lauantai 2. elokuuta 2014

Leipä, hlaiba

Leipä miehen tiellä pitää, sanottiin joskus entisaikaan. Mutta nykyään monet sanovat pyrkivänsä vähentämään leivänsyöntiään, jotta eläisivät terveellisemmin. On alettu puhua liiallisen leivänsyönnin aiheuttamista terveysongelmista. Äärimmäinen muoto tässä on leivän jättäminen kokonaan pois ruokavaliosta, karppaus, hiilihydraattien täydellinen välttäminen. Jos tarkoituksena on saavuttaa painonlaskua, leivän syönnin lopettaminen todennäköisesti tuottaakin tulosta, tietysti olettaen, että kaikki muutkin hiilihydraatit on karsittu ruokavaliosta.

Leipää on syöty lähes ihmisen koko historian ajan. Ilmeisesti aluksi opittiin syömään jonkunlaista puuron tapaista, siis viljaa vain sekoitettiin veteen ja annettiin turvota. Joku nero keksi sitten kypsentää  nuotion kuumilla kivillä  tätä "alkumössöä". Ehkä huomattiin sen maistuvan paremmalta ja kenties säilyvän pidempään syötävänä. En tiedä, mutta olisi hienoa tietää, miten ja missä maailmalla ensimmäisenä alettiin valmistaa semmoista, mitä voisi kutsua leiväksi. Joka tapauksessa leipää on syöty tuhansia vuosia ja siitä on keksitty loputtomasti erilaisia herkullisia versioita maapallon eri puolilla. 

Wikipedia väittää suomen leipäsanan olevan germaanista alkuperää. Ensimmäisessä suomenkielisessä Raamatussa leipä-sana on ollut muodossa hlaifs ja sen vanhempi muoto on gootin kielen hlaiba. Kovin samalta kuulostaa venäjän hleb, kun taas nykygermaanisten kielten leipäsanat ovat kovin erilaisia ( bread, bröd etc). No, en ole kummempi tieteilijä, joten pitänee luottaa Wikipediaan???

Eri puolilla Suomea on erilaisia leipiä, kuin myös monia leipää tarkoittavia nimiä. Lapsena olen kotona syönyt sekä  ruisleipää että rievää tai sekaleipää. Joskus oli ainakin juhla-aikaan pöydässä myös setsuuria tai piimälimppua. Joskus äiti leipoikin tutusta sekaleipätaikinasta sämpylän muotoisia. Sen sijaan en muista omasta lapsuudestani rieskaa. Siihen tutustuin vasta Karjalassa  ja hiukan erilaiseen rieskaan sain myöhemmin tuntumaa ja oppia Kemijärvellä mummilassa. En kyllä koskaan oppinut ihan onnistunutta Lapin ohrarieskaa leipomaan ja kypsentämään. Ehkä semmoinen ei suorastaan onnistu sähköuunissa, vai sammuiko kokeilunhaluni epäonnistumisiin ja pikkuhiljaa laimentuneeseen haluun miellyttää pohjoisen miestä.

Joskus leivästä on puhuttu myös nimellä kakko tai kyrsä. Kumpikin kuulostaa minun korvissani epämaukkaalta, jotenkin kuivalta, epäonnistuneelta, ei yhtään houkuttelevalta. Karjalaiset ovat tuoneet muun Suomen leipäkulttuuriin monet ihanat ja omintakeiset leivonnaisensa, piiraat, sultsinat, tsupukat, pyöröt, vatruskat ja muut. Saaristolaisilta taas olemme saaneet tumman, makeahkon  ja uskomattoman pitkään säilyvän saaristolaisleivän. Vaasan seudulla se tunnetaan nimellä Malax-limpa. Nykyään se on valloittanut koko Suomen Maalahden limppuna. Sitä voi ostaa kaikista suurista tavarataloista niin idässä kuin lännessä.Tunnettu on ollut myös jättikokoinen ja hyvin maukas Piispanlimppu, ilmeisesti kotoisin täältä Turun seudulta. Savossa taas on omat maukkaat rukiiset limppunsa, eikä reikäleipä ole alunperin kai ollenkaan kuulunut itäiseen leipomisperinteeseen. Pidän tosi paljon näistä kaikkien maakuntien ruislimpuista.  

Vaikka lapsenakin tykkäsin kunnon rukiinmakuisesta reikäleivästä, varsinkin, kun isoisäni oli kuivuneena höylällään vedellyt sen ihanan ohuiksi ,läpikuultaviksi siivuiksi, tuntui myös kaupasta ostettu tuore ranskanleipä voin kanssa nautittuna joskus himoittavalta erikoisherkulta. Nykysuussani semmoinen on jokseenkin mautonta purtavaa.  Mutta silloinpa ei leipätiski juuri vaihtelua tarjonnut. Ei kukaan olisi edes villeimmissä unissaan osannut kuvitella semmoista tuhansien eri leipien valikoimaa, mitä vaikkapa City-Marketin leipäosastolla tänäänkin ihmettelin. Vaikka söisin joka päivä erilaista leipää noista valikoimista, en varmaan ehtisi  maistella puoliakaan vuoden kuluessa.Tuntuu, että nykyään on menty jo liiallisuuksiin. Kuin leipomot yrittäisivät ehdoin tahdoin keksiä uusia, mitä erilaisempia muunnoksia. Tarjolla on vaaleata ja tummaa, pitkää ja pätkää, siemenleipää, pähkinäleipää, juuresleipää, hiivatonta ja hiivalla kohotettua, kuvioitua,letitettyä kaikella kuviteltavissa olevalla lisukkeella varioitua leipää. Laatikko laatikon vieressä, tuoksuvina, lämpiminä, terveyttä lupaavina ja houkuttavina. Sekä paperissa että muovissa. Kuka ostaa ja syö tämän kaiken valtaisan leipäpaljouden? Mitä tapahtuu niille leiville, jotka eivät päädy asiakkaan kärryyn tuoreena?Päätyvätkö ne kaikki leipäjonoon, tämän päivän omituiseen ilmiöön, joka konkreettisesti ja vastaansanomattomasti kertoo, ettei kaikilla tässä yltäkylläisyydessä sittenkään ole varaa edes leivänostoon. 


Leipää on aina arvostettu elämän tärkeänä osana. Toimeentulosta on sanottu, että pysytään leivässä. Lapsi tuo leivän tullessaan, uskottiin elämän jatkumiseen. On puhuttu myös uskosta Elämän Leipänä ja rukoiltu: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Kun meidän äiti lopetti taikinan alustamisen, hän aina painoi kädellään ristinmerkin sen pintaan ennenkuin jätti taikinan nousemaan. Niin teen vielä minäkin, vaikken ole kovin uskovainen. Kunnioitan leipää, rakastan leipää, enkä halua ajatellakaan semmoista vaihtoehtoa, että ravinnostani jättäisin kokonaan pois leivän. Melkeinpä mitä muuta vain, mutten leipää. Leipä on ihmisten ja hevosten ja varmaan myös taivaan joukkojen herkkua!

Panis Angelicus. Leivästä enkelten, sai osan ihminen.
Onneksi sai. 


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti