En tiedä varmasti, mutta minusta on alkanut tuntua, että teini-ikäisenä olen ollut jotenkin kapea ja tunnevammainen nuori ihminen. En näet osannut eläytyä voimallisesti ihailemaan ja yrittämään kokea suuria tunteita ja samaistumista silloisen julkkismaailman tähtiin, koko läntisen maailman nuorison idoleihin, kuten siinä iässä on tavallista Siltä minusta tuntuu nyt, kun olen yrittänyt palauttaa mieleeni kuvaa itsestäni nuorempana.En muista kokeneeni huikeita ihailun tunteita, en tietoista matkimista, samaistumisen ja palvonnan halua.Toki tunsin ja tiesin kaikki nuo kuuluisat ja menestyneet, mutta he eivät saaneet minun varauksetonta ihailuani, eivät lumonneet minua palvontaan.
Monet ikäiseni kertovat, kuinka voimallisesti heihin vaikuttivat James Dean, Paul Anka, Elvis Presley, puhumattakaan Beatles-hysteriasta tai halusta olla kuin Marilyn tai Audrey Hepburn . Ymmärrän olleeni jotenkin liian laimea tunteissani, viallinen, kun en ole kokenut sellaisia järisyttäviä ja elähdyttäviä onnen ja kaipauksen hetkiä, en etärakkautta tai halua olla samanlainen kuin tuo joku ihana "saavuttamaton" .En kerännyt kuvia, en kuunnellut kerta toisensa perään jotain ihanaa hittiä, en pukeutunut tai kammannut itseäni idolin muottiin. Voi minua, miksi en osannut haaveilla suuria unelmia. Mikä minua sitoi, miksi minulle riitti oma vähäinen itseni? Olinko niin omahyväinen ja itseriittoinen?
Niimpä olenkin ilahtunut, kun nyt mummoikäisenä huomaan oppineeni kyvyn ihastua henkilöihin, jotka media tuo tutuiksi. Voisiko minustakin vielä tulla innostunut fani? Merkkejä on havaittavissa. Huomaan ajattelevani näitä ihastuksen kohteitani vielä pitkään sen jälkeen, kun olen nähnyt heidät televisiossa tai lukenut heistä lehdiss. Johtunee tavastani elää nykyään hyvin pienimuotoista ja paikoillaan pysyvää elämää, jossa tuttavapiirini ja henkilögalleriani on pienempi kuin menneinä vuosikymmeninä.
Kun olin synnyttämässä poikaani, viereiseen sänkyyn osui itseäni huomattavasti nuorempi äiti, joka oli synnyttämässä jo neljättä lastaan. Hän hämmästytti minut paitsi suurella lapsiluvullaan myös muutamilla lausahduksillaan. "Vaan tuo Silvia on kyllä niin ihana ihminen. Että mie hänestä tykkään." Olin hetken aikaa ymmälläni kenestä nyt puhuttiin. Tai: "Katri on aina niin nätisti vaatetettu, mie ihhailen häntä , se on miusta niin mukava ja niin lämmin ihminen."
Tajusin, että hänen lähimmät naisystävänsä olivat Ruotsin kuningatar Silvia ja laulaja Katri-Helena. Molemmat saivat hänet tuntemaan hyvää oloa, naisten välistä ystävyyttä ja auttoivat paremmin jaksamaan lasten hälinän, imetyksen vaivalloisuuden ja loputtomat pyykkivuoret. Yksikään todellinen, kävelevä ihminen ei käynyt häntä tervehtimässä noina muutamana päivänä synnytyksen jälkeen. Onneksi olivat nämä idolit, faniystävät. Kiitos Katri ja kiitos Silvia, todella tarpeelliset etäystävät.Tietämättänne hoiditte tärkeätä sarkaa tämän nuoren suurperheen äidin elämässä keskellä maaseudun usein varmaan yksinäistä , mutta loputtoman työntäyteistä arkipäivää. Tarjositte samastumiskohteen ja turvallisen pikku pakoretken omaan kauniimpaan ja ruusuisempaan elämäänne.
No kuka tai ketkä nyt sitten ovat lopultakin kiilanneet lähelle minun sydäntäni median kautta. Kenestä haluan tehdä fanitukseni kohteen? Olenko vihdoinkin ymmärtänyt Cheekin karisman? Onko Jari Sillanpää sittenkin onnistunut sulattamaan kylmän sydämeni?Haluaisinko päästä selfie-kuvaan uljaan uuden pääministerimme kanssa? Ei tosiaankaan. Heidän charminsa jättää minut kylmäksi .
Ykkösidolini on Meeri Koutaniemi, nuori suomalainen valokuvaaja-toimittaja. Ensimmäisen kerran hän sai tunteeni liikkeelle jo ilmestymällä pari vuotta sitten Itsenäisyyspäivänä Presidentinlinnaan niin sykähdyttävän kauniina, tyynenä , eksoottisena kukkana.En tiennyt hänestä mitään. Kuka on tämä erilainen kaunotar, josta säteilee merkillinen tenhovoima ruudun tälle puolelle, kyselin itseltäni. Olin kertakaikkian lumoutunut hänen kauneudestaan ja erilaisesta, vahvasta karismastaan tuossa lähes samanlaisiksi kloonattujen tyhjiltä kuorilta näyttävien julkkisten pönötysjuhlajonossa. Mitään en hänestä vielä tiennyt mutta jo ulkonäkö ja olemus ja vaatetus kertoivat viestiä jostain muustakin sisällöstä.
Sitten vähitellen tutustun hänen kuvajournalismiinsa, ajatuksiinsa, rohkeuteensa, haluunsa vaikuttaa ja parantaa naisten asemaa Afrikassa. Järkytyn tyttöjen ympärileikkauksesta kertovasta kuvajournalismista.Luin hänen saamistaan palkinnoista ympäri maailman. Näin lisää hänestä kertovia ohjelmia, kuulin hänen punnitun rauhallisen tapansa ilmaista ajatuksiaan. Näin hänet ympäristössään Brasiliassa , työssään ja arjessaan, rannalla ja partnerinsa seurassa.Ja ensivaikutelmani vain vahvistui: uskomattoman kaunis, mutta myös lahjakas, konstailemattoman ja tinkimättömän aidon oloinen nuori nainen. Miten Suomessa, jossain Kainuussa, on voinut kasvaa tällainen eksoottinen kukka, jonka ikään nähden poikkeuksellisen kypsät ajatukset hämmentävät. Ja niin minä nuorruin ja minusta tuli teini-ikäinen fani.Olen löytänyt idolin, jota seurata. Unohdan ikäni ja ulkonäköni ja vaivani ja haluan olla samanlainen upea nuori nainen , jolla on edessään suuri tulevaisuus ja tehtävä .
Eilisiltana katselin ja kuuntelin häntä kuin lumottuna telkkuni ääressä ja tajusin, että olen suorastaan rakastunut tähän nuoreen ihmiseen. Hänen säteilynsä ja karismansa välittyi ruudusta niin vaikuttavana, että tässänyt suitsutan hänen upeuttaan. Tunnen, että tulen onnelliseksi pelkästään jo siitä, että voin seurata miten Meeri Koutaniemen elämä ja työt kehittyvät.Uskon ja toivon, että hänen tapaisensa nuoret ihmiset vähitellen muuttavat maailmaa parempaan suuntaan kaikkien hädässä ja vaikeuksissa olevien ihmisten kohdalla.Kuva voi puhua voimallisemmin kuin ontot sanat. Hänen ottamansa kuvat ja hänen oma elämänsä ja koko olemuksensa herättävät minussa toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Vanha nainen fanittaa tässä nyt estoitta, eläytyy ja samaistuu nuoruuteen, kauneuteen, rohkeuteen.Mitä kaikkea mahdankaan kokea tällä uudella matkallani ja uudella olemuksellani?
Olen osana jossain muussakin kuin omassa pikkuelämänpiirissäni.
Kun en enää ole työelämässä aloittamassa syksyn tullen uutta työvuotta, niinkuin tein lähes neljäkymmentä kertaa, on hienoa päästä taas jonkunlaiseen rutiiniin kiinni osallistumalla Turun Työväenopiston kurssitarjontaan. Tänä vuonna olin hetken aikaa ihan neuvoton ja todella itseeni pettynyt, vihainenkin, sillä näytti siltä, etten pääsekään valitsemaani opintopiiriin: Akvarelli 3 tiistaisin keskipäivän aikaan. Avasin nimittäin tietokoneeni opiston ilmoittautumissivuille vasta pari päivää ensimmäisen mahdollisen hetken jälkeen. Suureksi ihmeekseni kone ilmoitti haluamani kurssin olevan jo täynnä.Tarjolla oli vain jonotussija.
Mieleeni ei ollut pälkähtänyt semmoinen olevan mitenkään mahdollista. Kai nyt tyhmän elottoman koneenkin pitäisi ymmärtää, että juuri minun nyt ainakin piti sinne kurssille mahtua, minun, ahkeraakin ahkeramman, innostuneista innostuneimman, lahjakkaista lahjakkaimman jne jne!!! Tunsin tulleeni loukatuksi, hylätyksi kuin joskus nuorena jonkun ihastuksen menetettyä mielenkiintonsa minuun äkkiarvaamatta. Samanlainen petetyksi tulemisen ja kelpaamattomuuden tunne ja kuitenkin syy oli ihan oma mokani. Miksen ollut ilmoittautunut heti, kun kurssit ehtivät nettiin.
Tottakai oli tarjolla muitakin kursseja ja niillä vielä vapaita paikkoja, mutta useimmissa muissa oli esteenä liian myöhäinen aika päivässä. Tunnen rajoitukseni ja tiedän, ettei ole mieltä luulla käyväni maalaamassa iltojen pimetessä.Valitsin korvausryhmäksi piirustuksen, koska sen alkamisaika oli sopivan myöhäinen. Uskottelin itselleni, että voisin ehkä maalata akvarelleja kotona samaan aikaan kun ryhmä kokoontuu opistolla.Kenties pelkkää toiveajattelua. Sekään ei kyllä tuntunut ratkaisevan maalailun tarvettani, sillä ymmärsin kaipaavani myös kuulumista siihen joukkoon, luokan tunnelmaa ja monia tutuksi tulleita kanssamaalareitani . Olin yksiselitteisen pettynyt tilanteeseeni.
Sitten odottelin piirustusryhmän alkamista. Mutta jouduin pettymään uudelleen, kun sainkin tekstiviestin, joka kertoi kurssin jäävän toteutumatta. Tällä kertaa osallistujien vähyyden johdosta. Tosi masentava tieto. Näin jo itseni tylsänä makaamassa sohvalla ilman mitään omaa ryhmää koko talvisesonkina. Muuttuisin täydelliseksi sohvaperunaksi, vähäisetkin taitoni jäisivät kehittämättä. Pensselit ja maalit käpristyisivät ja halkeilisivat käyttämättöminä. En olisi enää innostunut mistään. En kokisi onnistumisen iloa. No, en myöskään pettymystä, jos en olisi saanut mielestäni tarpeeksi positiivista huomiota! Niinkin oli käynyt joskus. Tunsin tylsistyväni ja vanhenevani ihan silmissä.
Jotain oli keksittävä ja pian. Luin uudelleen kurssitarjottimet ja vaikka ilmoittautumisaika oli jo ohi, soitin opiston kansliaan. Sain selville, että vielä voisin liittyä toiseen piirustuksen päiväryhmään, vaikka se olikin jo ehtinyt pari kertaa kokoontumaan. Siis sinne, tuli mitä tuli . Minut toivotettiin tervetulleeksi ja koin taas olevani edes jotensakin elävä olento, tärkeä ja ajatteluun kykenevä, innostuva ja ehkä jopa jotain osaavakin. Piirustuksen opettajan antamat ideat alkoivat heti pulputa päässäni ajatuksia, ideoita ihan ryöppysi ja kohta huomasin valvovani iltaöitä kaikenlaiset taiteilutarvikkeet ympärilläni rönsyten. "Taiteilijakirjan" tekeminen oli saanut minut hetkessä ihan valtoihinsa. Ihmettelin innostustani.
Eilisaamun verkkainen lehdenluku keskeytyi, kun puhelin piippasi tekstiviestin tulleen. IKEA, arvuuttelin taaskin kovin vähän innostuneena, mutta päätin kuitenkin vilkaista. Ja voi mikä iloinen hämmästys ja nopeaan toimintaan pakottava viesti: olet saamassa peruutuspaikan akvarellimaalausryhmään. Ilmoita otatko paikan vastaan. Yhtä mieluinen kuin rakastetun sulhon kosinta: tahdon, tahdon, tottakai otan paikan. Kiitos.
Ja nyt olen sitten tänään käynnistänyt kokonaisen monen tunnin taiteilupäivän: ensin pari tuntia tiivistä piirustusta aamulla, pikainen lounas kahviossa ja jälkiruuaksi pari tuntia kiihkeätä leikkiä ihanilla väreillä ja vedellä. Kyllä kai minä tämmöistä mukavaa jaksan vaikka koko päivänkin.
Mutta ehkä parasta kaikesta on tavata monia sekä vanhoja ystäviä, että uudempia tuttavia, ikäihmisiä, joiden virkeyden ja ilon lähteenä on työväenopiston tarjoama mahdollisuus harrastaa. On kieliä ja joogaa, taideaineita ja kiinnostavia luentoja. Tilaisuus tehdä käsillä, luoda jotain uutta ja kaunista, oppia vielä varttuneenakin uusia taitoja.Tänäänkin tapasin tämmöisiä upeita ja eläväisiä eläkeläisiä menossa ja tulossa, kahviossa juttelemassa ja ansaittua paussia pitämässä. Kyllä saamme olla iloisia, että kaupungissamme toimii hyvä työväenopisto, jossa me eläkeläiset voimme valoisaan päiväsaikaan käydä harrastamassa ja samalla nauttia tarjolla olevasta hengenravinnosta. Iltaisin väki varmaan nuortuu, kun monet työikäiset jaksavat työpäivänsä jälkeen nauttia omista harrastus- ja opintopiireistään. Tänään maalausryhmässäni vanhin osallistuja oli poikkeuksellisen urhea herrasmies.Hänellä on ikää 86 vuotta ja uskallusta osallistua naisjoukon mukana akvarellin ihanuuteen ainoana miehenä. Miten semmoinen onkaan niin korkea kynnys monille eläkeläismiehille. Muistan yhtenä vuonna sympaattisen Pekan, joka hämmästyneenä tokaisi sisään tullessaan:olenko minä ainoa miespuolinen? Ei sentään lähtenyt perääntymään.
Kun opettaja kysyi osallistujilta, mikä heidät oli saanut kurssille lähtemään, tämä Pekka kertoi vaimonsa yllyttäneen hänet mukaan, koska tiesi Pekan olevan hyvä piirtämään.Viisas ja ennakkoluuloton vaimo hänellä. Tervetuloa vaan kaikki muutkin Pekat ja muut virkeät ikämiehet, sillä emme ole niin pelottava mummolauma pensseleinemme ja juttuinemme kuin moni mies saattaa turhaan luulla.
Tämä herra on viime vuonna maalaamani mieskuva. ei kumpikaan kurssilaismies.
