Mielenkiinnolla olen tänään lueskellut lahjaksi saamaani vuoden 1943, syntymävuoteni, äitienpäiväksi ilmestynyttä Kotilieden numeroa. Vaikka olen kuullut jonkun verran äidin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa tietoa arkisesta elämästä sota-aikaan, moni asia lehdessä nyt järkyttää, herättää ihmetystä ja kysymyksiä. En ole sittenkään osannut kuunnella tai ainakaan ihan ymmärtää kuinka täydellisen erilaista elämää silloin Suomen kodeissa elettiin, minkälaista vaivaa, kekseliäisyyttä ja vähään tyytymistä koko kansalta vaadittiin. En usko olevani ainoa ikäiseni, joka ei nykypäivän mielettömään tavaramäärään ja esimerkiksi ruoka-aineitten tuhatmääräiseen, kaikkialta maapalloltamme tänne lennätettyjen eksoottisten ja ikituoreitten herkkujen kirjoon tottuneena enää ole muistanut tai edes ymmärtänyt kuinka tosi vaativaa jokapäiväisestä kotiarjesta selviytyminen oli. Äärimmäisen niukoin eväin elämää elettiin ja ponnisteltiin päivästä toiseen, talvesta kevääseen ja taas sama uudelleen vuosi vuodelta. Ero nykymenoon on liian valtava käsitettäväksi. Ei kärsitty silloin ylipainosta, mutta kylläkin aliravitsemuksesta. Lukemalla yritän nyt korjata tietämättömyyttäni .
Olen nähnyt monia sotaamme kuvaavia elokuvia, mutta niissä näkökulma on tietysti enemmän taisteluissa, sankarikuolemassa, sotilaitten yhteishengessä, evakkojen kohtalossa, miesten ja sankarien sodassa. Naiset filmeissä ovat urheita lottia, leskeksi jääviä äitejä tai rakkaansa menettäviä nuoria isänmaallisia naisia. Vaikuttava oli hiljattain televisiosta uusintana näkemäni sotalapseksi Ruotsiin päätyneen pikkupojan tarina elokuvassa "Äideistä parhain". Mutta se kaikkein tavallisin perhe-elämä, esimerkiksi sellainen kuin oman perheeni elämä noina monina sodan vuosina on jäänyt paljon epäselvemmäksi mieleni kuvastoissa, koska semmoisesta en ole nähnyt elokuvaa.
Nyt kun selaan lehteä minulle käy selväksi kuinka täydellisesti kaikesta oli pulaa, ruuasta , vaatteista ja ihan kaikesta muustakin, monista asioista, joihin 1930-luvun alkuvuosiin mennessä jo oli ehditty yleisesti tottua ihan tavallisissakin perheissä.Olen nyt vanhempi, mikä kai auttaa paremmin hahmottamaan lukemaani kuin joskus nuorena sota-ajoista lukiessani tai kuullessani.
Vaasan Höyryleipomon mainos sanoo alkulehtien piirroskuvan vieressä:"Tomaatit ja kurkut toistaiseksi kalliinlaiset ovat särpimiksi. Mutta onhan meillä ruoholaukkaa! Mielihyvin sitä myöskin haukkaa.Voileivällä se on sitten vasta, ihmeen maukasta ja mehukasta"! Monillako oli edes sitä voita leivällään?
Piirroksessa äiti leikkaa ruoholaukkaa (ruohosipulia) odottavien kolmen lapsen leivälle. Ei puhettakaan makkaroista ja juustoista tai muustakaan leivän päälle pantavasta särpimestä, mutta vihdoinkin edes jotain tuoretta -ruohosipulia, lasten herkkua? Toisella sivulla luen, että "kuluneena talvena olemme kokeneet, miten turvallista on, kun omasta maasta saa perunat ja muut kasvikset koko talveksi. Hyvin kokemuksin käymme kesän vihreään rintamaan (huom, sotaisa sana tarttunut), joka ratkaisee ensi talven ravintotilanteemme". Lehden silloinen ruokabloggaaja "Kevätpakina keittiön puolelta" , antaa äärettömän tarkat ohjeet miten kevään edistyessä on syytä tehdä kellarissa huolellinen katselmus ja lajittelu, sillä sään lämmetessäkään ei saa mitään laskea pilaantumaan. Hiukan pilaantuneet kasvikset erotellaan terveistä ja otetaan ensimmäisenä käyttöön. Porkkana, palsternakka, selleri ym, leikataan ohuiksi viipaleiksi ja kuivataan, samoin punajuuri, jopa jo pahasti nahistunut kaalikin saa luvan silpuksikuivatettuna vielä kelvata keittoon makua tuomaan! On vain katsottava, että täysin pilaantunut osa poistetaan. Suolatuista kasviksista on katsottava, etteivät ne ole kuivana. Päälle on syytä keittää vielä lisää suolalientä. Marjasäilykepurkkien pinnalta poistetaan mahdolliset homekerrokset. Käymisen alussa olevia säilykkeitä keitetään, kunnes vaahtoa ei enää muodostu. Muistan kyllä sodan päätyttyäkin syöneeni usein hilloa, jonka päältä äiti muitta mutkitta poisti paksun harmaanvihreän peiton hometta, mutta loppuosa syötiin paremman puutteessa. Joskus se maistui aika lailla homeelle."Ei haittaa.Tulee hyvä laulunääni", Ei surtu myrkyllisyyttä, mahdettiinko niistä mitään tietää.
Sitten toimittaja selaa almanakkaa ja huomaa, että vappu on ihan käsillä:"ajatuksenkin tippaleivistä hylkäämme alkuunsa ja simalla taitaa ensinäkemältä olla sama kohtalo. Mutta tarkkaan harkiten on simalla jotain mahdollisuuksia lasten nenälle pihiseväksi juomaksi".
Vappujuoma
1 l vettä sokeria tai sakkariinia
1 iso sitruuna 2dl vichyvettä
Sitruuna puserretaan veteen,joka maustetaan sokerilla tai sakkariinilla.Juuri ennen tarjoamista kaadetaan sekaan vichyvettä. erittäin piristävän makuista.
Pirskahtelevaa vappua vaan meille kaikille nykysuomalaisille. Olemmehan kuulemma juuri oppineet nauttimaan italialaista proseccoa! Se on tämän kevään pirskahtelevien suursuosikki.
No, jospa tehtäisiin sentään makean himoon
Siirappileivokset
1/2 dl juurikassiirappia 2 kup.grahamjauhoja
1kup.piimää 1/2 sitruunan kuori
3 rkl.kaurasuurimoita 1/2 tl,soodaa
Kaikki ainekset sekoitetaankeskenään, pienet paperivuoat täytetään puolilleen,paistetaan.
Totuuden nimessä on syytä huomata, että lehdessä yksi mainos tuo tuulahduksen turhamaisuudesta ja eleganssista tähän uskomattoman järkevään asiasisältöön, jotakoko lehden sivut täynnä pientä, tiukkaa ja opastavaa tekstiä tarjoavat.. Sivusta 254 peittää puolet ihanasti hymyilevä, raukein silmin suoraan kohti katsova kaunotar.Hänellä on valkoista turkikselta näyttävää pehmeää ihanuutta paljaan olkansa päällä ja hoidetuissa sormissaan puuterihuisku. 4711-Tosca Puuteria. "Enemmän kuin tavallista puuteria. Hienoa ihojauhetta. Siinä yhtyvät jalostetun puuterin erikoisominaisuudet, mainion ihonhoitovälineen vaikutuksiin. Jokaisessa puuterihiukkasessa on erikoinen, parantava ydin. Tuoksun on sille antanut maailmankuulu Tosca-hajuvesi".
Sen tuoksun me kaikki sota-aikaan syntyneet lapset kyllä opimme tunnistamaan parhaimpiinsa pukeutuneista äideistä ja tädeistä ja naisopettajistamme, kun sota lopultakin oli ohi ja elämä taas alkoi näyttää helpommalta ja ihanaan turhamaisuuteenkin oli pitkästä aikaa tavallisillakin naisilla mahdollisuus.
Vajaa viikko sitten vietin 73.syntymäpäivääni. Tuommoista lukemaa ei ole tapana kovin suurellisesti juhlia. Monet haluavat halukkaasti unohtaa syntymäpäivänsä, kun lukemia on kertynyt jo näinkin paljon. Minua ei ajatus vanhenemisesta ja vuosien karttumisesta semmoisenaan haittaa. Tottakai toivoisin saavani kokea vielä monia yhtä mukavia ja kokemusrikkaita vuosia kuin olen enimmäkseen elänyt. Mutta kunnon rapistuminen ja lisääntyvät ongelmat terveydentilassa tässä vanhenemisasiassa ovat se negatiivinen puoli .
Eilen tavallaan juhlimme muutaman päivän viiveellä vanhenemistani erään entisen työtoverini ja hänen puoliksi skotlantilaisen sisiskontyttärensä kanssa nauttimalla runsaista keväisistä herkuista: uutta kaalia, maukkaita tomaatteja, hoikkia kevätsipuleita, ensimmäisiä avomaankurkkuja, ihania kotimaisia (Perniöstä) vihreitä parsoja, munakoisoa, oliiveja ja yrttejä, cuscusta, avokadoa ja meloneita .Vegaanillekin sopivaa lounasta. Eikä kannata unohtaa uutta raparperia hillokkeena tofu-jäätelön kyljessä. Koko pöytä täynnä maistuvaa, kaunista, raikasta ja juhlavaa viherpiipertäjän muonaa. Kannatti vanheta.
Lahjaksi heiltä sain tuoksuvan kimpun kieloja, itsetehdyn kortin ja Kotiliesi-lehden.Tämä lehti sitten osoittautuikin siihen rauhassa syventyessäni sata kertaa kiinnostavammaksi kuin lehdet yleensä. Sain nimittäin käteeni lehden, joka oli ilmestynyt kuukautta ennen syntymäpäivääni. Huolimatta 73 vuoden iästään se on täysin hyväkuntoinen ja mikä parasta, sisällöltään tavattoman kiinnostava. Paperi on paksua, karheaa, makulatuurimaista ja rusehtavaa. Ero tämän ajan kiilteleviin, paksuihin ja ylellisiin aikakauslehtiin on valtava.Moni on kaakku päältä kaunis vaan on silkkua sisältä. Sama pätee aikakauslehtiin. Lahjalehteni on vuoden 1943 Kotiliesi N:o 8 ja irtolehden hinta on 5 markkaa. Takakannen osoitelappu kertoo näin: T:KU, Korppolaismäki 15 ,Ellen Kaven. Olen iloinen, että arvoisa rouva Kaven on käsitellyt lehteään suurella rakkaudella ja auttanut omalta osaltaan sen säilymään tänne minun käsiini asti.
Etukannen sisäpuoli esittelee "SOPU"-nimisen keinutuolin sekä edestä että sivulta piirroskuvana ja samoin"VIESTIN"-nimisen kirjahyllyn. "Lyhyitä lepohetkiämme varten haluamme varmasti mielellämme hankkia koteihimme joitakin hyödyllisiä ja viihtyisiä huonekaluja.Tässä esittelemme sisustusarkkitehti Einari Kyöstilän piirtämän hauskan keinutuolin ja kirjahyllyn, jota voi käyttää myös radiopöytänä".
Sitten kerrotaan molempien huonekalujen mitat ja työpiirustusten hinnat (40mk ja 15 mk postikuluineen). Piirustukset on tilattavissa Kotilieden konttorista Helsinki, Bulevardi 7, myymäläkerros.
Kun silmäilen keinutuolin piirroskuvia tarkemmin, olen varma, että olemme äidin kuoleman jälkeisessä kotitalomme kauppaan liittyneessä loppusiivouksessa jättäneet tämmöisen keinutuolin hiljaa odottelemaan uusia kiikkujia äidin makuuhuoneen keskilattialle. Kukaan meistä lapsista ei katsonut sitä tarvitsevansa ja haluavansa. En pitänyt sitä riittävän hienona tai arvokkaana tai omaan kotiini sopivana. Itse asiassa se olisi ihan mainio tuoli minulle nyt, kun jo olen selvästi kiikkustuoli-ikäinen. Hiljaisen kiikuttelun tiedetään olevan paljon terveellisempää istuskelua kuin pehmeässä sohvassa löhöäminen. Tämän kiikun hyviä puolia on, että se on huomattavan pieneen tilaan mahtuva , eikä taatusti kiepauta istujaa kumoon. Tuolista on myös helppo vanhuksenkin nousta ylös. Nykysilmilläni sen muotokin on selkeä ja funktionaalinen. Ja ainahan sen voisi maalata vaikka kuinka sykähdyttävällä sävyllä. Voi minua lyhytnäköistä hölmöä. Turha nyt on harmitella.
Miten tuoli päätyi meille ei ole sataprosenttisen varmasti tiedossani. Epäilen sen kuitenkin kulkeutuneen kotiini äitini isäpuolen vähäisten tavaroitten päädyttyä meille hänen muuttaessaan hyvin ikääntyneenä vanhainkotiin. Luulen, että samasta pikkumökin jäämistöstä olen perinyt pyöreän pienen sohvapöydän, jossa on myös alataso. Se on seurannut minua kaikki elämäni muutot, kun se sai kunnian lähteä kanssani maailmalle vuonna 1965 muuttaessani Turkuun opiskelukämppään vähäisin varustein. Sitä en koskaan edes harkinnut hylkääväni, vaikka muut eivät näe siinä minkäänlaisia arvoja. Tosi ikävää, etten huomannut ryhtyä keinutuolin omistajaksi vaan jätin sen tuntemattomien talonostajien armoille. Vanhetessaan voi viisastua, mutta joskus liian myöhään.
Missä sinä näet itsesi viiden vuoden päästä?
Noin kysytään usein opiskeluvaiheessa ja vielä perheettömänä elävältä nuorelta. Pian valkolakkinsa saavalta kevään uudelta ylioppilaalta on tapana juhlissa kysellä miltä hän kuvittelee elämänsä näyttävän ja tuntuvan esimerkiksi viiden vuoden päästä. Katse tulevaisuuteen. Hämmästyttävän tyynesti ja harkitun kuuloisesti monet näistä nuorista myös osaavat vastata: se ja se tutkinto valmistumassa , elämänkumppanilöydettynä, lasten lukumääräkin harkittuna, muutto ulkomaille toiveissa ...... Ihmeellistä, hämmästyttävää, määrätietoista ja harkittua vai ehkä sittenkin epärealistista ja epäkypsää?
Miten monet nuoret nykyään ovatkin osanneet tehdä pitkälle meneviä ja valmiin tuntuisia näkymiä tulevaisuudelleen niin selkeästi ja jäsennellysti. Mistä moiset eväät, nykykoulustako vai erilaisesta kasvatuksesta kodeissa? Ihmettelen ja vähän ihailenkin, vaikka myös uskallan epäillä.
Kun itse olin vastaavassa iässä ja tilanteessa, tunsin itseni kovin avuttomaksi kuvittelemaan edessä olevia lähivuosia, opiskelumenestystäni, ammatinvalintani järkevyyttä, puhumattakaan muuta elämäntilannettani.Toki tuntui hyvältä, että juuri tällä samalla päivämäärällä 25.5. sain nähdä rehtorin kansliassa, että olin hyväksyttävästi selvinnyt ylioppilaskirjoituksista. Olihan se yksi tärkeä etappi aikuisuutta kohti.Tulos oli kieltämättä laihempi kuin olin toivonut ja jossain vaiheessa uskonut mahdolliseksi. Mutta sillä oli pakko jatkaa ja suunnitella paitsi seuraavia opintoja myös päättää kenties koko elämänurasta. Silloin ei juurikaan ajateltu, että elämänmittaan voisi sisältyä monia opiskelujaksoja tai useita erilaisia uraputkia. Haaveena taisi useimmilla olla myös yksi, kestäväksi solmittu ihmissuhde ja perhekuvio.
Kirjoitusten tulos ratkaisi, ettei minusta tullut äidinkielen opettajaa. Varmaan hyvä niin, sanon tällä elämänkokemuksellani.
Kun olen viimeaikoina jo pitkään nauttimiani eläkepäiviä hyödyntänyt ja itseäni huvittanut kirjoittamalla tämän 73 vuoden mittaisen taaperrukseni vaiheita muistiin sekä itseni iloksi että usein jälkiviisauden lähteellä lisäymmärrystä hörppiäkseni, olen huomannut kaikissa vaiheissani sattuman puuttuneen jatkuvasti omiin suunnitelmiini ja omavaltaisesti vaihtaneen koko kulkusuunnan. Tosi harvoin voin ajatella tehneeni itse vakaat
suunnitelmat ja myös pysyneeni ja ponnistelleeni niiden toteutumiseksi.Ikävä kyllä on pakko nähdä, että useimmiten olen ikäänkuin työntänyt vastuun asioitten kehittymisestä ulkopuoleltani tulleitten voimien tai henkilöitten vastuulle ja syyksi. Niin vain kävi, en voinut asialle mitään, ei johtunut minusta.... jne, Tuttuja selityksiä itselleni, mutta ajan takaa katsottuna melko huterasti totta ja epäuskottavia . Vastuunpakoa. Lepsuilua. Ajopuuteoriaa.
Minun ikäiseltäni ei ole tapana kysyä :missä näet itsesi viiden vuoden päästä. Se olisikin omituista, koska sen verran olemme kokemuksesta viisastuneet, että tiedämme huomisenkin päivän olevan epävarman saati sitten viisi vuotta. Silti ihan privaatisti voisin ehkä tehdä tuon kysymyksen itselleni ja yrittää hyötyä, että edes tämän yhden (viimeisen?) kerran oikein tosissani yrittäisin hahmotella tulevaisuuttani ja pyrkiä toteuttamaankin visioni parhaan kykyni mukaan. Ei olisi ehkä niinkään typerää laatia terveellistä ja positiivista viisivuotissuunnitelmaa.Muinaisessa Neuvostoliitossa oli tapana tehdä niin ja sitten kerrottiin sen aina hienosti onnistuneen! Ei minun olisi pakko julkaista onnistumisestani tai epäonnistumisestani, jos vaikka sattuisinkin olemaan hengissä ja tolkuissani viiden vuoden umpeutuessa. Voisiko tämmöinen salainen suunnitelma olla mummoikäistä motivoiva ja voimaannuttava keino ?Kuka se tietää .Katsotaan.
Tänään iltayöstä, kun olen taas kerran mielessäni kerrannut läpi nuo usein minulle elävästi kerrotut toukokuun 25. päivän tapahtumat sotavuonna 1943 Härkälän kylässä, jolloin sinnikäs äitini päätti ponnistaa minut maailmaan vielä sen päivän puolella varttia vaille puoliyön, alan laatia uutta, itseäni haastavaa ja innostavaa viisivuotissuunnitelmaa.Yritän edes hiukan saada itseeni samanlaista sitkeyttä ja kestävyyttä, jota voin nähdä äitini elämäntavassa kautta hänen pitkän eikä suinkaan turhan helpon elämänsä. Haluan lopettaa tai ainakin huimasti vähentää tätä itselleni liiankin tutua tapaa, jossa ei ole tavoitteita ja innostavia tulevaisuusvisioita vaan pelkkää laiskaa lipumista päivästä toiseen. Näinköhän osaan ja pystyn edes haaveilemaan elämästä viiden vuoden päähän?Eteenpäin elävän mieli ja jos ei muuta hyvää syytä niin nähdä prinsessa Irinan varttuvan .
Kukaan ei voi estää minua haaveilemasta ja hapuilemasta luoda uusi toimintasuunnitelma. Kun vain maltan pitää sen tarpeeksi pienin etapein edistyvänä. Kukaties nyt onnistun , vaikken silloin kauan sitten nuorena ymmärtänyt laatia yhtäkään kunnollista ja tavoittelemisen arvoista tulevaisuusvisiota.
.
Tavoilleni uskollisena kuuntelin eilenkin YLE Radio 1:n lähettämää ohjelmaa. Iltapäivän musiikkikohdassa oli ohjelma nimeltä Laulun paikka.Tällä kertaa keskityttiin koululauluihin ennen ja nyt. Minusta ohjelma oli kuin minulle tehty, joten kuuntelin keskittyneesti. Laulut ja eri aikakausia edustavien musiikinopettajien kommentit herättivät loputtomasti muistoja, tunnelmakuvia niin omasta 12 vuoden pituisesta koulutaipaleestani kuin myöhemmiltä vuosilta itse opettajana toimiessani. Kaikki laulukatkelmat olivat tuttua tutumpia:lauloin hoilotin mukana, sanat olivat kaikki hyvässä muistissa.
Tiedän osanneeni paljon lauluja jo ennen kouluunmenoa, sillä perheeni on laulavaista sorttia. Äidillä oli kaunis lauluääni ja erinomaisen tarkka sävelkorva. Minua monta vuotta vanhemmat veli ja sisko opettivat tietämättään minulle omia koululaulujaan jo kun olin hyvinkin pieni. Minulle on kerrottu, että tavoittelin tunnistettavasti jotain virren sävelmää samoihin aikoihin kuin olin oppimassa puhumaan. Mikä olisi ollut ensimmäinen oppimani laulu, siitä ei ole kumminkaan tietoa. En muista erityisen selkeästi mitään laulutilannetta alakouluvuosilta. En edes osaa sanoa oliko ensimmäinen opettajani hyvä vai huono musiikin opetuksessa. Osaan kyllä kaikki mahdolliset 1950-luvun lastenlaulut vieläkin kaikkine säkeistöineen ulkomuistista, missä sitten lienenkin ne oppinut, koulussa tai kotona tai ehkä Markus-sedän lastentunneilta radiosta.
Kolmannella luokalla opettajakseni osui tunnettu musiikkimies, joka oli perustanut paikkakunnalle jopa mieskuoron. Hänen musiikkitunneistaan onkin jo monenlaista muistijälkeä. On sekä mukavaa että vähemmän mukavaa. Hän oli jokseenkin särmikäs ja monen mielestä ikävä ja pelottavakin opettaja. Hän jätti kerran meidät koko luokan tuntien päätyttyä opiskelemaan laiskanläksyä musiikkiopista. Elämäni ainut laiskanläksy, tosin rätkäisty koko luokalle! Muutama raukka oli aluksi jäänyt kiinni, ettei selviytynyt läksystä ja silloin kärsiä sai joka iikka. Kotiläksyksi oli annettu opetella naputtamaan oikein erään laulun rytmi. Sellaisia läksyjä meillä oli kai useimmille laulutunneille, mutta tällä kertaa rytmissä oli jotain kinkkisiä kahdeksasosanuotteja, joita onnettomat tunarit eivät osanneet ajoittaa. Kaikki siis naputtelemaan.Ope poistui naama mustanpuhuvana luokasta. Jonkun ajan päästä läksy katsottiin opituksi . Perin omituinen muisto musiikista.
Opettajani luultavasti yleensä suosi minua, mutta katsoi silti oikeudekseen myös harjoittaa koulukiusaamista. Ainakin minä koin todella kiusalliseksi, kun hän laulettaessa muutenkin aika raskasta laulua"Tuima on tuuli ja pimeä on taivo, suuri on ulapalla aaltojen raivo, Marja ( sanoissa : lahti) on tyyni ja selkeä vaan, laske jo lahtesi valkamaan". Ja siitäkö muille riitti venkoiltavaa: Marja, Marja....lellivauva.
Ikävänä muistan myös kevään viimeiset laulutunnit hänen oppilaanaan. Harjoittelimme kevätjuhlaohjelmaa. Hän oli valinnut ehkä turhan vaativan pienen kevätkantaatin, jossa oli useita pieniä solistiosuuksia. Siihen aikaan hyvin harva kai oli halukas laulamaan julkisesti yksin. Ryhmässä ei samalla lailla tarvinnut hävetä . Minullakin oli solistiosuus. Se alkoi aika korkealla nuotilla, josta sävelkulku sitten madaltui ja helpotti. Aloitus hermostutti, kiristin kurkkuani ja pihisin pikku falsetilla! Opettaja löi nuotin pianosta ja sanoi käskevästi:älä pihise, kyllä sinä osaat paremmin. ja taas uudelleen ja uudelleen. Muistikuva joka kuristaa kurkkuani vieläkin kun jo olen täysin menettänyt kykyni laulaa naisäänialaa.
Toisenlaisia ja paljon mieluisampia muistoja koululauluista minulla on omilta opettajavuosiltani. Ensimmäinen virkani oli Parikkalan Rautalahden koulussa yhdistetyn eka+tokaluokan opettajana. Kaikki oli uutta ja mukavaa. Parhaita onnistumisen kokemuksia tarjoili sattuma, että luokkaani oli osunut monta tosi hyvää pientä tyttölaulajaa. Olivat näitä kuuluisia Karjalan lapsia laulavia. Lauloimme paljon ja sydämemme kyllyydestä leipuri Hiivasta ja Jänöjukasta ja Oravanpesästä ja Tupakkirullaa ja Pikku-Matin autoa, mutta myös virsiä, joita tytöt olivat tottuneet laulamaan jo kodeissaan. Pian huomasin, että tytöt olivat niin varmoja, että myös kaanonit keinuivat virheettä loppuun asti. Kokeilin laulaa toisen äänen tuttuun kauniiseen lauluun Sua lähde kaunis katselen ja BINGO: se soi ja selvittiin hienosti . Tytöt keksivät pyytää lupaa toimia esilaulajina koulun yhteisissä aamunavauksissa. Eipä aikaakaan kun hoitivat myös puhe-ja rukousosuuden. Minua ei tarvittu sen enempää papiksi kuin lukkariksikaan. Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi, että tämmöinen olikin enempi pokkeustilanne kuin normaalia. Olen kiitollinen tuosta joukostani ja ensimmäisestä vuodestani opettajana.
Kun sitten vuosikymmenten ajan opetin englantia laulut kuuluivat aina olennaisena osana tunteihini. Olen kokenut iloisia hetkiä, kun olemme laulaneet vanhoja perinteisiä englantilaisia lastenlauluja, Row row, row your boat, Old Mc Donald, My Bonnie, London Bridge, Head and Shoulders... etc. Ja isompien oppilaitten kanssa monet tunnetut musikaalisävelmät ovat viehättäneet vuodesta toiseen : Oliver Twistin " I´d do anything , for you dear, anything, for you mean everything to me..."..Sound of Musicin Doe-a deer, a female deer, Ray-a drop of golden sun.....".Yhdessä vaiheessa pojatkin halusivat laulaa ja leikkiä "Skidamarink -a-dink-a dink: I love you...." kun voi äkkiä yllättäen näyttää salaisia mieltymyksiään laulun sanojen antamalla alibilla.
Joka ainoana keväänä ilahdun , kun kuulen radiosta "Morning has broken, like the first morning..." Niin usein se vei meidät kevään tulon tunnelmaan: ihan kohta on loma. Ilahdun myös kun kuulen Cat Stewensin käheän äänen laulavan "I am sailing, I am sailing, home again cross the sea...." Seilasimme mekin haikeasti kotiin. Entä sitten " War is over.....", me lauloimme ja toivoimme niin. Muutamat ryhmät olivat aina silloin tällöin varsinaisia lauluryhmiä ja he saivat houkutelluksi minut laulamaan lisää ja lisää , koska se kuulosti niin mukavalta. Minä olen ollut aina helposti huijattavissa.
Nyt kuuntelen, kuinka hauskoja uusia lauluja Irina käy vanhempineen laulamassa ja leikkimässä lauantaiaamuisin lähimuskarissa. Monet niistä ovat minulle ihan uusia. Toki muutamat ikivanhatkin ovat säilyneet joukossa. Toivon, että Irinasta tulee innokas laulaja. Elämänsä ensimmäiseen fanivaiheeseen hän on jo ehtinyt sydämensä kyllyydestä : Let it go, let it go, laulaa prinsessa Elsa Disneyn huippusuositussa Frozen elokuvassa . Ihan hyvä motto. Olen todennut sen sopivan tämän ikäisellekin.
