmittavalla roskisreissulla harmaana alkukevään iltapäivänä. Semmoisena tylsänä päivänä, kun ei millään olisi haluttanut lähteä viemään roskia. Selasin sitä aluksi vain ylimalkaan, mutta nyt olen antanut itselleni luvan upota sen nostalgiaan, sen raikkaan merelliseen ihanuuteen. Viimeksi lukemani luvut on nimetty Yksilöllistä ja yhteistä ja Kahdeksan hylkeen vero. Ne kuvaavat poikkeuksellisen rankkaa elämää ja historiaa monista Saaristomeren upeista saarista kenties kaikkein omalaatuisimmalla ja kiinnostavimmalla saarella Jurmossa. Monille näissä maisemissa paljon liikkuneille Jurmo on on erityinen helmi. Siitäkin huolimatta, että koko saaristomeri lukuisine saarineen on rakas ja kiinnostava. Kauniita ovat niin Aspö, Björkö, Nötö kuin vanha majakkasaari Utökin. Mutta Jurmo on jotenkin vaikuttavin. Zilliacus kuvailee hyvin kauniisti Jurmon poikkeuksellista luontoa, mutta lisää kiinnostavuutta myös kertomalla laveasti muistitietona ja vanhoina asiakirjoina säilynyttä saarelaisten historiaa, elämäntapaa ja ihmiskohtaloita monelta vuosisadalta, kaukaa menneisyydestä ihan kirjan ilmestymisen hetkeen. Ja taas kerran kiitän vilpittömästi onnellista sattumaa. Että minulla oli onni löytää juuri tämä kirja, josta en ennestään mitään tiennyt!
Että minulla oli onni löytää Jurmo lähes samaan aikaan kuin kirja on tehty. tuo kiehtova saari, josta en mitään tiennyt, mutta joka on vaikuttanut minuun kenties enemmän kuin mikään paikka kotiseutuni lisäksi, siinä minulla on ihmettä kylliksi. Miten semmoinen sattuma voikin tulla , löytyä ja tulla osakseni ennalta arvaamatta kuin paras yllätyslahja?( Kiitos Rauni)
Päädyin Jurmoon heinäkuussa 1974, kun eräs suhteellisen uusi eikä edes kovin läheiseltä tuntuva naisystävä, biologian opettaja, keksi pyytää minua retkikumppanikseen. Ilmeisesti olin hänelle vain paremman puutteessa sopivasti mieleen juolahtanut mahdollisuus saada joku kumppaniksi, ettei tarvinnut yksin lähteä. Hän tiesi, että omistin pienen teltan ja retkikeittimen. Niitä tarvittiin. Onneksi minullakaan ei sattunut olemaan mitään parempaa tekemistä juuri niinä päivinä. Jurmon retkestä tuli ennen kokematon, minut täysin lumonnut elämys. Kauneutta, rauhaa. uusia luontoelämyksiä , tilaisuus viettää aikaa ihan uskomattoman korkean taivaan, värikkäitten, sileitten kallioitten, loputtomina jatkuvien kivikoitten, auringon, meren ja yöllä riehuneen ukkosen keskellä. Jurmosta tuli minulle Suuri Elämys , Grand Tour, eräänlainen henkinen retriitti tai toiviomatka, kuin joillekin ihmisille Israel, Pyhä Maa. Olen viettänyt siellä useitten hyvien ystävieni seurassa monia toisia, aina yhtälailla unohtumatomia pyhiinvaellusmatkoja. Siinä ympäristössä koen sellaista suuren, käsittämättämän puhtauden ja pyhän kokemusta mihin minun sielullinen rakenteeni ikinä kykenee yltämään.
Nyt olen liian vanha retkeilemään ulos Saaristomeren laidalle, yöpymään teltassa tai vaeltamaan tuntikausia ja kilometrin toisensa jälkeen Jurmon kivikoissa tai ihmettelemään mitä mahtoivat merkitä ikiaikaiset "munkringar" viettävällä puuttomalla kanervanummella. Mutta tämä outo juttu, että rappukäytävän kirja, (saa ottaa) taas ikäänkuin mahdollistaa minulle tilaisuuden käydä Jurmossa tänään ja ensi viikolla ja ensi heinäkuussa .......Saan syödä sormin Per Mattsonin savukampelaa auringossa sileällä ambientekuvioidulla kalliolla istuen, vaikka Per, Jurmon kuuluisa Kruunaamaton kuningas, on jo kauan sitten kuollut. Jonakin tulevana yksinäisenä lauantai-iltana voin kirjaani selattuani taas hiljentyä ja sieluni silmin liittyä tummapukuisten lähisaarista tulleitten vanhojen ihmisten vähäiseen joukkoon ja hitaasti astella pienen kirkonkellon ohi kulkevaa sileäksi tallattua polkua sisälle valoisaan Jurmon kirkkoon. Pappi kulkee joukon edessä. Hänet on noudettu jostain peninkulmien takaa mantereelta tai suuremmilta saarilta. Joku soittotaitoinen polkee pihisevää harmoonia.Yritän laulaa hiljaa hapuillen ruotsinkielisestä virsikirjasta suvivirren sanoja. En kuuntele saarnaa, en edes ajattele mitään. Mutta annan saarnastuolin, seinähirsien ja kapeitten penkkien tunkeutua ihoni sisään. Kuulen ja ymmärrän lokkien ja muiden vesilintujen äänet, tajuan jokaisesta ikkunasta sisään säihkyvän sinisen meren ja alttarille poimitun vaatimattoman luonnonkukkakimpun sanoman erinomaisen selvästi : ole onnellinen, elä tässä hetkessä.
Olen onnellinen ja elän ja hengitän tässä hetkessä Jurmon ilta-auringon lämmittämässä ja kultaamassa kesäkirkossa, mutta samaan aikaan myös omassa kotisohvassani. Eikä juuri nyt ole muuta kuin tämä hyvä hetki.
Kiitos sattuman, joka sai minut viemään roskapussit juuri oikeaan aikaan. Pelkkää hyvää sattumaa kaikki.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti