"Ja tapahtui niinä päivinä...."

Hiljainen joulupäivän ilta. Olen yksin,vain Vivaldin musiikki ja aika ajoin myrskypuuskaksi yltyvän tuulen korkean talomme siivousparvekkeitten metallisissa kaiteissa aikaansaama syvä jyminä rikkovat iltayön hiljaisuuden. Koska olen viettänyt koko päivän lepäillen, ei tee mieli nukkumaan. On sopiva aika mietiskellä ja yrittää panna ajatuksia paperille. Olen huomannut, että se on tapa saada ajatuksiini ikäänkuin hitaampi tempo ja mahdollisuus estää niitä katkeilemasta, hyppimästä, harhailemasta liian nopeasti ennenkuin edes ehtivät valmiiksi.Semmoinen on minulle tyypillinen tapa ajatella ja puhuakin ihan kiusallisen usein. Saan huomata, että kuulija joutuu ikäänkuin arvailemaan ja itse täydentämään puheeseen pujahtaneita aukkoja, koska olen odottamattomasti hypännyt ne yli koskaan niitä ääneen sanomatta. Eksyn kovin helposti aloittamastani ajatuskulusta ja kertaalleen alkamastani puheenaiheesta ja jatkan omituisesti ihan jostain toisesta asiasta eteenpäin. Kuulijan kannalta se on varmaan aika piinallista ja vaikeasti seurattavissa. Eikä pidä ihmetellä jos huomaan tulleeni väärin ymmärretyksi. Kirjoittaessa minun on hiukan helpompi yrittää seurata ajatusta ihan loppuun asti.

Satuin kuulemaan tänään radiosta jouluevankeliumin jonkun naisnäyttelijän lukemana. Koska kysymyksessä ei ollut pappishenkilön esittämä Luukkaan evankeliumin tuttuakin tutumpi kertomus, se kuulosti jollain lailla tuoreemmalta, sai minut kuuntelemaan keskittyneemmin. Samalla se nosti ajatuksiin ihmeen selvästi muistoja, joitten olin luullut unohtuneen. En ole enää vuosiin pitänyt tapana käydä joulukirkossa, en myöskään kuunnella radiosta tai televisiosta joulun hartauksia. Lapsuudenkodissani ei ollut tapana lukea jouluevankeliumia ääneen, kuten on kai ollut tapa monissa suomalaispeheissä ennenvanhaan. Silti uskon, että kaikista maailmassa koskaan kirjoitetuista teksteistä tämä teksti on se, jonka olen kuullut ääneenluettuna elämässäni useimmin. Ei mikään muu teksti voi yltää määrällisesti lähellekään samaa. Ei siis ihme, että se on sana sanalta, lause lauseelta tuttu, muistissani kuin koulussa joskus kauan sitten ulkoa opitut laulujen sanat.

Varhaisista kansakoulun jouluista ei mieleeni ole jäänyt muistijälkiä jouluevankeliumista, mutta oppikouluni uskonnonopettajan, pastori Litovaaran hyvin kauniin baritoniäänen voin tänä päivänäkin palauttaa muistissani toistamaan hitaasti ja syvän vakuuttavasti: " Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky"....Vuosi vuodelta, joulu joululta kuulin tämän Luukkaan evankeliumin alkutekstin hänen esittämänään sekä koulun joulujuhlassa että usein vielä Someron kirkossa jouluaamun aikaisessa jumalanpalveluksessa. Sitten ollessani kahdeksannella luokalla eräänä joulukuun alkupäivänä pastori pysäytti minut yllättäen koulun aulassa. Hän pyysi minua tulemaan seuraavalla välitunnilla luokkaansa. Ihmettelin kovin, vähän pelkäsinkin olinko tehnyt jotain sopimatonta, olinko nuhtelun tarpeessa. Semmoisesta ei kuitenkaan ollut kysymys,vaan hän kysyi, voisinko koulun yhteisessä joulujuhlassa lukea jouluevankeliumin sinä jouluna. Hämmästyin ja epäröin, koska en ollut kuullut oppilaan koskaan ennen lukevan evankeliumia joulujuhlassa. Hän sanoi, että koska hän oli jo lukenut sen niin sadat kerrat, hänestä olisi hienoa, jos sen nyt lukisikin oppilas ja hän toivoisi, että voisin tehdä sen. Sitten hän vielä lisäsi, että se varmaan jättäisi kauniin muiston kouluvuosista, sekä minulle että hänelle. Ehdotus oli hämmentävä, mutta tietysti suostuin. Varmaan olin myös hiukan imarreltu, että hän oli keksinyt pyytää juuri minua!

Aloin lueskella tekstiä, harjoitella sitä ääneen yksin omassa vinttikamarissani. Minua pelotti ajatus, että lukisin väärin, että hukkaisin rivit ja sanat hämärässä salissa, että vahingossa sulkisin raamatun ja koko teksti olisi hukassa, että ääneni jotenkin pettäisi kesken kaiken, että muut oppilaat ihmettelisivät miksi minä luen eikä pastori jne. Kuvittelin kaikenlaisia mokauksia, joilla pilaisin hartauden. Kovin vähän pohdin syvällisemmin tekstin sisältöä saati oman uskoni syvyyttä. Siinä tilanteessa olin vain pieni typerä näyttelijätär, joka oli huolissaan omasta äänestään ja tekemästään vaikutuksesta. Häpeän tuon nuoren ihmisen luonteen pinnallisuutta ja typeryyttä vielä tänäänkin, kun muistelen tätä viimeisen kouluvuoteni jouluevankeliumin lukua. Onneksi kukaan muu ei taatusti muista koskaan moista tapahtuneen, mutta pastori oli oikeassa siinä, että minun mielessäni muisto siitä on säilynyt!Kaunis muisto- ei niinkään!

Opettajana olen nähnyt joulukuvaelman varmaan satoja kertoja oppilaitten esittämänä. Joku selkeästi lukeva ja kuuluvaääninen on useimmiten saanut tehtäväkseen jouluevankeliumin julistamisen, kun muut esittävät osansa hiljaisina näyttelijöinä. Olen pukenut yhä uusia marioita ja josefeja, sitonut pyyheliinoja paimenien päähineiksi, kehitellyt valkoisia ja kimaltavia enkelien parvia ja lavastanut tallinäkymiä ja seimiä. Aina silloin tällöin oppilaitten hartaasti esittämä jouluevankeliumi on saanut minut liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Esittäjät ovat olleet aidompia kuin minä lukijana.

Mutta tänään, kun kuuntelin kauniisti luettua tekstiä, en taaskaan voinut välttyä perinteiseen nostalgiajouluun kuulumattomalta ateistiselta ajatukselta: miten on mahdollista, että tämä kaikessa kuvitellussa yksityiskohtaisuudessaan kerrottu, sepitteellinen ja tunteisiin vetoava jouluevankeliumi on voinut elää yli 2000 vuotta ja saada miljoonat ihmiset aina ja aina valtoihinsa. Luukkaan henkilöydestä ei ole tietoa. Muut evankelistat eivät oikeastaan kerro Jeesuksen syntymästä. On selvää, että teksti on kirjoitettu vasta vuosikymmenet Jeesuksen oletetun historiallisen syntymän jälkeen. Nykytietämyksen valossa  ei mitään yleistä verollepanoa ole noihin aikoihin toimitettu Juudeassa. Maininta siitä on siis sepitteellinen,mutta se antoi sopivan syyn ja uskottavan selityksen , että Jeesuslapsi syntyi juuri Beetlehemissä ja juuri tallissa, eikä Marian  kotikaupungissa Nasaretissa. Jeesuksen syntymäpaikan piti olla Beetlehem, koska niin oli ennusttu Vanhan Testamentin ennustuksissa Messiaan syntymästä. Vapahtajan oli määrä syntyä Daavidin suvun kaupungissa Beetlehemissä, koska hän olisi Daavidin sukuhaaraan kuuluva kuningas. Liikuttavilta, mutta täysin epärealistisilta kuulostavat nuoren Marian lausumiksi kirjoitetut sanat, joihin hän puhkeaa kuullessaan odottamattomasta ja yliluonnollisesta raskaudestaan. Samoin hänen jo ennalta lausumansa sanat poikansa tulevasta kohtalosta ja merkityksestä. Kuka ne olisi kuullut, kuka tallentanut, niin että me ne saisimme tietää? Kuka olisi voinut tietää vanhan Elisabetin vatsassa olevan lapsen voimallisesta liikahduksesta hänen tullessaan Mariaa tapaamaan? Ei semmoisista asioista voinut olla oikeaa raportoitavaa. Mitä paimenet kertoivat enkelien puhuneen lapsesta, ei voinut olla Luukkaan eikä kenenkään muunkaan tiedossa, koska Marian kerrotaan kätkeneen sanat sydämeensä!
Mutta minun on pakko myöntää, että olipa Luukas kuka hyvänsä, kirjoittipa hän tekstinsä viisikymmentä tai sata vuotta Jeesuksen oletetun syntymän jälkeen, hän oli mestarikirjoittaja, runoilija, jolla oli kyky kuvata Jeesuksen syntymä niin hienoin draaman kaarin ja tunteisiin vetoavasti ja voimallisesti, että se mahdottomuudestaan huolimatta liikuttaa ja tyydyttää ihmisten sielua vielä tänäänkin. Sen voiman ymmärtää, kun ajattelee miten uskomattoman paljon ihanaa musiikkia ja muuta taidetta se on synnyttänyt vuosisatojen kuluessa. Sen sielullisen voiman voi aistia tuhansien ihmisten olemuksesta vielä nykyään, kun he ovat uponneet syvään hartauteen keskellä tuhansia muita ihmisiä esimerkiksi Rooman Pietarin kirkossa jokaisena jouluyönä.Niin taas eilenkin. Heitä eivät kiusaa samanlaiset (typerät?) kysymykset ja viisastelevat vastaväitteet, joita minä tässä kevyesti heittelen. Heille sana on tullut lihaksi ja Jeesus syntyy joka jouluna heidän sydämessään. Luukkaan teksti elää.