Vuosi vanha vaipui hautaan, riemuineen ja murheineen

Vuoden viimeinen ilta, ensimmäiset rakettien paukahdukset kuuluvat.Toistaiseksi jostain kauempaa, koska ovat aika vaimeita mossahduksia. Alueella, jossa nykyään asun, rakettien pauke ja räiske ei ole yhtenäkään vuodenvaihteena tuntunut liian voimakkaalta, eikä raketteja ole lennätetty ilmoille aivan liian lähituntumasta, niinkuin usein oli tilanne entisellä kotipihallani. Silloin ammuskelu näytti joskus tosi uhkaavalta jopa sisätiloista, omasta ikkunastani katsottuna. Joillakin perheillä tuntui olevan käsitys, että lapsetkin ovat kykeneviä arvioimaan raketin lähtösuunnan ja sytyttämään sen. Onneksi koskaan ei tapahtunut onnettomuuksia, mutta se oli enemmänkin hyvää tuuria kuin hyvää tilannetajua.

Vuoden vaihtuminen ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeä ja juhlallinen. Edes nuoruusvuosilta ei mieleeni palaudu mitenkään ikimuistoisia tai erityisen onnistuneita tapahtumia vuodenvaihteen juhlimisista. Jo pitkään olen halunnut viettää vuoden vaihtumista uudeksi ihan hissukseen omassa seurassani tai korkeintaan parin, kolmen ystävän kanssa. Joululahjaksi saatu kirja ja musiikki ovat viihdyttäneet oikein hyvin. Usein Leinon runo Hymyilevä Apollo on saanut luvan julistaa vuosiluvun vaihtumista toiseksi. Herkullisin ohjelmani aattona on jo useitten vuosien ajan ollut tv-klassikko "Illallinen yhdelle", kreivitär Sophie järjestää illalliset. Sen huumori on tuttuakin tutumpi ja juoni täysin muistissani, mutta se ei vähennä yhtään sen viihteellisyyttä ja tehoa: yhä uudelleen nauran koko vuoden helakimmat naurut uskomattoman charmantille vanhalle hovimestarille ja hänen kreivittärelleen. Toivottavasti se ei koskaan poistu uudenvuoden toiveuusinnoista. Ilmeisesti sillä on vakiintunut ja uskollinen katsojakuntansa, samoin kuin  joillakin muillakin hiukan "omituisilla" joulunajan toistuvaisohjelmilla: Suomen Turun joulurauhan julistuksella, lumiukkofilmillä, paavin jouluyön messulla tai itsenäisyyspäivän Tuntemattomalla sotilaalla ja presidentin vastaanotolla. Nykyajan ihmiselläkin on halu tuntea kuuluvansa osana johonkin pysyvään ja tuttuun kuvioon, kun vanhemmat perinteet ovat lakanneet tuomasta elämän pysyvyyden ja tuttuuden tarjoamaa lohtua!

En muista koskaan  tehneeni uuden vuoden lupauksia tai erityisiä hyviä päätöksiä hyljätä huonoja tapojani ja olla parempi ihminen tulevana vuonna. Olen liiankin tietoinen oman lepsun luonteeni rajoitteista venyä pysyviin ponnisteluihin. En ole hyvä ja sitkeä pyrkimään itselleni asettamiini tavoitteisiin. Minusta kaiken hyvän ja tavoittelemisen arvoisen pitäisi saada kasvaa kuin salaa, itsestään, rauhassa ja ilman, että yhtään tuntuu pakonomaiselta ja kivuliaalta.

Maailmassa  ja Suomessa ja Turussa ja omassa pikkupiirissäni ja elämässäni moni asia on huonolla tolalla.Toden totta olisi paljon muutettavaa ja parannettavaa. Enimmät näistä muutoksista vaatisivat muutoksia ihmisten asenteissa ja elämänarvoissa, niin muitten kuin omissanikin. Siinäpä se on, vaatisivat! Oikeat, terveelliset ja rakentavat asenteet, kuka ne edes osaa määrittää? Mistä olen omaksunut omat arvoni ja normini? Ovatko minun käsitykseni oikeasta ja väärästä vain omiani vai kuulunko joukkoon, jossa monet ovat kanssani lähestulkoon samaa mieltä? Luultavasti en ole ihan yksinäinen susi laumassa. Mutta mitä minä ja me muut samanmieliset teemme, että saisimme aivan erilailla ajattelevat ja eri asioita arvostavat ymmärtämään ajatuksiamme ja puhumaan ikäänkuin samaa kieltä? Mistä muutoksen parempaan voisi saada alkamaan?Tarvitaan uusi tietäjäguru, profeetta, "huutavan ääni korvessa", joka saisi liikkeelle niin suuren määrän ihmisiä vaatimaan muutosta, että sitä ei enää voisi sivuuttaa vanhalla sanahelinällä.

 Mutta eihän profeettoja ole koskaan haluttu kuulla ja ymmärtää!!

Tänään koin pienen orastavan toivonkipinän lukiessani päivän sanomalehteä. Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoitti mielestäni vaikuttavan esseen "Oheneva ihmisarvo". Se sai minut uskomaan muutoksen olevan mahdollista. Jos on nuoria ihmisiä, jotka osaavat ajatella noin, joilla on kyky sanoa selkeästi, niin että minä ja kaltaiseni jo ehtoopuolen ihmisetkin ymmärtävät, on hiven toivoa. Ja mikä parasta, että on olemassa foorumi saada sanottavansa laajasti julki. Suurilevikkisessa lehdessä ja verkossa ajatukset löytävät suuren määrän ihmisiä, joten uskallan pitää yllä toivoa paremmasta maailmasta, paremmasta yhteiskunnasta. Ehkä toivottomuuden, pelon, nöyryyttämisen ja raja-aitojen pystyttämisen on aika lopultakin vähentyä ja rohkeuden, itsekunnioituksen ja terveen itsetunnon lisääntymisen aika on koittamassa. Kaikesta pessimismistä huolimatta. Ehkä tästä lähdetään nousemaan parempia aikoja kohti.

Ensi vuosi on vaalivuosi. Olkoon se alku uudenlaiselle moraalille ja rohkeudelle. Eduskuntaan tulkoon valituksi ihmisiä, joilla on tervettä itsetuntoa, mutta myös kykyä ymmärtää itsetunnon säilyttämisen tärkeys ja oikeus kuuluvan kaikille, niin työttömälle, vammaiselle, vanhalle, homolle ja maahanmuuttajalle yhtälailla kuin niille, joilla tuntuu taloudellisesti menevän vähän paremmin .

Toivon parempaa vuotta kuin viime vuosi. 
Kenkää luutuneille ja väärille arvoille!

Pieniä joulukaloja

Vanha sanonta julistaa silakat liian pieniksi joulukaloiksi. Kuten monet muutkin vanhat sanonnat, tämäkin jää minulle lopullisessa viisaudessaan hiukan hämäräksi.Tottakai silakat ovat pieniä, mutta määrähän voi  korvata yksittäisen pienuuden, eikö niin?

Olkoon sanonnan viisaus nyt mikä tahansa, meidän perheemme ykkösjoulukala on silakka. Se päihittää graavilohen tai kylmäsavustetun lohen, niin savusiian kuin lasimestarin sillinkin. Jouluhauki ei ole koskaan pöytääni uinut, enkä suoraan sanottuna osaa oikein ajatella presidentin jouluhauenkaan merkitystä. Ja onko se edes herkullista enää joulupöytään tuotuna kun se on eksynyt kalastajan pyydykseen jo yli viikko ennen joulua jossain Korppoon vesillä. Sen  symbolinen arvo kai ylittää kaikki sen kulinaristiset ansiot. Lipeäkalaraukka on menettänyt mahdollisuutensa joulupöydässäni parisuhdekriisien viattomana syntipukkina. Entinen mieheni kun saapui vaatimaan lipeäkala-aterian valmistusta täysine tilpehööreineen vielä elämäntilanteessa , jolloin rakkaus oli ajat sitten muuttunut kuolleeksi kuin kuiva turska ja minulla olisi ollut monenlaista omaa ja tärkeämpää joulunaluspuuhaa kuin valmistaa yhdenhengen kala-ateria rapakon taakse jouluaan viettämään lähtevälle exälle. 

Mutta joulusilakat, erilaisin liemin ja lisukkein herkullisiksi marinoidut sievät kalafileet, kalastaja Aallon ammattitaidolla valmistamat, saivat taaskin ykkösherkun tilan keitetyn perunan kylkiäisenä aaton kalapöydässä. Viereisessä astiassa kimalteleva mäti oli kyllä kaunista katsottavaa, mutta ei likimainkaan yhtä hyvän makuista. Ehkä makuaistimme on jumittunut rahvaanoloiseksi yltämättä ylempiin aistinautintoihin. Tottapuhuen, olen vain kerran maistellut ostereita, herrojen rakastamaa ja himoitsemaa  herkkua, enkä onnistunut kokemaan mitään ylimaallista. Päinvastoin, otus muljahti alas nieluuni aiheuttaen lievän iljetyksen tunteen. Ei kannata tuhlata helmiä sioille.

Jouluateriaamme osallistui tänä vuonna pieni, rakas tulokas perheessä, juuri 9 kuukauden iän Tapaninpäivänä saavuttanut Irina. Hänelle ei tietenkään yritettykään vielä tarjota aikuisten jouluruokaa. Mutta jostain syystä hän tiukasti sulki suunsa myös hänen omia tavallisia ruokiaan tarjottaessa. Mikä lie syy, kipeät ikenet hampaitten puhkeamisen johdosta vai joku muu tuntemus, mutta vain noin joka kymmenes yritys lusikan matkasta suuhun tuotti tuloksen. Pienelläkin ihmisellä on napakka oma tahtonsa ja kykynsä torjua maanittelut ja huijausyritykset saada pikku suuta aukenemaan ja nielemään tarjottua mössöä. Lohduttelin huolestunutta äitiä, että tyttö kyllä säilyy hengissä, vaikka näyttää syövän vähemmän kuin pikkulintu. 

Jouluaattona Irina sai ensimmäisen kokemuksensa kipakasta pakkasilmasta, kun hän vanhempineen kävi viemässä kynttilöitä hautausmaalle. Pakkasta oli 10 astetta, mutta Irinan hyvinsuunnitelluissa kärryissä oli turkis pohjalla ja viiman poissapitävä kuomu, niin että hän tuskin paleli. Minusta oli koskettavaa muistaa Mikon ensimmäistä joulua, jolloin hän istua kökötti uudessa valkoisessa tekoturkissaan paljon huonommin suunnitelluissa rattaissaan kummitätinsä työntämänä. Silloin kynttilä sytytettiin kummitädin isälle. Nyt samassa haudassa lepäävät myös kummitäti Satu ja hänen äitinsä. Jos on olemassa yhteys kuolleitten valtakunnasta alas maanpäälle, voisin kuvitella sitä riemua , minkä Satu kuuluttaisi henkimaailmassa ympärilleen Mikon  ja pikkuisen hänelle sytyttämästä kynttilästä. Mikko oli kummitädilleen ilon ja ylpeyden aihe.

Kun silloin ensimmäisenä jouluaattona tulimme kotiin Petreliukseen, kävi niin onnettomasti, että Satu tottumattomana käsittelemään rattaita onnistui kumoamaan Mikon mukkelis-makkelis alas rattaista. Paksu teddyturkkiko vai mikä lie auttanut, mutta pahalta näyttäneestä pullahduksesta selvittiin säikähdyksellä. Nykyisissä rattaissa vauva on kiinni turvavöillä, eikä vastaavaa haaveria pystyisi tapahtumaan.
Isoksi ja huolehtivaksi isäksi varttunut kummipoika vei nyt oman pikkuisensa ensimmäiselle tervehdyskäynnille kynttilämeren kaunistamalle hautausmaalle ja hyvän, mutta aivan liian varhain elämästä poismenneen kummitätinsä haudalle. Se tuntui minusta hienolta.
Joulu tuo muistojen voimalla juhlaan mukaan myös poismenneet tärkeät ihmiset elämän varrelta.

Joulumyyjäismuistoja

Enää vajaa viikko aikaa jouluaattoon. On aika miettiä millaisin herkuin tätä yltäkylläisyyden juhlaa haluaisin tänä vuonna juhlistaa. Joka vuosi on päätettävä uudelleen vietetäänkö juhlaa jotenkin uudistuneitten makujen kanssa,vai olisiko sittenkin mukavampi antaa  perinteisten makujen palauttaa monien menneitten joulujen tunnelmia mieleen. 

En ole aivan ehdottomasti perinteitten vaalija. En halua toistaa joulu joululta aina ihan samoja ruokaelämyksiä, sillä olen varma, että jokaisella joululla on kuitenkin oma tunnelmansa ja makunsa, koska itse muutun ja vanhenen. Ei ole paluuta lapsuuden jouluihin, eikä äidin laittamien jouluruokien makuihin. Siispä en tarjoa maksalaatikkoa tai itsetehtyjä makkaroita, en liioin luumukiisseliä kermavaahdon kera, vaikka ne lapsena olivat jouluisin herkkuani. 

Yksi juttu kumminkin pysyy: leivon kahvipöytään taatelikaakkua. Ilman sitä ei meillä juoda joulukahveja. Nykyinen reseptini on saatu lähes kolmekymmentä vuotta sitten turkulaisen poikakuoron CCI:n ensimmäisistä joulumyyjäisistä. Kaakulla  on mukava oma historiansa ja sen ohje  löytyy käsinkirjoitettuna reseptivihosta, jonne olen  koonnut ohjeita vuosien mittaan vastaantulleista   parhaimmilta maistuvista  leivonnaisista ja ruuista. Vihossa taatelikaakkuni on otsikoitu " Härkösen Riitan Paras Taatelikaakku".

Kun Mikko oli toisella luokalla, luimme lehdestä jutun, jossa kerrottiin Turkuun perustettavasta poikakuorosta ja kehotettiin laulavia pikkupoikia ilmoittautumaan pääsykokeisiin. Saman jutun huomasi myös Mikon opettaja. Hän laittoi Mikon reissuvihkoon ehdotuksen, että Mikon pitäisi hänen mielestään pyrkiä kuoroon. Niin sitten kävi, että Mikosta tuli innostunut  kuoropoika ja minusta, jos mahdollista, vieläkin innostuneempi kuoroäiti. Meillä oli yhteinen harrastus, joka antoi paljon hyviä kokemuksia ja muistoja kymmenen vuoden ajan.

Alkuaikoina kuoroperheet joutuivat käyttämään kekseliäisyyttä ja runsaasti aikaa ja aktiivista osallistumista kuoron onnettoman pienen budjetin kartuttamiseksi. Joulumyyjäiset oli yksi tämmöinen rahanhankintaprojekti, johon lähes kaikki perheet saatiin kannustetuksi mukaan. Tunnelma myyjäisissä oli lämminhenkinen. Oltiin melkein kuin yhtä suurta kuoroperhettä. Pöydät notkuivat kotona leivotuista herkuista, kun äidit ja muutamat isätkin olivat leiponeet pullia ja kaakkuja, paistaneet laatikoita, sekä tehneet jos jonkinlaisia käsitöitä ja askarteluja myytäväksi ja arpajaisvoitoiksi.Pojat häärivät joukossa pikkuiset rusettipropellit kaulassaan ja lauloivat välillä kuin pienet enkelit. Opittiin tuntemaan pojat ja vanhemmat.

Joskus vitsailimme, että ilmeisesti samaan aikaan, kun poikien laulutaito testattiin pääsykokeissa myös äitien leipomistaidot oli testattu. Tuntui, että kaikki CCI-äidit olivat mestarikokkeja. Ainakin melkein kaikki ja loput sitten ostivat toisten valmistamia leivonnaisia jouluunsa. Oli mukava saada uusia ideoita ja parhaimmiksi todetuista tuotteista reseptejä. Riitan taatelikakku oli tämmöinen täysosuma, maukkain ja mehevin. Tässä resepti:

2 kahvikuppia sokeria +

2 kahvikuppia vettä +

paketti taateleita keitetään hilloksi, lisätään 200g voita sulamaan +

3 rkl VAHVAA kahvia.
Annetaan jäähtyä noin 5 min. 

lisätään 2 suurta kananmunaa yksitellen vatkaten .

Lisätään 2 kahvikupillista jauhoja, joihin on sekoitettu 

1/2 tl vaniljasokeria+1tl leivinjauhetta+1 1/2 tl soodaa. 

Paistetaan 180 asteessa n 45 minuuttia.

En tiedä mitä kuuluu Riitalle, joka oli tämän herkullisen kaakun leipuri ja hurmaava tanssia harrastava kuoroäiti. En tiedä mitä kuuluu Kerstinille, temperamentikkaalle ja määrätietoiselle mestarilimpunleipojalle. Tai Merville, jonka tortut ja piparkakkutalot olivat upeita ja taidokkaita. Muistissa on vielä Sirkka-Liisan silakat ja Tuulan kauniit askartelutyöt. Enkä unohda ensimmäistä tutustumistani Jokisen poikien saksalaisäidin Stolleniin. Mielessäni tervehdin koko kuorokööriä, kun maistelen taaskin onnistunutta taatelikaakkuani. Oikeastaan se on jo kolmas nyt paistettu. Nam, maistuu nostalgisen  hyvälle kuin lämpimät muistot poikakuoron alkutaipaleelta.

Hyvää Joulua

Joulu on ihmeellinen juhla. Riippumatta siitä kuinka syvän tai heiveröisen kristillisen vakaumuksen on sisäistänyt lähes kaikki ihmiset näkevät tavattomasti vaivaa voidakseen vuosi vuodelta kokea oikean joulutunnelman. Ihmisellä tuntuu olevan tarve saada edes hetkeksi nousta ylös arjesta ja huolista ja kokea jouluna kaikkia niitä lämpimiä ja hyvää tekeviä tunteita, joista joululauluissa ja joulun toivotuksissa puhutaan. 
Hyvää Joulua, rauhallista joulua, hauskaa joulua!
Miksi vain joulun pitäisi olla hyvä, hauska ja rauhallinen? Eikö tavallinen arkikin voisi olla hyvä ja hauska, edes haaveena ja päivittäisenä yrityksenä elää hyvin ja tyytyväisenä?

Mikä sitten tekee omasta  joulustani hyvän? Varmaan samat asiat kuin useimmilla muillakin: olla  yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat minulle rakkaimpia ja läheisimpiä. Nauttia perinteisistä herkkuruuista, tuoksuista, musiikista, kynttiläin tunnelmasta ja pimeästä hiljaisuudesta. Joskus tavoitan itsessäni aivan typerän ajatuksen, kun huomaan hivenen kadehtivani tuttaviani, joilla joulupöytään kokoontuu suuren suuri joukko perhettä ja sukua. Monen tuttuni olen kuullut kertovan, että heillä joulupöytään istuu 14 ihmistä tai 10  tai ainakin 8. Jään ihmettelemään, olenko ainoa, jonka perhekoko jouluaterialla on maksimissaan kolme aikuista. Minun pitäisi napata mukaan sisarusteni perheet saadakseni täydennystä. Mutta miksi ihmeessä he tulisivat minun pöytääni, jossa oikeastaan on tilaa parhaiten vain neljälle ja silloinkin tekee jo tiukkaa saada kaikki ruuat kauniisti mahtumaan pöydälle, jouluna lajikkeita aterialla kun tuppaa olevan loputon määrä? Ja miksi he uhraisivat oman kotinsa ilon ja rauhallisen tunnelman tullakseen luokseni vain, jotta minun olisi mukava kertoa: jouluateriallani on kokonainen tusina perhettä ja sukua! Joskus minusta tuntuu kuin olisin jotenkin "epäonnistunut" joulunviettäjä, kun en kuulu osana tuommoiseen iloiseen ja monihaaraiseen sukuklaaniin, joka kokoontuu tunnelmalliseen, perinteitä huokuvaan saliin, jossa pitkä pöytä valkoisen pellavaliinansa verhoamana täyttyy  kinkusta ja laatikoista, kaikenmaailman kaloista , mädeistä ja eksoottisista hedelmistä perintöporsliinien, kiillotettujen hopeitten ja kruunukynttilöitten koristamana!God jul, allesammans.

Totta tosiaan oudon lapsellista fantasiaa!  Että tuommoista voi edes hetkeksi päästää ajatuksiinsa itseään ihan järkevänä pitävä vanha nainen! Mikä kumma on saanut minut änkeämään itseni  mukaan bergmanilaiseen ruotsalaiseen filmijouluun? Mikä muka on vikana joulussa, jonka vietän oman pienen perheeni kanssa omassa pienessä, mutta kovin viihtyisässä kodissani?Ihan kohtuullisesti.

Ei mikään. Elän tätä päivää, en viime vuosituhannella. En enää edes 1950-luvun maalaisjoulua, niinkuin omassa vaatimattomassa lapsuuskodissani.Nyt eletään tätä aikaa. Loppujen lopuksi aika harvalla lienee niin tilava koti, että suuri suku pystyisi mukavasti saamaan jokainen oman huoneen tai edes kunnollisen vierasvuoteen jouluyönä, jos kaikkien pitäisi viettää sukujoulua yhdessä. Ja kun syvennyn tarkemmin ajattelemaan, huomaan tuntevani suuren joukon myös perheettömiä, jotka enemmän tai vähemmän tyytyväisinä nauttivat yksinään oman kotinsa joulusta omilla ehdoillaan. Minullekin tulee varmaan vielä aika, jolloin olen jouluna ihan yksin, kuten monen monet muut suomalaiset tänäkin jouluna. Riippuu itsestäni haluanko silloin nähdä itseni epäonnistuneena, unohdettuna hylkiönä vai onnellisena kypsänä vanhuksena oman jouluni viettäjänä.

On pakko oikein kunnolla pysähtyä ja tarkistaa näitä hyvän jouluni perustekijöitä ja on pakko myös nauraa oikein reippaasti ja hyväätekevästi keskenkasvuiselle itselleni noissa hulluissa superjoulukuvaelmissani. Tiedän ihan hyvin, etten tosiaankaan tarvitse mitään viihteellistä  joulusatua enkä lavastettua sukulaisspektaakkelia kuvitellussa maalaisidyllissä tai sukukartanossa keskellä hankia ja tähtitaivaan tuiketta. Paras jouluni syntyy kyllä juuri näistä tarvikkeista mitä minulle on oikeasti tarjolla tulevana jouluna. Sopivasti, mutta ei ylettömän paljon jouluisia ruokia. Sopivasti, mutta ei ylettömän paljon pientä makoisaa turhuutta, torttua ja suklaata. Yhdessä joutilaana istuskelua, juttelua, hyvää musiikkia ja ennenkaikkea iloa pienimmästä  jouluvieraastani , jolle tämä joulu on ensimmäinen. Hänellä ei ole vielä kilometrin pituista lahjalistaa pukille, eikä hänelle itselleen vielä jää muistoja tästä joulustamme. Mutta meille, hänen vanhemmilleen ja minulle, mummulle, muistot tästä  Irinan ensimmäisestä joulusta tulevat varmaan säilymään ilon aiheina arjessamme joulun jo mentyä.
Odotan hyvää joulua.

klikkaa kuva täyteen kokoon 

Liekkinousu ja ala-apuviiva

Lähes päivälleen yhdeksän kuukautta sitten minulla oli mieluinen projekti: kirjoitin kirjettä tulevaisuuteen vastasyntyneelle lapsenlapselleni, jolla ei ollut vielä nimeä. Kirjeeni päälle laitoin sen olevan tarkoitettu neiti X:lle. Olin valtavan innostunut tästä kirjeestä, jonka tyttösen vanhemmat nimiäisten päätteeksi sulkivat "aikakapseliin" avattavaksi kevään korvalla 2029, tytön ehdittyä 15 vuoden ikään.

Tänä aamuna  jostain syystä uneni loppui jo neljän maissa.Kuulin päivän lehtien vaimean kolahduksen eteisen lattialle. Koska uni ei alkanut tulla, nousin ylös, laitoin kupillisen teetä ja pikku voileivän sekä levitin aviisit keittiön pöydälle. Ajattelin lukaista ainakin osan lehdistä, kenties lukeminen sitten  alkaisi uudelleen nukuttaa.Osuin Hesarin mielipidesivulle, jossa kirjoittelu käsialan opetuksen poisjäämisestä koulujen opetussuunnitelmasta edelleen jatkui. Mielipiteitten vaihto tästä aiotusta uudistuksesta on jatkunut, vaikkakin vaimeana jo jonkun aikaa. Kovin kiihkeitä kannanottoja puolesta tai vastaan ei ole silmiini osunut. Minua, entistä opettajaa ja itse nopean ja sujuvan käsialan omistajaa on hiukan surettanut käsialan poisjääminen. Kumminkin olen ymmärtänyt tietokoneella näppäillen tapahtuvan kirjoittamaan oppimisen tärkeyden ja edut oikein hyvin. Tiedän myös , että selkeä, kaunis ja nopea käsiala ei ole kaikille ihmisille kovin helpolla saavutettavissa oleva avu. Lukemattomilla ikäihmisillä on mitä uskomattomimpia muistikuvia ja tarinoita kerrottaviksi niistä tuskaisista tunneista ja "kidutustoimenpiteistä", joilla opettajat aikojen kuluessa ovat yrittäneet saada kaikki kädet ja aivot tuottamaan  sovittuja korkeuksia ja sidoksia, joita kaunokirjoituksen taitaminen on vaatinut. Eikä vähiten niillä, jotka ovat syntyneet vasenkätisiksi.

Mutta tänä aamuyönä vasta ensimmäisen kerran lehtijuttu sai minut oikeasti ajatteleman uudistuksen mahdollisia seuraamuksia pahimmillaan, jos uudistus toteutetaan radikaalisti. Entäpä jos lapsenlapsemme eivät enää osaakaan lukea meidän mummojen ja vaarien käsinkirjoittamia papereita, päiväkirjoja ja kirjeitä, joita kenties hyvässä uskossa ja rakkaudella on säilytetty vuosikymmenistä toiseen heitä varten. Entä jos myös minun  pikku-Irinani syntymäpostinsa avatessaan joutuu tuskailemaan, ettei tästä mummun kirjeestä kukaan mitään tolkkua saa. Entä jos kaikki niin suurella paneutumisella ja tunteella hänelle tarkoittamani sanat pitää kantaa jonkun vanhemman ihmisen luettavaksi, koska käsialani on hänelle vain outoja kiekuroita kuin vanhoja hieroglyfejä. Ajatus ei ollut minusta ollenkaan mukava. Ja kuitenkin riippuu aivan koulusta ja opettajasta, joka aikanaan Irinaa luotsaa kirjoittamisen taitoon.Ymmärtääkseni ainakin tällä erää jäi koulujen harkintaan kuinka paljon sidosteisen käsialan harjoittamiseen halutaan panostaa. Voi olla, että tulevina vuosikymmeninä on suurta vaihtelua samanikäistenkin ihmisten taidoissa kirjoittaa ja lukea sujuvasti sidosteista käsinkirjoitettua tekstiä.Osalle taito on opetettu,  osalle jäänyt kokonaan opettamatta. Minulle kovin outo ajatus.

Erikoista on myös ajatella kuinka grafologia, jolla joskus on ollut ihan vakavasti otettava rooli jopa tulkita ihmisen luonnetta , syviä asenteita elämään, terveydentilaa ja mahdollista kumppanien yhteensopivuutta , jää huvittavan sävyiseksi muistoksi menneistä pseudotieteistä. Joissakin maissa, esimerkiksi Saksassa gragologiaa on kuitenkin  tutkittu tavallaan yhtenä tieteenlajina ja siitä on hyllymetreittäin perusteellisesti laadittuja oppikirjoja.Grafologin lausuntoja voitiin käyttää valintakriteerinä työhönottotilanteessa.

 Muistan vuosikymmenten takaa erään kouluni pikkujouluihin liittyvän erikoisen ja hauskankin  muiston. Koulumme rehtori tuli  ihan yllättäen pyytämään, että kopioisin pienen tekstipätkän paperilapulle käsialallani. Ihmettelin moista pyyntöä, mutta tottelin tietysti ja nopeasti huiskaisin tekstin hänen käteensä. Noin kuukauden kuluttua outo pyyntö sai selityksen. Koulumme puutyön opettaja, jo lähes eläkeikäinen originelli Esko oli vuosikymmenten ajan perehtynyt grafologiaan.Opettajien kesken hänen harrastuksestaan ei tiedetty. Rehtori oli keksinyt pyytää muutamilta opettajilta, joiden käsialat hän tiesi poikkeavan toisistaan riittävän selvästi näytteet, jotka tämä asiantuntija saisi anonyymeinä analysoida. Oli todella vaikuttavaa kuulla hänen perusteellisen työnsä tulokset. Luonneanalyysit vastasivat hämmästyttävällä osuvuudella  omia havaintojamme työtovereistamme ja hän päätyi nimeämään jokaisesta lapusta sen kirjoittaneen henkilön oikein. Myös omaa kirjoitustani koskeva analyysi tuntui kolahtavan täysin oikeaan sekä muitten, että omasta mielestäni. Olin hyvin vaikuttunut hänen taidoistaan.Uskoni grafologiaan vahvistui .

Muistan tämän jälkeen  itsekin kiinnostuneena lueskelleeni kirjastosta muutamia perusteoksia ja kokeilleeni mielessäni "oppejani "tuttujen ihmisten käsialoihin. Luulin jopa jotain ymmärtäväni ja näkeväni. Nyt on varmaan syytä unohtaa moiset asiat täytenä humpuukina ja menneitten aikojen "muka-tieteenä". Mieleeni palautui myös eräs entinen oppilaani, älykäs ja sympaattinen Juha, jonka käsiala oli hirveän vaikeata luettavaa. Hän katsoi vetoavasti minuun ja pyysi, että antaisin hänen olla rauhassa, ilman tukiopetusta käsialakirjoitusessa. Edellinen opettaja oli jo tarpeeksi äkseerannut hänen mielestään. Hän vetosi jo vuonna 1972, ettei tule koskaan tarvitsemaan käsialakirjoitusta, koska "koneet on keksitty". Suostuin . Muutamia vuosia myöhemmin tapasin hänen äitinsä, joka kertoi poikansa erikoisterveiset ja arvostavat kiitokset ymmärrykseni johdosta! Juhasta tuli pappi. Ilmeisesti saarnojen kirjoittaminen koneella on sujunut. Sitäpaitsi sisältö on tietenkin  ollut ratkaisevampaa papin sanoman välittymisessä kuin kaunis käsiala. Mutta eniten olen ajatellut sitä, kuinka ennalta oikeaksi väitteeksi  Juhan lausunto koneista osoittautui  jo silloin, kun tietokoneitten näpyttelystä emme vielä mitään tienneet.Tulevaisuus on usein toisenlainen kuin osaan ajatella.
The future`s not ours to see, what will be, will be.

   Tämä tyttö opiskeli koukeroisia liekkinousuja  ja laskuja kauan sitten 1950-luvulla      klikkaa kuva suuremmaksi

Eilen ja huomenna

Tänäänkin, kuten nykyään aika usein, olen ajatellut tiiviisti vanhenemisen mukanaan tuomia juttuja. Sekä omassa elämässäni että ympäristössäni esiinnousseista syistä. Aikahan on semmoinen hauska juttu, että se päivä päivältä muuttaa meitä kaikkia, niin nuoria kuin vanhoja.

Pikkuisen ihanan Irina-tyttöseni kohdalla jokainen päivä tuo lisää uusia kykyjä. Milloin se on taito pidellä kädessä ikiomaa lusikkaa ja yrittää osua sillä ruokamössöön, mutta mikä vielä vaikeampaa, viedä saalis avoimeen suuhun. Yritys on ainakin ponteva. Jonakin päivänä se varmaan onnistuu ihan hienosti. Vielä viikonloppuna häntä harmitti, että uusi kissalelu karkasi liian kauas käsistä. Sitkeästi maassa pysyvä masu ei suostunut auttamaan pääsyä lelun suuntaan. Harmitti niin, että naamasta näkyi. Vaikka hän yritti jopa nostaa itsensä puseron rintamuksesta ylemmäs, kuin lentoon, paremmin lähelle päästäkseen, niin eipä vain ongelma ratkea. Mutta voi mikä ihana yllätys, kun jo viikon puolivälissä yhtäkkiä jokin oli muuttunut ja aivoissa ja ties missä oli kypsynyt oivallus: näin ryömitään lelun luo. Hitaasti mutta varmasti. Sitä iloa.

Minulla tapahtuu jotain ihan  erisuuntaista kehitystä.Tuntuu siltä, että kun vielä jokin aika sitten opin mielestäni melko helposti monenlaista uutta, kuten esimerkiksi hoitamaan laskujeni maksut ja muutkin pankkiasiat netissä, ostamaan junalipun tai tilaamaan ja maksamaan hotellihuoneen vain näppäimiä töpöttämällä , vaivaamatta yhtäkään elävää ihmistä, tunnen nyt olevani peräti tumpelo ja älykääpiö yrittäessäni ottaa haltuuni uuden puhelimeni, ÄLYPUHELIMEN. Ykskaks huomaan, että joko puhelin on liian älykäs tai minä, no niin, liian älytön. Aika on tainnut tehdä minulle päinvastaisen yllätyksen kuin Irinalle: taidot eivät lisäänny vaan tuntuvat hitaasti mutta varmasti vähenevän. 

Vuosi lapsen kasvattaa ja vanhan vanhettaa, vai miten sitä olikaan tapana sanoa. Jotain sinnepäin ainakin.

Eilen minulla oli ilo nauttia pitkästä aikaa lipeäkalaa kaikkien siihen kuuluvien tilpehöörien kera hyvässä seurassa. Tapasin pitkästä aikaa kolmea vanhaa ystävääni, fiksuja, sivistyneitä maisterisnaisia. Keskustelut rönsyilivät moninaisissa aiheissa.Yksi punainen lanka niissä oli: ne sivusivat kaikki menneitä aikoja. Aiheet veivät meidät kuin itsestään puhumaan menneistä asioista, tapahtumista ja ihmisistä itsekunkin elämässä, vuoroja vaihdellen.Yhtäkkiä mukaan tuli monenlaista ihan ensimmäisistä muistikuvistamme, lapsuuden tärkeistä ihmisistä kouluvuosiin. Hypättiin hauskoihin opiskelujuttuihin, käytiin gynekologilla ja synnytettiin, muistettiin ikivanhoja ruokajuttuja. Melkeinpä suussa mutusteltiin ja haisteltiin perinneruokia ja matkoilla opittuja herkkuja. Käsitellyksi tuli yhtälailla koko suomalainen leipärikkautemme kuin Aussiaamupalat Käytiin läpi äitien ja mummujen makkaranteot ja muistettiin ensimmäiset syödyt avocadot ja viikunat. Elävää kulttuurihistoriaa, meille vielä kovin läheistä, mutta lapsenlapsillemme todennäköisesti mitä oudoimpia juttuja ja sanoja, joita eivät enää pysty edes ymmärtämään. Omituinen ajatus. 

Ei yhtään hiljaista hetkeä, ei vaivalloista siirtymää aiheesta toiseen, vaan loputonta tajunnanvirtaa menneessä mailmassa, osin yhteneväistä, osin hyvinkin erilaista kokemuspohjaa. Ihan virkistävää, vaikka ehkä tarpeettoman vähän uusiin suuntiin tähyävää. Nuoria ihmisiä usein kiusaa tämä peruutuspeiliin katsominen. Mutta kun koolla on tämmöinen pieni, samanikäinen, mutta kuitenkin riittävän erilaisia kokemuksia omistava naisjoukko, keskustelusta tulee jotenkin  terapeuttinen ja hauska. "Voi kuinka mukavaa, mutta hauskinta olivat kyllä  gynekologijutut", oli yhden osallistujan toteamus hyvästelyvaiheessa.

Tässä iässä on mahdollista unohtaa jo kaikenlainen sievistely ja on varaa olla jopa naurettava. Nuorena ei sellaista oikein haluttanut muille paljastaa. Ikääntymisellä on hyviäkin puolia, vaikka välillä oma rapistuminen vain  harmittaa ja aiheuttaa lähes päivittäin monenmoista mokaa. Eilinen mokani oli unohtaa uusi mobiilini vieraspaikan pöydälle. Onneksi nuori DNA-kaupan myyjä oli inttänyt, että on hyvä jättää vanha puhelin vielä käyttökelpoiseksi varapuhelimeksi pieneen lisähintaan. Oikeassa oli nuori mies. Ei tainnut olla ekaa kertaa mummoja opastamassa ja palvelemassa.

Yhtä asiaa en kuitenkaan suostu vanhenemisessa ja ajan kulumisessa harmittelemaan. Se on ikäihmisten oikeus ja mahdollisuus elää jokainen päivänsä ilman loputonta kiirettä ja ajan ja ehtimisen kanssa tasapainoilua. Enkä suostu yhtymään monien eläkeläisten mielestäni  tarpeettomaan  hokemaan jatkuvasta kiireestä. Kun askel hidastuu ja jokainen homma vie enemmän aikaa kuin ennen, on hyvä hoksata, että maailma on kumminkin omalta osaltamme jo aika valmiiksi tehty ja nyt on tilaisuus vain olla ja möllöttää ja nauttia kiireettömyydestä. Mutta kieltämättä tuntuu ihanalta saada katse ja ajatukset kääntymään kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen, kun olen tilaisuudessa seurata Irinan jo viikossa tapahtuvaa muuttumista, kehittymistä, oppimista, kaunistumista ja koko olemuksen täyttävää  iloa maailman ihmeistä.

Pieni esiintyjä hiukan ujostelee    akvarelli v 2012 

Jouluista postia

Näinä päivinä olisi hyvä kirjoittaa ja lähettää joulukortit. Siis jos sattuu kuulumaan siihen suomalaisten ihmisten ehdottomaan enemmistöön, jolla on tapana tervehtiä tuttujaan ja läheisiään perinteisellä joulukortilla. 
En ole ihan varma kuulunko itse tuohon joukkoon. En ole vielä hankkinut kortteja. Suhteeni tähän jouluperinteeseen on pitkään ollut vaihteleva. Vuosikymmenten ajan minullakin oli tapana lähettää joulutervehdyksiä ihmisille, jotka vastaavasti muistivat minua. Lähetettyjen ja saatujen korttien määrä oli hyvin samansuuruinen ja melko vakiintunut.

Vielä 1960-luvulla ihmisten itse askartelemat kortit muodostivat lähetetyistä korteista vain pienen osan. Muistissani on ensimmäisiltä työvuosiltani eräs opettajatoveri, käsityön opettaja, joka toi Imatran Tainionkosken suureen opettajainhuoneeseen nähtäväksi itsevalmistamiaan kortteja. Ne löivät minut täydellä ällikällä ja ihastuksella.Vaikka olin itsekin jo noihin aikoihin innokas kuvantekijä, ei mieleeni ollut tullut sellainen hauska ja mielikuvituksellinen tapa toteuttaa luovuuttaan ja käytellä näppäriä sormiaan. Kortit olivat tosi kauniita, taidokkaasti ja huolellisesti sommiteltuja ja henkivät aivan erilaista joulun lämpöä ja henkeä kuin kauppojen jokseenkin toinen toistaan muistuttavat tonttu- ja joulukirkkoaiheet tai possujen joulupuurot ja kynttiläasetelmat. En tosiaan ollut ennen nähnyt samantapaisia.Vähitellen itsetehdyistä korteista sitten tuli hyvin suosittuja. Joskus ne ovat kauniita, mutta yhtä usein myös aika mauttomia kulta- ja hopeakimalteineen. 

Vuosisadan loppukymmenillä valmistin itsekin satoja ja taas satoja kortteja. Enimmäkseen ne menivät myyntiin poikani kuorotoiminnan tai hänen koulunsa luokkakassojen varojen kartuttamiseksi. Otin myynnistä  itselleni vain materiaalikulut. Olin kehittänyt oman tyylini valmistaa mielestäni "taiteellisia" ja hiukan epäsovinnaisempia kortteja, jotka tekivätkin hyvin kauppansa. Mutta siinä samalla uuvuin koko korttiasiaan siinä määrin, että omien korttien kirjoittelu ja lähettely tahtoi jäädä aivan viime tippaan. Sitäpaitsi en aina halunnut lähettää itsevalmistamiani kortteja. Eräänä jouluna olin ostanut Punaisen Ristin hyväksi myytyjä joulukortteja, joissa postimaksu oli valmiiksi mukana. Olin kirjoittanut kortteihin osoitteet, mutta niiden postilaatikkoon pudottaminen vain pitkittyi ja pitkittyi. Ne kulkivat mukanani kouluun ja kotiin, mutta en muka  löytänyt sopivaa hetkeä pudottaa niitä lähtevään postiin. Ilmeisesti olin monenlaisten joulukiireitten johdosta tavallistakin hajamielisempi ja stressaantuneempi. Ja niin kävi, että joulu tuli, mutta kortit olivat yhä laukussani lähettämättä. Joulun jälkeen laitoin ne talteen odottamaan seuraavaa joulua. 

Vuosi kului ja oli taas korttien postitusaika. Mutta minullahan oli valmis pino! Ei muuta kuin korjaus vuosilukuun, jolla toivottelin Onnea Uudelle Vuodelle. Eihän tuo nyt mitään, ystävät kyllä ymmärtävät! Mutta toimitus ei nytkään edistynyt yhtään pitemmälle. Sinä jouluna sain jo kolmanneksen vähemmän kortteja itse, sillä osa entisistä ystävistä oli ajatellut olevan turhaa muistaa minua kortilla, koska en ollut enää heitä muistanut. Voi voi, olisivatpa vain tienneet kuinka paljon olin oikeasti heitä kaikkia ajatellut, vaikka kortit jäivätkin laukkuuni postittamattomina.

Kolmantena jouluna en enää viitsinyt edes harkita vuosiluvun vaihdosta. Hoidin huonoa omaatuntoani ystävien unohtamisesta keksimällä itselleni uuden totuuden: olen niin moderni, että lopetan moisen vanhan perinteen ja soitan tai lähetän tekstiviestin rakkaimmille ystävilleni. Teinkin niin, mutta en ollut ihan varma ilahduttiko se ketään kesken aatonaaton kiireitten. Oma korttisaldoni pieneni joulu joululta. Vain kaikkein uskollisimmat ystävät ja jouluihmiset jaksoivat muistaa. Onnellisena kumminkin ripustin köyhtyneen saaliini ovea koristamaan. Lopulta määrä alkoi näyttää niin vähäiseltä, että otin mukaan myös edellisvuoden kauneimmat kortit. Olin melkein yhtä säälittävä kuin mummo, joka laittoi ikkunalaudalle "lapsiltaan saamansa kortit", jotka hän oli itse itselleen kirjoittanut.(Tämän surullisen jutun luin lehdestä.)

Muutamaa viikkoa ennen viime joulua olin erään ystäväni kanssa ostoksilla ja hän pysähtyi korttitelineen eteen valitsemaan sopivia. Mitäpä jos minäkin? Ostin ensin kymmenen korttia, mutta kun olin kotona niitä kirjoittamassa, huomasin pian tarvitsevani ainakin toiset kymmenen lisää. Sain tehdä myös aikamoisen työn, kun selvitin uudelleen kaikkien unohtamieni ystävien osoitteet. Ja ihme tapahtui: moni ystävä huomasi yli kymmenen vuoden paussin jälkeen joulupostinsa seassa kortin minulta. Kuulin monen ihmetelleen miten nyt ykskaks minäkin taas olin muistanut. Ja niin sitten joulun jo mentyä posti toi minulle koko pinon kortteja, joissa toivoteltiin Hyvää Uutta Vuotta!!

Nyt on käsillä päivät, jolloin minun piankin täytyy päättää linjani. Olenko sittenkin jouluihminen, joka iloitsee korttien kirjoittelusta, mutta myös niiden saamisesta? Vai olenko edelleen  laiska ja saamaton?  Kuitenkin toivon  tulevani  muistetuksi! Mieluusti haluan koota iloisen korttirivistön komeron oven värikkääksi koristeeksi. Paras pistää siis postia kulkemaan ja toivoa runsasta paluupostia.
Viime vuonna sain jo monilta semmoisilta ilahduttavan vastauskortin, jotka ensin olivat hämmästyneet minun yllättävästä tervehdyksestäni. 

Ehkäpä  eniten kaikista viime vuonna saamistani korteista minua ilahdutti kovin odottamaton, pienen pieni (vajaat  2cm x 5cm) vanhasta kortista leikattu "uusiokortti", joka eräänä aamuna kiepsahti esiin Helsingin Sanomani sivujen välistä, kun levitin sen pöydälle. Ensin vain ihmettelin, mikä ihmeellinen pikkukuva. Sitten huomasin käsinkirjoitetun pikkuruisen tekstin ylänurkassa. Siinä luki : Hyvää Joulua! t.Jakaja (+nimi).
Nyt minua jännittää kovasti saanko taas ystävällisen tervehdyksen tuntemattomalta lehdenjakajalta, joka aamuöisin hiippailee rappukäytävässämme äänettömästi  kuin tonttu ja

sujauttaa Hesarini postiluukkuun.Tulee hauskan lapsekas olo: melkein kuin sittenkin olisi olemassa Korvatunturi ja tontut, jotka kuulevat ja näkevät kaiken, vaikken heitä itse näe.

klikkaa kuva suuremmaksi