Tänään ja eilen

 Viisaasti eläminen, päiviensä oikein käyttäminen, ei ole kovin helppoa päätellen siitä, että kautta aikain on tarvittu ja saatu  valtavat määrät neuvoa ja opastusta tähän hommaan. Ajattelen, että tästä tarpeesta lienevät seurausta kaikki maailman uskonnot ja muut eettiset ja moraaliset oppijärjestelmät ihmiskunnan historiassa. Neuvoa oikeaan elämäntapaan ja hyviin tavoitteisiin on aina tarvittu ja ilmeisesti myös saatu.Toki on selvää, että kaikki eivät koskaan onnistu löytämään toivomiaan vastauksia ja neuvoja vaikeissa elämän esiin tuomissa tilanteissa. Kaikkina aikoina miljoonat ovat kokeneet jäävänsä ilman vastausta ja neuvoja, miten kokea elämänsä milekkääksi ja hyväksi. Eri aikakaudet  ja maapallon eri alueet ovat tarjonneet erilaisia neuvojia. 

Olen luultavasti aika tyypillinen tämän päivän suomalainen. Kuulun ns. suuriin ikäluokkiin, siis sota-ajan tyttö ja nyt jo 15 vuotta ollut yhtenä massasta, josta käytetään nimeä eläkeläiset. Minun kaikista elonpäivistäni suurin osa on takanapäin. Montako on vielä edessä, ei tietoa. Tähän astisen elämäni mittaan olen jossain määrin joutunut tai itse halunnut tutustua moniin "opassysteemeihin" ja neuvojiin, miten tätä ainutkertaista elämää olisi parasta elää: mihin uskoa, mitä tavoitella, mitä välttää, mihin pyrkiä. Neuvoja olen saanut sekä niitä edes haluamatta kuin myös itse neuvoja vartavasten etsien.Ymmärrän kyllä, että en ole koskaan ollut sitkeä etsijä, enkä varsinkaan altis kelpuuttamaan  ja vastaanottamaan neuvoja. Päinvastoin. Useimmiten olen ollut kuin pikkulapsi joka saadessaan neuvoa, sanoo :  MÄÄ OSAAN KYLLÄ ITSE!


Neuvo, joka toistuu tämän ikäisille tarjotuissa oppaissa on:  muista elää vahvasti tässä hetkessä. Elä sataprosenttisesti tätä hetkeä, älä haikaile menneitä. Menneet ovat menneitä, olivatpa sitten hyviä tai pahoja. Huomisesta ei myöskään kannata liikaa  mesoa, koska ei ole mitään takeita, että saisin sitä edes kohdata. Totta tietysti sekin. Mutta, tunnen taas halua pullikoida tätäkin neuvoa vastaan. Tykkään näet halukkaasti muistella omia ja muittenkin ihmisten menneitä vaiheita. Ikään kuin oikein menneisyyteen katseeni tarkentaen. Etten suinkaan ole ainoa, sen huomaan monien ihmisten halusta paitsi puhua menneista, myös halusta kirjoittaa ja lukea noista ohitetuista vuosista ja vuosikymmenistä. Nyt en tarkoita varsinaista historiaa, en mitään Napoleonin sotia, Mooseksen ja Aaronin johtamaa pakoa Egyptistä , en  Kiinan kolmannen dynastian taidetta tai teollisuuden vallankumousta Englannissa. Minä tarkoitan lähihistoriaa, aikaa, josta itselläni on kokemuksia ja elämyksiä muistissani uudelleen katseltavaksi ja puntaroitavaksi. Minä nimenomaan haluan ikäänkuin katsoa peruutuspeiliin  ja hautoa kaikenmoisia vähäpätöisiäkin vanhoja juttuja vaikka koko elokuisen päivän. Se on minusta parempaa viihdettä  kuin huono viihdesoppa tai tosi-tv jota telkusta tarjoillaan.Voin siitä vähän vielä oppiakin.

Onneksi joskus saan yllättävää tukea tälle harrastukselleni. Esimerkiksi näin: pieni mitätön Hesarin palstaTänään sivulla HS 50 vuotta sitten maanantaina 26.8.1968.Jutussa palataan aikaan, jonka olen elänyt, jonka muistan. 
Vuosi 1968 oli merkittävä ja syvät jäljet jättänyt vuosi koko maailmalle, erityisesti Euroopalle. Neuvostotankit yhdessä muiden Varsovanliiton sotilaiden kanssa miehittivät Tshekkoslovakian koko muun maailman kauhistuneena pelätessä tulevia tapahtumia. Olin silloin 25 vuotias opettaja. Kun ikäänkuin katson nyt itseäni noina elokuun kriittisinä viikkoina, joudun nolostuneena toteamaan olleeni tyhmä ja lähes välinpitämätön maailmasta ympärilläni. Ainakin jos otetaan huomioon, että olisi pitänyt olla valveutunut, koska olin lasten opettaja ja kasvattaja. 
(Miksi mahdoinkin olla niin välinpitämätön  suurista ja tärkeistä asioista??Sitä kannattaa vielä tänäänkin ihmetellä)

Kaiketi se selittyy sillä, että oma sisäinen maailmani oli mitä melkoisimmassa myllerryksessä. Ajatusmaailmani ja tunteeni olivat joutuneet koetteille uuden asian edessä. Niin luulen.
Olin jokseenkin vähän innostuneesti lähtenyt elämäni ensimmäiselle aurinkolomalle Israeliin parhaan ystäväni seurassa ja hänen innostamanaan. Sinne lähdettiin oikeastaan vain ajatuksella,  että pääsemme Välimeren rantaan. Kreikan ja Italian matkat olivat loppuunmyydyt. En uskonut olevani kiinnostunut  Israelista lomakohteena enkä ainakaan mahdollisista matkan muista osallistujista, koska kuvittelin maan  kiinnostavan vain huippu-uskovaisia turisteja. 
Monista uskontotuntien tutuksi tekemistä , sinänsä kyllä kiinnostaviksi osottautuneista kohteista huolimatta en kohdannut elävää Jeesusta, mutta sensijaan kohtasin HÄNET, elämäni rakkauden, joka lumosi minut niin, että mikään muu ympärilläni ei enää oikein kuulunut eikä näkynyt sen kuplan sisäpuolelle, mihin tämä täydellinen hullaannus minut sulki. Se pani myös ystävyyden tyttöystäväni kanssa ankarasti koetteille. Matkalta palattiin dramaattisissa tunnelmissa ja ajatuksissa.

Tästä tapahtumasta ei kerrottu päivän Hesarin uutispätkässä! Eipä tietenkään, vaan juttu kertoi tunnelmien kiristymisestä Tshekkoslovakiassa juuri noina lomani päivinä. Oikeastaan koko Euroopassa seurasi  piinaava odotus ja sodan pelko. Uutisjutussa kerrotaan neuvottelujen pitkittymisestä. Juttua kuvittava mustavalkokuva on shokeeraava:väsynyt neuvostosotilas haukottelee kilpaa panssarivaunun tykinputken kanssa ja nuori tsekki istuu vaunun kannella. Odotusta, odotusta. Tilanne  kaikinpuolin auki,  Eurooppa pidättelee henkeään: mihin tämä johtaa. Ollaanko uuden sodan partaalla ?
Nyt, 50 vuotta myöhemmin, tuo tilanne on kaukana historiassa, ohitettu, ratkennut mutta pelottavan  samanlainen kysymys väreilee taas Euroopan  yllä: mihin tämä kaikki johtaa. Euroopan ongelmat ja kärjistyneet erimielisyydet ovat taas tätä päivää. 

Toinen Hesarin menneen ajan pikkulööppi on pelkästään huvittava: "Imatralle lisää puhelinkoppeja. Yleisöpuhelimet lisääntyvät Imatralla, sillä syksyn aikana posti-ja lennätinlaitos asentaa eri puolille Imatran kauppalaa seitsemän uutta puhelinkoppia. Parannus on tuntuva, sillä aikaisemmin oli laajassa kauppalassa vain viisi(5!!!!!) puhelinkoppia. Kaikki puhelinautomaatit toimivat 20 pennin rahalla". Mikä jättiloikka noista ajoista tähän päivään.

Muistanko omakohtaisesti kokeneena tuon "tuntuvan parannuksen" silloisessa kotikauppalassani? En todellakaan. Tuskin muistan puhelinkoppeja koskaan olleenkaan!En muista yhtään merkittävää puhelinkoppiepisodia noilta Imatran vuosiltani. Minulla oli sentään jo lankapuhelin. Nyt kun luin jutun, minulla aukeni kokonainen kuvakirja päässäni hauskoja, sekä myös dramaattisia puhelinkoppimuistoja päässäni muualta vuosilta ennen kännykkämaailmaan siirtymistäni. Entä sitten ne vuodet, jolloin  lankapuhelimia todellakaan vielä ollut vanhempieni kotona, eikä  ensimmäisessä koulussani Parikkalan Rautalahdessa. MITEN siinä maailmassa oikein elettiin? Kirjoitettiin paljon kirjeitä, äidille ja isälle, siskolle. Jokunen rakkauskirjekin taisi kulkea.

Poissa ovat nyt Neuvostoliitto, Svoboda, Tito ja Ceausescu. Kekkosen muistokin on jo kovin haalistunut . Meillä on nyt Niinistö ja Lennu-koira. Ei ole penniä, ei puhelinkioskeja. Silloinen järjen sumentanut lumoojamiehenikini on puhelujen ulottumattomissa, kai muitten "suurmiesten" seurassa siellä minne kaikki lopulta päätyvät. Uudet miehet pyrkivät valtaan niin Euroopan politiikassa . mutta taatusti samaan tapaan tunketuvat myös  hullaantuvien nykytyttöjen ajatusten herroksi. Ongelmat jatkuvat, vaikkakin hiukan eri muodoin  ja uusin ratkaisijoin. 

En siis nytkään viettänyt päivääni niinkuin elämäntaitoneuvojat kehottavat vanhuksia tekemään:elä täyttä elämään, elä tätä päivää. älä piehtaroi vanhassa. Älä murehdi tulevia. Elä.

Jotkut tykkäävät katsoa ikivanhoja elokuvia. Minä tykkään kai liika paljon omista vanhoista "elävistä kuvista" muistissani. Vanhat, aikanaan jättisuuret tunnemyrskyt eivät  enää vaikuta niin ylivoimaisilta ja kaikennieleviltä puuskilta. Kaikesta on sentään jotenkuten selvitty. Huomista päin.