Somero on savipelloistaan tunnettu pitäjä. Laajat peltomaat kahtapuolin pienen, vain välillä hivenen leveämmäksi järveksi levittäytyvän Painionjoen rantatöyräillä ovat jyhkeää, hyvälaatuista savea. Siitä on vuosikymmenten mittaan valmistettu suuret määrät laadukkaita tiiliä, salaojaputkia, mutta savesta on myöskin dreijattu käyttöastioita.
Elävänä muistissani on säilynyt oman järvenrantamme monin paikoin upottava, iljettävä, mutta paikoin myös kiehtova, väriltään hiukan sinervä "tinasavi". Rantamme ei ollut mukavin paikka mennä uimaan. Siellä piileksivät iilimadot, kenties luurasi rapukin valmiina iskemään saksensa nilkkaani, niin ainakin kuvittelin. Isällä oli sääressä valkoiset arvet kauan sitten kotirannassa hänen lapsuudessaan jalkaan tarranneista ravun saksista! Mutta äidin suuresti rakastama lehmämme Lumikki se kyllä nautti hitaasti lompsia syvälle kaislikkoon tuolla upottavalla ja liukkaalla pohjalla. Joskus äiti pelkäsi sen lopullisesti juuttuneen saveen. Minä ja kylän muutkin lapset kahlasimme mieluusti uimaan läheisestä kylän yhteisrannasta, jossa pohja oli hiukan kovettuneempaa savea. Savipohja värjäsi silloin ja kai vielä nykyäänkin koko järvemme veden maitokahvin väriseksi. Minusta se oli järven oikea ja luonnollinen väri. En tiennyt edes kaivata kirkkaampaa vettä. Kun ensimmäisen kerran uin hiekkapohjaisen järven kirkkaassa vedessä Kuusjoella, se oli minun mielestäni pelottavaa ja kammottavaa. Ikäänkuin vesi olisi ollut jotenkin terävää, koska se oli niin kirkasta! En pitänyt siitä yhtään. Ensimmäinen uinti meressä oli myös shokkielämys, hiukan pelottavakin erilaisuudessaan. Ensimmäistä uimahallikokemusta en muista. Se tapahtui vasta aikuisiässä.
Kotirantamme savesta oli hauska etsiä paikkoja, joissa savi oli pehmeän joustavaa ja upean väristä. Sitä voi sormissaan muovailla, kun sopivasti koko ajan kostutteli. Onnistuin tekemään siitä pieniä kippoja ja lautasia leikkiini. Jätin kuppini kuivumaan tunniksi pariksi laudanpätkälle auringonpaisteeseen. Parempaakaan polttouunia ei ollut. En yrittänyt tarjota niitä kuivattavaksi isoon tuvan leivinuuniimme, eikä äiti varmaankaan olisi moiseen suostunut. Harmi kyllä, kipponi olivat lähes kertakäyttötavaraa . Mutta ainahan voin tehdä uusia.
Vielä nykyäänkin kaappieni piilossa säilytän muutamia somerolaisen mestarin Kalle Männistön ilmeisesti jo melko iäkkäänä Kultelan savipajassa dreijaamia astioita. Ne ovat hyvin kauniin värisiä, mutta toki melko kömpelöitä ja epäkäytännöllisiä käyttöesineiksi. Säilytänkin niitä vain nostalgiasyistä. Ne muistuttavat, missä juureni ovat.
Selittääköhän lapsuustaustani kestävän mieltymykseni saviastioihin ja yleensäkin suomalaiseen keramiikkaan? Kirpputoreilta ja huutokaupoista mukaani tarttuvat mieluummin suuret karkeatekoiset savikipot, viiliastiat tai Kupittaan Saven vanhat maljakot ja vadit. En ollenkaan tunne vetoa esimerkiksi monen himoitsemaan taidelasiin. Olohuoneeni nykyään jo ihmeen muodikkaaksi muuttuneen retrohyllyn päällä komeilee kokoelma erilaisia vihreän ja ruskean sävyisiä maljakoita. Niitä on lähes kaksikymmentä! Tapanani on järjestellä niitä pienempiin ryhmiin, ikään kuin seurustelemaan keskenään! En välitä pohtia, mitä mieltä vieraat ovat "vaasikollaasistani!". Se on ikiomaa silmän- ja sielunruokaani, löytöjeni tulosta, kaikki yhdessä eräänlainen taideteos. Sen katseleminen ilahduttaa minua. Toistaiseksi en ole missään lehtien tai blogien sisustusvinkissä bongannut vastaavanlaista, en ainakaan vielä!
Serkkuni on asunut Tukholmassa jo vuosikymmenet. Hän on edelleen innokas maailmalla matkaaja, kosmopoliitti, vaikka on jo reippaasti yli kahdeksankymmentä. Myös hänen veljensä lapset ja edelleen heidän lapsensa ovat kaikki jokseenkin kansainvälisistä porukkaa. Asustavat laajalti ympäri maailmaa. Joskus olen filosofoinut mahtaako asiaan olla vaikuttanut, että heidän esi-isänsä, yksi sedistäni oli jo hyvin nuorena muuttanut ensin Pohjois-Karjalaan ja sodan jälkeen asunut perheineen hyvin monilla eri paikkakunnilla. Serkkuni on kertonut, että hän koki yhä uudelleen olevansa "se uusi tyttö luokassa", koska muuttojen seurauksena lapset vaihtoivat usein kouluja. Tottuivat uusiin koteihin, uusiin maisemiin, uusiin murteisiin ja uusiin ystäviin. Selvää kotipaikkakuntaa samalla lailla kuin minulle Somero ei heille ehtinyt koskaan tulla.
Minun isäni ja äitini eivät sensijaan asuneet muualla kuin Somerolla, eivätkä koskaan matkustelleet laajalti. Isäni viiden vuoden sotaretkeä ei voi turismiksi laskea! Koko perheeni on lähes aina pysytellyt hyvin pienellä sektorilla tässä lounaissuomalaisessa savimaisemassa. Kun tukholmanserkkuni houkuttelee minua luokseen, valitan usein jo merimatkaa liian vaivalloiseksi,( vaikka minusta Tukholma onkin kaunis suurkaupunki). Sanon, että haluttomuuteni lähteä matkaan johtuu kai siitä, että varpaani ovat jo lapsena niin tiukasti juuttuneet somerolaiseen saveen. En halua lähteä niitä irti kiskomaan ja pesemään. Olen juuttunut, vai olisinko ihan juurtunut paikoilleni tänne lounais-suomalaiseen saveen. Ei minussa ole seikkailunhalua enää nimeksikään. Toteutan somerolaisen Taatani vanhaa viisautta maailmalle hinkuamisesta: "Se on mailmaa täst jo." Katselen maailmaa ja sen houkutuksia omasta somerolaisesta sammakkoperspektiivistäni. No, onneksi ehdin jonkinverran tutustumaan Suomeen, sekä vähäsen muuhunkin maailmaan niinä varhaisen aikuisuuden vuosina, kun minussa vielä oli hiukan seikkailumieltä.
Poikani ja miniäni jaksavat kiusoitella ja hyväntahtoisesti naureskella tälle vanhahtavalle kotipaikkarakkaudelleni ja juurieni korostamiselle. " Ai sekin on somerolainen, varmaan erinomaisen hyvä, oikein SOMEROLAINEN ". He elävät ja edustavat paremmin nykyaikaa:heille koko maailma on kaikkien yhteistä temmellyskenttää ja täynnä kiinostavia mahdollisuuksia. Se on heidän mielestään itse koettava, itse rohkeasti haltuun otettava, yhteinen maailmankylä. Minä edustan mennyttä maailmaa, mennyttä nurkkakuntalaisuutta, rohdinpaitaista somerolaista härjänajajasukua, uteliaisuutensa ja tiedonhalunsa tukahduttanutta fossiilia!!
(En sentään väitä, että kaikki somerolaiset olisivat yhtä takapajuisia ja nurkkapatrioottisia kuin itse tiedän olevani,)
Kuvassa uimareita 1940-50-luvun malliin ( akvarellini , maalattu valokuvaa vuodelta 1948 mukaellen)
Uimapuvut olivat villalangasta käsin kudottuja, venähtivät vedessä ja vanuttuivat muodottomiksi! Muistijälki ( haju, tuntu ja häpeä!!) on liiankin elävä varmaan monilla saman kokeneilla ikätovereillani!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti