Suuren suuria lukijamääriä en ajatellut tavoittavani enkä kummemmempaa julkisuutta kaivannut.Tulojen hankkimista ja mainostajia en osannut edes ajatella blogeilla mahdolliseksi. Muutamat ( harvahkot, mutta sitäkin uskollisemmat) ovat kai lähes kaikki juttuni lukaisseet läpi. Mitä ovat itsekseen ajatelleet lukemastaan tai minusta sanojen takana, siitä minulla ei ole hajua, sillä kovin paljoa suoranaista palautetta ei ole näkynyt tai kuulunut. Jotkut tuttuni ovat ikäänkuin anteeksipyydellen selittäneet, etteivät juuri nyt ole ehtineet vilkaista "harakanpesään", mutta "lupailevat " lukevansa sitten monta juttua kerralla , kun"sopiva aika" tulee eteen. Hmm...Kamalaa, jos pitäisi lukea ihan kuin säälistä mokoman höperön tuttavan "hengentuotteita" ilman todellista omaa kiinnostusta. Muutama suorapuheinen läheinen on myös tokaissut, ettei heillä valitettavasti juuri koskaan ole tarpeeksi aikaa sepustusteni läpi kahlaamiseen. Ymmärrän, sillä aika pian juttuni rupesivat turpoamaan. Paisuivat tolkuttoman pitkiksi. Tottahan sen itsekin huomasin.
(Mihinkäs koira karvoistaan pääsee? Paljolla puhumisellakin saan ihmiset kyllästymään itseeni. Kovin tuttu tunne.)
Aloituskipinän tähän puuhaan sohaisi vauhdikas ja energinen serkku-Paula yhtenä talvipäivänä kevyesti heittämällä ilmaan: ruvetaan mekin bloggaamaan! Oli näet ollut puheena Ruotsissa siihen aikaan ihan legendaksi noussut, lähes satavuotias Dagny, terävä-älyinen, hauska ja hyvämuistinen mummeli. Hänen lyhyistä, mutta eloisasti huomioita heittelevistä blogiteksteistään olivat kiinnostuneet kymmenettuhannet seuraajat ympäri koko Pohjolan. Pieniä hupaisia muistoja, havaintoja ja mielipiteitä maailman menosta ennen ja nyt, sekä upeita kukkakuvia.Mahtava Dagny.
Mikä siinä- voisi kai meidänkin datataidoilla ja masiinoilla semmoistakin harrastaa. Osaisikohan sitä noin vain höpistä ja muillekin ajatuksiaan tarjoilla? Ei kai se juuri kummempaa olisi kuin jutustelu ystävien kesken?
En minä todellakaan haaveillut rupeavani Suomen julkkis-Dagnyksi, ihmemummuksi, kun naputtelin ensimmäistä juttuani. Muistan ensin toki kysyneeni pojaltani ,voisinko ja ennenkaikkea osaisinkohan minäkin hänen mielestään kirjoittaa blogitekstin?Miten se tapahtuisi?Olisiko se hänen mielestään ihan tyhmää?Koska Mikko ei ollut torjuva, ei leimannut ajatustani pöhköksi tai "vaaralliseksi", ryhdyin sen enempää jahkaamatta hommaan. Muutaman Mikon antaman käytännön ohjeen jälkeen ryhdyin toimeen ilman turhaa kainostelua ja kursailua. Eikä siinä mennyt kuin pikkuinen touhuntäyteinen ja sensuroimaton hetki ja jo oli juttu valmis. Pikainen napin painallus punaisesta ruudusta PÄIVITÄ ja siinä se oli, eka juttuni mustana valkoisella: Naistenketju.
Ensimmäinen oma blogiteksti. Sitä ennen olin jo keksinyt blogilleni mielestäni hauskan ja minua kuvaavan nimen ja taustakuvan, itse taiteilemani kuvan Alter Egostani Harakasta. Sitten keksin laittaa myös tuotokseni liitteeksi kuvan, yhden satojen piirroskuvieni kokoelmista.
Wow. Tuntui kyllä aika uskaliaalta ja omituiselta, mutta tehty mikä tehty. Olin näin uskaltanut lähettää ensimmäisen rääkäisyn omasta Harakanpesästäni jonnekin kauas bittiavaruuteen.Löytääkö joku sen todellakin, lukeeko sen joku jossain? Sitten katsoin parhaaksi tunnustaa tekoseni ja kertoa osoitteen muutamalle tutulleni. Ehkä heitä kiinnostaisi nähdä mitä "se" nyt oikein on alkanut höperehtiä!!Suoraan sanoen monet näyttivät ihmettelevän moista esiintuloa näinkin ikäihmiseltä.
Aloin kysellä, milloin Paulan ensimmäinen juttu mahtaa tulla luettavaksi. Syvä hiljaisuus. Ei juuta ei jaata. Muutaman päivän päästä minä joka tapauksessa innostuin taas naputtelemaan jo seuraavaa mieleen tullutta ajankohtaista aihettani:Kampaajalla. Siihenkin taas kuva mukaan vanhoista piirroksistani. Jo kaksi tuotosta julki lähes yhdellä innostuksen purskautuksella!
Paulalta vaan ei irronnut muuta kuin tavallista sähköpostia. Hyvä niinkin. En usko hänen ikinä lukeneen ainuttakaan minun pulinoistani, vaikka kuinka yritin puristaa ilmoille jotain kommenttia, kiitosta tai torjuntaa. Kiemurteli vain ilman selvää kommenttia kun kysyin mielipidettä! Ehkä ei osannut koneeltaan edes blogiani etsiä, vaikka kuinka olin antanut osoitteen. Eikä Paula ikinä tosissaan edes ajatellut kirjoittamista, sehän oli kyllä minulle alusta asti jokseenkin selvä. Paulalla oli aina lennokas tyyli puhuessaan harrastaa tuon tapaista "small talkia".
Mutta värikkäänä ja inspiroivana persoonana Paula toki tuotti usein materiaalia minun jutuilleni. Viimeiset Paulaa koskevat maininnat ovat tulleet kirjoitelmiini siitä syvästä kaipauksesta, minkä hänen äkillinen kuolemansa viime syksynä toi päiviini. Hämmästyin huomatessani kuinka paljon Paula oikeastaan oli ollut mukana kaikessa arjessani, vaikka asui toisessa maassa. Yhteydenpidostamme oli kehkeytynyt tiivistä ja inspiroivaa. Nuorina aikuisina olimme olleet vuosikymmenet vieraita, harvoin ja pinnallisesti toistemme kanssa tekemisissä sukulaisuudestamme huolimatta. Viimeiset vuosikymmenet olivatkin sitten lämpimän läheisyyden aikaa.
Kävin tässä yhtenä iltapäivänä läpi vanhojen juttujeni aiheita. Joistakin otsikoista en nyt pystynyt hahmottamaan mistä itse jutussa mahtaisi olla kysymys. Piti lukaista läpi ja hämmästellä: ai tämmöistäkö olen kirjoitellut ja miettinyt. Monet otsikot tuntuivat nyt selatessani tylsiltä, jotkut suorastaan supertyhmiltä. kulahtaneilta, banaaleilta, ikivanhoilta kliseiltä. lapsellisen mitäänsanomattomilta. Hävettäviltä! Esimerkiksi tämmöiset "helmet": Oi aikoja, oi tapoja; Oma maa mansikka; Aika aikaa kutakin; Sankareita-onko heitä; Ajatuksia Adventin aikaan; jne, jne........
Voi voi, kiusallista.
Mutta oli siellä muutama onnistunutkin, vaikka itse tässä kehun. Joissakin jutuissa mukana oleva kuva myös yllätti minut iloisesti näin ajan jälkeen nähtynä. Joko juttuun hyvin sopiva kuva tai puhtaasti kaunis kuva. Ja minunko tekemä? Ajatella, olen joskus onnistunut noin hyvin! En onneksi tuntenut koko ajan häpeää juttuja esiin pyörittäessäni. Huomasin kirjoittamisessani käyttäneeni jonkunlaista "tajunnanvirta-tekniikkaa". Toisin sanoen ajatus yksi saattoi oudosti johdattaa eri suuntaan ajatukseen kaksi , joka taas johdatti kolmanteen: jotain ihan muuta outoa ja ennakoimatonta asiaa kuin lähtökohta. Rönsy rönsyn perään. Jutun alusta ei voinut arvata mihin muutamien uusien mutkien kautta lopussa päädyttiin. Kuritonta ja ilman selvää loogisuutta ja (turhaa vai hyödyllistä??)) itsekritiikkiä. Enhän tässä ollut kirjoittamassa YO-esseetä, en uutta opetussuunnitelmaa tai muutakaan vaativaa tekelettä, joitten kanssa joskus olin sentään kirjoittamista joutunut harjoittamaan. Annoinpahan vaan ajatusten ja sanojen vallattomasti ja vuolaasti virrata. Kunhan edes suurinpiirtein kirjaimet ja välimerkit osuivat kohdalleen. Omaksi iloksi tehtyä viihdettä .
En osaa keksiä syytä, miksi joitakin juttuja on luettu paljon useammin kuin muita. Olivatko oikeasti kiinnostavampia tai paremmin kirjoitettuja? Vai onko vain avattu yhteys, muttei silti luettu? Tämmöisiä suosikkeja ovat olleet esimerkiksi semmoiset otsikot kuin Hursti, pellava, palttina. rohdin; Saituri, kitupiikki, itara penninvenyttäjä; Ylijäämänainen; In Memoriam hieno kouluni.
Joistakin jutuista pidin aika lailla, mutta jostain syystä niitä ei ollut monikaan osunut lukemaan. Monissa paljastui toistuva kaava: mieltymykseni palata vanhoihin muistoihin. Tai lähes päinvastainen trendi: pelko ja huoli tulevaisuudesta. Vanheneminen, sairaus ja kuolema toistuvat jutuissani moneen kertaan. Mutta myös ilo ja innostus lapsenlapsista tai sukulaishäistä, lemmikkieläimistä ja luonnon kauneudesta. Ilahduin kun huomasin aika useita kirjojen tai lehtijuttujen innostamia purkauksia, joskus kerrassaan kiihkeitä ja kantaaottavia. Kiukkuakin löytyi. Taiteista ja niiden omakohtaisesta harrastamisesta oli välillä purskahtanut isoja tunteita ilmoille. Usein aihe oli löytynyt kirjoituspäivän nimikkoteemasta tai ajankohdasta ja sai värinsä ja tunnelmansa päivän minussa aiheuttamista mielikuvista ja omakohtaisista muistoista .
Moni pitäisi mahdottomana, tyhmänä jopa ylivoimaisen kiusallisena ryhtyä kirjoittamaan omia pikkuasioitaan, pelkojaan , sairauksiaan, ärtymyksen aiheitaan tai masennusajatuksiaan muille luettavaksi. Minä olen kääntänyt asian niin, että kirjoitettuani olen kieltäytynyt häpeämästä. Kirjoittamalla olen ikäänkuin vahvistunut ja saanut paremman näkökulman kulloiseenkin ajatusryteikköön tai solmuun. Olen siis ikäänkuin terapoinut itseäni. Olen vähät välittänyt pohtia , onko sitä luettu , oltu kanssani eri mieltä, kenties jopa paheksuttu typeryyttäni tai pahimmassa tapauksessa loukkaannuttu sanomisistani .
Pyydän siis anteeksi. Anteeksi, jos joku juttuni on suututtanut tai loukannut. En ole tahallani tarkoittanut loukata. En ole tahallani tarkoittanut olla besserwisser. Olen kirjoittanut oikeastaan vain itselleni, kuin omatekoista mielentuuletusta ja terapiaa. Mutta toki olen ilahtunut muutamista kannustavista ja kehuvistakin palautteista, joita olen näinä vuosina jutuistani saanut. Kiitos.
Nyt taitaa olla sopiva ajankohta lopettaa tämä blogitus. Luultavasti olisi hyvä alkaa tehdä jotain ihan muuta, aika keksiä jotain uutta puuhaa eläkeläisen pitkiin joutilaisiin päiviin. Oikeastaan olen jo hiukan tuumaillut........?????
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti