Ihminen on eläin, joka elää paitsi vaistojensa ja viettiensä vaikutuksen vallassa, myös tietoisten ajatustensa ohjailemana. Ajatteluun vaikuttavat ihmisen vireys- ja tunnetilat. Hyvin luultavaa ja todennäköistä on, että muillakin eläimillä on tunteita. Uusilla taitavilla tekniikoilla kuvatuista luontodokumenteista on saatu vahvistusta tälle oletukselle. Norsut näyttävät esimerkiksi surevan kuollutta lajitoveriaan ja viivyttelevän pitkään kuolleen luona, ennenkuin siirtyvät kauemmas.
Tunteettomalta vaikuttava ihminen herättää muissa ihmisissä pelokkuutta ja ahdistusta. Ei voi olla levollinen ja kokea täysin oloaan hyväksi, jos lähellä on ihminen, joka vaikuttaa robottimaiselta, tunteettomalta ja ennalta-arvaamattomalta. Tämmöisiä tyyppejä esiintyy rikos-ja kauhuelokuvissa, onneksi harvoin tavallisessa arjessa.
Koemme koko ajan erilaisia tunnetiloja, iloa ja surua, myötätuntoa, alakuloa, kateutta, vihamielisyyttä, innostusta ja riemua. Ihmisen tunnetilojen määrä on suuri ja vaihteleva. Vain hyvin väsyneenä saattaa tuntua siltä, että on kuin tyhjä astia, tai rutikuiva aavikko, vailla minkäänlaisia tunneläikähdyksiä.Yleensä tunnetiloissa tapahtuu nopeita, pienempiä tai suurempia muutoksia samankin päivän mittaan, lähes taukoamattomana pienenä väreilynä. Ihmisellä on monia keinoja käyttää eri asioita tunnetilojensa säätelyyn.Tämmöisiä ovat esimerkiksi syöminen, juominen, liikunta, seksi tai musiikin kuuntelu. Näillä on suuri merkitys tunnetilojen säätelymekanismissa.
Nykyään puhutaan esimerkiksi lohtusyömisestä. Jos on huolta tai pitkästymistä, alakuloa ja masentunutta oloa, voi kokea olonsa tilapäisesti kohentuvan syömällä suklaata, pullaa tai muita hiilihydraattipitoisia ja rasvaisia herkkupaloja. Jotkut hoitavat ahdistusta ja pitkästymistä juomalla viiniä tai muita alkoholipitoisia juomia ja kokevat näin tilanteensa helpottuvan tyydyttäväksi tai jopa iloa tuottavaksi. Ikävä kyllä molemmilla tavoilla hoitaa negatiivisia tunnetiloja positiivisemmiksi tiedetään olevan liian pitkään ja usein käytettynä päinvastainen vaikutus.
Tunnettua on myös seksin vahva kyky vaikuttaa tunnetilaan.Hyvä ja nautinnollinen seksi on omiaan kohottamaan mielialaa, antaa syvän voiman ja hyvänolon tunteen. Joillakin ihmisillä myös tämä saattaa johtaa pakonomaiseen ja lopulta tuhoisaan käyttäytymiseen kun stimulanssin hakeminen alkaa vallata kohtuuttoman suuren osan koko elämää ja aiheuttaa usein ihmissuhdesotkuja. Liikunta on monille ihmisille keino pitää yllä hyvää kuntoa, mutta samalla se hoitaa tehokkaasti positiivista mielialan ja tunteitten säätelyä. Negatiiviset tunteet tippuvat kuin huomaamatta askel askeleelta lenkkipolun varteen ja kotiin palaa uupuneena mutta myös tyytyväisempänä kuin lähtiessään. Ikävä kyllä kaikilla näillä hienoilla keinoilla säädellä tunnetiloja myönteisiksi ja iloa ja hyvinvointia lisääviksi saattaa olla taipumus muuttua addiktioiksi, halutaan yhä lisää ja lisää tätä hyvää oloa, aina kohtuuttomuuksiin ja riippuvuuteen asti.
Musiikki on erinomainen keino säädellä tunnetilojaan. Musiikkia voikin lämpimästi suositella, sillä ilmeisesti se toimii kaikilla ihmisillä riippumatta onko henkilö musikaalisesti lahjakas tai vain tavallinen kuuntelija. Kaikilla on kokemuksia musiikin innostavasta ja piristävästä voimasta. Musiikia käytetään koko maailmassa luomaan sopivaa tunnelmaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Se luo yhteenkuuluvuuden ja juhlan tunnelman, se lohduttaa ja poistaa väsymystä. Musiikki voi luoda mahtavan joukkohengen, herättää lämpimän kollektiivisuuden tunteen. Sen on todettu pystyvän nostamaan alzheimerpotilaan hetkelliseen vireystilaan pois siitä vankilasta, johon tauti on jo lähes täysin hänet sulkenut.
Eri ihmisillä on tietysti omat musiikkinsa, joilla ruokkivat ja säätelevät tunnetilojaan. Jos nuori ihminen kokee saavansa omimman itsensä kuuluvaksi ja tulevansa näkyväksi ja voimakkaaksi kuuntelemalla rajua rockia, se ei välttämättä toimi samoin ikäihmiselle. Eikä vastaavasti moni nuori ymmärrä sitä voimaannuttavaa energian tunnetta, jonka vanha ihminen voi kokea tavoitellessaan Kostervalssin tai Taikayön sanoja ja säveliä hauraalla äänellään lauluun osallistuen ja rytmin koko ruumiissaan tuntien palvelutalon musiikkituokiossa. Lukemattomat äidit itkevät moniselitteisten tunteitten herkistäminä kuullessaan Suvivirren sävelet toukokuun viimeisenä päivänä. Musiikki avaa lukittuja tunteita, palauttaa syvälle painuneita muistikuvia ja liittää mukaan sukupolvien ketjuun.
Kun musikaalinen äitini oli yli 90 vuotiaana pakotettu vanhainkodin yksinäiseen huoneeseen lähes koko päivän hiljaisuuteen, hänen oma sisäinen musiikkinsa alkoi soida hänen korvissaan. Suureksi yllätykseksi meille lapsille hän kertoi kuuntelevansa seinän takaa kuuluvaa musiikkia. Koska hän oli muuten varsin hyvin vielä todellisessa elämässä kiinni, ei dementoitunut vanhus, tämä kuulosti hyvin oudolta asialta. Ja varsinkin, kun tiesimme hänen kuulonsa pahasti heikentyneen jo tavallista puhettakin kuulemaan. Mistä siis muka kuului musiikkia? Ei tietysti mistään. Mutta tämä hänen tunnetilaansa kohentava "aavemusiikki" oli sikälikin mainiota, että se oli sopivasti vaihtelevaa, Oikealta tulevasta suunnasta soi kaunista vanhaa tanssi-ja viihdemusiikkia ja vasemmasta suunnasta taas miellyttävää hengellistä musiikkia , erityisesti hänen omia lempivirsiään. Voiko olla mukavampaa tapaa kuulla olemattomia ääniä?
Itse kuulun musiikin suurkuluttajiin säätelemään tunnetilojani. Aamuni saavat aktiivisuuttani selvästi nostavan ja positiiviseen päivään auttavan alun, kun kuuntelen aamupalaa nauttiessani kimaran vanhaa musiikkia "Muistojen Bulevardilla". Joskus se jopa pakottaa muutamaan tanssiaskeleeseen ja laulajan mukana hoilotukseen.Tunnen myös kuuluvani suureen näkymättömään, mutta samassa hetkessä läsnäolevaan ikäihmisten joukkoon, jotka laillani valmistautuvat kohtaamaan uuden päivän, kenties jopa yksinäisen päivän. Käytän klassista musiikkia myös usein iltaisin ennen nukkumaanmenoa hiljentämään minut uneen. Joskus tosin käy niin, että mahdollisuus kuunnella mieluista musiikkia venyy niin pitkään, että yöuni siirtymistään siirtyy. Musiikilla on kyky laukaista syvään painettuja surun ja kaipauksen tunteita kuolleita rakkaita kohtaan, niin että joskus purskahdan yllättävään itkuun. Tämmöinen itku ei kuluta voimia , se ei ole katkeraa, vaan oikeastaan hyvää tekevää paluuta kokemaan mennyt rakkaus uudelleen juuri siinä hetkessä. Se on oikeastaan yllätyslahja, haikea mutta lahja kumminkin.
Musiikin erikoisen kyvyn vaikuttaa ihmisen tunteisiin niitä hyvään säädellen, voi selvästi huomata pikkulapsista. Ei ole semmoista vauvaa, jota ei olisi laululla ja sylissä tuudittamalla lohdutettu, hellitty ja saatu unohtamaan pienet ja joskus isommatkin vaivat. Kaikki lapset nauttivat musiikista, lauluista, soitosta, helistimistä, rytmikapuloista tai keittiöastioilla musisoinnista. Mikä riemu, kun isä tai äiti jaksaa pyörittää sylissä tanssittaen. Kiukku unohtuu, vähäiset kivut lakkaavat tuntumasta ja kaikki on hyvin.
Mistä saataisiin tanssittaja ja musisoija myös jokaiselle apaattiselle ja pitkästä hiljaisuudesta ja näköalattomuudesta kärsivälle vanhukselle tai pitkäaikaissairaalle?Kaikilla ei valitettavasti ole äitini ihmemusiikkia pääkopassaaan soimassa,luulisin. Haluaisin vielä vanhainkodissa tai sairaalassakin kuulla musiikkia.Tarvitsisin varmaan vähemmän hoitoa ja lääkitystä. Olen lukenut , että joissakin vanhainkodeissa tarjotaan pieni konjalkkitilkka semmoisesta tykkääville vanhuksille iltaisin tuomaan hyvää mieltä ja kohotusta tunnetilaan . En paheksu, vaikken itse pidäkään erityisesti konjakista. Luultavasti se ei tee kenestäkään enää alkoholistia, mutta antaa tunteen jonkunlaisesta tärkeydestä ja itsemääräämisoikeudesta ja siten kohottaa sopivasti ylös apatiasta.
Vaalien jälkeinen aamupäivä: tuloksen sulattelua muillakin kuin ehdokkaina olleilla. Tunnelmia ja tuntemuksia varmaan laidasta laitaan kaikilla niillä, joita kiinnostaa minkälaisilla asenteilla ja minkälaisten ihmisten kokooonpanolla tätä pikkuista Suomeamme ollaan luotsaamassa läpi seuraavan vaikean neljän vuoden.
Suhtautumiseni politiikan ammattilaisiin ja sellaiseksi pyrkiviin on oudon jakautunut. Toisaalta minun on ihan pakko ihailla ihmistä, jolta riittää uskoa omiin kykyihinsä ja voimiinsa ryhtyä poliitikoksi.Vuorokaudessa on tunteja ja viikossa päiviä kaikille yhtä paljon tai yhtä vähän. Mistä he ottavat sen ajan, joka vaaditaan asioihin perehtymiseen, pitkästyttäviin kokouksiin, äänestäjien tapaamiseen reissaamisineen paikasta toiseen, valtavan tiedon määrän erittelyyn tarpeettomiin ja tarpeellisiin jne. Poliitikonkin on huolehdittava omasta kunnostaan ja jaksamisestaan, huolehdittava jopa normaalia enemmän ulkoisen olemuksensa miellyttävyydestä ja tietysti elettävä normaalia perhe-elämää, usein jopa pienten lasten äitinä ja isänä, ystäviä ja harrastuksia kokonaan laiminlyömättä. Kaikkialla ja kaiken aikaa pitää olla näkyvillä ja virkeä ja edustava, puhua asiaa, mutta ymmärtää myös kuunnella muita, rentoa huumoriakaan unohtamatta. Mistä palikoista tämmöiset superihmiset on tehty? Minussa ei olisi koskaan riittänyt virtaa moiseen! Onneksi ei ole ollut polttavaa haluakaan. Sillä tuo polte ja halu on selvästi välttämätön lisävaatimus kaikkien muiden vaatimusten lisäksi.
Muutamille itseni ikäisille olisin jo valmis puhaltamaan pelin poikki. Ymmärtäkää nyt hyvät Paavot ja Sirkat, Kaukot, Ilkat, Eerot ja Olavit jättää nämä hommat nuoremmille. Ette ole korvaamattomia, oletteko edes työkykyisiä? Tuntuu, että politiikkaan ryhtyminen ja sisään ajautuminen muuttuu monille huumeen kaltaiseksi riippuvuutta aiheuttavaksi tekijäksi ja syrjään jääminen tai eläkkeelle siirtyminen aiheuttaa pahoja sopeutumisvaikeuksia ja turhautumista, jopa halua palata takaisin hintaan mihin tahansa.
Tunnen siis kunnioitusta semmoisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat valmiit raskaaseen vastuulliseen työhön yhteisten asioitten hoitamiseksi. Mutta se on ajatusteni ja tuntemusteni toinen puoli. Se toinen linja ajatuksissani kulkee paljon ikävämpiä polkuja. Monet vaalitenteissä kysytyt ja kerta toisensa jälkeen vaille kunnollista vastausta jääneet tai löysästi samoilla puolivalheellisilla fraaseilla väistetyt tärkeät asialinjaukset tulevaisuutemme hoitamiseksi kiusaavat minua siinä määrin, että olen pettynyt useimpiin poliitikkoihin. Jopa niin, että pilkkaan ja halveksin heidän puuttuvaa käsityskykyään, tai omaksumiaan mielestäni täysin vääriä arvoja ja ihanteita. Onneksi olen liian vanha, laiska ja hyvinkasvatettu, joten en sentään päädy vihakirjoitteluun tai häirintään tai muuhunkaan julkiseen mollaukseen. Kiukkuni ja tyytymättömyyteni purkautuu lähiympäristössäni esitettyihin kitkeriin kommentteihin .
Millainen siis oli eilinen vaalitulos minun tunteitteni ja ajatusteni valossa tulkittuna?
Se ei ollut mitään järkyttävän odottamatonta.Tilanne oli melko hyvin arvattavissa ajan merkeistä pääteltynä. Mutta pakko sanoa, että näen tuloksen merkitsevän konservatiivisten ja minulle vieraampien arvojen voimistumista. Pelkään, että asenteet, joita minun on vaikea nähdä hyvinä ja rakentavina, ihmisten hyvinvointia lisäävinä, saavat entistä suuremman painoarvon. Pelkään, että suomalaiset ovat yhä pahemmin jakautumassa kahteen liian erilaiseen leiriin, tuloerojen kasvuun sekä kaupunkilaisten ja maalaismaisten arvomaailmojen välille nousevaan entistä suurempaan kahtiajakoon. En haluaisi Suomen muuttuvan yhtään sulkeutuneemmaksi ja suvaitsemattomammaksi yhteiskunnaksi, mutta vaalitulos saattaa pahimmillaan olla viemässä juuri semmoiseen yhteiskuntaan.
Hyviä tuntemuksia ja toiveita herättäviä ajatuksia tulee sentään monien fiksujen, karismattisten nuorten saamista korkeista äänimääristä. Iloa herättää myös vihreitten eteenpäinmeno, vaikka tuskin heitä voisin kuvitella hallituskummppaneiksi kummallekaan isoimman potin keränneelle puolueelle. Jännittävää, joka tapauksessa. Mutta elämä jatkuu vaalien jälkeisenä arkena, niin minun, tavallisen eläkeläismummun, kuin yllättäen eduskunnasta pudonneen ammattipoliitikonkin arkinen elämä. Osaan kuvitella, että moni heistä on tänään vielä paljon minuakin huolestuneempi (ja ehkä pahasti krapulassa), myös oman henkilökohtaisen elämänsä suunnan äkkiä ja dramaattisesti muuttuessa. Heidän oloaan tänään ei käy kateiksi. Moni on ottanut jopa suuria taloudellisia riskejä vaalirahoituksensa kustantaakseen. Lasku saattaa olla hyvinkin kova. Monia särkyneitä haaveita, epäuskoisia tuntemuksia, pettymyksen peittämistä ja suoranaista vihaa."Oli niin vähästä kiinni".
Muutamat viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet minut ajattelemaan tarkemmin omien mielipiteitteni takana olevia eväitä, tietoja, kokemuksia ja vaikuttajia, joitten perusteella olen aikojen kuluessa omaksunut omat mielipiteeni. Kuten vaikkapa mielipiteitäni politiikasta tai uskonnosta tai siitä, millaisia TV-ohjelmia pidän huonoina tai erinomaisina ja millaista viihdettä haluan. Ajattelen esimerkiksi käytyjä vaalikeskusteluja, yksittäisten ehdokkaitten tai puolueitten mainoksia, tai vaikkapa Koraanin lukemista ääneen radiossa. Erilaiset ideologiat tarjoilevat meille sisältöjään ja arvojaan sekä salaa, että julkisesti ja lähes taukoamatta ja kaikkialla. Ihmisillä on sitten oma tapansa valikoida itselleen sopivia aatteita ja ihanteita tästä loputtomasta tarjontapaletista.
Monet ajatustapani ja ihanteeni ovat peräisin niin varhaisista ajoista, etten mitenkään pysty jäljittämään niitten syntytapoja ja vahvistumisia omiksi arvoikseni. Ne ovat olleet osa minua, kulkeneet mukanani kaikissa vaiheissani melkein kuin syntymässä saatu geeniperimäni. Niiden taustan loivat kotini ja perheeni, tärkeimmät ihmiseni aivan pikkulapsi-iästä nuoreksi aikuiseksi. On selvää, että jos minut esimerkiksi olisi adoptoitu jo vauvaiässä hyvin erilaiseen perhetaustaan,voisivat asenteeni olla muodostuneet nykyminälleni lähes vastakkaisiksi. Perityt geenit eivät juurikaan määritä tuleeko lapsesta vartuttuaan konservatiivinen vai uudistusmielinen liberaali, ennakkoluuloton vai voimakkaaasti auktoriteettiuskova. Ympäristöllä ja läheisillä ihmisillä on voimakas vaikutus ihmisen mieleen, hänen tapaansa hahmottaa maailmaa ja itseään osana tätä ihmisten ja eläinten ja luonnon kokonaisuutta.
Oikeastaan kaikilla ihmisillä on minun mielestäni yllättävänkin suuri vaikutus, miten suhtaudumme heidän edustamiinsa aatteisiin. Käsitykseni monista eri uskonnoista olen lukemani tiedon lisäksi paljolti muodostanut niistä tuntemistani ihmisistä, jotka kuuluvat näihin eri suuntiin. Tunnen henkilökohtaisesti vain yhden muslimiperheen. Koska he ovat sympaattisia ja monin tavoin samantapaisia asioita arvostavia kuin itse koen olevani, en kovin helposti voi uskoa kaikkien muslimien olevan arvaamaton uhka muulle maailmalle, halukkaita käännyttämään muut islamiin ja kykenevän hirmuisiin terroritekoihin. Minulle nämä tuttuni edustavat islamia, vaikka en ole heidän kanssaan keskustellut Koraanista, enkä tiedä oikeastaan mitään heidän syvemmistä arvoistaan ja henkilökohtaisesta uskostaan.Tv näyttää taas kovin toisenlaisen kuvan islamista. Kumpikaan "kuva" ei ole koko totuus ja minulla on suuri vaara yleistää, vetää liiallisia johtopäätöksiä niin suuntaan kuin toiseenkin. Miten voisin tietää oikeasti mitä pitäisi ajatella islamista?
Tunnen läheisesti muutamia helluntailaisperheitä. Heidän arvonsa ja tapansa kertovat helluntailaisuudesta, näin kuvittelen. Mutta kun olen muutaman kerran huolellisesti kuunnellut radiosta helluntailaisten hartaustilaisuuksia, lauluja ja "todistuksia", monet ennakkokäsitykseni ovatkin joutuneet kyseenalaisiksi.Ymmärrän, ettei kaikkia helluntailaisia voi niputtaa ja luulla samojen arvojen kannattajiksi.Yksittäiset ihmiset eivät joka hetki ja kaikissa tilanteissa kaikki toimi uskonsa täydellisinä mannekiineina. Ihmiset ovat kumminkin ennemmin yksilöitä, kuin koko viitekehyksensä kattavia. Käännytän oveltani keskustelua haluavat ja lehtiään luettavaksi tarjoavat jehovantodistajat. Mutta kun minulle tarjoutui tilaisuus tutustua lähemin erääseen jehovantodistajaperheeseen,yllätyin ja aloin paremmin arvostaa
heidän tapaansa elää. Siitä huolimatta en halua itse omaksua jehovalaista oppia ja uskonkäsitystä. Pidän siis kuitenkin kiinni omaksumistani ennakkoasenteista.
Eduskuntavaalien tulosta odotellessa on hyvä miettiä tulevien edustajien arvomaailmoja. Miten ja miksi he ovat puolueensa valinneet? Ovatko syntyneet puolueen edustamaan viitekehykseen?Ovatko omaksuneet arvonsa jo lapsuuden perintönä?Vai ovatko varttuessaan tutkineet eri puolueitten näkemyksistä julkaistuja ohjelmia ja tehneet valintansa vasta perusteellisen harkinnan tuloksena? Kuinka moni on valinnut linjansa tunnettujen julkkisten hurmaamina, ulkoisten imagotekijöitten perusteella? Kuka ajaa oikeaksi katsomiaan yhteiskunnallisia ja taloudellisia näkökohtia syvällisen ja pitkän harkinnan perusteella syntyneestä vakaumuksesta? Kenelle valta on suurin kannustin? Kuka kokee olevansa syntynyt edustamaan maalaisten etuja, kuka on oikeasti huolissaaan ympäristöstä ja pallomme tulevaisuudesta? Miten itse löydän ihmisen, jonka uskon edistävän hyvin ja rehellisesti juuri minulle tärkeitä asioita kumminkin unohtamatta suurempaa yhteistä hyvää ja pahasti sortamatta jotain toista osaa väestöstä? Voiko semmoista puolueettomuutta edes pitää mahdollisena?
Mitä enemmän mietin asiaa, mitä enemmän kuuntelen puolueitten vaalitenttejä, sitä vähemmän olen varma oikeasta ja väärästä politiikasta ja politiikkaa tekemään pyrkivistä. Mielikuvani syntyvät niin monista tekijöistä, ilmeistä, puhetavasta, kyvystä kuunnella ja väitellä, äänenpainoista, ulkonäöstä. Ovatko ne vahvistamassa vai romuttamassa ennestään omaksumiani asenteita? Vaikeita valintoja, onneksi kävin jo ennakkoon äänestämässä!Nyt voin vain toivoa tehneeni oikean valinnan!
Ihminen tekee valintoja koko ajan.Suurissa ja tärkeissä asioissa: elämänarvoissa, elämäntavoissa, harrastuksissa ja suhteissaan kanssaihmisiinsä.Valintoja pitää tehdä myös pienissä asioissa. Joka päivä ja joka hetki teen monenmoisia valintoja: mitä syön aamupalaksi, juonko kahvia vai teetä, mitä lehteä luen, mitä puen päälleni, millä täytän vapaa-aikani. Muutamat asiat toistuvat kyllä pakollisina ja ilman, että niihin juurikaan voin vaikuttaa. Mutta nekin asiat, jotka kuvittelemme itse valitsevamme, ovat tarkemmin ajateltuna jo jotenkin ennalta valittuja.Valinnan tekee alitajuinen minämme, se millaiseksi olemme oman elämämme, työmme,
perheemme ja läheistemme muodostamassa ympäristössä muovautuneet, mitkä asiat olemme ottaneet osaksi ominta itseämme ilman, että olisimme olleet asiasta tietoisia. Olemme oman syvimmän sisimpämme säätelemiä sätkynukkeja ilman vapaata tahtoa tehdä objektiivisia ja harkittuja valintoja. Suurin osa siitä, mitä luulemme itse valinneemme, on tullut valituksi, koska olemme kokeneet olevamme itsellemme tosia ja uskollisia, niin vapaita, niin riippumattomia. Ainakin minä huomaan olevani koko lailla ennustettavissa valinnoissani.Ihan kuin joku muu vetelisi naruja. Olen liian vähän todelliseen, kypsään harkintaan kykenevä, puolueeton, puntaroiva ja mielipiteitäni joustavasti käsittelemään ja ehkä muuttamaaankin kykenevä realisti.Sananparsi sanoo, ettei luulo ole koskaan tiedon väärti. Niin se on, mutta pahaa pelkään olevani juuri tämmöinen, joka luulee tietävänsä,vaikkei oikeasti tiedä.
"Usein ihan kuutamolla ja palikat hukassa"
"Onko totta, että meripihkassa on
merenneitojen kyyneleitä?
Miksi kutsutaan kukkaa,
joka lentää linnusta lintuun?
Eikö ei milloinkaan ole
parempi kuin myöhään?
Entä miksi juusto ryhtyi
urotöihin Ranskassa?" Pablo Neruda
Elettiin vuotta 1966.Oli maaliskuu, kirkkaita, aurinkoisia päiviä. Talvi oli ollut poikkeuksellisen kova Parikkalassa, Etelä-Karjalassa, jossa asuin Rautalahden kyläkoulun toisen kerroksen opettaja-asunnossa. Ensimmäinen työvuosi oli jo kallistumassa kohden kevättä ja kesälomaa. Mutta nyt oli ylimääräinen lomapäivä, maanantai 21.3. sillä koulu toimi pidettävien vaalien äänestyspaikkana. Eduskuntavaalit oli siirretty pidettäväksi maaliskuun viikonloppuna, eikä enää heinäkuun alussa.
Olin 22 vuotias ja vaalit olivat ensimmäiset, joissa minulla oli äänioikeus. Kodistani olin oppinut, että on päivänselvä asia ja velvollisuus äänestää kaikissa vaaleissa. Niinpä olin tehnyt valintani ja äänestänyt jo sunnuntaina.Toisena äänestyspäivänä voin vapaasti viettää lomapäivää. Sen tottavie teinkin nauttien kauniista auringonpaisteesta ja vaalien tarjoamasta ylimääräisestä näytöksestä mäen päällä sijaitsevan kouluni pihamaalla. Olimme ystäväni Kaisan kanssa kantaneet tuolit koulun urheilukenttänä toimivan aukean pläntin reunalla kaartuvan pitkän pitkän koivuhalkopinon eteen. Paikka oli erinomainen, aurinko helotti kirkkaasti päin kasvojamme ja selän takana halkopino tarjosi tuulensuojan. Ja mikä tärkeintä, olimme pihassa liikkuvien äänestäjien katseitten ulottumattomissa,vaikka me näimme kaikki kulkijat. Olimme varanneet mukaan käsityön, ei pelkkää auringosta ja kimaltavasta hangesta nauttimista. Kummallakin oli sylissään iso värikäs vohvelikangas, jolle sommittelimme puuvillalangoista syntyviä koristeraitoja. Niistä oli tulossa suuret kylpypyyhkeet ja samalla mallit oppilaitten vuoden viimeistä käsityötä varten. Se oli mitä hauskinta askarointia. Pian maaliskuinen aurinko alkoi tuntua niin lämpimältä, että riisuimme puserot ja istuimme pelkissä rintaliiveissä uhmaten mahdollisuutta, että joku kyläläinen olisi hoksannut lapsekkaat opettajat lymypaikassaan.
Entä sitten ne vaalit? Tapahtui sellainen yllätys, että ensimmäisen kerran eduskuntaan tuli valituksi vasemmistoenemmistö:103-97. Vasemmiston muodostivat silloin kirjainyhdistelmät SDP, SKDL ja TPSL. Luulen, että nykyisistä äänioikeutetuista nuorimmat eivät edes osaa hahmottaa puolueitten nimiä noista kirjainyhdistelmistä . Vain SDP on edelleen käytössä oleva nimitys.Puolueen silloinen puheenjohtaja oli Rafael Paasio, tunnettu turkulainen poliitikko, jonka poika ja pojantytär ovat jatkaneet paasioitten klaanin edeskuntatyötä tähän asti. Viidenkymmenen vuoden ajan on siis joku Paasio ollut mukana edustajana, melkoinen saavutus yhdeltä perheeltä. Toinen tunnettu ja suosittu turkulainen noissa vaaleissa oli myöskin ääniharava Paavo Aitio, SKDL:n johtohahmo vuosikymmenten ajan. Aition äänimäärä oli 11 155 ja Paasion 10 342. Nykyturkulaisten ikuinen suosikkipoika Ike Kanerva oli tuohon aikaan vasta pojankloppi, mutta epäilen, että hänellä jo oli selkeät visiot ja haaveet suuresta tulevaisuudestaan politiikan Duracell-pupuna.
Tuon vaalin "Stubb-ilmiötä" vastasi helsinkiläisten ehdoton suosikki ja äänikuningas Raimo Ilaskivi, joka huolimatta valtavasta äänisaaliistaan (16 817) joutui katkeroituneena tyytymään osaansa narisijana oppositiossa vuosikymmenestä toiseen. Hallituksen muodosti Rafael Paasio ja häntä seurasivat sitten Koiviston hallitukset. Kokemuksia kokoomusjohtoisesta hallituksesta olemme saaneet viimeisten vuosien ajalta.Nyt hälyttävät ajanmerkit näyttävät viitoittavan kokoomukselle taas mahdollista oppositioon päätymistä. Mutta oho, taisin erehtyä pahasti, kun hypin asioitten edelle.Vaalithan ovat vasta tulossa, vaikka oman ääneni ehdinkin jo antaa eilen. Tilanne on vielä ratkaisematta, ja meillä on hyvinkin jännittävät vaalit tulossa.Vaikka vaalien ykköstila todennäköisesti onkin jo selvillä, millaisen hallituksen saamme, riippuu kovasti siitä, mikä puolue saa toiseksi eniten ääniä.
Palaan vielä ensimmäisiin vaaleihini. En todellakaan pysty muistamaan, ketä mahdoinkaan äänestää tuolloin.Silloisista politiikan kärkinimistä tuskin kukaan enää on elossa.(Ilaskivi??) Ehdokkaan löytäminen oli minulle uusi asia ja luultavasti hankala, koska oli valittava itselleni kovin vieraista ehdokkaista siellä itäisessä Suomen kolkassa. Olen kuitenkin varma, että ääneni sai joku naisehdokas, vaikka heitä tuolloin oli suhteellisesti kovin vähän. Jos olisi ollut mahdollista, olisin varmasti äänestänyt Hertta Kuusista, tuon ajan ehdotonta politiikan ykkösnaista, joka ainoana naisena löytyi kymmenen eniten ääniä saaneen ehdokkaan listasta! Hänenkin sijalukunsa oli vasta 10. Hertta Kuusinen oli SKDL:n supernainen, ilmiömäinen väittelijä, peloton, härski, monen vihaama, mutta myös rakastama, miehekäs ja perinaisellinen yhtaikaa. Olin aina tykännyt kuunnella hänen ärhäkkyyttään ja keinoja kaihtamattomia puheenvuoron nappaamisiaan miesten muuten hallitsemissa radion sunnuntaisissa pienoisparlamentti ohjelmissa. Asioista en tosin ollut kovin syvällisesti selvillä, mutta tyyli, jolla hän hallitsi enemmän takkuilevien ja änkyröivien miespuolisten kollegoittensa yritystä puhua politiikkaa oli minusta kovin kiehtova. Millään puolueella ei ole ollut sen koommin tarjota yhtä vaikutusvaltaista ja valovoimaista naispoliitikkoa. Olisikohan Vasemmistoliiton kovaa nousua tekevässä Li Andersonissa ainesta kasvaa taitavaksi ja tunteita nostettavaksi nykyajan Hertaksi?Toivoisin, sillä nykypolitiikka kaipaisi mielestäni lisää leiskuvaa intohimoa ja aatteenpaloa, vähemmän liikemiesmäistä ammattipolitikointia ja laskelmoitua imagoa.
Muisteluni palautti mieleeni punaisen kylpypyyhkeeni, sen, jota koristelin silloin ensimmäisten vaalieni päivänä. Miksi ihmeessä en ymmärtänyt säilyttää sitä muistona kaapissani? Se oli kaunis, komea ja olisi aivan hyvin kestänyt ja toimittanut virkaansa kaikki kuluneet viisi vuosikymmentä . Miksi olen semmoinen vaihtelunhaluinen tuuliviiri, etten huomaa asioitten kestäviä arvoja. Miksi hyvä puuvillainen kylpypyyhe sai mennä ja piti korvata uusilla, kalleilla froteepyyhkeillä vain kuvittelemalla , että uusi olisi jotenkin tyylikkäämpi tai pehmeämpi ja ylellisempi. Tämmöisillä asenteilla on surutta tuhlattu maailmamme energiavarantoja, eletty yli varojen niin omassa minitaloudessani kuin globaalitaloudessakin. Tarpeeton puuvillan kasvatus esimerkiksi kuluttaa suunnattomia määriä resursseja vain turhuuden ja vaihtelun tavoittelumme takia. Onneksi eilen äänestämäni ehdokas on luvannut edistää arvoja, joilla pyritään kestävään kehitykseen ja maailman elämänolosuhteitten pelastamiseen minua nuoremmillekin ihmisille.
Kaikissa vaaleissani olen luottanut naisten arvostelukykyyn ja haluun jakaa yhteistä vastuuta. Niin nytkin. Toivon, että tämänkertainen ehdokkaani lunastaa vaalilupauksensa, tuo politiikkaan lämpöä ja inhimillisyyttä, vastuullista välittämistä luonnonvaroista ja ihmisistä ja tietysti tulee valituksi. Ja sitten pitäisi saada vielä äänensä ja ajamansa asiat kuulluiksi. Melkoinen tehtävä, ihmettelen, että niinkin monet uskovat siihen pystyvänsä.
Poliitikon polku on usein kivikkoinen
mutta päämäärä häämöttää ja houkuttaa
Koska en ole enää työssäkäyvä ihminen, on hyvä aamuisin pysähtyä hetkeksi ikäänkuin selvittämään itselleen mihin aamuun on herännyt: mikä viikonpäivä, monesko päivä kuussa jne.Muuten on vaarassa muuttua peräti irralliseksi, kuin ulkopuoliseksi normaalista elämänmenosta.
Tänään on siis keskiviikko, huhtikuun 8.päivä, Suoma ja Suometar viettävät nimipäiväänsä.Tänään näkyy olevan myös Romanien kansallispäivä. Liputuspäivä on kuitenkin vasta huomenna, suomen kielen päivänä, Mikael Agricolan päivänä.
Romanit, mustalaisiksikin nimitetyt, ovat "erilaisia" suomalaisia, jotka ennen somalimaahanmuuttajien tuloa saivat pahiten tuntea nahoissaan monien suomalaisten muukalaisvihamielisyyden ja ennakkoluulojen aiheuttaman taakan.Tänäänkin upeaan kansallisasuunsa pukeutunut nuori nainen kertoi uutisissa, ettei romaneihin kohdistuva rasistinen asenne ole historiaa. Hän sanoi yhä vieläkin joutuvansa erityiskohtelun kokijaksi esimerkiksi kaupoissa asioidessaan. Lähes kaikki "valkolaiset" suomalaiset ovat edelleen valmiit uskomaan, että romanit varastavat, milloin suinkin on tilaisuus. Siispä heitä on kaupassa syytä pitää erityisesti silmällä. Mietin, miltä minusta tuntuisi liikkua kaupassa ja huomata vartijain koko ajan silmäilevän liikkeitäni ja ostokäyttäytymistäni. Miltä tuntuisi tietää, että muut ympärilläni ajattelevat, että käytän mahtavaa samettihamettani vain voidakseni kätkeä sen syvyyksiin tavaroita tai, että puhun mustalaiskieltäni vain voidakseni kantaväestöltä salaa juonia jotain ilkeää ja katalaa "rikosta" omanheimoisteni kanssa. Riittäisikö itsetuntoni liikkumaan pää pystyssä, kun tietäisin, että pitkät katseet kultaisiin koruihini eivät tarkoittaisikaan ihailua niiden upeudesta vaan paheksuntaa?
"Millä rahoilla nuokin on hankittu? Huijauksilla ja jollain pimeillä kaupoilla? Sossusta saatu rahat, meidän rahoja, menisit oikeisiin töihin!"
Kun olin pikkutyttö 1950-luvulla Somerolla liikkui vielä mustalaisperheitä lapsineen ja kaikkine elämiseen liittyvine tarvikkeineen hevoskyydillä. He pysähtyivät leiriytymään kotimme lähellä olevaan yhteisrantaan muutamaksi päiväksi.Vanhin sisareni kertoo uhmanneensa äidin napakkaa kieltoa mennä rantaan norkoilemaan mustalaisten siellä pitäessä yöpymisleiriä. Perheeseen oli kuulunut hyvin samanikäinen sievä mustalaistyttö, jonka kanssa hän suorastaan ystävystyi. Sisareni ihaili kovasti tytän pitkiä mustia kiharoita. Tyttö oli kertonut hiustensa kasvavan nopeasti ja kiiltelevän, koska hän kasteli ne ja sitten kampasi mahdollisimman usein. Mahtoikohan sisareni yrittää samaa keinoa omiin hiuksiinsa, en tiedä, koska olin liian pieni. Minulle on kerrottu huvittuneena tapausta, kuinka onnistuin säikäyttämään meille tupaan tulleet romaninaiset äkisti pakosalle. Syy oli semmoinen, että minulla oli joku lasten rokkotauti ja kun rumalla rokkonaamallani kurkistin uteliaana kamarista katsomaan, mitä jännää tuvassa tapahtuikaan, sain aikaan nopean joukkopaon. Eivät kai halunneet rokon tarttuvan kärrylliseen mustalaislapsia.
Kun olin tullut Imatralle opettajaksi, huomasin, että Karjalassa romaneja oli paljon enemmän kuin kotipaikkakunnallani. Eräänä sunnuntaiamuna heräsimme makuuhuoneemme ikkunan takana käytyyn kovaääniseen keskusteluun, huutoon ja autonovien läiskeeseen. Mitä oli tapahtumassa? Salo-Issakan koulussa, jonka opettaja-asunnossa asuimme, oli kaksi pientä romanioppilasta. Aikaisin pyhäaamuna tytöt nyt kävivät pihassamme kovaa kiistaa sukunsa kanssa.Tytöt huusivat haluavansa käydä koulua ja jäävänsä opettajainsa luo siksi aikaa kun koko muu perhekunta oli lähdössä hautajaismatkalle jonnekin Savoon. Tytöt tiesivät reissun kestävän monta päivää ja siis merkitsevän pitkää poissaoloa koulusta.Sitä he eivät halunneet ja koska olivat mieltyneet opettajiinsa, kuvittelivat voivansa jäädä pois reissusta ja jatkaa koulussa ja yöpyä opettajainsa luona! Voi ressukat, ei auttanut huuto, ei juoksentelu pihassa, suku lähti hautajaisiin ja tytöt pakattiin mukaan kyytiin täpötäyteen ahdettuun autoon. Mutta uskon, että molempien tyttöjen opettajat olivat salaa tyytyväisiä, kun eivät joutuneet paljastamaan tytöille olevansa enemmän kuin huojentuneita ratkaisusta.
1980-luvulla poikani luokalla Turussa oli hetken aikaa romanityttö Tamara, jonka koulunkäynti oli kaikkea muuta kuin helppoa ja hyviä tuloksia tuottavaa. Opettaja huokaili ja luokkatoverit ilkeilivät. Perheen elämäntyyliin kuului pitkiä poissaoloja koulusta. Tamara-rukka ei voinut millään pysyä oppimisen vauhdissa muiden mukana, enkä usko, että häntä harvoina koulujaksoina ja kaikkien taholta jaksettiin kohdella ystävällisesti ja tasapuolisesti. Useimpien romanilasten on näihin aikoihin asti ollut vaikeata selviytyä esimerkiksi korkeakouluopintoihin, vaikka olisivat olleet kuinka lahjakkaita.
Sensijaan suomalainen kevyt musiikki on saanut nauttia monien romanilaulajien menestyksestä. Ensimmäinen levylaulajaksi yltänyt romani taisi olla ikätoverini Taisto Tammi, joka oli todella suosittu jo 1960-luvulla. Sitten suosioon nousivat myös nuoret romanimiehet, jotka lauloivat Hortto Kaalo-nimisenä lauluyhtyeenä sekä Anneli Sari, sittemmin Ranskaan kokonaan siirtynyt upea romanilaulajatar. Nykyisin on tuskin enää sellaista tangokisaa, jossa ei olisi tyylikkäitä ja lahjakkaita romanimiehiä kuninkaan titteliä hamuamassa.
Romanien historia Suomessa on pitkä ja moninaisia vaiheita sisältävä. Paljon kärsimystä ,vainoa ja köyhyyttä, mutta varmaan myös paljon sellaista iloa ja omaa kulttuurista rikkautta, josta meillä valtaväestöllä ei ole käsitystä. Nykyromanien pukuloisto ei juurikaan muistuta sitä, mitä kärryillä liikkuvilla romaneilla oli päällään vähän sodan jälkeen. Suomalaisen romaninaisen puku on kuin upeimmasta romanttisesta operetista tai menneitten vuosisatojen hoveista valtavine samettihelmoineen, valkoisine pitseineen ja kimaltelevine värikkäine röijyineen ja koruineen. Ja jättimäisten samettihelmusten alta pilkottavat aina korkokengät.Vai onko joku joskus nähnyt romaninaisen länttään astutuissa lenkkareissa? Perin toisenlaiselta näyttävät viimeisten vuosien aikana kaduillamme ilmestyneet Romaniasta tulleet romanikerjäläiset. Mitä he mahtavat ajatella näistä maamme hyvinvoivista, upeilta näyttävistä romaneistamme ja toisinpäin?
Yhdestä asiasta me tavalliset suomalaiset voimme sentään hivenen ylpeillä, vai miten asia pitäisi nähdä! Suomalaiset "kelpuuttivat" romanimiehet sotaan siinä kuin muutkin suomalaiset. Sotaan kelpasivat myös heidän hevosensa. Mutta miten ihmeessä silloin selvisivät perheet, naiset ja lapset? Se ei taida olla kovin kaunista historiaa. Mutta kun verrataan norjalaisiin, häpeä hiukan helpottaa. Suomesta ei lähetetty romaneja Saksaan tuhottaviksi, kuten tapahtui Norjan romaneille. Euroopassa tuhottiin joittenkin arvioitten mukaan jopa lähes 2 miljoonaa romania samaan tapaan kuin juutalaisia. Suomen romanien keskuudessa liikkuu perimätietona uskomus, että Suomen romanit pelasti itse sotamarsalkka Mannerheim, joka ei suostunut Hitlerin vaatimuksiin. Totuuden nimissä on kuitenkin nyt paljastettu, että Suomessa oli voimassa vuoden 1936 Irtolaislaki, jonka perusteella tuolloin paljon romaneja, sotaan kelpaamattomia miehiä, naisia ja lapsia vietiin raskaisiin töihin ja ankariin oloihin pakkotyöleireille. Ei ihme, että romanien musiikissa voi kuulla surumielisen soinnin.
Erikoinen kansa ja erikoinen historia tässä maailmassa, jossa nykyään on moniin eri kansoihin kuuluvia ihmisiä liikkeellä hakemassa paikkaa, jossa voisi elää turvassa ja saada riittävän toimeentulon ja kasvattaa lapsensa. Ja sitten pitäisi oppia pelisäännöt miten säilyttää oma kulttuuri, omat arvot ja silti oppia elämään maassa maan tavoilla.Romaneilla on siitä pitkä historia ja monenlaista kokemusta.
Pääsiäislauantain alkuilta, yksin kotona. Radio Yle 1 tuo seurakseni hyvää musiikkia ja siinä välissä kuuluttaja Jari Aulan lähes liian rauhoittavalla ja unettavalla äänellä tietoa esiintyjistä ja säveltäjistä.Viihtyisää ja kotoisaa.
Keskiyöllä, jos jaksan ja haluan, voin kotisohvallani "osallistua" tuntikausia kestävään värikkääseen ja tunteelliseen ortodoksiseen aamupalvelukseen: Jeesus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi. Viime yönä "olin mukana" Rooman yössä Colosseumin kupeella tuhansien ja taas tuhansien joukossa. Käytiin läpi Jeesuksen kärsimyshistorian vaiheita etappi etapilta. Muistaakseni rituaali oli jaettu viiteentoista jaksoon, joissa luettiin pieni pala ristiinnaulitsemista edeltävän illan, yön ja tuomion dramaattisen toimeenpanon, kuoleman ja hautaanpanon vaiheita eri raamatunkohdista.Yksinkertaista puuristiä kantoivat eri kansojen tai ryhmien edustajat aina jakson kerrallaan. Joka episodin jälkeen rukoiltiin yhdessä yhä uudelleen ja uudelleen Isämeidän-rukouksen säkeitä.Tapahtuman keskellä lähes liikkumattomana pää kumartuneena rinnalle ja kädet ristissä, kuin kouristuneena, istui Pyhä Isä valkoisessa asussaan. Hän näytti vaipuneen ikäänkuin unenkaltaiseen tilaan,vain huulet liikkuivat heikosti rukouksen sanoja toistaen.
Hänen keskittymisensä oli täydellistä, näytti kuin hän olisi ollut hypnoosissa. Ymmärrän, että semmoisesta rukoukseen keskittynneenä uppoutumisesta hänellä on vuosikymmenten mittainen kokemus. En voi olla ihmettelemättä ja ihailematta, sillä itseltäni puuttuu tuommoinen täydellisen hiljenemisen ja hartauden harjoittamisen kyky. Minä en ole koskaan oppinut oikein ja aidosti eläytymään rukoukseen, en edes mietiskelyyn, jossa ajatukset vaimenisivat, lakkaisivat laukkaamasta. Kun kamera vaelsi ympäri tuhansia ihmiskasvoja, näin monia kaltaisiani, joista huomasi, että olivat mukana vain uteliaisuudesta, halusta kuulua suureen erikoiseen spektaakkeliin, kokea mystinen rituaali. Mutta näin myös joitakin kasvoja, jotka olivat täysin hartauteen keskittyneitä, kuin sulkeutuneita kaikelta ulkopuoliselta. He näyttivät aistivan vain sisäistä maailmaansa.Voin vain hyvin hämärästi kuvitella tämmöisten ihmisten uskonelämän syvyyttä ja merkitystä.Kyky uskoa on kenties jonkunlainen lahjakkuuden laji siinä kuin muutkin taipumukset, matemaattisuus, musikaalisuus,visuaalinen lahjakkuus tai taipumus tieteelliseen ajatteluun.Luulen, ettei kaikilla ihmisillä ole edellytyksiä uskoon. Itseltäni tuo taipumus ja kyky ilmeisesti myös puuttuu. En ole syvällinen, enkä todennäköisesti kykene kokemaan selkeää ja kantavaa uskonnollista vakaumusta, vaikka kuinka koettaisin. Olen pakotettu jäämään ulkopuoliseksi ja uteliaaksi tarkkailijaksi, en pysty pääsemään kokijaksi.
Mutta minua kiinnostaa olla edes tarkkailija ja haluaisin ymmärtää paremmin uskonnollisia rituaaleja. Tahtoisin tietää, missä, milloin ja miksi on päädytty niin monenlaisiin, usein varsin outoihin, värikkäisiin, suorastaan mielikuvituksellisiin kuvioihin, käännöksiin, käsimerkkeihin, symboleihin, koristeisiin ja rituaaleihin, joilla näissä palveluksissa puhutellaan ja kunnioitetaan Jumalaa, Absoluuttista Totuutta. Miksi tarvitaan erikoista pukeutumista ja loistoa, loitsumaisia puhutteluja , jopa uhreja?Miksi tarvitaan loputonta toistoa ja ikäänkuin hyvittelyä ja lahjontaa? Missä Jumala on ilmoittanut haluavansa sellaista? Miksi Jumalalle pitää esittää spektaakkeleja? Jotenkuten sentään ymmärrän Isämeidän rukouksen, jonka Jeesuksen kerrotaan opettaneen opetuslapsilleen. Siinä on selvää konkretiaa ja logiikkaa. Ymmärrän myös kaksoiskäskyn rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä niinkuin itseään. Kaikki muu onkin sitten kuin satuoopperaa tai muuta ihmisten keksimää värikästä viihdettä. En voi muuta ajatella, kuin että ihmisellä kautta maailman ja kautta aikojen on ollut tarve osallistua yhdessä johonkin seremonialliseen, mielikuvitusta ja esteettisyyttä ruokkivaan tapahtumaan. Sitä tarkoitusta palvelevat laulut, tanssit, kumartelut, tuoksut, kynttilät ja koristeellinen pukeutuminen. Sen aiheeksi on sitten sopivasti keksitty korottaa arjesta etäännyttävän, Ylimaallisen Olennon palvelu, millä nimellä häntä sitten satutaankin eri kulttuureissa kutsumaan.Tästä ylimaallisen kaipuusta ja arjen juhlaksi muuttavasta halusta ovat syntyneet varmaankin kaikki uskonnolliset seremoniat, koko valtavan rikas ja omintakeinen hengellinen taide, musiikki, pyhät rakennukset sekä vaihtelevat kaste-ja hautausriitit.
Onneksi minulla on kyky haltioitua kauneuden kokemuksista ympärilläni, musiikista, taiteesta, luonnonkauneudesta, mutta myös kirkkotaiteesta, kirkkojen hiljaisesta juhlallisuudesta, jopa vaivalla ja hartaudella hoidettujen hautausmaitten rauhallisesta kauneudesta.
Bachin Matteus Passion tai Johannes Passion muutamat aariat ja loppukuorot saavat kyyneleeni vuotamaan kerta toisensa jälkeen, vaikken yhtään keskity ajattelemaan sanoja. Samoin käy aina, kun kuulen poikkeuksellisen kauniin lauluäänen esittämän sävellyksen, kyynelkanavani alkavat yllättäen vuotaa. Kyseessä ei tarvitse suinkaan olla vain klassisen musiikin esitys. Juuri eilenkin hämmästyin kovasti, kun kuuntelin kevyttä viihdekilpailua The Voice of Finland ja ulkonaisilta mitoiltaan genreen sopimattoman uhkean kokoinen naislaulaja sai äänensä ja eläytymisensä voimalla minut puhkeamaan täysin odottamattomiin kyyneliin. Tunne oli kovin hämmentävä. En muista vastaavaa tapahtuneen kovin usein sitten nuoruusvuosien. Silloin kyllä itkin aina vuolaasti, esimerkiksi kun herrat Simon ja Garfunkel lauloivat "Bridge over troubled Water". Heidän suosiostaan päättelen, etten ollut ainoa kyynelehtijä tuohon aikaan.
Minun on oikeastaan syytä ilahtua tunteilustani eilen:en kai olekaan vielä kärttyinen ja tunneköyhä vanhus! Iloitsen, koska huomaan, että voin vieläkin eläytyä laulajan tunnelataukseen ja sävelmän kauneuteen kaikenlaisessa, myös kevyemmässä musiikissa, jota nykyisin kuuntelen tosi harvoin. En olekaan fakki-idiootti, enkä kai ihan tunnevammainenkaaan ,vaikka minulta puuttuukin kyky syviin hengellisiin ulottuvuuksiin. I´m still open and alive: maailma on kaunis ja saan nauttia erilaisten ihmisten tuottamista elämyksistä ja niiden kauneudesta, vaikken kaikkea ymmärtäisikään.
"Pääsiäinen" akvarellini muutaman vuoden takaa
