Kauneus on katsojan silmässä

Ihmisillä, kuten ilmeisesti myös eläimillä, on sisäänrakennettuna taipumus nähdä omat jälkeläisensä poikkeuksellisen suloisina ja kauniina. Varmaan tämä on ominaisuus, jonka on tarkoitus taata vastasyntyneeseen kohdistuva voimakas hoivaamishalu ja kiintymys. Sananparressa lasketaan leikkiä tästä kauneuden näkemisestä jotenkin näin: "kaikki omias kauniiks kehhuu, sammakkokin kollopäitäs".

Minulla on nyt oma pieni tulokas, joka totta vie näyttää silmissäni maailman ihanimmalta tyttövauvalta, onhan hän minun lapsenlapseni. Kun olen iloisena lähettänyt hänen kuvaansa (vasta vajaan vuorokauden ikäistä!) tuttavieni nähtäväksi onnellisesta perhetapahtumasta kertoakseni, olen lähes poikkeuksetta saanut paluuviestissä kuulla, paitsi onnentoivotukset, myös lauseen: Ompa söpö, ihan  isänsä näköinen tyttö.Ymmärrän, että minun tuttujeni on helpompi tavoittaa hänen piirteissään jotain tuttua, koska tuntevat lapsen isän. Uskon saman lauseen äidin puoleisissa viesteissä olevan muuten samantapainen, mutta äidin näköä korostavan.

Kun minä synnyin lähes 71 vuotta sitten, olin isosiskolleni ikävä ja vähemmän toivottu yllätys. Niimpä hän minut nähdessään ei kaunistellut sanomaansa: Hyi, kuinka ruma,viedään se Amalialle. Selitykseksi kerrottakoon, että Amalia oli yksinäinen naiseläjä, joka oli ottanut  orvon tytön kasvattilapsekseen meidän kotikylällämme. Tämän tarinan olen kuullut vähintään jokaisena syntymäpäivänäni ja vielä lukuisat kerrat siinä välilläkin. Olen varma, että se on  vaikuttanut omaan minäkuvaani. Kukaan kotiväestäni  ei ole nimittäin koskaan yrittänytkään kumota vääräksi tuota siskon kommenttia rumuudestani.Ymmärrän toki, että juttua toistellaan ikäänkuin johkunlaisena perhevitsinä, mutta sillä on ollut huono vaikutus minun lapsena muodostamalleni käsitykselle ulkomuodostani ja viehättävyydestäni, tai pikemminkin sen puutteesta.

 Totuin vuosikaudet pitämään itseäni sopimattoman rumana jäsenenä perheeseeni. Sisareni oli pieni ja siro ja häntä jaksettiin aina kiitellä sieväksi . Minä huomattavasti isokokoisempana romuluisena ja isonokkaisena sain aina tuntea olevani vääränlainen.Varmaankin  tätä tunnetta kompensoimaan kehittelin sitten voimakkaan itsepäisen ja omapäisen luonteen, jonka takia olin usein törmäyskurssilla muiden perheenjäsenten kanssa.Minusta tuli pirttihirmu, jolla oli kyky kiukutella ja pitää oma päänsä. Vaalin mielessäni teoriaa, että oikeastaan olen perheessäni vain tilapäisesti sijoitettuna,  mutta oikeasti olen  jotain paljon hienompaa, ehkäpä suorastaan ylhäisempää syntyperää . 
Kerran erehdyin jopa sanomaan tämän teoriani ääneen naapurissa kummitätini kuullen. Hän päästi remakan naurun ja sanoi temperamenttiseen tapaansa:"Jessus sun kanssas. Ol´ hyvin hullu vaan, isäs nokka sul´ ainakin on.Katto vaan peilist´."Totta kyllä.

Pikku-Liisan haavekuva hienosta syntyperästään,      piirros hiirellä

Ei tullut siis teorialleni tukea tai  vahvistusta,vaan karu  pudotus maan pinnalle.Vasta aikuisena aloin olla sinut ulkonäköni kanssa.Sitäpaitsi nuorena aikuisena rupesin jopa joskus  saamaan  positiivista palautetta ulkonäöstäni, enkä itsekään enää nähnyt itseäni sen  rumempana kuin sisareni tai yleensäkään  ihmiset ympärilläni. Opin hyväksymään itseni semmoisena kuin olin, enkä enää tarvinnut kuvitelmia hienosta syntyperästä . Olin minä ja tämmöisenä tarpeeksi hyvä.

Sitten tultiin taas uusiin elämänvaiheisiin ja aloin lihoa, pikkuhiljaa vuosi vuodelta keräten massaa aikanaan ihan sopivan kokoni ympärille. Aluksi se ei tuntunut kovin häiritsevältä, mutta kun olin kaksinkertaistanut painoni, oli pakko myöntää, että minulla oli paitsi terveysongelma, myös ulkonäköongelma. Sitä kestääkseni ja ongelman unohtaakseni olen kehittänyt itselleni tuplaidentiteetin. Olen paitsi se, jonka auttamatta näen peilistä, myös se toinen normaalipainoinen ja kaunis nainen, joka on minun sisäinen minäni.Tällä itseni  huijaustempulla estän kilojen tuoman harmillisen painolastin musertamasta minua häpeään ja epätoivoon.

 Parhaan palautteen siitä, että tämä asenteeni melko hyvin toimii,  sain hiljattain eräältä vanhalta ystävältäni. Hänkin on viimeaikoina lihonut huomattavasti ja kärsii siitä nyt niin, ettei haluaisi oikeastaan näyttäytyä missään. Hän kokee olevansa liian ruma ja vastenmielinen muitten silmissä. Hän sanoi, että ihailee minua. Mitä ihmettä, olenhan häntäkin lihavampi!Hän väitti, että liiasta lihavuudestani huolimatta, olen hänen mielestään valinnut tyylini ja  vaatteeni niin , että voin näyttäytyä "isona ja komeana" missä vain ja ilman, että häpeilen  ulkonäköäni. Johan oli tunnustus ja kannustus, mistä nöyrä kiitos. 

Tässä nykyään aivan liian  ulkonäkökeskeisessä maailmassa, jossa kaikkien olisi parasta näyttää kuin toistensa klooneilta, hoikilta ikinuorilta, ilman ryppyjä, silikoneilla sopivasti muotoiltuina  ja terveyttä ja voimaa uhkuvilta, tuntuu hyvältä tietää voivansa olla  semmoinen kuin on ja olevansa silti hyväksytty.Liian usein massasta poikkeaminen on syy saada kokea olevansa torjuttu, kuin spitaalinen ja yksinäisyyteen tuomittu. 

Toivoisin, että pieni prinsessamme kasvaisi tytöksi, jonka ei koskaan tarvitsisi surra  kauneutensa mahdollisia puutteita, vaan että hän näkisi ja kokisi kauneutta ympärillään, huomaisi  sitä  itsessään ja koko elämässään. Sillä maailma ja ihmiset ovat oikeasti kauniita. Erilaisuus on kauneutta ja rikkautta. On vain katsottava viisain ja ymmärtävin silmin.On nähtävä aidot ja luonnolliset asiat kauniina ja keinotekoiset ja falskit asiat vähemmän houkuttelevina. Ehkä tulevat polvet ovat minua ja ikäluokkaani  fiksumpia.