Keneltäkään ei ole jäänyt huomaamatta, että on saatu nauttia poikkeuksellisen upeasta toukokuusta. Aurinkoiset päivät ovat jouduttaneet luonnon uskomattomaan, suorastaan villiin kukoistukseen. Kuin olisi avattu ovi lähes talvesta suoraan kesään. Ne, jotka rakastavat hellettä ja auringonpalvontaa, ovat voineet kansoittaa rannat ja terassit joutumatta manailemaan pilviä tai äkillisiä sadekuuroja. Hellettä on piisannut ja piisannut. Ennätysmonta toukokuista hellepäivää. Jopa yli monen ikäihmisen sietokyvyn. Vanhojen ja sairaitten (kuten esim minä) on ollut viisainta pysytellä viileämmissä sisätiloissa tai ainakin varjossa. On ollut hyvä hyödyntää varhaista aamua tai hiukan viileämpää ehtoopuolta kun olen lähtenyt pakollisille reissuilleni ulkoilmaan.
Viikonloppuna nautin mukavasti, mutta koruttomasti tähän upeaan vuodenaikaan osuvasta syntymäpäivästäni parhaalla mahdollisella kokoonpanolla. Siis itselleni parhaalla.Vain rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset vierainani. Olinkin jo ehtinyt heitä kaivata, Elmoa, Irinaa ja heidän vanhempiaan. Syntymäpäivälaulu sujui ihan kahdella kielellä ja vielä lisäksi saatiin kuulla päiväkodissa opittu Äitienpäivälaulu suurella tunteella ja eläytyen sanomaan. Syötiin hyvää kotiruokaa yhdessä. Ihastelin jo tutuiksi tulleita Irinan mielikuvituksellisia leikkejä Mummulan vanhoilla, kierrätysleluilla ja monilla turhilla tyynyillä, koruilla ja muilla omituisilla härpäkkeillä tehostettuina. Sitä vaihtelevaa pikku naisen ohjailemaa tuntikausien mittaista näytelmää on aina hauska seurata ja jaksamiseni mukaan itsekin rooliini eläytyä. Ei haittaa, vaikka just ikään vaivalla siivottu koti onkin koko ajan suuren myllerryksen kourissa. Ei mitään syytä jarrutella, sillä ennen haikeata eron hetkeä kaikki tavarat on yleensä palautettu paikoilleen odottamaan seuraavaa visiittiä. Elmon pettämätön valttikortti toistaiseksi on hänen tavattoman valloittava persoonansa:intensiivinen katse ja hymy, joka takuulla lämmittää pahankin mummomörököllin sydämen missä ikinä Elmo sitä väläyttelee.
Sunnuntaiaamuna esitin Irinalle toivomuksen saada vielä ison kielokimpun tuosta ikkunani takana levittäytyvästä kielometsiköstä. Alkoi olla jo kiire poimia tuoksuva puketti levittämään makeaa aromiaan , sillä kielot ovat tänä keväänä auenneet kovin aikaisin. Sain kimppuni, mutta tyttö lähti äitinsä kanssa ulos vielä uudelleen oikein keräilemään ja tutkimaan mitä kaikkea muuta jo löytyisi kukassa ihan tässä lähinurkilla. Kun he sitten palasivat, oli saalis melkoinen. Sain tunnistettavakseni ainakin parisenkymmentä erilaista kasvia. Ilokseni voin kerrankin loistaa muistillani( yleensä se pettää ja reistailee!) vanhan, kouluaikaisten opetusten antamilla tiedoilla. Siihen aikaan me kerättiin ja prässättiin kasveja herbaarion ja opeteltiin niiden nimet ihan latinankielisiä nimiä myöten. Minullakin oli pakolliset 120 prässättyä kasvia ja kaikki niiden nimet päässäni. Siellä ovat ihmeesti tallessa vieläkin! Äitini oli kyllä joutunut minua ankarasti patistelemaan kasvien prässiin saamiseksi. Olin laiska ja "huomenna" oli mielestäni aina parempi päivä ryhtyä keräilyyn. Olen iloinen , että miniäni on aidosti luontoihminen ja opastaa Irinaa jo pienestä pitäen havainnoimaan ja oppimaan luontoa ja eläimiä ympäristössään. Pelkillä koulutiedoilla se jäisi ehkä turhan ohueksi.Yhteisen innostuksen huomasin nytkin kasvien nimeämis- ja tunnistushetkessämme olohuoneen pöydän ääressä.
Maanantaina ystäväni (ja entinen oppilaani !)Outi ehdotti retkeä Ruissaloon. Se on turkulaisten ikioma paratiisi olipa vuodenaika mikä tahansa. Mutta tällä kertaa se oli jo melkein liian upea yllätyskevään herätettyä kaikki mahdolliset kasvit ennenaikaiseen kukoistukseen. Ruissalon elävät jättiläiset, tuhatvuotiset tammet ja uskomattoman suuret kuuset ja männyt kapean mutkittelevan tien reunoilla ovat kuin mielikuvitusolentoja, jotain paljon huimempaa kuin vain puita. Aukenee huikaisevan värisiä niittyjä ,välillä välkehtivää merta vihreyden lomassa. Sitten saavutaan kasvitieteellisen puutarhan taikapiiriin. Alue on niin valtava, nähtävää ja ihmeteltävää niin loputtomasti, että yhdellä kerralla ei siitä voi nautiskella kuin pienen annoksen verran. Tällä kertaa tyydyimme tässä kuumuudessa puutarhan alkuosia kiertäneisiin polkuihin. Joka askeleella riitti tarkkaa katsomista vaativaa ihmeteltävää. Kukassa olivat jo monet semmoisetkin lajit, jotka yleensä kukkivat vasta muutamien viikkojen päästä. Toinen toistaan kauniimpia kukkaryppäitä, lukemattomia erikoisia, hyvin hienostuneita ja herkkiä kukkavanoja, erikoisia lehtimuotoja, värivariaatioita, outoja lajeja, mutta myös ihania, tuttuja lapsuus- muistoja herättäviä vanhoja lajeja. Hidasta askeltamista, pysähtelyä , kuuntelua. ei kiire mihinkään. Suuria perhosia hitaassa leijuvassa kaartelussa kuin balettitanssijoita, pikkuinen ,kirkkaanvihreä toukka mittailemassa ja kuin suunnittelemassa sammaleisen kiven pinnalla matkareittiään: menisinkö tuonne, en sittenkään, jospa tuonne , noin. Vartalon venytys ja peräpään veto mukaan. Kymmenesosa millimetriä taittui matka ja taas uusi suunnistus.....
Kun sitten jaksoin kääntää oman jäykän niskani ja suuntasin katseeni ylös, kohti huiman korkeitten puitten latvoja vasten pilvetöntä taivasta, ihan hullaannuin. Suomessa harvinaisten mäntyjen hyvin pitkäneulasisten oksien latvoissa sojotti superpitkiä hoikkia kukintoja. Ne olivat mahtavan hienoja, kuin juhlasalien upeimmat kruunukynttilät. Olin keskellä keväistä juhlaa. Vasta Turussa asuessani kevään suosikeiksi minulle ovat tulleet hurjina valkoisina ja punervina vaahtoavat hevoskastanjapuut. Sellaisia en koskaan lapsuudessani ollut nähnyt.Tietysti pidän sireeneistä ja muista kukkivista puista ja pensaista, mutta hevoskastanja on hengästyttävin. Nykyään ajattelen niitä luonnon minulle, siis juuri minulle tarjoamina erityissyntymäpäivälahjoina. Huh, mikä itsekkyys! Joskus kevät antaa odottaa itseään ja hevoskastanjat myöhästyvät juhlinnastani. Mutta nyt eivät. Ruissalon puutarhassa ne ovat upeimmillaan sillä jättikokoisia puita on monia vieri vieressä. Ne kurkottavat kukkiaan uskomattomiin korkeuksiin. Satakieli ja mustarastas täydensivät laulullaan onneni. Joskus tuntuu että onnen mitta on ylitsepursuavan täynnä : enempää en voisi toivoa. Pysähdyn, nautin, ymmärrän: kaikki maailman ihanuus ja kauneus on juuri tässä hetkessä minun saatavillani.
No tottapuhuen ehkä voisin toivoa, että vielä eläissäni saisin Irinan ja Elmon mukaani Ruissalon ihmemaahan. Ehkä se voi onnistuakin kunhan vanhenen vielä muutaman syntymäpäivän pidemmälle.
Pehmeä tuulenvire hyväilee paljasta niskaani, kun istun pöytäni ääressä naputtelemassa ajatuksiani.Iloitsen tästä yllättävällä vauhdilla kesäksi puhjenneesta keväästä. Viikkokaudet kevään eteneminen oli kitsas ja pitkään viipyilevä: sadetta, lisää sadetta ja harmautta. Viileitä päiviä, kylmiä öitä. Usko kevääntuloon alkoi jo tuntua turhalta. Näinkö ikävästi tämä ilmastonmuutos nyt tulee meitä kohtelemaan! Ja sitten yhtäkkinen hyppäys alistuneesta odotuksesta ihmeelliseen kevään heräämiseen ja täyskesään. Oi, tätä ihmettä! Eihän tätä melkein jaksa todeksi uskoa.
Luulen monena keväänä ihmetelleeni vähän samaan tyyliin: onko ikinä ennen kevät ollut näin kaunis, näin ihmeellinen, näin heleä , näin huumaavalta tuoksuva. Silti tämän kevään puhkeaminen tuntuu nyt voimallisimmalta, nopeimmalta, suurimmalta ihmeeltä kuin koskaan muistan ajatelleeni.Hämmästelen ikkunani takana vihreänä levittäytyvää miljoonien kielonlehtien mattoa. Olin tosiaan jo ehtinyt odottaa tätä näkyä, sillä pikkumetsän pohja näytti liian pitkään vain ruskean ja harmaan takkuiselta ryteiköltä. Onneksi olin passissa ikkunani ääressä todistamassa vain pari päivää tarvinneen täyden muutoksen. Kuin olisi suurella maalipensselilla vedelty värilaatikkoni kirkkainta vihreää paksuina vetoina vieri viereen valtavaksi polveilevaksi peitoksi. Yön aikanako siellä joku salainen pensselinheiluttaja huiski tauluaan valmiiksi? Luontonäkymistä hullaantuvaa ihmistyyppiä kun olen, jaksan ihmetellä: ei se ole KOSKAAN ollut ihan noin uskomaton, ihan noin vihreä! Tämä on ehdottomasti paras kevät ikinä!
Toki ymmärrän ajatusteni hölmöyden. Voisin vain olla onnellinen ja nauttia. Miksi aina pitää vertailla, kilpailuttaa, laatia tilastoja ja sääntöjä?Hölmöä järjestää kilpailu keväitten kesken? Voiko olla turhempaa kuin ainainen asiain keskinäinen vertailu: mikä (kuka) on paras, kaunein, viisain, kallisarvoisin, nopein, vahvin, rikkain, rakkain? Miksi ihminen (minä)on valmis kilpailuttamaan asioita, kun voisi vain iloita ja saada tyydytystä ihan ilman listaa paremmuudesta.Surkeaa, että elämää ei muka pysty elämään ilman jatkuvaa, tyhjää kilpailuttamista,voittajan nimeämistä.
Kilpailuvietti on kaikille tuttu asia. Mahtaako siltä olla kukaan täysin välttynyt? Harvoin kuulee kenenkään sanovan, ettei yhtään välitä vaikka olisi "häviäjä" lajissa kuin lajissa, ettei olisi ikinä halunnut kokea olevansa, voittaja, "paras". Jo aika varhain kai lapset alkavat kilpailla ja nauttia voittajan tunteista? Kuuluuko kilpailu siis oleellisena ihmisen elämään?Onko se synnynnäinen vietti vai opitaanko se ympäristöstä?
Lapsenlapseni Irina (4vuotta) kertoi ihan hiljattain voittaneensa perheensä jossain leikkimielisessä pallonlyöntikisassa. Kysyin, mitä hän sai voitostaan palkinnoksi. Irina kysyi ehkä vähän ihmetystä äänessään isältään: Isi, mitä mä sain palkinnoksi. Mainetta ja kunniaa, vastasi isä ja se tuntui kelpaavan vastauksesi mummun tarpeettomaan kysymykseen.
Kun Irinan isän kauan sitten oli aika syksyllä aloittaa koulutiensä, näin tarpeelliseksi koulukypsyyden avuksi alkaa kesän aikana totuttaa häntä sietämään kokemusta, ettei hän voi aina olla "voittaja". Tiesin, että hän joutuu varmasti kokemaanasioita,joissa muut ovat parempia. Esimerkiksi urheilussa ja pallopeleissä hän ei ollut terävintä voittaja-ainesta. En ollut huolissani hänen tietoa, älyä ja hoksaamista vaativissa asioissa pärjäämisestään. Halusin, että hän oppisi reilusti häviämään, ei suuttuisi, ei liikaa masentuisi, ei polttaisi päreitään, vaan haluaisi yrittää uudelleen.
Häviämiskyvyn oppimistarpeeseen kävi hyvin tuntikausien kortinpeluu aikuisten pelitovereitten kanssa ihan miesporukassa. Olimme pakotettuja pärjäämään viikkojen ajan melko eristyksissä Kanadassa valtameren äärellä ilman samanikäistä seuraa ja kodin tavanomaisia kiinnostuksen kohteita, kirjoja, karttoja sekä omaa pyörää. Pelituokiot olivat paitsi tarpeellista viihdettä, myös koko ajan vaativampaa ja vaativampaa harjoitusta tappion kokemiseen, häviämiseen. Pelimiehet eivät antaneet hänelle juurikaan lapsihyvitystä , ei armoa, ei tahallista ja katteetonta voitonmahdollisuutta. Kiukkua, pettymystä ja itkua harjoiteltiin oikein urakalla. Luulen, että siitä oli apua.
Kasvit kilpailevat elintilasta, ravinteista, vedestä ja valosta. Eläimet kilpailevat ravinnosta sekä oikeudesta saada jatkaa sukuaan. Komeitten hirvieläinten, peurojen, härkien, teerien, metsojen, kukkojen ym. hurjat sarvien kalistelut ja usein tunteja kestävät voimainmittelöt oikeudesta paritella kiimassa olevien naaraiden kanssa ovat mahtavaa televisiostakin koettuna. Mutta minulla ei ole lainkaan samanlaista kiinnostusta katsella taistelua jääkiekon tai nyrkkelyn tai painin herruudesta. Minä en osaa jännittää, iloita tai syvästi surra Kaisa Mäkäräisen puolesta, en innostua kotikaupunkini jääkiekkoilijoitten erinomaisuudesta. Noissa, monien ihmisten niin rakastamissa lajeissa ei palkintona ole oikeus suvunjatkamiseen.Ei suoranaisesti. Mainetta ja kunniaa, sekä runsaasti rahaa niillä voi saavuttaa.Ja näyttää olevan niin, että kauneimpina ja siis haluttavina itsensä kokevat naispuoliset "mittelijät" palkitsevat urheilusankarit innolla päästä lisääntymään juuri heidän kanssaan!Tuttua eläinten kisoista.
Opettajana näin vaarallisen voimakkaan kilpailuvietin joskus jo aika pienilläkin oppilailla. Kodin vahvaa vaikutusta. Varsinkin urheilussa pärjääminen oli tärkeää pojille ja monille heidän isilleen, joskus myös äideille.
Pojan menestys urheilussa, erityisesti pallopeleissä, oli tärkeämpää kuin lukemaan kannustaminen tai luonnon tuntemus. Näinä päivinä ajattelen myötätunnolla opettajia, jotka yrittävät löytää oikeat sanat kevätarvosteluihinsa. Miten osata antaa oikeudenmukainen arviointi, miten antaa arvosana, joka on osuva ja tosi, kannustava ja aito. Joutavan ja järjettömän kilpailun valtava tarjonta viihteessä ja pärjäämisen kuttuurin yletön korostaminen tuntuu joskus elämänarvoista tärkeimmältä.
Kiky, kilpailukyky, yrittäminen, voitontahto ja pärjäämisen eetos hinnalla millä hyvänsä, ovat " Nykyjumalan sanaa". Elämme aikaa, jossa vahvat ja voittajat ovat arvokkaita. Mutta kaikki eivät ole voittajia ja parhaita. Eivät nyt eivätkä koskaan .
Päätän lopettaa tai ainakin huomattavasti vähentää omaa typerää vertailun tarvettani. Saa nähdä onnistunko tästedes nauttimaan maailman ihmeistä ilman turhaa pisteyttämistä.
Voi olla vain hurskas yritys. Kuten laihdutuskuurin tai lenkkeilyn aloitus. Yritän kumminkin. Siis näin ajattelen: Elämä on jännittävää ja kaunista. Kesä on kuumaja kaunis.Syksy on kaunis ja kiihkeä.
Talvi on kylmä, mutta kaunis. Vanhus on arvokas, kauniskin ja nuori ihminen, se vasta onkin kaunis ja upea.
"All is well and wisely put:
if I can`t carry mountains on my back,
neither can you crack a nut".
