Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö,
kevätvirsiä viidakko kaikaa.
Suli hanget ja nousi taas kukkien vyö,
sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö.
Nyt on toivon ja lemmen aika.
Noin muistan vanhan vappulaulun sanojen menneen, vaikken ole sitä vuosikymmeniin laulanut, enkä juuri kuullutkaan. Mutta aina nuo sanat pullahtavat jostain muistin uumenista tässä kohdassa vuodenkiertoa. Heti perään huomaan, etten edes muista milloin viimeksi olen kuullut leivosten leikkisää liverrystä korkealta taivaalta. Asun kaupungissa ja leivonen on tyypillinen maaseudun ja peltojen yllä laulaja. Sitäpaitsi olen ymmärtänyt, että leivonenkin on käynyt harvinaisemmaksi kuin minun lapsuudessani. Vielä huonompi taitaa olla tilanne kottaraisella, toisella lapsuuden keväisistä laulajista.
Mitä muuta muistikuvaa muistini kätköistä liittäisin Vappuun? En ole ihan varma kuuluvatko muistot keväisistä kokkotulista rannassamme vappuun vai helatorstaihin. Joka tapauksessa ne olivat jännittäviä ja odotettuja.Kokkotuli on aina kiehtova, samalla kertaa houkuttava ja pelottava. Kuinka lähelle sitä uskaltaa mennä, mitä liekeissä voi nähdä, kuinka se lämmittää ja lopulta, kun se on hiipunut mustaksi, hiilloksesta voi kaivella esiin tosi herkullisia kypsyneitä, nokipintaisia perunoita.Vapun herkku tietysti oli äidin tekemä sima. Kerrankin sai juoda kuplivaa ja raikasta juotavaa enemmän kuin yhden lasillisen.
Uudenlaiseen Vappuun tutustuimme sitten valkolakin saatuamme. Vappua juhlittiin myös 1960-luvun alkuvuosien turkulaisissa opiskelijapiireissä. Mutta nykyjuhlintaan verrattuna vallan hiljaisesti ja mielikuvituksettomasti,eikä juhlintaa venytetty koko viikkoon. Haalarit kuuluivat työläisille, eivät opiskelijoille. Alkoholi sentään kuului useimmilla jo kuvaan. Ja jos ei vielä aiemmin oltu tehty tuttavuutta viinan kanssa, oli vappuna lähes pakko.Tyhmintä mitä itse muistan tehneeni tuona ensimmäisenä opiskeluvappuyönä Turussa oli outo uroteko: pyyhin mielestäni liian valkoisella lakillani Aurajoen yli johtavan sillan kaidetta saadakseni lakkiin ajan patinaa. Kuinka lapsellista ja hoopoa.
Menimme erään toiveissaan pettyneen ystäväni kanssa viettämään iltaa ja yötä osakunnan bileisiin. Alkoholia nautittiin kohtuullisesti, välillä päästiin tanssimaankin, mutta kotiin kämpilleni tulimme aamuyöllä ilman herraseuraa.Kihloissa oleva ystäväni tuli loppuyöksi minun boksilleni vain siksi, että matka meille oli lyhyempi kuin hänen kämpilleen. Tämä yöpymisasia luettiin kumminkin meille molemmille suureksi synniksi.Vappupäivän iltapäivällä hänen meriupseerikihlattunsa oli vihdoin päässyt laivallaan satamaan ja kiihkeänä riensi morsiantaan tapaamaan . Oli näet käynyt niin, että heidän yhteiset vappusuunnitelmansa olivat kariutuneet, kun koululaivan matka ei ollut sujunut aikataulussa, Sulho oli ilmoittanut olevansa jumissa kaukana merellä laivassaan, vaikka tarkoitus oli ollut palata ajoissa vapunviettoon.Yksin jäänyt morsian oli onnettomana tullut luokseni. Minä olin koko illan ja vielä yönkin yrittänyt piristää parhaani mukaan itkeskelevää neitoa. Mutta nyt sainkin kuulla olevani huonoa seuraa, suorastaan uskottomuuteen yllyttänyt bitch, joka oli houkutellut hänen morsiamensa ties mihin. Vaikka kuinka vakuutimme, ettei mitään arveluttavaa ollut tapahtunut, sulho näki morsiamensa huulten "liiallisesta punasta" merkkejä vieraista suudelmista. Voi Pyhä Yksinkertaisuus. Voi viattomuuden aika.
Tähän ikään mennessä on ehtinyt olla monenlaista Vappua niin ilmoiltaan kuin tunnelmiltaan ja viettotavoiltaan. Vain yksi Vappuni on täydellisen romanttinen, suorastaan kuin kaunis tarina jostain nyyhkyleffasta. Sen tapahtumapaikkakin oli täydellisesti tähän yhden yön mittaiseen elokuvaan lavasteeksi sopiva Imatran Valtionhotelli. Näin puolen vuosisadan takaa muisteltuna näen itsenikin hienonanaispääosan esittäjänä.Olin innostunut ostamaan täydellisen uuden ja äärimmäisen hienon, mutta kevytmielisen vappueleganssin. Kaunistumiseen ja muuhun valmistautumiseen oli ollut riittävästi aikaa, koska aatto sattui sinä vuonna sunnuntaille , vapaapäivälle. Olin itseeni harvinaisen tyytyväinen. Tarinan sankari oli komein ikinä tapaamani mies. Olin ihaillut häntä etäältä jo lähes kaksi vuotta. Ihmeellinen yö, ihmeellinen koko tarina, mutta jääköön tarkemmin kertomatta. Siitä ei romanttinen, mutta lyhyt vain kananlennon kestänyt vappuromanssi voi parantua.
Enää vuosiin en ole viitsinyt edes hakea esiin valkolakkiani. Ei tarkoita sitä pieneksi käynyttä, kerralla kellastettua ja lopulta lipastaan irtautunutta aitoa lakkiani,vaan myöhemmin ostamaani uutta ja suurempaa. Se mokoma ei suostu kellastumaan. Inhoan sitä, se on kuin mikä tahansa torilta ostettu vappuhärpäkehattu tai pellennaama. Eipä täällä kotona vapusta nauttiessani lakkia edellytetä. Ei liioin kaivata kuplivaa juomaa.
Ja lopuksi hauskin juttu mitä näistä lakitusasioista olen kuullut, Sen kuulin tänään veljeltäni. Someron maalaisympäristössä on nykyään patsas, joka myöskin lakitetaan vapun kunniaksi. Patsas ei vähimmässäkään määrin muistuta Helsingin Mantaa tai Turun Liljaa. Ja miksi sen pitäisikään, Somerolla kun ollaan. Pitää tuntea juurensa ja menneisyytensä. Lakin saa torin mahtava härkäpatsas. Sen hänelle on valmistanut tarkoin mittojen mukaan sopivaksi taitava somerolaisemäntä. Eikä se tietenkään yritä matkia ylioppilaitten valkolakkia. Ei, se on kuulemma vartavasten tälle härälle suunniteltu ja varmaan somerolaisista aineksista (villasta? pellavasta?) valmistettu uniikkituote.Ensimmäinen kuulemma ilkivaltaisesti vietiin, mutta sittemmin hattu on saanut olla.Minusta tämä lakitettu härkä todistaa terveestä somerolaisesta itsetunnosta ja juurien ja historian kunnioituksesta.Oikeanlaista vappuhuumoria. Härät ja härjänajajat ovat muutamien minunkin esivanhempieni historiaa, niin olen kuullut.
Minulle on tullut tavaksi istuskella pitkiä aikoja toisen makuuhuoneeni ikkunan edessä olevan vanhan pohjalaispöydän ääressä. Milloin kirjoittelemassa tai lueskelemassa jotain läppäriltä, mutta yhtä usein myös pelkästään pihamaalle ja lähimetsään katselemassa.
Ei tässä mitään kovin erikoista nähtävää ole. Hiljaisen, jo vanhentuneen ja vakiintuneen lähiöpihan tavallista liikennettä, tutuksi käyneitä hahmoja menossa tai tulossa. Tunnen hyvin ihmiset tavastaan liikkua, vaikken tiedä heistä mitään. Joillekin olen mielessäni antanut "nimiä", vaikka hyvin ymmärrän sen olevan huonotapaista ja sopimatonta. Siksi en niitä tässä edes kerro. En kehtaa. En minä halua olla loukkaava , vaikka tuommoista nimittelyä mielessäni harrastan. Tiedän paremmin kuin hyvin, että myös omasta liikkumisestani voisi heittää monenlaista, ikävästi kuvailevaa nimittelyä. Luultavasti tässä tyypittelyssäni onkin paljon itseeni kohdistuvaa säälittelyä ja samastumista.
Mieluisinta seurattavaa päivän mittaan tarjoavat taloyhtiömme lukuisat koirat ulkoiluttajineen. Koska olen niin pitkään nukkuja, en juurikaan ehdi näkemään aamulenkkejä. Silloin röhjötän vielä sängyssäni aamun viimeisiä, usein järjettömiksi rönsyileviä uniani katselemassa. Vasta puolipäivän ja illansuun koiralenkit kuuluvat ohjelmistooni. Pihamme laidalta nousee oikein mukavan oloinen koirapolku ylös harvahkoon, kivikkoiseen metsään. Sinne kipittävät kaikki karvanaamat vauhdilla, hihnan päässä roikkuvia, liian hitaita ulkoiluttajiaan kiskoen. Kuonot maassa tuoksuja hamuten ja alati uutta suuntaa kokeillen sitä mennään ylöspäin ja kohta häipyvät pois näkökentästäni.
Sitten jonkun ajan päästä tullaan tarpeet hoidettuina samaa polkua
alaspäin. Tyylejä on yhtä monta kuin seurueitakin. Muistan aluksi ihmetelleeni yhtä hyvin suurta koiraa( rotu???),joka askelsi vapaana remmistään vakaan ja arvokkaan oloisesti, mutta häntä kahtaalle vatkaten alas, aivan pihalle asti. Omistajaa ei aikoihin
näkynyt missään.Ehdin jo huolestua. Keskelle asfalttipihaa lönköteltyään koira istahti odottelemaan ja ikäänkuin itsekseen filosofoimaan.Vasta hyvän tovin jälkeen sen iäkkäänpuoleinen saattaja ehti pihalle kädessään irroitettu remmi. Koiralla ei ollut pienintäkään aikomusta tai tarvetta haahuilla ympäriinsä, ei liioin minkäänlaista kiinnostusta mahdollisesti paikalle sattuneisinin ohimeneviin kaksijalkaisiin. Kun sitten saattajakin oli pitkän tovin jälkeen lopultakin perillä, luikahtivat yhdessä rappukäytävään. Seuraavana päivänä esitys toistui uudelleen ihan samalla lailla. Olisi hauska tietää kuinka pitkään ovat asuneet tässä pihassa ja ulkoilleet näin. Rutiini on horjumaton.
Sitten on monia pienen pieniä kipittäjiä ja kaikille yllätyksille innostuvia ja kiihkeästi räksyttäviä sylikoiria, karvaisia, melkein lasten leluilta näyttäviä ulkoilijoita. Heidän poukkoilujaan on mukava katsella. Joskus erehtyvät syöksähtelemään niin nopeasti puun rungon lähellä, että remmi ehtii kiertyä puun ympäri monta kierrosta ja omistajan pitää kiertää myös puuta, jotta matka voi jatkua. Kun tämmöinen pieni, lyhytjalkainen vipeltäjä palaa metsäreissulta alas asfalttipihalle, sen jalat vipeltävät sellaista vauhtia kuin nopeutettu filmi. Ikäänkuin vatsan alla olisi paljon enemmän kuin neljä jalkaa. Minusta se on virkistävää katsottavaa. Eläydyn ja melkein kuvittelen, että minäkin vielä joskus kipittäisin. Muistan kuinka jouduin samalla lailla kirimään lyhyitä askeleitani yrittäessäni pysyä pitkiä askeleita harppineen aikuisen poikani rinnalla. Silloin ennen, kun vielä jotensakin kävelin. Nyt en enää kävele, nyt vaapun, niinkuin mummot ovat ikiaikaisesti vaappuneet. Unissani vielä juoksen ja se on niin hienoa. Unissani olen yhtä vilpaskinttuinen kuin lapsenlapseni, prinsessa Irina, anteeksi Elsa. Minäkin haluan laulaa: let it go, let it go ja iloisesti helutella lanteitani.
Ihminen kävelee kahdella jalalla, eikä omista tassuja tai polkuanturoita. Siksi kai ihmisen kävely ei ole yhtä joustavaa ja sulokasta kuin esimerkiksi kissojen ja koirien, vaan enemmän tai vähemmän töpöttävää tai vaappuvaa tai lonksuvaa. Ei voi myöskään verrata hevosen tai hirven tai kirahvin uljaaseen asteluun. Ihminen nousi kahdelle jalalle ja menetti vähitellen
kyvyn monipuolisempaan ja sulavampaan liikkumiseen. Mutta voitto saavutettiin kai muilla aloilla, aivojen kehittymisen myötä. Nyt ihminen tavallaan hallitsee muita eläimiä ja pitää heitä kuin itselleen luotuina elämän rikastuttajina, sekä tarpeilleen alistettuina hyödykkeinä ja palvelijoina. Ihmiset kyllä rakastavat eläimiä, mutta rakkaus ei ole pyyteetöntä.
Kun näitä koiriaan ulkoiluttavia kanssaihmisiä seurailen, olen hiukan kateellinen. Jos minulla olisi lemmikkikoira, minunkin olisi pakko lähteä ulkoilemaan sensijaan, että nyt vain viihdytän itseäni tässä lasin takaa seuraillen. Omat jalkani pysyvät paikoillaan, en hengästy, en reipastu, en haukkaa happea tai polta kaloreita. Mutta tiedän ihan hyvin, että tutustuminen koiraihmisen elämään ja kaikki se vaivannäkö ja vastuunotto eläimestä olisi pitänyt opetella kauan sitten nuorena, joustavana ja oppimiskykyisenä. Tällä iällä ja näillä rasitteillani olisi edesvastuutonta hankkia elävä, päivittäistä huolenpitoa vaativa lemmikki ja lenkkikaveri. Kyllä taitaa olla niin, että ennen pitkää päädyn silittelemään robottihylkeen kylkeä ja tuijotan sympatiaa etsien sen suuriin mustiin lasisilmiin. Siihen asti tyydyn ihailemaan pihan nelijalkaisten söpöä askellusta ja ihastun, kun ne satunnaisesti tavatessamme pysähtyvät nuuhkimaan jalkojani ja käsiäni ja kerjäämään pikku rapsuttelua.
Unen ratsun matkassa
Viimeisten kuluneitten parin, kolmen viikon aikana olen poikkeuksellisen paljon ajatellut perhettä ja sukua, johon synnyin yli 70 vuotta sitten. Olen pohtinut omaa paikkaani perheeni kuviossa, samoin yrittänyt nähdä vuosikymmenten mittaisia kehityslinjoja perhehistoriassamme. Miten me perheenä olemme tulleet tämän päivän tilanteeseen ja näihin läheisyyden tai etäisyyden kokemuksiin, joissa nyt vanhenemme itsekukin tahollamme.
Syy tähän itsetutkiskeluun ei ole äkkiä herännyt viisauden kaipuu. Paljon todennäköisemmin syy on sen tajuaminen, että yksi sisaruksistamme on tämän kolmiviikkoisen ajan lähestynyt väistämättömästi rajaa, jolloin hän ei enää ole tässä ajassa, vaan kohta siirtyy johonkin toiseen perhekuvioon,"liittyy taivaalliseen laulukuoroon", niinkuin hän asian ilmaisi. Toki minun on ollut asiatasolla se helppo nähdä, hyväksyäkin, mutta tunnetasolla asia on vaikeampi käsitellä.
Siskoni oli minua yli seitsemän vuotta vanhempi. Lapsena ja nuorena totuin ajattelemaan häntä aina jonkunlaisena ihmeolentona, joka oli lähes kaikessa minua taitavampi, kauniimpi, ihailtava roolimalli. Hän oli perhetilanteemme pakottamana ja kai omien ominaisuuksiensakin takia pudonnut perhekuviossa jo varhain ikäänkuin perheen toisen elättäjän rooliin. Kun veljeni oli ehtinyt isän vielä terveenä ollessa aloittamaan oppikoulun, hän sai siellä sinnitellä, vaikka se tekikin taloudelle tiukkaa. Vain vuotta nuorempi sisko ei koskaan päässyt edes alkamaan oppikoulua, vaan joutui heti silloisen kansakoulun päätyttyä aloittamaan palkkatyön kauppa-apulaisena. Luulen, ettei hän koskaan edes kuvitellut käyttävänsä koko palkkaansa vain omiin menoihinsa. Pienestä palkasta lohkaisi aina isomman tai pienemmän palan koko perheen avustaminen.
Aikuisena olen usein ihmetellyt hänen erinomaisen hyvää raha-asioitten hoitokykyään. Kaikista neljästä lapsesta hänellä oli taito rikastua paremmin kuin meillä kolmella muulla, pitemmän koulutuksen saaneella. Voi olla, että eroa kyvyssämme tässä talousosaamisessa selittää jokin geneettinen ero, kuten aina on mahdollista sisarustenkin perimässä, mutta varmaan suuri tekijä on tuo varhainen oppi käsitellä rahaa ja nähdä mihin raha riittää, kun suhtautuu siihen suurella harkitsevuudella ja taidolla.
Muistissani lapsuusvuosilta isosiskoni oli aina hyvin huolitellun ja kauniin näköinen nuori nainen 1950-luvun naisellisissa linjoissa. Hänellä oli erinomainen kyky huomata miten ihan pienelläkin rahalla suunnitellaan, hankitaan, ommellaan tai ompelutetaan vaatteita, jotka näyttivät hämmästyttävän hyviltä.Yhtä hyviltä kuin vasta hiljattain naisten käsiin levinneissä lehdissä, Eevassa, Hopeapeilissä, mitä näitä nyt olikaan. A-linjat, kellohelmat, kävelypuvut, ranskankorot tai ballerinat, virkatut pipot ja takit, suuret ommellut lierihatut ja helmin kirjotut tunikapuvut. Hänellä tosiaan oli taipumusta ja taitoa keksiä, miten näyttää tyylikkäältä ilman, että kaikki rahat kuluivat itsekkääseen hienosteluun. Näen kuin elävänä filmin pätkänä muistini esiin nostamana hänet laskeutumassa illalla kotini kohdalla Salon linja-autosta päällään uusi ihana tumman tomaatinpunainen kapeavyötäröinen, mutta linjakkaasti kauas alas nilkkoihin leviävä ulsteri. Se oli niin ihanan kaunis, hyvää villakangasta, jossa kiiltelevän tummia pienen pieniä eläimenkarvoja kankaaseen kudottuna, iso taipuisa shaalikaulus ja musta nappipari kapeassa vyötärön kohdassa. Hienoin takki mitä olen ikinä nähnyt. Miten hänellä olikin rahaa semmoiseen! En tiedä. Päässään hänellä oli uusi, pieni, hiukan hassunnäköinen musta samettipäähine. Kädessään hän roikutti uutta viimeisimmän muodin mukaista, hupsua mustaa kiiltonahkaista laukkua, joka näytti oikeastaan yläreunoiltaan kokoonpainetulta ämpäriltä. Nerokas tapa sulkea laukku! Myös mustiin korkeisiin kävelykenkiin ja hansikkaisiin olivat pikku myyjättären rahat hyvin hyödynnettynä vapaapäivänä riittäneet. Miten, sopii ihmetellä vielä tänäänkin, sillä hän tosiaan joutui aina avittamaan koko muunkin perheen leivässä pysymistä?Lahjakas tyttö.
Kaikkina kouluvuosinani, mutta pitkälti myös opiskekuaikoina, jopa joskus myöhemminkin, Leila-siskoni oli se, joka pelasti yllättävän pulman tullessa. Ei tullut mieleenikään kadehtia häntä, mutta jotenkin kyllä pidin itsestään selvänä, että hän on isosisko, joka neuvoo ja auttaa, joka pärjää, vaikka itse möhlisin. Meillä oli tosi läheinen suhde pitkälle aikuisikään, oikeastaan ihan hänen neljäkymmenvuotispäiviinsä ja vielä hänen poikiensa kouluvaiheisiin asti. Vielä kun minusta oli tullut yksinhuoltaja ja joskus todella tarvitsin apua Mikon sairastaessa tai jos jouduin olemaan jossain myöhään yöhön, Mikko sai potea tai yöpyä hänen hoivissaan. Muistan myös oudon elävänä tilanteen, jolloin hän hellästi hieroi ja rasvasi jalkojani, kun hän huomasi niiden turvotuksen odotusaikani loppupuolella heillä vieraillessani. Hän sanoi:"voi sinua rassukkaa" sellaisella myötäelämisen äänellä, etten muista kenenkään ikinä sanoneen minulle noin.
Mutta elämä on kummallista. Se ei aina suju ilman ennalta odottamattomia yllätyksiä, muutoksia, väärinkäsityksiä, loukkauksia. Asiat voivat mennä aivan solmuun.Esitetään vääriä luuloja ja tahto ymmärtää loppuu kokonaan. Meidän pienessä perhekuviossamme kävi juurin näin äidin kuoltua. En olisi ikinä voinut uskoa semmoista voivan tapahtua. Ei meille ainakaan. Tuli vuosien etääntyminen, puhumattomuus tai järjettömien puheitten aika. Oli vuosia, jolloin entistä hyvää ja läheistä siskoa ei ollut missään. Melkein aloin epäillä muistojani. En halunnut ajatella itseäni niin huonona, mitä hän pahimmillaan sanoi minun olevan. Menetin isosiskoni moneksi vuodeksi.
Tänään, kun käyn mielessäni läpi keskinäistä henkilöhistoriaamme ja koko perhekuviotamme, sisareni on ollut poissa elämästä päivän, pari. Riippuu siitä, mitä kuolemalla käsitetään. Sunnuntaina lääkäri sanoi hänen olevan aivokuollut, mutta katkeileva ja harva hengitys jatkui vielä refleksitoimintana. Lääkärin sanoin hän ei enää ihmisenä ollut täällä. Hengitys pysähtyi vasta vuorokautta myöhemmin. Sain olla mukana tuntikaudet hänen pitkittyneessä lähdössään. Jos ihmisen syntymä joskus on rankka ja tunteja kestävä jännitysnäytelmä, oli sisareni irtautuminen elämästä myös uskomattoman pitkä ja hurja kamppailu. Nyt se on ohi, Leila on poissa, muualla, missä, en osaa ajatella. Sen päättää kukin vakaumuksensa mukaan. Onko hänen sielunsa jossain lähellämme, onko hän siirtynyt taivaaseen, jonne muutamat hänen läheiset lapsuusystävänsä toivottivat kirjeessään hänelle hyvää matkaa. Luin kirjettä pariin kertaan hänen kamppaillessaan.
Minulle hän elää muistojeni matkassa niin kauan kuin olen tietoinen ja muistava ihminen. Ja on hyvä, että pari viimeistä vuotta välimme olivat taas kuin joskus ennen, sisarelliset, ilman syyttelyitä, outoja väitteitä tai turhaa kaunaisuutta.
Perhettään ei kukaan valitse, ei vanhempiaan, ei sisaruksiaan. Ne saadaan valmiiksi valittuina ihan niinkuin omat geenimme, heikkoutemme ja vahvuutemme. Niitten kanssa pitäisi vaan oppia elämään parhaan kykynsä mukaan. Leilan elämä oli hyvin toisenlainen kuin omani, vaikka sisaruksia olimmekin. Oli paljon samaa, samoja taitoja ja innostuksen aiheita, jopa monia samoja sairauksiakin. Mutta paljon myös hyvin erilaista kohtaloa, erilaisia mielipiteitä ja vakaumuksia. Leilan elämä on nyt valmis, oma kuvioni vielä kesken. Nyt minä saan vielä olla sisko nuoremmalle siskolleni ja isoveljelleni. Meidän trioksi pienentynyt kvartettimme.
