Suomessa vuosi muodostuu neljästä vuodenajasta.Niin ainakin oli ennen, niin koulussa opittiin. Oli kaikille selvää, että kesää olivat kesä-, heinä-, ja elokuu. Syksy alkoi syyskuussa ja sitä kesti loka- ja marraskuun verran. Talvea oli joulukuusta ainakin helmikuun loppuun. Maaliskuu oli vähän kevättä, vähän talvea sekaisin, siis kevättalvea. Etelä-Suomessakin talvi oli pisin vuodenaika. Mutta Lapissa se vasta olikin pitkä. vastaavasti Lapin kesä oli vain lyhyt humahdus valoa ja itikoita täynnä. Meillä täällä etelässa kevät oli selvästi muita lyhyempi vuodenaika. Näin minä ainakin mielsin vuodenkierron menevän.
Mutta nykyään kaikki on muuttunut sitten lapsuuteni. Myös tunne siitä mitä vuodenaikaa kulloinkin eletään. Viime vuosina kunnon talven puuttumista on saatu ihmetellä vielä tammikuussa ja helein ja kuumin kesä on saattanut olla toukokuusssa, kun taas kesä-, heinäkuussa ei ole ollut tietoakaan kesähelteistä, hyvä kun on ylitetty joulun lämpötila. Niin oli mm juhannusaattona 2014! Palelin kamalasti, sillä oli ihan yhtä kylmää kuin edellisenä jouluaattona, mutta kesätamineet eikä lämmitystä kodeissa. Mutta heinäkuussa kärvisteltiin sitten viikkokausien helteessä. Puheenaihetta säästä piisasi. Samoin tänä kesänä: sää. sää, sää, hurjat tuulet, rankat sateet, mutta milloin saadaan hellettä. Tässäkö se nyt oli tämä kesä?Minulle oikein sopiva kesä.
Nyt ollaan kallistumassa syksyyn. Millaiseen, on vielä mahdoton sanoa. Seuraako outoa kesää outo, jotenkin raju syksy, vai saadaanko nauttia pitkästä lämpimästä ja kauniista syksystä vaikka jouluun asti ?Keskustelu ja arvailu ilmaston lämpenemisen todellisuudesta tai väärästä informaatiosta ja pelottelusta loppui yhtäkkiä, kun kaikkien suomalaisten kokemus maamme poikkeuksellisen turvallisesta elosta ja liikkumisesta kaduillamme muutamassa minuutissa järkkyi. Kuinka voi olla mahdollista, että liiankin vanhanaikaisen uinuvaksi koettu Turun kauppatori hetkessä muuttui tuhoisan murhaiskun tapahtumapaikaksi. Että torimme kulmikkaat vanhat kivet värjäytyivät punaiseksi tavallisten torilla iikkuvain verestä! Lastenrattaita työntävä äiti, nuori iloinen uskonsisar jakamassa Jehovan todistajain esitteitä, iäkkäämpi naisihminen, joka epäonnekseen sattui hullun kiihkoilijan puukon eteen. Auttamaan ryntäävä ,vasta hiljattain suomalaiseksi hyväksytty mies tai muualta euroopasta täällä lomaileva turisti. Hetki aiemmin kaikki tavallisia torilla asioivia, sitten puukotuksen uhreja ilman mitään syytä. Ei sellaista kukaan pysty helposti käsittämään eikä hyväksymään. Siitä todistavat valtavat kynttilämäärät ja kukkaset paikalla, johon toinen kuolleista menehtyi. Me olemme kaikki järkyttyneitä, kuin enemmän tai vähemmän itsekin iskun saaneita. Meitä satuttaa teon järjettömyys, se käsittämätön viha, joka tässä ajassa leijuu kaikkialla, usein näkymättömänä, mutta odottamatta purskahtaa ulos raivokkaina puukoniskuina, autolla väkijoukkoon ajoina, pommeina, kaiken järjen ja tolkun ohittamina nettikirjoituksina, sähköposteina, puhelinsoittoina ja ohikulkevien tai vieraannäköisten naapurien tappouhkailuina. Se on kuin saastuttava myrkky, josta ei pääse eroon, vaikka haluaisi puhdistaa ilman hyväksi ja terveelliseksi elää ja hengittää. Se on täällä, myös täällä Turussa, ennen niin viihtyisässä kotikaupungissani, Suomessa , Euroopassa , koko maailmassa. Missään ei ole paratiisia, johon paeta ja tuntea olevansa turvassa. Ei ole seutua, jossa kaikki ihmiset ympärillä olisivat hyviä, ymmärtäisivät samoin hyvän ja pahan , etsisivät yhteisiä viisaita ratkaisuja, eläisivät toisiaan ja luontoa kunnioittaen ja vaalien. Eipä tosiaankaan ole semmoista maata, semmoista turvasatamaa. Kauan sitten luin paikasta nimeltä Shangri La, joka oli täydellisen onnen ja harmonian laakso. Se lymysi muistaakseni jossain Tiibetin korkeitten vuorten kätkössä.
Turha haikailla, ei ole Shangri-Laata. On tultava toimeen ja uskallettava elää tässä ristiriitojen täyttämässä maailmassa.
Tämmöisissä toivottomuuden ja näköalattomuuden tunteissa lähestyvä syksy pelottaa minua. Miten taas jaksan pimeyden lisääntymisen. Miten kestän kuulla aina vain hurjemmiksi yltyviä sade-ja myrskypäiviä ja viikkoja. Tuleeko seuraavasta, ehkä lyhyestä talvesta aika, jolloin en halua tai uskalla ollenkaan lähteä kodistani pääkalloliukkaille jäisille pihoille ja kaduille. Tuleeko minusta säitten, uhkaavien uutisten, ja omien pelkojeni vanki, joka ei enää osaa edes hymyillä. Se en ole enää minä. Tähän asti olen ollut elämästä nauttivaa ja ympäristöstäni iloitsevaa ihmistyyppiä.
Viime viikolla koin vielä toisenkin mieltäni järkyttäneen yllätyksen. Ruotsissa vuosikymmenet asunut serkkuni, energinen, ja aina hupsutteluun ja uusiin seikkailuihin ja tapahtumiin innostuva Paula oli löydetty kuolleena kotisohvaltaan. Hänen ruotsalaiset ystävänsä samoin kuin minä täällä, olimme koko viikon ihmetelleet, kun emme saaneet yhteyttä seuralliseen Paulaan. Aloin aavistella, että kaikki ei ollut kuten piti. Paula oli kuollut yksin kotonaan ilmeisesti jo alkuviikolla.
Nyt yritän päivä päivältä totutella ajatukseen, etten enää voi jaaritella iltaöisin hänen kanssaan puhelimessa kaikesta maan ja taivaan välillä tapahtuneesta, en hassutella, en kinastella. Olen yllättänyt itseni ajattelemasta:tästä pitää nyt heti kertoa Paulalle. Jopa niin, että pari kertaa olen "ajatellut soittavani hänelle" kertoakseni, että ymmärrätkö, kuinka "Paula"( siis hän itse!!) voi noin vain kuolla. Olenko ihan sekoamassa?
Paulako kuollut! Tämä Paula, joka ei halunnut ikinä myöntää olevansa 82 vuoden ikäinen. Joka aina ärsyyntyi, jos vain kuvittelikin kanssaihmisten ajattelevan häntä vanhana. Joka surutta "karisti" Face-bookissa 10 vuotta iästään, vaikka me kaikki hänelle läheisimmät tiesimme hänen oikean ikänsä. Ei koskaan vanha, eikä ikinä kuollut!
No aika lapsellista, voisi joku ajatella, mutta se oli osa hänen persoonallisuuttaan ja varmaan antoi hänelle voimaa elää täysillä. Ja niin hyvin hän siinä onnistui, että minun ja varmaan monen muunkin hänet tunteneen on nyt on kovin vaikea tajuta hänen odottamaton kuolemansa todeksi.Vaikka kuinka yritän hän on minulle vielä elossa. Jotenkin minusta tuntuu, kuin vain kerrottaisiin yllättävää juttua Paulan viimeisimmästä seikkailusta, yhdestä hänen monista reissuistaan ja yllätyksistään. Ilman Paulaa, mukavaa, eläväistä, naisellisen höppänää, usein toki hyvin rasittavaakin Paulaa, tunnen syksyn painavan päälle raskaammin. En ole ollenkaan valmis häntä vielä unohtamaan. Kun hän nyt puuttuu totutusta elämäntavastani ja päivieni kulusta ( vaikka asui Tukholmassa), minulta selvästi puuttuu jotain itsestänikin. Ymmärrän hänen arvonsa ja minua kaduttaa, etten kai koskaan sanonut hänelle mitään oikeasti arvostavaa ja kaunista.
Varmaan siksi liiankin hyvin nyt muistan hänen ihan hiljattain minulle sanomansa sanat. Puhuimme jostain valokuvista. Molemmat olemme koko ikämme olleet narsistisia ja turhamaisia tyttöjä. Nuoruuden kuvia on sen tähden ollut hauskempi katsoa, koska niissä vielä molemmat näytimme tarpeeksi näteiltä. Valitin jotain nykykuvaani, kuinka näytän siinä kamalan äkäiseltä, kuin rumalta vanhalta lohikäärmeeltä. "No sehän on kummallista, sinähän aina hymyilet"
Minäkö aina hymyilen?
"Sinähän hymyilet aina, etkö sinä sitä muka tiedä", jatkoi Paula. "En ole ikinä nähnyt sinua muuta kuin hymyilevänä, sehän on SUN TAPA OLLA".
Oho! Kiitos nyt kumminkin, olipa tuo sitten kehua vai piikkikö oli? Mitä oikein mahtoi tarkoittaa! Haluan joka tapauksessa nyt yrittää jatkaa tätä AINA hymyilemistä, vaikka näinä päivinä tuntuu kaikki kallistuvan alakulon puolelle.
Kaipaan Paulaa ja hymyilen, koska minulla OLI persoonallinen ja hauska serkkutyttö ja koska minulla ON ihana lapsenlapsi Irina ja tämä upouusi, toistaiseksi jännittävän vieras tulokas Elmo.
Ihmisiä menee pois ja uusia tulee tilalle. Elämän kiertokulku jatkuu, kaikilla on aikansa ja hetkensä. Syksyt ja keväät tulevat , eikä aika ikinä pysähdy, vaikka se joskus tuntuu muuttavan rytmiään.
Tänään,7. elokuuta on isäni Einon syntymäpäivä. Hänen 107. syntymäpäivänsä. Vain kovin harvat suomalaismiehet saavuttavat semmoisen iän, eikä naisistakaan kovin moni. Isäni Eino kuoli kauan sitten, jo 61 vuotiaana. Silloin, kun en itse ollut vielä 30 vuotta täyttänyt, en kummastellut hänen nuorta ikäänsä, vaikka toisaalta hänen kuolemansa kyllä tuli minulle yllätyksenä ja liian varhain. Olisin toki toivonut hänen elävän ja säilyvän isänäni vaikka kuinka paljon pidempään, vaikkapa lähes satavuotiaaksi. Muistan, kuinka hämmästyin, kun parhaan ystäväni äiti isäni kuolemasta kuullessaan sanoi: "voi sentään, olisihan hänen pitänyt vielä saada jatkaa, niin kovin nuori mies vielä!"Itse asiassa hän oli täsmälleen isäni ikäinen. En ollut koskaan ajatellut heidän ikäänsä asteikolla nuori-vanha. He olivat vain isiä ja äitejä, ei nuoria tai vanhoja. Ei heidän kuulunut kuolla - ei oikeastaan kuolla koskaan! Järki kuitenkin sanoi, että isän oli parempi kuolla, koska hänen sydämensä oli loppuun kulunut. Elämä invalidina yli 30 vuotta oli ollut raskasta ja sydäntäkin kuluttavaa. En halunnut hänen joutuvan yhtään enempää kärsimään.
Nyt olen 13 vuotta vanhempi kuin isäni oli kuollessaan. Olenko minä nyt mielestäni vanha ihminen, kyllin vanha vaikka kuolemaan? Kyllä olen, ehdottomasti olen ja hyväksyn sen ilomielin. Minusta on useimmiten oikein mukavaa olla vanha ihminen. Mukavinta on kylläkin se, että olen saanut tyydyttää uteliaisuuttani:ainakin näin pitkään saanut kokea koko skaalan- millaista on olla kaiken ikäinen ihminen,pieni lapsi, murkku, nuori nainen, äiti-ihminen, menopaussin ohittanut naisihminen, työhuolista vapaa yökukkuja ja juuri nyt lapsenlapsistaan hullaantunut mummu. Kaikki nämä vaihtuvat "ihmiset" on ollut ihana elää ja kokea vuorollaan. Kai minä jo muuten voisin olla valmis ajattelemaan omaakin kuolemaani, mutta juuri nyt nämä pienet suloiset uudisihmiset ovat herättäneet minussa halun elää satavuotiaaksi. Haluaisin nähdä heidän varttumistaan vielä kauan, kauan.
Ensimmäistä kertaa olen alkanut ajatella millaista mahtaisi olla, jos olisin itse saanut lapseni jo paljon nuorempana ja poikanikin taas vastaavasti omansa yhtä lailla nuorempana! Nyt olisi jo sopivaa odotella seuraavankin sukupolven syntymää. Sellainen tilanne on muutamilla ikätovereillani. Että olisinkin jo Isomummu!Vaikea kuvitella, mutta ehkä semmoinen vasta tosi isosti mahtavaa olisikin. Luin lehdestä porilaisen sanonnan:"Ei lapsi ol lapsi, lapsenlapsi vasta lapsi on". Mitenkähän se oliskaan "lapsi", jos olisikin jo lapsenlapsenlapsi. Onneksi on Irina ja Elmo, nämä rakkaat ja varsinaiset LAPSET minulle juuri nyt.
Hyppään ihan muuhun, niinkuin minulla liiankin usein on tapana ryöpsähtää. Eilen sain itseni ylipuhutuksi aloittamaan vaatehuoneeni jo pitkään kaipaamaa organisointi- ja siivousurakkaa. Vuosikymmenten jälkeen minulla taas on jokseenkin tilava erillinen ns vaatehuone pitkine vaatetankoineen ja koko seinämän peittävine kattoon asti yltävine hyllyineen. Sen lisäksi minulla on asunnossani jokaisessa huoneessa ja eteisessäkin hyvät komerotilat. Ei pitäisi siis olla vaikeaa pitää yksinelävän ihmisen tavarat järjestyksessä ja kaikki oikeilla ja helposti löydettävillä paikoillaan. Ei pitäisi, mutta silti on. Vika ei ole kodissa vaan asukkaassa. Vika ei liioin ole asukkaan kasvatuksessa, ei kotona saaduilla malleilla. Vika on omassa luonteessani, ja se tuntuu olevan vuosikymmentenkin jälkeen heikosti muutettavissa tai korjattavissa oleva vaiva. En ole koskaan osannut olla systemaattinen ja itseltäni paljon vaativa. Varmaan minussa on joitakin hyviäkin ominaisuuksia, joista voin olla iloinen, ehkä ylpeäkin, mutta tämmöinen liiallinen suurpiirteisyys ja huolettomuus ovat luonteeni todellisia huonoja puolia, pysyviä heikkouksia. Ovat olleet aina. Joskus minut läheisesti tuntevat ystäväni ovat kiusoitelleet minua ja sanoneet minun olevan suorastaan"sunnuntailapsi", kun kaikesta löperyydestäni huolimatta jollain ihmeen kaupalla näytän selviäväni, usein pahan alkusäikähdyksen jälkeen, itse aiheuttamistani sotkuista ja harmeista kuiville. Niinkin voi asian nähdä. Nyt sitten taas kerran yritin tehdä parannusta, ottaa asiat haltuuni, katsoa koko kaoottista huushollinpitoani ulkopuolisin silmin. Päätin lopultakin tulla paremmaksi ihmiseksi, fiksuksi, järkeväksi, omat asiansa hallitsevaksi ja arvokkaaksi vanhaksi naiseksi.
Siivous ja järkeistämishomma vei koko päivän, koko muutenkin jo raskaan painostavan sateisen ja pimeän päivän. Hikosin ja uurastin selkäni kipeäksi. Ihmettelin, mitä kaikkea tuo konttoori oikein on kätkemässä sisälleen. Onko välttämätöntä? Pakkasin, organisoin ja keräsin pois heitettäväksi. Vielä tänään luulen tietäväni, mitä kussakin laatikossa nyt on. Mutta entä ensi viikolla? Voisiko jokaisessa laatikossa olla edes jonkunlainen tieto sen sisällöstä kirjoitettuna kylkeen? Voisi, mutta en jaksa juuri nyt, en millään enää veny siihen. Ehkä joskus tällä viikolla, tai sitten ei. Ehkä joskus. lähitulevaisuudessa, kun sataa .........Onkohan suvussani joku manjaanageeni,joka on sattunut juuri minulle vahvasti periytymään?
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua on alkanut vaivata sellainen kiusallinen tunne, että kun minun aikani on lähteä tästä elämästäni, minua ei jaksetakaan ajatella lämmöllä ja kaipauksella syystä, että jälkeeni jäävä kaaos vie kaikki voimat läheisiltäni. Että järjestellessään käytännön asioita väsyisivät niin, että tuntisivat vain ahdistusta ja tuskaantumista: miksei se äitimuori voinut pitää elämäänsä ja tavaroitaan ja papereitaan paremmin hanskassa vaan jätti tämän kaiken meidän selvitettäväksemme. En ole innostunut KonMarin järjestyssäänöistä ja viikkausvinkeistä, mutta toivoisin jaksavani pitää ympäristöni viihtyisänä ja kauniina. Siivouspalveluita voin välillä ostaa, mutta "intiimeimmät" asiat on itse hallittava.Tänään tuntuu hiukan paremmalta kuin pitkään aikaan. Olen itseeni tyytyväisempi kuin olin toissapäivänä.
Toivon, että pojasta polvi paranee ja vielä enemmän pojanpojasta!!!Ehkä olen jättänyt heihin osan parhainta perimääni ja nämä viat ovat piilossa ja väistyviä geenejä ainakin muutaman sukupolven yli. Sopii uskoa ja katsoa luottavana noihin silmiin.
Millainen maailma on kun Elmo täyttää 100 vuotta??????Onko älytön tavaran hamstraus ja turha kulutus jäänyt pois?
E lämäni kuvakirjaan
L iitin lehden kauneimman
M uiston siitä, että sinut
O nnellisna omistan Elmo Vilho Julius Lahti
Kun huomaan tarvitsevani uuden jääkaappipakastimen, menen kauppaan ja yritän parhaani mukaan omaksua tietoja myyjältä tehdäkseni sitten järkevän ostopäätöksen:tämä on minulle sopiva laite, ostan tämän. Muodostan sellaisista asioista kuin hinta, ulkonäkö, koko, valmistajan nimi ja siitä vanhastaan mielessäni oleva mielikuva, luvattu takuuaika, energian kulutus, sulatusominaisuudet, äänekkyys jne itselleni päätelmän, että olen löytänyt tarpeitani vastaavan tuotteen, että haluan sijoittaa rahani juuri tähän.Tunnen olevani järkevä, viisas ostaja, fiksu ihminen.
Kun ihminen huomaa tulleensa elämässään vaiheeseen, jolloin oman lapsen hankinta (anteeksi, saaminen) alkaa kypsyä pysyväksi toiveeksi, on useimpien tapana nykyään syvällisesti arvioida omaa tilannettaan, harkita järkevästi ja monia asioita mielessään puntaroiden kykyään suoriutua tämän "superhankinnan" mukanaan tuomista haasteista. Syntyvä lapsi on paljon, paljon arvokkaampi "hankinta" kuin uusi jääkaappipakastin tai jättikokoinen taulutelevisio. Se on itseasiassa elämän suurin hankinta, arvokkain, kallein, mutta vaikka kuinka hyvin harkittu, silti aina täydellinen "yllätysostos". Voi haaveilla lapsen olevan sellainen ja sellainen: helppo, lahjakas, kaunis, terve, täydellinen, paras. Mutta kukaan isäksi ja äidiksi ryhtyvä ei voi olla varma minkään toiveensa toteutumisesta. Onneksi ei myöskään pahimpien pelkojensa. Jokainen syntymä ja jokainen syntynyt lapsi on tavallaan suuri ihme, mysteerio, ainutlaatuinen, todellinen superyllättäjä. On hyvä ymmärtää ja nöyrästi hyväksyä, että lasta ei voi hankkia kuin uutta keittiökonetta tai uutta autoa. Lapsi on ihme, lapsi on lahja.
Tämän ajan Suomeen syntyy lapsia lähes yhtä vähän kuin pahimpina nälkävuosina. Ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin syntyvien määrä on pienempi kuin kuolleitten. Ilman maahanmuuttajia väkilukumme olisi jo kääntynyt laskuun. Ollaan huolestuneita. Toisaalta voi kysyä, pitääkö tosiaakin maailmaan syntyvien lasten olla juuri suomalaisten synnyttämiä, kun tiedämme koko maailman väkiluvun jatkavan huimaa nousuaan. Muistan, että jo 50 vuotta sitten lukiolaisena olen kirjoittanut viisastelevia aineita naiivin huolissani maailman kyvystä selvitä väestönkasvun mukanaan tuomista ongelmista. Silloin lukemat olivat vielä vallan vaatimattomia maailman nykyiseen ihmismäärään verrattuna.
Vaikeita asioita miettiä. En nykyiselläkään käsityskyvylläni pysty selkeästi perustelemaan mikä olisi oikea lapsiluku, mikä kohtuutonta maailman kantokyvylle. Onneksi en ole päättäjän asemassa. En edes Suomen väestöpolitiikasta. Minun käsitykseni rajoittuu siihen, että iloitsen oman perheeni uudesta ihmistaimesta, toisen lapsenlapseni syntymästä. Olen jo saanut nauttia isovanhemmuuden tarjoamaa iloa, kun Irina on oppinut puhumaan ja kuulen hänen nimittävän minua mummuksi, kun saan hänet viikonloppureissulle Turun Mummulaan. On suloista kun hän iloisesti haluaa tulla vastaamaan Mummun kaipaussoittoihin: haloo Mummu, että minä täällä siivoan ja..........
Nyt olen nauttinut, kun olen voinut jakaa uuden, pitkältä tuntuvan odotuksen ja eläytyä toisen, erilaisen synnytyksen jännitykseen: Ihanaa, poika syntyi, ja onneksi tällä kertaa vain muutaman tunnin voimallisten ponnistelujen tuloksena. Terve, potra poika, kaunis lapsi.Selvästi samoista rakennustarpeista tehty kuin isosiskonsa, melkein kuin pieni myöhäsyntyinen kaksosmarja. Voi tätä iloa molemmista ihanista lapsista!
Näissä tunnelmissani ei ole muuta himmentävää kuin mieleen ihan liian usein iskevä pelko, että syntyneet lapsenlapseni eivät ehkä saakaan elää ja vanheta maailmassa, jossa edes jotenkin pystytään ratkomaan monet tätä yhteistä, ainoaa palloa, sen luontoa, ilmastoa ja ilmakehää pahasti uhkaavat ongelmat. Että elämä ja sen ikuiselta tuntuva jatkuminen sukupolvesta toiseen ei enää voisikaan jatkua. Ja kaikki tämä pelottava vaaran ja lopullisen tuhon uhka vain meidän, jo väistymässä olevien ja valtaapitävien ihmisten sanoinkuvaamattoman lyhytnäköisyyden, suoranaisen typeryyden ja kohtalokkaiden virheiden takia.
Minun on helppo hyväksyä, että vanhan jääkaappipakastimeni aika on nyt ohi, että sen pitää hävitä kiertoon. Ymmärrän ja hyväksyn, että uudellekin aparaatilleni annetaan takuu vain kymmeneksi vuodeksi. Mutta toivoisin, että joku voisi antaa nyt syntyville sukupolville sataprosenttisen takuun: turvatun, loputtoman pitkän takuun elämän jatkumisesta maapallollamme. Että Irinan ja Elmon hyvälle elämänlaadulle voisi olla takeet niin pitkälle ja vielä paljon sen yli kuin on heidän aikansa elää ja vaikuttaa maailmassa. Aina ja aina eteenpäin, sukupolvelta toiselle, äärettömiin..............
En elättele toivetta, että Elmosta tulisi isona uusi ihmeellinen urheilijasuuruus, joka voittaa Suomelle kunniaa kaikissa lajeissa.(Juhani Peltosen ihmemies Elmo- kuunnelmat ja kirjat).
Toivon, että Elmosta kasvaa viisas maailmankansalainen, kestävä lenkki pitkässä ihmiselämän ketjussa.
Keskiviikkona olin entisellä kotipaikkakunnallani tapaamassa luokkarovereitani yhteisen lounaan merkeissä. Tulimme ylioppilaiksi vuonna 1963. Ikää meillä kaikilla on jo reilusti yli 70 vuotta. Kun saimme valkoisen lakkimme toukokuun lopussa silloin 54 vuotta sitten, meillä oli mukava ja monen kaltaiseni köyhän nuoren kukkarolle ihanasti sopiva tilaisuus vielä kerran yhdessä viettää juhlailtaa kauniissa kartanomiljöössä kiitos erään ( Mallan) luokkatoverimme vanhempien vieraanvaraisuuden. Se oli paljon viihtyisämpää kuin nyky-ylioppilaiden yleinen tapa juhlia lakkiaisiltaa ja yötä kalliissa ravintoloissa. Aluksi nautittiin kuplivat maljat. jossa oli pikkuisen alkoholiprosenttejakin, kuinkas muuten. Kuulemma se muutamia ihanteellisia ja raivoraittita joukossamme hiukan arvelutti. Käytiin joukolla nauttimaan illallista. Juhlavat ruuat maistuivat heidän pitopöydässään. Kotikalja poreili laseissa. Mutta tiedän, että jotkut alkoholiin jo vähän enemmän tutustuneet kävivät salaa metsänreunan halkopinojen kätköissä naukkaamassa hiukan lisää tunnelman kohottajajuomaa. Kukaan ei muistaakseni kummemmin humaltunut. Mutta olen varma, ettemme oikeasti silloin vielä tajunneet kuinka lopullinen se päivä oli jossain mielessä. Erään tärkeän ajanjakson päätös.
Aamunkoitteessa väki erkani. Kuka milläkin kyydillä, sitä en pysty muistamaan. Itse sain kyydin kotiin luokkatoverini Timon volkkarilla. Hän oli kai ainoa, jolla oli jo oma auto käytössään. Mukana kyydissä olivat myös Jouni, Antti ja Tuula. Kun heidät oli kyyditty koteihinsa, aamu oli jo tullut. Timo ehdotti, että hän ajaisi vielä eräälle korkealle näköalapaikalle hetkeksi katsomaan hiljaista heräävää aamua ja sieltä ylhäältä avautuvaa upeaa näkymää yli edessä kimaltavan järven. Muistan ahdistavan haikeuden ja vaikeuden keksiä mitään sanottavaa, kun yhtäkkiä ymmärsin, ettemme samalla lailla ehkä koskaan enää tapaa. En kumminkaan oikeasti osannut ajatella ja surra yhteyksien katkeamista koko luokkaan niin totaalisesti kuin sitten tapahtui. Lähipiirissäni säilyi vain Kaija, jonka kanssa jaoimme opiskelija-asunnon Turussa puolitoista vuotta. Useimmat muut pyrkivät ja päätyivät opiskelemaan muualle. Monet pojista hoitivat ensimmäisenä asevelvollisuutensa.
Kun oli kulunut 10 vuotta lakkiaispäivästä, joku tai jotkut keksivät kutsua porukan yhteiseen tapaamiseen. En kumminkaan silloin halunnut osallistua, koska oma henkilökohtainen elämäntilanteeni oli semmoinen, etten kestänyt ajatusta puhua itsestäni tai kuulla muiden onnellisia kertomuksia perheistään, lapsistaan, titteleistään ja matkoistaan. Pelkäsin olevani ainoa, joka oli kokenut niin ison pettymyksen rakkaudessa, josta surkeudesta juuri vaivalloisesti
yritin selvitä uuteen vaiheeseen uudessa työpaikassani. En ollut halukas tapaamaan ketään luokaltani silloin.
Vasta kun lakkiaisista oli jo 35 vuotta, halusin osallistua taas järjestettyyn, jopa yön yli kestävään suureen luokkatapaamiseen Somerolla. Muutamat opettajistammekin olivat kutsuttuina vieraina päivätilaisuudessa entisessä hienossa koulussamme ja muutamat jaksoivat vielä olla mukana osan ajasta iltamiitingissäkin. Muistaakseni luokkalaisten osallistumisprosentti silloin oli lähes sata.
Muistan erityisesti ilahtuneeni, kun keskikouluvaiheessa minulle englantia opettanut Martta P, jota olin kovin arvostanut ja ihaillut, näytti nuorekkaalta ja aidosti innostuneelta meitä tapaamaan. Hän oli eläköitynyt vasta melko vähän aikaa sitten ja kertoi nyt hiukan huvittuneena, että hänestä oli harmi, koska hän vasta ihan eläkeiän kynnyksellä oli oikeastaan oivaltanut, miten englantia pitää opettaa. Uskaltauduin juttusille ja kerroin hiukan arastellen, että minustakin, oikeastaan pelkän sattuman ansiosta oli tullutkin englannin opettaja. Ajattelin, ettei hän mitenkään satoja ja taas satoja oppilaita opetettuaan yhtään muistaisi minua oppilaana. Siitähän oli jo nelisenkymmentä vuotta. Kun sanoin nimeni, hän napsautti suupieliinsä tutun hymynsä ja sanoi: "Ah, Marjorie, juu, muistan kyllä, hyvä tyttö olitkin". Olisinko voinut parempaa toivoa, itsetuntoni kiipesi korkeuksiin. Kuinka ihmeessä hän voi muistaa englanninkielisen nimeni! Ja vielä pienen kehaisunkin lahjoitti. Mutta mahtoiko hänen liiankin kilttinä opettajana kokemani miehensä Eero minun naamani nähdessään heti ajatella lausetta, jonka niin usein oli minulle sanonut alakuloisella äänellä: "sinä osaisit Marja-Liisa, kun hiukan yrittäisit." Mutta minä olin ja pysyin samana laiskana tytönlorttina. Toivon kovin, että mikään kello ei matematiikan lehtorin muistissa alkanut kilkattaa kohdallani.
Nyt elämme itse eläkeläisvaihetta. Olli, Somerolle paluumuuttajana päätynyt insinööri ehdotti, että voisimme tavata kaupungin ( totta todella se on nykyisin kaupunki!!) Seurahuoneella lounaalla aina pari kertaa vuodessa. Kukaan ei joutuisi järjestämään mitään erityistä tapaamispaikkaa tai tarjoilua. Riittäisi vain sähköpostissa napsahtava muistutus tulla koolle sovittuna päivänä vähän ennen joulukiireitä ja toinen kerta ennen kesälaitumia. Niin se on sitten vakiintunut ja toiminut jo vuosikaudet.Vähän yli 20 ylioppilaan luokastamme lounaspaikalle huristaa nykyisin useimmiten noin tusinan verran harmaantuneita ja hiukan jo "kolhiintuneita" luokkatovereita. Ohjelmaa ei tarvita, ei juontajaa tai seremonioitten säätelijää, juttua piisaa ja viihdytään. Joskus liikutaan paljolti muistoissa, joskus ihan nykypäivääkin sivutaan. Eikä tässä porukassa ole kiellettyä mikään esiin putkahtava aihe, ei edes itsekunkin monet krempat.(niinkuin kuulemma jossain tapahtuu).
Viimeisin tapaamisemme sai värinsä ja tunnelmansa ihan hiljattain meidät kaikki järkyttäneen suruviestin johdosta. Kaipasimme joukkoon huumorintajuista ja aina positiivista Taistoa. Tuskin kukaan on pystynyt vielä kunnolla sisäistämään tätä yllättävää tietoa Taiston joukostamme poistumisesta. Että juuri Taisto, reipas, nuorekas ja pidetty Taisto. Mutta tähän kaipauksen ilmapiiriin tuli valoisuutta, kun eri ihmisiltä kuultiin erilaisia Taistoon liittyviä mukavia juttuja. Parasta oli se, että Jouni tiesi Taiston hiljattain julkaisseen runokirjan, josta hän nyt luki meille muille pari runoa. Runot yllättivät, suorastaan nappasivat: jokainen haluaa hankkia ja lukea koko kirjan. Joillekin se lienee koulun jälkeen ensimmäinen kerta kun tarttuvat runokirjaan. Jättipä poika meille mainion perinnön ja antoi ajattelun aihetta itsekullekin!
Näinköhän olisi meillä muillakin toisillemme paljastaa jotain uutta ja yllättävää itsestämme, muutakin kuin pelkkää jokapäiväistä jaarittelua. Kaikilla kai kumminkin on ollut omista erityisistä kokemuksista ja elämyksistä rikas taival. Siitä voisi ehkä muillekin jakaa. Olisi mahtavaa saada tilaisuus oikeasti tuntea näitä tavallaan tuttuja, mutta sittenkin liian ohuesti tuttuja tovereita.Voisimmeko paljastaa mikä meille tällä kokemuksella ja vaiheillamme on jäänyt käteen tärkeimpänä, mitä harrastamme, mistä iloitsemme nyt. Ei tietenkään olisi enää mitään järkeä kehuskella, ei korostaa aineellista menestystään tai titteleitään Olisi mukava keskustella miten nuorena tehdyt suunnitelmat toteutuivat, mitä yllätyksiä oli ilo saada kokea, millaisia aikuisia ja vanhoja ihmisiä meistä on tullut.
Ensi vuonna on tavallaan merkkivuosi, 55 vuotta H-hetkestä. Sopiva syy tavata koko porukalla ja vetää muistipasmat kiinni sieltä kaukaa tähän päivään. Uskon, että kaikki ollaan mielenkiintoista väkeä. Pienistä ja lapsellisista koulua aloittelevien suuresta porukasta ( 81 ) on nyt jäljellä tämän päivän yllättäen harventuva eläkeläisjoukko.
Mutta se on sanottava, että meillä on käynyt melkoisen hyvä tuuri elämässä: synnyttiin hyvään aikaan ja hyvään pitäjään, päästiin oppikouluun ja korkeakouluihin, saatiin hyvät eväät .
Viime torstaina lähes puolet suomalaisista lopetti muut puuhastelut ja hiljentyi osallistumaan entisen presidentin Mauno Koiviston hautajaistilaisuuteen. Valtava määrä ihmisiä jaksoi seistä kadunvarsilla odottamassa surusaaton hidasta ohiajoa matkalla Tuomiokirkosta Hietaniemen hautausmaalle. Lukuisat suomalaiset tekivät kuten minä, osallistuivat kotisohvillaan neljä tuntia istuen television välittämiin vaikuttaviin seremonioihin. Ja samalla säälimme Rouva Koiviston raskasta osaa.
Olen varma, etten ole ainoa, joka tarvitsi useampaan kertaan paperinenäliinaa pyyhkiäkseen silmäkulmiaan. Niin teki myös Koiviston haudanlepoon siunannut Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen. Hänen suorittamansa virantoimitus oli kaikkea muuta kuin pelkkää viran puolesta hoidettua, arvokasta papillista puhetta ja tuttuja raamatunlauseita. Se oli sivistyneen ja voimakkaasti tuntevan ihmisen ja ystävän syvällistä ajattelua ja surua hoitavaa puhetta omaisille, mutta myös kaikille meille tilaisuutta seuranneille. En ole koskaan kuullut vaikuttavampaa hautaan siunaamispuhetta. En ole saanut kokea sellaista jokaista sanaa ja lausetta todeksi elävää ja tarkoittavaa saarnamiestä raskasta tehtävää suorittamassa. Hänen olemuksensa ja puheensa riipaisivat sydäntä.
Samoin kiitän nykyisen presidenttimme muistopuhetta. Kun Sauli Niinistö valittiin presidentiksi, en suinkaan ollut hänen ihailijansa, enkä häntä äänestänyt. Mutta näinä vuosina hän on mielestäni kehittynyt kuin eri henkilöksi. Näen ja kuulen hänessä nyt ihmisen, miehen. Paljon lukevan, sivistyneen, elämää ymmärtävän, nykyisin laveammin ja rohkeammin ajattelevan ja puhuvan. Enää ei tarvitse kuunnella sitä tärkeilevää, ahdistuneen oloista, kulmiensa alta yrmeästi kuin kuulijoitaan halveksien puhuvaa robottimaista poliitikkoa. Minulla on kiusaus ajatella, että hän on muuttunut koska hänkin Jenni Haukiossa on löytänyt rinnalleen suuren naisen ja yhdessä ovat nyt suuremmat (ja myös erottamattomat). Niin hän viisaasti ja kauniisti arvosti Tellervo Koiviston elämää Mauno Koiviston, suuren miehen puolisona.
Tällaiset hautajaiset ovat paitsi hyvästijättö vainajalle, myös tilaisuus niihin osallistujille kokea omassa mielessään kauas arjesta irrottavia, suurempia ja omalle mielelle hyvää tekeviä tunteita. Hyvät hautajaiset ovat melkeinpä juhlista parhaita. Ne auttavat suorittamaan omassa mielessä eräänlaisen valkopyykkipesun , perussiivouksen ja liinavaatekaapin uudelleen järjestelyn. Tai tunne on niinkuin olisi uinut hyvin puhtaassa ja kirkasvetisessä järvessä pitkän, hitaan, väsyttävyydessäänkin oudosti virkistävän uintimatkan. Olo on puhdas ja erityisen rauhoittunut. Näin minä koin monituntisen Mauno Koiviston siunaustilaisuuden ja hautasaaton vaikuttavan itseeni. Luulen, että kokemukseni voimakkuutta lisäsi pieni henkilökohtainen lisämauste. Helatorstaina oli näet oma syntymäpäiväni. Täytin 74 vuotta. Mauno Koiviston pitkään ikään verrattuna oma ikäni on ihan vaatimaton, mutta mitta on ihmisiästä puhuttaessa niin suhteellista. Koko ajan uutiset tarjoavat kammottavaa kuvaansa kuolevista lapsista ja nuorista aikuisista. Siihen suhteutettuna olen kumminkin saanut jo tähän mennessä elää pitkän elämän. Viimeiseen pariin viikkoon olen joutunut kuulemaaan tiedot parin hyvin tuntemani ikätoverin äkillisesta kuolemasta. Molemmat suruviestit ovat tuntuneet vaikeilta ymmärtää todeksi. Ajatus oman elämäni loppumisesta on parin viimeisen vuoden aikana tullut minulle paljon todemmaksi. Se herättää monenlaisia ajatuksia. Se ei niinkään suoranaisesti pelota, mutta sitä on kumminkin pakko ajatella, eikä vain torjua kauas pois. Olen kirjannut toiveitani ja kuvitelmiani omista hautajaistani sekä kuolemaan liittyvistä käytännön järjestelyistä luettavaksi omaisilleni, kun olen kuollut.
Menetin isäni jo hiukan alle 30 vuotiaana. Hän menehtyi kolmanteen sydäninfarktiin Someron sairaalassa. Ajattelen lapsellisesti, että isä ( kohtalo? Jumala?) antoi minulle kokonaisen kuukauden aikaa totutella ajatukseen isän kuolemasta. Sen verran aikaa kului ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen välissä. Ehdin käydä isää katsomassa useita kertoja sairaalassa. Toisen infarktin tapahduttua näin isän hyvin tuskaisena ja kuin pieneksi kuihtuneena lähes sikiöasennossa vuoteessaan. Ero edellispäivän puhelevaan ja hymyilevään isään oli valtava. Siinä hetkessä toivoin hänen kuolevan ja pääsevän kärsimästä hirveää kipua. Mutta hän selvisi jo toisen kerran ja alkoi toipua yllättävästi.Olin häntä viimeistä kertaa katsomassa runsas viikko ennen lopullista sydänkohtausta. Silloin hän taas vaikutti pirteältä ja toiveikkaalta. Kerroin, että minun olisi nyt pakko lähteä Vaasaan koulun alkamisasioita hoitamaan emmekä näkisi vähään aikaan. Hän hymyili ja sanoi:"tottakai, mene vaan, ei tässä mitään hätää, minä pääsen kohta kotiin". Ja kuitenkin, kuin salaman iskuna käsitin, etten tule näkemään häntä enää elossa. Hän katsoi minuun jäähyväiset silmissä, vaikka suu hymyssä. Menin kotiin sairalasta raskas tunne mielessäni ja sanoin ystävälleni : Näin isän viimeisen kerran. Hän hyvästeli. Älä nyt ole liioitteleva hupsu, kuvittelet vaan. Hänhän pääsee kohta kotiin.
Niinkin usein sanotaan kuolemasta.
Kun isäni sitten siunattiin, suurin piirtein kaikki asiat menivät mielestäni väärin. En saanut nähdä häntä vaikka niin minulle oli luvattu. Pappi piti surkeampaakin surkeamman siunauspuheen. Ei mitään juuri minun isääni tai hänen jokseenkin traagiseen elämäänsä kuuluvaa: ei raskaista sotavuosista, ei isän jo nuorena alkaneesta ivaliditeetista, ei sanaakaan kamppailusta köyhyyttä vastaan, ei siitä mistä isä iloitsi, perheestä, lapsista , sisukkaasta vaimosta siinä rinnalla, ei isän löytämästä uskosta. Ei mitään muuta oikeaa kuin vainajan nimi. Kaikki muu oli pelkkää liirumlaarumia, kenelle tahansa, eikä kenellekään oikeasti kuuluvaa tyhjää puhetta.
Kun lopulta olimme yksin vain äiti ja molemmat sisareni raskaan päivän jälkeen, sain hysteerisen itkukohtauksen.Paruin suureen ääneen ja raivokkaana huusin, mitä papin OLISI pitänyt sanoa.Se saarna oli pitkä, eikä kukaan keskeyttänyt. Kun lopulta rauhoituin, sanoi iso siskoni: "No siinä se nyt tuli pidetyksi. Hyvä kun sinä pidit." En tiedä oliko siinä annos ironiaa, vai oliko hän kerrankin samaa mieltä kanssani.
Hyväksyin isän kuoleman ja sen, etten häntä nähnyt vainajana vasta parin viikon päästä näkemässäni oudossa, mutta hyvin lohduttavassa unessa.
Aika on hyvin kummallinen asia. Ainakin minun mielestäni. Sanana puheessa koko ajan vilisevä käsite, mutta silti oikeastaan hyvinkin vaikeasti käsitettävä. Tai ainakin ihan uskomattoman monivivahteinen, hatarasti hahmotettavissa kuten kaikki abstraktiot. Mitä sana aika oikein tarkoittaa?
Aika on tapahtumien jatkuvaa etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen.Tähän janaan sijoituu nykyhetki, jonka juuri tässä ja nyt elän. Tuleeko tämän hetken jälkeen minulle yksi vai miljoona uutta nykyhetkeä omakohtaisena kokemuksena, ei ole minun mahdollista tietää. Todellisena kokemuksena ajasta itsekullekin on vain tämä nykyhetki, millaisena sen sitten kokeekin:hyvänä, piinallisena, hävettävänä, ihanana, ikimuistoisena. Äskeinen minuutti on jo mennyttä aikaa ja seuraava, no siitähän en mitään vielä tiedä. Aika on mahdollista yrittää mieltää jonkunlaisena loputtoman lineaarisena linjana, janana, joka on alkanut joskus ja arvattavasti loppuu joskus. Ajatteluni, (ehkä rajoittuneempi kuin syvästi uskovien ihmisten) kieltäytyy käsittämään semmoista, mitä voisi nimittää sanalla Iäisyys.
Tuo oli kyllä sen verran vaikeata , että ajattelen aikaa paljon mieluummin pilkottuna jaksoihin, jotka toistuvat. On helpompi tiedostaa minuutti, tunti, viikko ja kuukausi tai vuosi. On mukavaa ajatella aikaa vuodenaikojen ja vuosikymmenten vaihtumisena ja vertailla muistikuviaan kymmenen, kahdenkymmenen jne vuoden takaisiin tapahtumiin. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä kummallisemmaksi ajatukseni ajankulusta yleensäkin on käynyt. Minulla on runsaasti omaa aikaa, enkä todellakaan osaa ajatella monen nykyaikuisen määritelmää työnteostaan esim.tyylillä 12/7. Miten joku voi elää tehden jokaisena viikon päivänä työtään puolet vuorokauden tunneista?Kyllä minullakin oli vuosikymmenten mittaan kiireisiä jaksoja elämässäni. Muttei koskaan kumminkaan tuommoista prässiä. Olisinkohan edes selvinnyt sellaisesta työn ja muun elämän yhteensovittamisen aikapulasta?Mutta nykyään käsitykseni viikosta on muuttunut niin, että usein viikossani tuntuu olevan vain 5 päivää. Maanantain jälkeen onkin taas jo torstai tai perjantai. Mihin ihmeeseen tykkänään katosi pari, kolme arkipäivää, kun mitään en tehnyt ja taas oltiin uudessa viikonlopussa? Samanlainen outo lyhennys tapahtuu myös tunneista jokaisena päivänä : tuskin olen aamupäivän askareista selvinnyt niin jo ollaankin teeveen iltaohjelmissa. Missä ihmeen ajassa olisin ehtinyt tehdä entisen kaltaisen työpäiväni, sitä en enää pysty hahmottamaan. Aika on muuttanut mittasuhteitaan. Onneksi tein eläkkeelle jäädessäni päätöksen, etten enää liian helposti suostu valittamaan kiirettä. Nyt vain elän, ja viis veisaan kellosta ja viikonpäivistä ,vuosista nyt puhumattakaan. Aikani on tässä ja nyt ja se saa kulua omalla vauhdillaan minun siitä stressaantumatta. Elän sen kanssa sovinnossa. Aika ei ole enää viholliseni, joka vaatii ja patistaa kiiruhtamaan, uhkaa loppua kesken ja vähän väliä aiheuttaa ikäviä yllätyksiä. Ei enää ikinä semmoista aikaa!
Tulevalla viikolla saan taas ilon viettää syntymäpäivääni,74 vuotta( jos olemassaoloaikani tässä lineaarisessa linjassa ei sitä ennen ole sattunut loppumaan). Olen siis vanha naisihminen, mummo, vanha mutta toisaalta jollakin tapaa iätön, sillä iän omakohtainen kokeminen ei ole vähimmässäkään määrin itsestään selvä. ei ainakaan minun mielestäni. Koen olevani vaihdellen kaiken ikäinen. Milloin ihan lapsekas, välillä uhmakas keskenkasvuinen nuori, riehakas ja lähes kaikkivoipa nuori nainen, sitten vaihdevuosista tuskin selvinnyt, mutta usein jo seuraavana päivänä monisairas ja loputtoman väsynyt vanhus. Täyttä ikäkarusellia tässä mennään vaihtelevalla energialla tai uupumuksella. Onnekseni kuitenkin aika usein olen täysin iätön naiseläjä, toisin sanoen en yhtään ajattele ikää. Useimpina päivinä, jos ei mikään kremppa erityisemmin vaivaa, olen elämääni tyytyväinen vaikka kalenterin mukaan vanha nainen. Minusta on mukavampaa elää ja hahmottaa aikaani luonnonkansojen lapsenomaiseen tapaan pistemäisenä eikä lineaarisena. Tässä ja nyt, tämä päivä ja sitten huominen samalla lailla vain tässä ja nyt. Syklinen aika , menneet ajat, vaihtuneet vuodet ja vuodenajat ja vuosikymmenet ainakin omasta elämästäni voin käyttää ikäänkuin TV.n Areenakanavana : viihteenä, ikiomana kanavana, jota katselen silloin, kun käsillä oleva hetki uhkaa liikaa näyttäytyä raskaana tai tylsänä. Naps vain, sisäinen muistelukanava auki ja parhaat uusinnat pyörimään. Mokaukset ja virheetkään eivät enää pysty sillä lailla harmittamaan kuin tapahtuessaan. Voi nauraa kuin Pekka Poudan sääennusteelle, jossa hänen pokkansa petti. Tämän hetken kirpaiseva moka voi olla tulevan hetken vapauttava hupi.
Olen viime päivien vaihtelevissa säissä (räntää, aurinkoa, räntää, aurinkoa) löytänyt paljon iloa ja viihtymystä vain pysyttelemällä kotona vanhoja kirjoja lueskellen.
En ole varsinaisesti mikään antikvariaattien koluaja, enkä koskaan ole varta vasten etsiskellyt kiinnostavia kirjoja. Kaikki hyvät löydöt ovat tulleet vastaani sattumalta. En pysty tarkkaan muistamaan aikaa enkä edes kirpputoria, mistä kauan sitten silmiin osui iso, painava ja hyvin romanttisesti koristeltujen punaisten kansien sisään koottu kirja nimeltään HEMMET, Läsning för Ung och Gammal. Se sisältää noin 1400 sivua hyvin tiukkaan ja pikkuruisin kirjasimin ladottua tekstia, jonkinverran piirroskuvitusta ja välillä myös valokuvia. Kirja on vuodelta 1910, mikä on Eino-isäni syntymävuosi. Tämä seikka oli varmaan omiaan lisäämään opuksen haluttavuutta silmissäni. Hintaa en muista, mutta se lienee ollut vaatimaton, ainakin siihen kiintymykseen nähden, jonka se minussa on herättänyt. Komea kirja, tai oikeastaan se on kirjaksi koottu vuosikerta Ruotsissa ilmestyneestä aikakauslehdestä. (Svensk illustrerad Familjetidskrift ja oli silloin jo 23. vuosikerta, tjugotredje årgången). Lehti on ilmestynyt sunnuntaisin, 60 numeroa vuodessa ja sen on voinut ostaa 10 ören kappalehintaan ja koko vuoden tilauksen on saanut 5 kruunun hintaan, luen alkuteksteistä.
Kirjan löytyminen aikoinaan oli silkkaa sattumaa. Satuin huomaamaan, ihastuin, ostin, selailin ja lueskelin sitä jonkun aikaa. Samoin sitä lehteili silloin vielä hyvinkin keskenkasvuinen poikani, vaikkei vielä osannutkaan ruotsia. Hänellä oli tapana rakastua vanhojen kirjojen ulkoasuun ja vielä enemmän kai niiden aromiin, erikoiseen tuoksuun. Niinpä hän onkin kirjoittanut ensimmäiselle hienostuneelle kansilehdelle yläreunaan oman nimensä. Sitten kirja on minulta ihan unohtunut vuosikymmeniksi elämän muitten aktiviteettien vyöryssä ja aikaa vaatiessa. Nyt sen oli kai sopiva aika tulla hyllystäni uudestaan löydetyksi. Ihan sattumalta osui silmiini, samalla lailla kuin kauan sitten ensimmäisen kerran. Ylipäätään minusta tuntuu, että kaikki, mikä elämässäni on ollut mukavaa ja merkittävää, pientä tai jopa hyvinkin suurimerkityksistä, on aina tullut vastaani odottamatta, sattumalta, kuin jonkun näkymättömän käden järjestämänä. "Löytö" on lähes aina aluksi vaikuttanut jokseenkin mitättömältä yllätykseltä, johon vain on äkkiä tullut kipinä tarttua isompia seuraamuksia tai löydön tarpeellisuutta sen kummemmin puntaroimatta. En ole ihmisenä kovinkaan perusteelliseen ja syvään harkintaan tai sitkeästi ja systemaattisesti johonkin päämäärään pyrkivää tyyppiä. En ole järkeilevä, fiksusti harkitseva tai viisas. Mutta ihmeekseni useimmat näistä "sattumistalöydöistäni", olivatpa jotain aineellista krääsää , tai ihan aineetonta yllätystä, kuten uusia tilaisuuksia tai ihmisiä elämässä odottamattomasti vastaan tulleita, ovat ajan kuluessa paljastuneet kaikkein kestävimmiksi ja merkityksellisimmiksi. Olenko jotenkin poikkeus, vai mahtaako muittenkin ihmisten elämä olla samalla lailla täynnänsä sattumia, onnenkantamoisia, kuin lahjaksi saatuja voittoarpoja?
Toinen viimepäivien viihteeni on kirja nimeltään Ulkosaaristossa, vuodelta 1974, teksti toimittaja Benedict Zilliacuksen ja taitava piirroskuvitus Henrik Tikkasen. Molemmat olivat, nyt jo edesmenneitä suomenruotsalaisia toimittajia, kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia vuosikymmenten ajan. Tämän aarteeni bongasin omasta rappukäytävästäni eräällä harmittavalla roskisreissulla harmaana alkukevään iltapäivänä. Semmoisena tylsänä päivänä, kun ei millään olisi haluttanut lähteä viemään roskia. Selasin sitä aluksi vain ylimalkaan, mutta nyt olen antanut itselleni luvan upota sen nostalgiaan, sen raikkaan merelliseen ihanuuteen. Viimeksi lukemani luvut on nimetty Yksilöllistä ja yhteistä ja Kahdeksan hylkeen vero. Ne kuvaavat poikkeuksellisen rankkaa elämää ja historiaa monista Saaristomeren upeista saarista kenties kaikkein omalaatuisimmalla ja kiinnostavimmalla saarella Jurmossa. Monille näissä maisemissa paljon liikkuneille Jurmo on on erityinen helmi. Siitäkin huolimatta, että koko saaristomeri lukuisine saarineen on rakas ja kiinnostava. Kauniita ovat niin Aspö, Björkö, Nötö kuin vanha majakkasaari Utökin. Mutta Jurmo on jotenkin vaikuttavin. Zilliacus kuvailee hyvin kauniisti Jurmon poikkeuksellista luontoa, mutta lisää kiinnostavuutta myös kertomalla laveasti muistitietona ja vanhoina asiakirjoina säilynyttä saarelaisten historiaa, elämäntapaa ja ihmiskohtaloita monelta vuosisadalta, kaukaa menneisyydestä ihan kirjan ilmestymisen hetkeen. Ja taas kerran kiitän vilpittömästi onnellista sattumaa. Että minulla oli onni löytää juuri tämä kirja, josta en ennestään mitään tiennyt!
Että minulla oli onni löytää Jurmo lähes samaan aikaan kuin kirja on tehty. tuo kiehtova saari, josta en mitään tiennyt, mutta joka on vaikuttanut minuun kenties enemmän kuin mikään paikka kotiseutuni lisäksi, siinä minulla on ihmettä kylliksi. Miten semmoinen sattuma voikin tulla , löytyä ja tulla osakseni ennalta arvaamatta kuin paras yllätyslahja?( Kiitos Rauni)
Päädyin Jurmoon heinäkuussa 1974, kun eräs suhteellisen uusi eikä edes kovin läheiseltä tuntuva naisystävä, biologian opettaja, keksi pyytää minua retkikumppanikseen. Ilmeisesti olin hänelle vain paremman puutteessa sopivasti mieleen juolahtanut mahdollisuus saada joku kumppaniksi, ettei tarvinnut yksin lähteä. Hän tiesi, että omistin pienen teltan ja retkikeittimen. Niitä tarvittiin. Onneksi minullakaan ei sattunut olemaan mitään parempaa tekemistä juuri niinä päivinä. Jurmon retkestä tuli ennen kokematon, minut täysin lumonnut elämys. Kauneutta, rauhaa. uusia luontoelämyksiä , tilaisuus viettää aikaa ihan uskomattoman korkean taivaan, värikkäitten, sileitten kallioitten, loputtomina jatkuvien kivikoitten, auringon, meren ja yöllä riehuneen ukkosen keskellä. Jurmosta tuli minulle Suuri Elämys , Grand Tour, eräänlainen henkinen retriitti tai toiviomatka, kuin joillekin ihmisille Israel, Pyhä Maa. Olen viettänyt siellä useitten hyvien ystävieni seurassa monia toisia, aina yhtälailla unohtumatomia pyhiinvaellusmatkoja. Siinä ympäristössä koen sellaista suuren, käsittämättämän puhtauden ja pyhän kokemusta mihin minun sielullinen rakenteeni ikinä kykenee yltämään.
Nyt olen liian vanha retkeilemään ulos Saaristomeren laidalle, yöpymään teltassa tai vaeltamaan tuntikausia ja kilometrin toisensa jälkeen Jurmon kivikoissa tai ihmettelemään mitä mahtoivat merkitä ikiaikaiset "munkringar" viettävällä puuttomalla kanervanummella. Mutta tämä outo juttu, että rappukäytävän kirja, (saa ottaa) taas ikäänkuin mahdollistaa minulle tilaisuuden käydä Jurmossa tänään ja ensi viikolla ja ensi heinäkuussa .......Saan syödä sormin Per Mattsonin savukampelaa auringossa sileällä ambientekuvioidulla kalliolla istuen, vaikka Per, Jurmon kuuluisa Kruunaamaton kuningas, on jo kauan sitten kuollut. Jonakin tulevana yksinäisenä lauantai-iltana voin kirjaani selattuani taas hiljentyä ja sieluni silmin liittyä tummapukuisten lähisaarista tulleitten vanhojen ihmisten vähäiseen joukkoon ja hitaasti astella pienen kirkonkellon ohi kulkevaa sileäksi tallattua polkua sisälle valoisaan Jurmon kirkkoon. Pappi kulkee joukon edessä. Hänet on noudettu jostain peninkulmien takaa mantereelta tai suuremmilta saarilta. Joku soittotaitoinen polkee pihisevää harmoonia.Yritän laulaa hiljaa hapuillen ruotsinkielisestä virsikirjasta suvivirren sanoja. En kuuntele saarnaa, en edes ajattele mitään. Mutta annan saarnastuolin, seinähirsien ja kapeitten penkkien tunkeutua ihoni sisään. Kuulen ja ymmärrän lokkien ja muiden vesilintujen äänet, tajuan jokaisesta ikkunasta sisään säihkyvän sinisen meren ja alttarille poimitun vaatimattoman luonnonkukkakimpun sanoman erinomaisen selvästi : ole onnellinen, elä tässä hetkessä.
Olen onnellinen ja elän ja hengitän tässä hetkessä Jurmon ilta-auringon lämmittämässä ja kultaamassa kesäkirkossa, mutta samaan aikaan myös omassa kotisohvassani. Eikä juuri nyt ole muuta kuin tämä hyvä hetki.
Kiitos sattuman, joka sai minut viemään roskapussit juuri oikeaan aikaan. Pelkkää hyvää sattumaa kaikki.
