perjantai 2. kesäkuuta 2017

Ajatuksia kevätjuhlan päivänä

Keskiviikkona olin entisellä kotipaikkakunnallani tapaamassa luokkarovereitani yhteisen lounaan merkeissä. Tulimme ylioppilaiksi vuonna 1963. Ikää meillä kaikilla on jo reilusti yli 70 vuotta. Kun saimme valkoisen lakkimme toukokuun lopussa silloin 54 vuotta sitten, meillä oli mukava ja monen kaltaiseni köyhän nuoren kukkarolle ihanasti sopiva tilaisuus vielä kerran yhdessä viettää juhlailtaa kauniissa kartanomiljöössä kiitos erään ( Mallan) luokkatoverimme vanhempien vieraanvaraisuuden. Se oli paljon viihtyisämpää kuin nyky-ylioppilaiden yleinen tapa juhlia lakkiaisiltaa ja yötä kalliissa ravintoloissa. Aluksi nautittiin kuplivat maljat. jossa oli pikkuisen alkoholiprosenttejakin, kuinkas muuten. Kuulemma se muutamia ihanteellisia ja raivoraittita joukossamme hiukan arvelutti. Käytiin joukolla nauttimaan illallista. Juhlavat ruuat maistuivat heidän pitopöydässään. Kotikalja poreili laseissa. Mutta tiedän, että jotkut alkoholiin jo vähän enemmän tutustuneet kävivät salaa metsänreunan halkopinojen kätköissä naukkaamassa hiukan lisää tunnelman kohottajajuomaa. Kukaan ei muistaakseni kummemmin humaltunut. Mutta olen varma, ettemme oikeasti silloin vielä tajunneet kuinka lopullinen se päivä oli jossain mielessä. Erään tärkeän ajanjakson päätös.

Aamunkoitteessa väki erkani. Kuka milläkin kyydillä, sitä en pysty muistamaan. Itse sain kyydin kotiin luokkatoverini Timon volkkarilla. Hän oli kai ainoa, jolla oli jo oma auto käytössään. Mukana kyydissä olivat myös Jouni, Antti ja Tuula. Kun heidät oli kyyditty koteihinsa, aamu oli jo tullut. Timo ehdotti, että hän ajaisi vielä eräälle korkealle näköalapaikalle hetkeksi katsomaan hiljaista heräävää aamua ja sieltä ylhäältä avautuvaa upeaa näkymää yli edessä kimaltavan järven. Muistan ahdistavan haikeuden ja vaikeuden keksiä mitään sanottavaa, kun yhtäkkiä ymmärsin, ettemme samalla lailla ehkä koskaan enää tapaa. En kumminkaan oikeasti osannut ajatella ja surra yhteyksien katkeamista koko luokkaan niin totaalisesti kuin sitten tapahtui. Lähipiirissäni säilyi vain Kaija, jonka kanssa jaoimme opiskelija-asunnon Turussa puolitoista vuotta. Useimmat muut pyrkivät  ja päätyivät opiskelemaan muualle. Monet pojista hoitivat ensimmäisenä asevelvollisuutensa.

Kun oli kulunut 10 vuotta lakkiaispäivästä, joku tai jotkut keksivät kutsua porukan yhteiseen tapaamiseen. En kumminkaan silloin halunnut osallistua, koska oma henkilökohtainen elämäntilanteeni oli semmoinen, etten kestänyt ajatusta puhua itsestäni tai kuulla muiden onnellisia kertomuksia perheistään, lapsistaan, titteleistään ja matkoistaan. Pelkäsin olevani ainoa, joka oli kokenut niin ison pettymyksen rakkaudessa, josta surkeudesta juuri vaivalloisesti
yritin selvitä uuteen vaiheeseen  uudessa työpaikassani. En ollut halukas tapaamaan ketään luokaltani silloin.

Vasta kun lakkiaisista oli jo 35 vuotta, halusin osallistua taas   järjestettyyn, jopa yön yli kestävään suureen luokkatapaamiseen Somerolla. Muutamat opettajistammekin olivat kutsuttuina vieraina päivätilaisuudessa entisessä hienossa koulussamme ja muutamat jaksoivat vielä olla mukana osan ajasta iltamiitingissäkin. Muistaakseni luokkalaisten osallistumisprosentti silloin oli lähes sata.

Muistan erityisesti ilahtuneeni, kun keskikouluvaiheessa minulle englantia opettanut Martta P, jota olin kovin arvostanut ja ihaillut, näytti nuorekkaalta ja aidosti innostuneelta meitä tapaamaan. Hän oli eläköitynyt vasta melko vähän aikaa sitten ja kertoi nyt hiukan huvittuneena, että hänestä oli harmi, koska hän vasta ihan eläkeiän kynnyksellä oli oikeastaan oivaltanut, miten englantia pitää opettaa. Uskaltauduin juttusille ja kerroin hiukan arastellen, että minustakin, oikeastaan pelkän sattuman ansiosta oli tullutkin englannin opettaja. Ajattelin, ettei hän mitenkään satoja ja taas satoja oppilaita opetettuaan yhtään muistaisi minua oppilaana. Siitähän oli jo nelisenkymmentä vuotta. Kun sanoin nimeni, hän napsautti suupieliinsä tutun hymynsä ja sanoi: "Ah, Marjorie, juu, muistan kyllä, hyvä tyttö olitkin". Olisinko voinut parempaa toivoa, itsetuntoni kiipesi korkeuksiin. Kuinka ihmeessä hän voi muistaa englanninkielisen nimeni! Ja vielä pienen kehaisunkin lahjoitti. Mutta mahtoiko hänen liiankin kilttinä opettajana kokemani miehensä Eero minun naamani nähdessään heti ajatella lausetta, jonka niin usein oli minulle sanonut alakuloisella äänellä: "sinä osaisit Marja-Liisa, kun hiukan yrittäisit." Mutta minä olin ja pysyin samana  laiskana tytönlorttina. Toivon kovin, että mikään kello ei matematiikan lehtorin muistissa alkanut kilkattaa kohdallani.

Nyt elämme itse eläkeläisvaihetta. Olli, Somerolle paluumuuttajana päätynyt insinööri ehdotti, että voisimme tavata kaupungin ( totta todella se on nykyisin kaupunki!!) Seurahuoneella lounaalla aina pari kertaa vuodessa. Kukaan ei joutuisi järjestämään mitään erityistä tapaamispaikkaa tai tarjoilua. Riittäisi vain sähköpostissa napsahtava muistutus tulla koolle sovittuna päivänä vähän ennen joulukiireitä ja toinen kerta ennen kesälaitumia. Niin se on sitten vakiintunut ja toiminut jo vuosikaudet.Vähän yli 20 ylioppilaan luokastamme lounaspaikalle huristaa nykyisin useimmiten noin tusinan verran harmaantuneita  ja hiukan  jo "kolhiintuneita" luokkatovereita. Ohjelmaa ei tarvita, ei juontajaa tai seremonioitten säätelijää, juttua piisaa ja viihdytään. Joskus liikutaan paljolti muistoissa, joskus ihan nykypäivääkin sivutaan. Eikä tässä porukassa ole kiellettyä mikään esiin putkahtava aihe, ei edes itsekunkin monet krempat.(niinkuin kuulemma jossain tapahtuu).

Viimeisin tapaamisemme sai värinsä ja tunnelmansa ihan hiljattain meidät kaikki järkyttäneen suruviestin johdosta. Kaipasimme joukkoon huumorintajuista ja aina positiivista Taistoa. Tuskin kukaan on pystynyt vielä kunnolla sisäistämään tätä yllättävää tietoa Taiston joukostamme poistumisesta. Että juuri Taisto, reipas, nuorekas ja pidetty Taisto. Mutta tähän kaipauksen ilmapiiriin tuli valoisuutta, kun eri ihmisiltä kuultiin erilaisia Taistoon liittyviä mukavia juttuja. Parasta oli se, että Jouni tiesi Taiston hiljattain julkaisseen runokirjan, josta hän nyt luki meille muille pari runoa. Runot yllättivät, suorastaan nappasivat: jokainen haluaa hankkia ja lukea koko kirjan. Joillekin se lienee koulun jälkeen ensimmäinen kerta kun tarttuvat runokirjaan. Jättipä poika meille mainion perinnön ja antoi ajattelun aihetta itsekullekin!

Näinköhän olisi meillä muillakin toisillemme paljastaa jotain uutta ja yllättävää itsestämme, muutakin kuin pelkkää jokapäiväistä jaarittelua. Kaikilla kai kumminkin on ollut omista erityisistä kokemuksista ja elämyksistä rikas taival. Siitä voisi ehkä muillekin jakaa. Olisi mahtavaa saada tilaisuus oikeasti tuntea näitä tavallaan tuttuja, mutta sittenkin liian ohuesti tuttuja tovereita.Voisimmeko paljastaa mikä meille tällä kokemuksella ja vaiheillamme on jäänyt käteen tärkeimpänä, mitä harrastamme, mistä iloitsemme nyt. Ei tietenkään olisi enää mitään järkeä kehuskella, ei korostaa aineellista menestystään tai titteleitään  Olisi mukava keskustella miten nuorena tehdyt suunnitelmat toteutuivat, mitä yllätyksiä oli ilo saada kokea, millaisia aikuisia ja vanhoja ihmisiä meistä on tullut.

Ensi vuonna on tavallaan merkkivuosi, 55 vuotta H-hetkestä. Sopiva syy tavata koko porukalla ja vetää muistipasmat kiinni sieltä kaukaa tähän päivään. Uskon, että kaikki ollaan mielenkiintoista väkeä. Pienistä ja lapsellisista koulua aloittelevien suuresta porukasta ( 81 ) on nyt jäljellä tämän päivän yllättäen harventuva eläkeläisjoukko.

Mutta se on sanottava, että meillä on käynyt melkoisen hyvä tuuri elämässä: synnyttiin hyvään aikaan ja hyvään pitäjään, päästiin oppikouluun ja korkeakouluihin, saatiin hyvät eväät .