Mutta jos ajattelen hiukan eri näkökulmasta , uskallan sentään onnitella itseänikin , sillä olen pystynyt säilyttämään ystävälliset välit molempiin Elämäni Miehiin, niinkuin heitä tituleeraan . Mielestäni sekin on merkki jonkinlaisesta onnistumisesta. Paljon suurempi todennnäköisyys olisi ollut päätyä tympeään vihanpitoon, katkeroitumiseen ja täydelliseen unohtamiseen .
Kun on nuori, uskoo jonakin päivänä löytävänsä oikean kumppaninsa ja elävänsä tämän kanssa ikuisessa onnessa ja harmoniassa elämänsä loppuun asti .Rakastuneena ei osaa kuvitella elämää ilman rakastetun läheisyyttä. Kun on pakotettu olemaan kauempana, kaipaa kipeästi päästä lähelle, ajattelee toista jokaisena hetkenä.Kaikki rakastumiset eivät kuitenkan johda avioliittoon.Eivätkä kaikki avioliitot kestä edes vuosia, puolesta vuosisadasta nyt puhumattakaan.
Miksi sitten jotkut avioliitot kestävät, toiset rikkoutuvat? Tietysti siksi, että osapuolina on kaksi ihmistä, jotka huolimatta kaikesta keskinäisestä kiintymyksestään, ovat myös aina vaarassa ymmärtää toisiaan väärin, jakavat kovin erilaiset perhehistoriat, usein hiukan erilaiset arvot ja erilaiset toiveet tulevaisuudelleen. On suurempi ihme, että kukaan ylipäätään onnistuu luomaan syvän, harmonisen elämän yhdessä kumppaninsa kanssa vuosikymmenestä toiseen, kuin että kokee epäonnistuneensa tai suorastaan päätyy eroon.Mahtaako olla paria, joka ei jossain vaiheessa olisi kokenut kriisiä, tuntenut olevansa onneton, jopa harkinnut eroamista . Jostain syystä sitten on kumminkin päästy eteenpäin, on sovittu riidat, on uskottu, että on parempi jatkaa yhdessä kuin erota, ja sitten yhtenä päivänä voi huomata olevan syytä juhlia 55.hääpäivää, kuten nämä ystäväni. Tiedän, ettei heilläkään ole ollut pelkkää "tasaista loivaa". Nyt he ovat vaiheessa, jolloin kumpikin tarvitsee toinen toistaan aivan erilailla, kuin kiihkeimmän rakastumisen aikoina.Tuntuu hyvältä nähdä, kuinka heillä on suuri turva omassa puolisossa, kun sairaus koettelee.
Minä ja monet naimattomiksi jättäytyneet ystävättäreni koemme elämämme muuten onnellisiksi, mutta yksin vanheneminen ja mahdolliset sairauskohtaukset saavat kadehtimaan kanssasisariamme, joilla on puoliso. Kolikon toinen puoli on varmaan se hirveä outous ja avuttomuuden tunne ,kun on pakko jäädä yksin puolison kuoltua. Ei ole kenties koskaan aikuisiällä ollut yksin tai tehnyt ainoatakaan päätöstä vain itsensä kanssa neuvoteltuaan.
"Se olis ainoo iloni, jos aina oisit luonani "
Onnentoivotukset Murulle ja Leolle
Onnea myös Sinikalle ja Mikolle
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti