Helsingin Sanomien Lauantai-liitteessä tuli vastaan kiinnostava juttu ihmisten suhteesta rahaan. "Jos tienaisit yli kaksi miljoonaa vuodessa, millainen olisi elämäntyylisi?"
Aihetta käsiteltiin esimerkkihenkilön avulla.Sopiva henkilö on kansanedustaja Eero Lehti, joka ansaitsi vuonna 2012 yli 2 miljoonaa. Miten tämmöinen mies elää elämäänsä, mitä ostaa, miten tuhlaileva on, vai onko ennemminkin saituri, pihi penninvenyttäjä?
Juttu sai suupieleni hymyyn syystä, että olen tuntenut läheisesti hyvin samantyyppisen miehen. Huolimatta valtavaksi karttuneesta omaisuudestaan, hänen on ollut suorastaan tuskallisen kivuliasta maksaa mistään ns "käypää hintaa", vaan tunteakseen itsensä tyytyväiseksi ja järkeväksi ostajaksi hänen on pitänyt saada haluamansa tuote, työ, palvelu tai vaikkapa ulkomaanmatka aina huomattavasti muita halvemmalla hinnalla. Henkilökohtaisella karismallaan, vaivannäöllään ja laskelmallisuudellaan hän on useimmiten tässä myös onnistunut. Hän ei ole koskaan sortunut tekemään minkäänlaista hankintaa vain nopeasti ja helpolla päästäkseen.Niinpä hän on köyhästä syntyperästään huolimatta vuosien kuluessa hankkinut miljoonaomaisuuden.Vaikka olemme olleet hyviä ystäviä ja monessa suhteessa suorastaan jonkunlaisia sielunkumppaneita, välillämme on aina ollut syvä railo käsityksessämme rahasta, sen hankkimisesta, kuluttamisesta ja merkityksestä ihmisen onnelle. Pahalta on minusta tuntunut se, että hän ei ole halukas luovuttamaan omastaan edes ystäville tai rakkaille kohdistuvana anteliaisuutena. Jollain oudolla tavalla hän saa toiset tarjoamaan hänelle vieraanvaraisuutta ja lahjoja ilman, että hän lainkaan tuntee tarvetta tai halua vastavuoroiseen anteliaisuuteen. Sellainen kertoo mielestäni ennemminkin vakavasta narsistisesta häiriöstä kuin varsinaisesta taloudellisesta viisaudesta. Se on oikeastaan suurempaa köyhyyttä kuin rahan vähyys.
Suurikaan rahamäärä ja vauraus ei todellakaan takaa kykyä tuntea itsensä onnelliseksi, ei varmista tyytyväistä mieltä. Olen sen usein huomannut tästä ystävästäni. Narsismi on sairaus, joka jäytää loputtomana tyhjyyden tunteena, aina vain tuntuu puuttuvan jotain olennaista, kuin astia vuotaisi, vaikka sitä kuinka yrittäisi pitää kukkuroillaan.
Minäkin olen köyhän kodin tyttö, mutta jostain syystä lähtökohtani ei ole ohjannut minua tuon tapaiseen taloudelliseen käyttäytymiseen. Pikemminkin päinvastoin. Olen oikeastaan tietämättäni omaksunut käänteisen vamman. Minun on pakko myöntää suhteessani rahaan paljastuvan jonkunlaista "tyhmänylpeyttä", halua käyttäytyä kuin raha ei olisi minulle ollenkaan tärkeä. Käyttäydyn, kuin olisin Englannin kuningatar, jonka ei tarvitse käsitellä rahaa! Ymmärrän kyllä, että tuloksena tämmöisestä typerästä huolettomuudesta (holtittomuudesta!) rahan käytössäni, olen myös koko ikäni pysynyt suhteellisen vähävaraisena. Jos meitä kahta vertailee ostostapojemme valossa, voisi tulla täysin vääriin johtopäätöksiin siitä, kummalla oikeasti olisi varaa ja kumman taas pitäisi nuukailla.
Onko niin, että hän on itara, saituri, sietämätön ahne kitupiikki? Vai onko hän vain todella järkevä ja siksi nykyään hyvin rikas mies? Onko niin, että vain todella kaltaiseni lapselliset ja lähes vastuuttomat tuhlurit nimittelevät taloudellisesti lahjakkaita ja vaurastumaan, suorastaan rikastumaan kykeneviä ihmisisiä kitupiikeiksi? Kumpi meistä on terveesti järkevä suhteessaan rahaan ja onnellisuuteen? Luultavasti ei kumpikaan. Raha on ongelma meille molemmille, mutta yritämme hoitaa ongelmaamme ja lapsuusajan köyhyyden aiheuttamaa traumaamme vastakkaisin strategioin.
Usein olen tuntenut ärtymystä ja halua nähdä hänen ajatuksensa ja pyrkimyksensä jatkuvaan omaisuuden kartuttamiseen paheksuttavana ja vääränä tapana elää ainutkertaista elämäänsä. Ja varsinkin jatkuessaan ihan vanhuuteen asti. Kerran kysyin häneltä : milloin tunnet olevasi oikein onnellinen?Hän oli hiljaa aika pitkään ja vastasi yllättävästi : maanantaiaamuisin, kun olen onnistunut ostamaan monta pakettia pinaattikeittoa Minimanista puoleen hintaan.
En osannut sanoa mitään. En tiennyt oliko kysymykseni hänestä erityisen banaali ja siksi turha parempaan ja syvällisempään vastaukseen, vai mitä minun olisi pitänyt ajatella ?
Kerran kuulin hänenkin, jokseenkin tekopyhästi, huokaisevan, että viimeisessä palttoossa ei ole taskuja. Hämmästyin, sillä minusta oli usein tuntunut siltä, että hän ajatteli olevansa paitsi rikas, myös sillä taanneensa itselleen lähes kuolemattomuuden, ainakin mahdollisuuden saada koko maailman parhaat hoitomahdollisuudet sairauden sattuessa. Mutta eihän semmoista vieläkään saa rahalla, ei edes suurella rahalla tai voimakkaalla tahdonvoimalla. Viimeiselle, sille pakolliselle matkalle ei kenellekään myydä erityishalpoja lentoja, eikä voi varata paikkaa businessluokassa. Joku saa kyllä äkkilähdön, olipa rikas tai köyhä!
Voiko varakkaaksi tulla siis vain olemalla koko elämänsä ajan järkevä, suorastaan olemalla pihi? Lottovoittajia ei ole monia. Useimpien varakkuus on seurausta omasta yritteliäisyydestä ja säästäväisyydestä, sanovat vaurastuneet itse.Voin siis syyttää itseäni, etten ole varakas. Olen tehnyt vääriä valintoja. Arvoni ovat alun alkaen olleet väärät. Mutta millaista sitten olisi terve, oikeanlainen talousajattelu? Että harkitsen jokaisen ansaitsemani euron käyttämisen hyvin tarkasti ja luovun euroistani vain hampaat irvessä viimeisen pakon sanellessa? Vai pitäisikö mieluummin olla iloinen, mutta viisaasti harkitseva, iloinen ostaja?
Kuluta, kuluta, kuluta! Pidä talouden rattaat pyörimässä ja samalla lisäät työtä ja yleistä hyvinvointia. Suomi pitää saada uuteen nousuun, talouden rattaat on saatava taas pyörimään, jotta oma ja lastemme tulevaisuus olisi turvattu.Tämmöinen viesti kantautuu nykyään päättäjien puheista. Minunko vähäiset rahani siihen auttaisivat? Vai pitäisikö minun kuitenkin jemmata sukanvarteen joka ainoa mahdollinen euroni oman pahan päivän varalle? Voinko luottaa suomalaisten pankkien vakauteen, jos sijoitan killinkini tilille siinä toivossa, että ne säilyvät ja osallistuvat pyörittämään taloutta, sekä kenties tuottavat pientä korkoakin? Onko varmaa, että kapitalistinen talousjärjestelmä vieläkin on se oikea avain onneen ja menestykseen ? Voinko luottaa, että se on voimissaan, kun pikkuinen lapsenlapseni tarvitsee koulutuspalveluja ja etsii paikkaansa elämässä? Mahdottoman vaikeita kysymyksiä ainakin minun ymmärrykselleni.
Olen tullut ikään, jossa tavara, shoppailu ja runsaskaan rahankäyttömahdollisuus ei tunnu enää tuovan samanlaista mielihyvää kuin joskus. En kaipaa juurikaan talouteeni lisää tavaraa, en jaksa enää matkustaa, en näe järkeväksi käyttää kauneus-tai viihdepalveluita. Rahani kuluvat nykyään tavalliseen elämään, lähinnä hyvään ruokaan. Aivan liian kalliiseen ja tuhlailevaan, mikäli uskon lähimpiä ihmisiäni, jotka tuntevat tapani. Välillä turvaudun ostettuihin siivouspalveluihin ja pakollisiin, mutta koko ajan kasvaviin terveyskuluihin. Olenko nyt siis järkevä rahankäyttäjä? Luultavasti en vieläkään, mutta ainakin haluan olla ajattelematta saanko takaisin samassa mitassa, jos tarjoan ystävilleni tai perheelleni herkullisen aterian. Raha-asioitten nelikentässä olen aina sijoittunut välille tuhlaileva ja antelias, jota ei kai voi pitää talouden ihannetyyppinä. Näillä ominaisuuksilla ei koskaan nousta köyhästä varakkaaksi.
Ja onni, mitä se sitten onkaan ? Ainakin tänään se on minulle ennemmin lapsenlapseni suloinen hymy kuin raha-asioitten ajatteleminen. Huomisesta en tiedä. Pitäköön huominen huolen itsestään. Minulla ei ole lottoa vetämässä! Ei tänään, ei ensi viikolla, ei koskaan. En usko rahaa tuoviin pikavoittoihin elämän arpajaisissa. Onneksi olen voittanut monta muuta mukavaa asiaa... ..........
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti