Ruotsissa asuva serkkuni piipahti muutaman päivän mittaisella lomareissulla luonani, kuten monet kerrat ennenkin. Meillä on yhteiset isovanhemmat ja samantapaisia lapsuuskokemuksia ja muistoja . Tosin monissa muistoissamme on myös ainekset kipakoihin väittelyihin.Monet niistä kuuluvat jo tavallaan traditioon ja nykyään pidämme varamme, etteivät kiistat oikeasta ja väärästä muistista pääty verisiin loukkauksiin ja toinen toisensa hölmöksi ja dementikoksi leimaamiseen.
Koska hän on asunut suurimman osan aikuiselämästään muualla kuin Suomessa, epäilen usein hänen suomenmuistojensa vuosien mittaan muuntuneen ja saaneen lisäväriä erilaisista tavoista ja ihmisistä hänen lähimmässä ympäristössään.Omasta muististani kun en millään keksi mitään virheitä ! Mikä lienee hänen selityksensä minun väärille muistikuvilleni, en tiedä.Varmaan hänelläkin on joku teoria puutteistani.
Yhdestä asiasta olemme kuitenkin liikuttavan yksimielisiä. Lounaissuomalainen ruisleipä on ihanaa, maailman monista ihanista leivistä kaikkein parasta. Sellaista olemme saaneet syödä lapsuudessamme, se on mummon leipäjuuren ja oikeassa uunissa paistetun ruisleivän maku, jota hento kuminan aromi tehostaa. Ja sellaista leipää hän saa mielestään vain minun luonani käydessään. Olen suorastaan ylpeä tästä erinomaisuudestani tarjota maailman ihaninta ja parasta leipää. Usein ostan sitä hänelle myös kotiin vietäväksi. Ei ole sanottu, että meidän mummomme leipäjuuri maistui ihan tältä, mutta haluamme uskoa niin. Ja mikä onni, että Salosen Lähileipomo on pystynyt meille tämän elämyksen säästämään ja tarjoamaan . Olkoon vain paljon kalliimpaa kuin Fazerin puikulat tai sadat muut ruisleivät, joita City-Marketin uudet valtaisat leipähyllyt vyoryttävät tarjolle. Laadulla on hintansa!
Kun laitan hänelle ensimmäisenä vierailuaamuna aamiaiseksi kunnon ruotsalaiselta maistuvaa tummapaahtoista, vahvaa kahvia ja paahdan tätä lähileipomon kuminaruisleipää, jolle levitän voimariinia ja muutaman viipaleen hyvää (ehkä venäläistä!) suolakurkkua ohuen ohuina viipaleina, kuulen syvän huokaisun: ihanaa,mitä tämä leipä on ? Voiko leipä olla näin hyvää?
Ei tarvitse kilpailla laivan tai hotellin runsaan aamiaispöytätarjoilun kanssa. Ei joutavia eksoottisia hedelmämehuja, ei monenlaisia muroja, pekonia, mauttomia paahtoleipiä tai croissantteja. Vain ruisleipää, kypsiä hyviä tomaatteja, kenties vielä viipale erinomaista somerolaista (lapsuusajan kotipaikkakuntamme) juustoa ja päivä alkaa täydellisenä . Mukillinen kunnon kahvia ja radiosta hyväntuulista vanhaa tanssimusiikia . Loma kotisuomessa on tässä ja nyt.Tämmöisistä aineksista meidät on rakennettu, ollaan konstailemattomia maalaistyttöjä.
Eipä aikaakaan , kun jo huomaa vatsan toimivan niinkuin sen pitää ja hotelli helpotukseen tulee pikaista asiaa.Moni tietää ikävän kokemuksen kuinka vatsa saattaa oikutella jo pienelläkin matkalla ja vieraisilla. Se joko kieltäytyy toimimasta moneen päivään tai räiskyy ja paukkuu kohtuuttomasti jokaisessa sopivassa kuin myös täysin sopimattomassa paikassa. Olo on piankin niin tuskaisa , että lähes pilaa kaiken muun mukavan. Kun vatsa toimii hyvin. kaikki muukin toimii hyvin. Niin yksinkertaista se on . Ruisleipä ja kahvi hoitavat tehtävänsä.
Ihanat kotimaan maut täydennettynä kunnon ( ruotsalaisella tummalla) kahvilla, ei kiirettä , ei pakollisia turistikohteita.Tuttuus ja helppous kaikessa. Ymmärrän , että tämmöinen lomamatka voi olla tosi leppoisa ja virkistävä ihmisestä, joka on jo reissannut kaikkialla, nähnyt maailmaa joka mantereelta ja elää päivittäin suurkaupungin loputtomia virikkeitä ja elämyksiä tarjoavassa ihmispaljoudessa.
Oli mukava huomata, että lomapäivät, jolloin en yrittänytkään keksiä mitään poikkeavaa ohjelmaa, en erityisiä herkkuja, vain verkkaisia hellepäiviä kotinurkilla ja lähimaastossa , tuntuikin hänestä niin virkistävältä ja hyvältä . Kuin olisi ollut pitkälläkin lomalla. Ja mikä parasta, emännöinti ei rasittanut sen pahemmin kukkaroani kuin henkisiä tai ruumiillisia voimiani .
Tähkäpäiden yllä täysi kuu
Eipä taida löytyä semmoista ihmistä, joka ei tietäisi omaa horoskooppimerkkiään. Siis onko syntynyt Kauriin vai Jousimiehen merkissä, onko rajatapaus Härän tai Kaksosten välillä? Huvittavaa, että hyvinkin tosikkomaiset tai älykkään tuntuiset ihmiset saattavat heittää älynsä ja skeptisyytensä nurkkaan ja lukea ihan hyvässä uskossa ja salaisesti tyytyväisinä oman horoskooppinsa heille lupaamista "mahdollisuuksista kuun jälkipuoliskolla aukeneviin lomaseikkailuihin , vilkkaaseen sosiaaliseen kanssakäymiseen ja huippukunnon osumiseen tähän neljännekseen!" Kaikki tosin kiiruhtavat sanomaan , etteivät oikeastaan usko mihinkään viikko-tai kuukausihoroskooppeihin , mutta kunhan nyt sattuvat lukemaan.Kuitenkin mielen pohjalle jää pieni tyytyväinen odotuksen tuntu edessä olevasta hyvästä jaksosta. Jospa kumminkin pitäisi paikkansa.
Sillä jos viitsii lukea monen merkin ennusteen esimerkiksi tulevalle heinäkuun lopun ja elokuun alun päiville , huomaa piankin, että suorastaan kaikille edessä on todella paljon antoisia hetkiä ,onnea , jännitystä ja jos ei muuta , niin aikaa nauttia loppukesän hiljaisista ,hämyisistä illoista, pikkuyllätyksistä tai kenties eläkkeelle siirtymisen onnesta.Vain siellä täällä tulee vastaan varoitus riidanpoikasen mahdollisuudesta tai voimien säästelyn tarpeesta. Horoskooppien tarjoama tulevaisuuden näkymä on useimmiten ihanan toiveita herättävä ja hyvään kannustava, optimistinen ja voimaannuttava. Tai ainakin lohdullinen.
Nyt olemme siirtyneet Leijonan merkkiin (23.7-22.8) .Eikö vain ole niin , että useimmat meistä ovat taipuvaisia ajattelemaan tähän aikaan syntyneitten olevan luonteeltaan jollakin tapaa voimakkaita johtajatyyppejä , jotka nauttivat esillä olosta , loistosta ja komeudesta. Heillä on voimakkaat omat mielipiteet , he ovat mielellään seurueen keskipisteenä ja tietävät arvonsa laumassa. Vai tunnetko jonkun leijonan merkissä syntyneen, joka käyttäytyisi kuin pelokas hiirulainen, jonka mielestä muut ovat aina paljon etevämpiä ja kykeneviä selviytymään tilanteessa kuin tilanteessa?Minä en ainakaan tunne yhtään mitätöntä Leijonaa!
Minusta tuntuu, että jo pienestä pitäen ihmiselle uskotellaan heidän omaavan syntymämerkkinsä yleisesti lueteltuja ominaisuuksia siinä määrin usein , että hän kritiikittä sisäistää ne vähitellen ja uskoo ja kokee olevansa juuri sellainen kuin horoskooppimerkki kertoo.Ja jos ei ehkä ihan tunnekaan olevansa voimakas leijona , osaa sopivasti saada itsensä uskomaan jonakin päivänä olevansa ja saa siten voimaa ja rohkeutta selviytyä paremmin.
Minä olen Kaksonen,(21.5-20.6). Minun syntymäpäiväni , 25.5.osuu merkin alkupäiviin. Ystävättereni taas on ihan viimeisten päivien Kaksonen. Jaksamme "kiistellä" kumpi meistä onkaan se aidompi Kaksonen: "älykäs, puhelias, kevyen säkenöivä, huumorintajuinen ja diplomaattinen selviytyjä".Ystäväni sanoo minulle , että olen härkäpäinen , raskas ja maanläheinen , nautinnonhaluinen härkä. Minä taas väitän ,että hän on nurkastaan kriittisesti tilannetta tutkaileva ja pidättyvä, tunteensa piilottava rapu.Siis kumpikaan ei näe toisessaan tätä kepeätä Kaksosta!
Mutta tärkeintä on kumminkin se, että molemmat koemme ja haluamme olla juuri Kaksosia ja kaikesta huolimatta juuri toistemme ystäviä!Muut saavat ajatella meistä ihan mitä haluavat.
Kun lapsi syntyy, ei voi välttyä heti kuulemasta lausetta: ahaa ,hän on siis Oinas,jne .Ja tällä yhdellä kuittauksella meillä on jo lähes koko elämäntarina kartoitettuna.Hänestä tulee ahkera ja aikaansaapa , tavoitetietoinen, mutta kenties vähän helposti sarviaan kalisteleva menestyjä ja toimentyttö. Hyvä ettei jo aleta määrittää sopivaa aviomieskandidaattia: olisiko paras ihastua tunnolliseen ja pikkutarkkaan Neitsyeen vai ehkä sittenkin hyväsydämiseen ja taiteelliseen Jousimieheen?
Voi kuu ja planeetat, kuinka suuri onkaan voimanne meidän poloisten ihmisten elämänvaiheisiin ja kohtaloon!Vuosisadat vaihtuvat , mutta horoskoopit pysyvät ja jylläävät voimissaan. Vaikka tyyppi olisi edennyt maailman huippuvirkoihin, hänen on parasta kysyä horoskoopin tarjoamaa neuvoa , kun on tehtävä vaikeita päätöksiä . Näin on kerrottu monien valtiomiesten ja kuninkaitten hoitaneen virkaansa. Miksemme siis me tavalliset eläkeläismummot ja nuoret rakastuneet höpsöt uskoisi , mitä taivaanmerkit meille kertovat. Varsinkin on syytä uskoa viikkolehtien horoskooppeja, sillä niiden antamat vihjeet elämänhallintaan ovat poikkeuksetta melko hyvään lopputulokseen opastavia, kunhan vain lukee "oikein" ja poimii talteen kaiken tarjotun positiivisen vaihtoehdon ja välttelee ne uhkaavat riidanpoikaset lähipiirissään.
"Toukokuisten kesä vilkastuu ensi viikolta lähtien."
"Mieti tarkasti ja toteuta pitkäaikainen haaveesi tai unelmasi".
Kun oven postiluukku nykyään kolahtelee, se merkitsee useimmiten kaikenlaisen tarpeettoman paperitavaran tippumista eteisen lattialle. Suurempi kolahdus kertoo, että vuorossa on jokin tilaamistani aikakauslehdistä, Koti ja Keittiö, Avotakka tai Glorian Antiikki. Aika-ajoin tipahtelee myös noita koskevia laskuja. Useimmat muut laskuni saapuvat jo sähköisessä muodossa nettipankkiin hoidettaviksi. Perin harvoin tulee muunlaista postia kuin satunnaisia laskuja ja mainosroskaa.
Milloin olen viimeksi saanut oikean henkilökohtaisen yksityiskirjeen? En edes pysty muistamaan . Kaikki semmoinen posti kulkee nykyisin sähköpostina. Hyvin usein myös sähköinen kortti hoitaa onnittelut. Jopa joulukortit ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Ymmärrettävää kyllä, olenhan itse lopettanut joulukorttien lähettelyn yli kymmenen vuotta sitten. Vain muutamat uskollisimmat ystävät, jotka rakastavat korttien lähettämiseen liittyvää tunnelmaa, jaksavat laittaa myös minulle korttinsa vuosi vuoden jälkeen, vaikkeivat saa vastaavaa iloa minulta.
Kovin harvinaiseksi jäävät varmaan kaikkien ihmisten saamat, kenties ihan käsinkirjoitetut kuulumisista ja voinnista kertovat kirjeet. Eilen kuulin yhdestä tämmöisestä yllätyskirjeestä, joka ilahdutti minuakin, vaikken ollut vastaanottaja. Minulla on 86-vuotias ystävä, entinen opettaja, todella hieno ja rakastettava vanha lady. Hän kertoi saaneensa kirjeen, joka oli aikamoinen yllätys, tervehdys vuosikymmenten takaa. Kaksi hänen tyttöoppilastaan kaukaa hänen opettajataipaleensa nuoruusvuosilta Itä-Suomen pikkuiselta kaksiopettajaiselta koululta oli tavannut ja muistellut omia kouluvuosiaan . Siinä olivat alkaneet puhua heille kovin rakkaita ja hienoja muistoja mieleen nostavasta ensimmäisestä opettajastaan Airista. Vieläkö mahtaa olla elossa? Kuinka vanha hän nyt olisikaan? Jos elää, missä päin Suomea mahtaa asua? Semmoisia mietiskelivät jo itsekin ikäihmisiksi ehtineet naiset. Mutta kun eletään nykyaikaa, ei tarvitse jäädä vain miettimään, vaan jos on riittävän tarmokas, voi myös etsiä vastauksia. Eipä aikaakaan, kun olivat selvittäneet entisen opettajansa osoitteen. Mutta ehkä eivät olisi arvanneet, että tämä aikanaan edistyksellinen opettaja on samanlainen vielä ikäihmisenä, omistaa sähköpostiosoitteen ja käyttelee tablettiaan ja kuuluu face-bookiin.. Silloin kauan sitten hän alkoi opettaa englantia radion kielikurssin avulla, vaikka asuivat Suomen itärajan tuntumassa syrjäisellä pikkukoululla.Luulen, että naiset olisivat iloisesti yllättyneet, jos olisivat tavanneet opettajansa nyt ihan "livenä".
Kun olivat siis saaneet osoitteen selville nämä varttuneet oppilaat tekivät semmoista, mikä on mielestäni tosi fiksua ja ihailtavaa. He eivät vain tyytyneet keskenään ajattelemaan lämmöllä ja kiitollisuudella hyvää opettajaansa, vaan tarttuivat kynään ja paperiin, kirjoittivat kiitoksensa ja kauniit ajatuksensa ja toimettuivat ihan saamaan kirjeen postiin asti . Mikä upea teko - ilahdutti vielä minuakin, joka sain kuulla ja jakaa Airin, vanhan ystäväni ja kollegani saamaan tervehdyksen . Melkein kuin olisin itsekin saanut siitä osani, vaikken olekaan tuommoista kiitosta saanut oppilailtani ( en kai ole edes ansainnut!!). Mielestäni niin kovin harvoin kerromme ihmisille suoraan itselleen, että arvostamme heitä, että ovat olleet meille tärkeitä ja lahjoittaneet hyviä kokemuksia . Miksi on tavallisempaa kuulla ja antaa negatiivista palautetta ? Syyllistyn itsekin paljon useammin tekemään negatiivisen arvion asioista kuin näkemään kaunista ja hyvää ympärilläni tai ainakaan sanomaan sitä ääneen .Niinkuin muuttuisin siitä jotenkin "epäilyttäväksi", jos kehun julkisesti . Eikö ole ihan nurinkurista? Vain vauvoille on lupa leperrellä ja sanoa ihania sanoja.Miksei muka aikuisille?
Tälle samalle Airi-ystävälleni on posti kerran aikaisemminkin järjestänyt mainion yllätyksen. Hän kuuluu ikäluokkaan, joka kävi oppikoulua ennen sotia ja kirjoitteli silloin kirjeitä saksankielellä unkarilaiselle koulupojalle Savonlinnasta, koulukaupungistaan. Jossain vaiheessa kirjeenvaihto oli syystä tai toisesta tyrehtynyt .Tuli sodat ja Unkarista kommunistinen valtio. Kumpikin vanheni tahoillaan, eikä varmaankaan enää muistanut kouluaikojen heiveröisiä kirjeystävyyksiä.
Joskus 1970-luvulla Airi oli käymässä entisessä kotikaupungissaan postissa, kun virkailija tunnisti hänet ja kysyi oliko hän tyttönimeltään Se ja Se? Olipa kyllä. Täällä olisi jostain syystä hukkaan joutunut vuosikymmenten takainen kirje jossakin tallessa. Kirje löytyi ja osoittautui olevan Josefilta, unkarilaiselta kirjeystävältä . Kirjeen matka oli kestänyt noin 40 vuotta postituksestaan tähän hetkeen hänen käteensä asti. Mutta Josef sai kuin saikin vastauksen. Tästä vastauskirjeestä syntyi perheitten välille uusi yhteys ja uusi ja entistä todempi ystävyys, tosin käytännön syistä syvemmin Josefin tyttäreen. Oli helpompi kommunikoida seuraavan sukupolven kanssa, koska Josefin kielitaito oli jäänyt vähäiseksi . Se ei kuitenkaan ollut este sydämelliselle vastaanotolle Unkariin ja Airi ja hänen aikuiset lapsensa nauttivat monilla vierailuilla Josefin perheen ja aikuisten lasten ystävyydestä . Kirjeillä voi olla kauaskantoiset seuraukset .
Mutta kuinkahan kauan meillä on edes posteljoonien virkoja? Saako kukaan enää paperille kirjoitettuja rakkauskirjeitä ? Miksi kerran kiukuspäissäni hävitinkään ne harvat omat rakkauskirjeeni, jotka joskus olin sydän pompottaen avannut ja säilyttänyt? Onko jäljellä yhtään kirjettä äidiltä tai isältä?Lukisin mieluusti oikeita kirjeitä minulle tärkeiltä ihmisiltä vaikka kaukaa menneisyydestä.
Posti kulkee , Kusti polkee, niin se oli silloin joskus ennen.Entä nyt? Sähköpostia. Kiva, että edes sitä, mutta siitä ei jää mitään jäljelle, vaan se häviää bittiavaruuteen.Odotan kirjeitä, kaikenlaisia kirjeitä.
Ian , puolainen kirjeystäväni esperantokielellä , ei saanut minulta paljon kirjeitä , koska aika pian laiskistuin käyttelemään koko ajan sanastoa kirjeen aikaansaamiseksi. Harmi, sillä aika pian myös hänen kirjeensä loppuivat . Mitähän hänelle kuuluu? Vieläkö elää? Millaisen elämän on kokenut?Mahtoiko löytää uusia kirjeystäviä tällä harvinaisella kansainvälisellä kielellä?Joskus huvittelin ajatuksella, kuinka hän oli varmankin myöhemmin hyvä ystävä , ehkä työtoveri, ehkä ammattiyhdistysaktiivi ikätoverinsa Lech Walesan kanssa, koska olivat samasta kaupungista!
Pikkuruisesta, 1950-luvun mustavalkoisesta valokuvasta laadittu tietokonepiirros
Satuin eilisiltana kääntämään telkun sopivasti ruotsinkieliselle TV5 kanavalle, kun juuri oli alkanut ohjelma nimeltä Kesäpuhujat. En ollut siitä mitenkään ennalta selvillä, kunhan satuin surfailemaan . Mutta koska alku vaikutti kiinnostavalta, henkilöt puhuivat kauniisti ja melko ymmärrettävää ruotsia ( siis tottapuhuen tekstitetty suomeksi, mistä syntyi ymmärtämisen harhaluulo!), jäin kanavalle. Ja kävi niin, että ennen pitkää olin kovin innostunut kuuntelemaan näitten hyvinkin eri ikäisten ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten keskustelua. Jutustelun aikana he nauttivat erinomaisen herkulliselta näyttävää ateriaa kauniissa saaristolaismiljöössä. Tämä kesäkeskustelu ei ollut typerää , ei missään nimessä pelkkää huvittavuuteen ja nokkeluuteen pyrkivää kepeää jutustelua . Kunkin osallistujan omista teksteistä oli johdannoksi otettu pieni luettu sitaattikatkelma. Tämä avasi tavallaan oven toisille mukanaolijoille, vei tilanteen heti syvälle kyseisen henkilön omimpaan persoonaan ja tarjosi tilaisuuden toisille tutustua häneen syvemmin. Ihmeen helpon oloisesti se pakotti joka-ainoan osallistujan riisumaan itsensä henkisesti paljaaksi ja avoimeksi muille , ilmeisesti ennestään lähes tuntemattomille tai vain nimenä tutuille keskustelukumppaneille.Tilanne tuntui sillä lailla intiimiltä, että oli mahdollista tehdä rehellisiä kysymyksiä ja sanoa , miltä itsestä tuntui. Toteutus vaikutti niin aidolta ja koskettavalta, että oli kuin minäkin olisin ollut yksi pöydässä olijoista. Miellyin heihin kaikkiin, ihan kuin olisin saanut uusia ystäviä . Olisin halunnut olla mukana, olisin halunnut kertoa omista asioistani ja kuulla heidän kysyvän minulta tai kommentoivan, antavan palautetta minun tärkeisiin juttuihini! Näkökulmat ja elämäntilanteet , joista puhuttiin olivat hyvin vaihtelevia, mutta todentuntuisia ja syvällisesti koettuja, tunteet teeskentelemättömiä ja siksi kai ne nappasivat niin voimakkaasti mukaansa.Kaikista keskustelijoista tuli ilmi myös vaikeita juttuja .Oli koettu vaikeuksia ja menetyksiä , mokattu ja opittu virheistä.Nyt jokainen oli valmis jakamaan ajatuksiaan, ottamaan vastaan palautetta, tunteensa paljastamaan pystyvä ihminen, ei pelkkä ulkokuori tai roolihenkilö.
Miksi tämmöisiä ohjelmahelmiä on niin harvoin telkussa tarjolla.Miksi on niin kauhean paljon pelkkää hölötystä ja kaikenmaailman typeriä ja tyhjiä hörhökilpailuja, standup komiikkaa, joka ei naurata, tekonokkeluutta ja suoranaista ilkeilyä silloinkin kun pitäisi keskustella?Useimmilla meillä ruudussa näkyvillä tunnetuilla ihmisillä tuntuu olevan vahva rooliminä, jonka taakse aina vetäytyvät. Tuntuu, että harvoin puhutaan oikeista ja tärkeistä asioista ja kuunnellaan keskustelukumppania vieläkin harvemmin, tarkoitan ihan tavallisessa elämässäkin , ei vaan telkussa. Odotan ensi maanantain seuraavia ruotsalaisia Kesäpuhujia .Toivottavasti pääsen taas yhtä hyvään seuraan.
Keskustelun loppupuolella joku heitti ilmaan kysymyksen: minkälaisella äänellä puhut esimerkiksi äitisi tai jonkun rakkaan ystäväsi kanssa ? Kuulostaako äänesi erilaiselta? Useimpien mielestä näin tapahtuu. Ihmisellä on tosiaan monta ääntä riippuen kenelle puhuu. On virkaääni, on lepertelyääni , on kiukkuääni, on valehteluääni ja miellyttämisyritysääni jne. Muistan hämmästyneeni , kun poikani oli ehkä 6-7 vuotias ja sanoi minulle: Äiti, sulla on taas tuo ruma ääni.Älä puhu sillä, se tekee mulle niin pahan olon. Kauhistuin, sillä en ollut tajunnut käyttäväni rumaa ja lasta ahdistavaa ääntä.Kunhan vain olin motkottanut, jotenkin muka vain annoin neuvoja, (tottapuhuen selvästi ärtyneenä ja kiukustuneena!) .Ja itse kuvittelin puhuvani lähes normaalisti! Ääneni oli siis paljon pahempi kuin puhutut sanat.Juuri ääni sai poikani tuntemaan olonsa kurjaksi ja ahdistuneeksi.Todentotta, kun oikein syvennyin kuulemaan itseäni,ymmärsin kyllä hänen olevan oikeassa. Kauhistuin ja häpesin vielä enemmän.Sillä ymmärsin, että luultavasti käytin sitä samaa ääntä usein myös luokassa oppilaisiini, vaikka luulin vain "panevani asioita järjestykseen". Ehkä sielläkin moni herkkä oppilas tunsi olonsa tarpeettoman ahdistuneeksi .Aloin tarkkailla itseäni ja luulen , että hyödyin paljon tästä poikani antamasta viisaasta palautteesta.Toivon, että ruman ääneni määrä edes hiukan väheni, vaikkei varmaan kokonaan loppunut.
Muistan myös , kuinka opettajatoverini kiusoittelivat minua ääneni muuttumisesta päinvastoin lämpimän hunajaiseksi, kun vastasin erään tietyn miellyttävän mieshenkilön soittoon. Kuulemma yksi ainoa hei- sanani äänenpaino paljasti minut. Oli huvittavaa, kun tämä kyseinen soittaja kerran sattui mainitsemaan minulle, että vastaavasti hänen pieni lapsenlapsensa oli kysynyt häneltä: Kenelle sinä vaari puhut, kun sä puhut niin kauniilla ja kiltillä äänellä? Poika ei ymmärtänyt sanoja, koska kieli oli toinen, mutta äänen sävyn hän tajusi.Pienet korvat ymmärsivät ihan oikein eron vaarin tavalliseen puhelinääneen.
Huomaan hyvin milloin aikuinen poikani vastaa kiireessä ja hivenen kiusaantuneena puheluuni.Hänen ei tarvitse sanoa, vaan kuulen, että juuri nyt en ole erityisen sopiva puhuja linjalla . Ja sitten taas toisella kerralla hänen äänensä on kuin musiikkia korvilleni, kun hänellä ei ole kiire ja olen tervetullut soittaja .Silloin kuulen hänen kiintymyksensä pelkästä äänestä.Ei tarvita erityisiä sanoja, ääni puhuu puolestaan.
Ääni on käyttäjänsä peili, niinkuin usein sanotaan silmistä . Kaunis ääni luo ympärilleen hyvää oloa.Se hyväilee kuulijan korvia kuin paraskin musiikki. Mutta totta kai vielä tärkeämpää on , että se kaunis ääni puhuu sanoja , joilla on katetta, jotka merkitsevät jotain, eivät loukkaa, eivät tahallaan ilkeile tai luo vihan ilmapiiriä.
Puhu minulle, puhu aitoja ja sinulle tärkeitä asioita ja puhu niistä kauniilla , pehmeällä äänellä.Koetan kuunnella tarkasti.
Anteeksi. Taisin päästellä suustani sammakoita!
Heinäkuu, mansikkakuu. Irina pieni mansikkasuu.
Miksi pieni kaunis suu on mansikkasuu?Kai siksi, että mansikka on monen mielestä makeinta marjaa, mitä ajatella voi. Ja niin on myös Irinan söpösti hymyyn kaartuva vaalenpunainen suu ihaninta, mitä mummu osaa kuvitella.
Mutta enköhän vain silloin muistele juuri sopivasti punastuneita ahomansikoita , jos vertaan pikkuista suuta mansikoihin.Sillä ainakaan mahtavan kokoiset, tuskin aikuisenkaan suuhun kokonaisina mahtuvat Polkat tai Sengat eivät muistuta vauvan suloista pikku suppusuuta.
Ahomansikka, oi, mikä makoisa herkku!
Pikkutyttönä juoksimme pitkin notkon reunaa keräämässä näitä aarteita heinään pujotettavaksi ja vasta kotona hitaasti ja yksi kerrallaan nautiskellen syötäväksi. Sellaista makua en ole maistanut vuosikymmeniin, sillä jostain syystä en enää juokse pitkin ahonlaitaa ja jos sattumalta kävelylenkillä eksyn kohtaan, missä näen punertavan villin mansikan, se on luultavasti joko niin pölyinen ja autonpakokaasujen myrkyttämä tai koirien pissimä, etten sitä halua kumartua poimimaan ja suuhuni pistämään.
Viime viikolla ostin ensimmäiset litrat jättimäisiä mansikoita. Taisivat olla Polka-lajiketta, joka kuulemma on tällä hetkellä ylivoimaisesti suosituin. Mansikat olivat toden totta suuria, muhevia ja maukkaita. Mutta puutarhamansikan maukkaus on silti aina toisenlainen, ei yhtä villin aromaattinen kuin ahomansikan. Pikkuhiljaa tulin heitelleeksi koko ropposellisen marjoja kitaani, vaikka ajatus oli ollut laittaa enin osa pakkaseen. Ehkä hyvä niin, sillä tuoreenahan mansikat toki pitäisi nauttia. Ei muuta kuin napsauttaa vihreä lehtitupsu pois ja suuhun. Ei siihen kaivata lisää sokeria, ei kermaa tai edes jäätelöä.
Muistan ihmetelleeni puutarhamansikan ruotsinkielistä nimitystä , kun sen aikoinaan kauan sitten koulussa opin. Mielestäni ruotsalaisilla oli aika outo huumorintaju, kun nimittivät tätä herkkua maaukoksi (jordgubbe). Minusta mansikka on täydellisesti naispuolinen olento! Siis vaikka ennemmin jordgumma.Vai sisältyisikö nimeen joku pikkutuhma eroottinen vivahdus, en ole ihan varma!Eikö vaan nämä ruotsalaiset ole tunnetusti paljon kepeämmin ja vähemmän tosikkomaisesti semmoiseen huumoriin suhtautuvia?Ehkä eivät, mutta niin ainakin me suomalaiset pruukaamme kuvitella!
Hiukan omituiselta kuulosti myös englannin strawberry (olkimarja), kunnes keksin (omatekoisen?? )selityksen nimen takana olevalle mahdolliselle logiikalle. Arvelin, että kenties joskus kauan sitten olkea on käytetty kypsyvien mansikoitten alla antamassa suojaa homehtumisvaaraa vastaan. Kun raskaat marjat nuokkuvat suoraan maahan, ne ovat vaarassa homehtua kypsyessään. Entisaikaan ei ollut keinotekoisia muoveja tai muita suojakankaita, joten voisin kuvitella olkea käytetyn tähän tarkoitukseen.Teoriani nimen alkuperästä on ikiomani ilman mitään todistusaineistoa tai kirjatietoa.
Ihmettelin myös ruotsin kielen nimitystä herkkutatille.Tuntui hupaisalta poimia maasta pulleana paksulla jalallaan keikistelevä karljohan. Jotenkin mieleeni tuli ajatus, että ruotsin kielessä näkyy ruotsalaisten erilainen luonteenlaatu ja erilainen suhtautuminen koko elämään, tietynlainen keveys, huolettomuus ja ilo. Tatti on paljon totisempaa, arkisempaa ja tylsempää kuin karljohan , samoin kuin mansikka on aivan erilaisia mielikuvia herättävä kuin jordgubbe. Mutta totta puhuen minusta mansikka "maistuu " äännettynä makeammalle kuin ruotsin nimitys sille.Minun kielitieteen ja kansanluonteen pohdintani tuskin läpäisevät tiukkaa tieteellistä seulaa.
Kohta kypsyvät mustikat, nuo ihmeellisesti muun maan vähemmän maistuvaan elämään rinnastetut marjat. Kai oli niin, että entisaikaan tosiaan pidettiin mustikkaa vähempiarvoisena ja vähemmän haluttavana. Niin minä ainakin olen tuon sanonnan tulkinnut. Mutta ajat muuttuvat. Enää ei ole korrektia ajatella eri maitakaan erilaisilla arvovarauksilla ladattuina, eikä liioin mustikkaa sovi enää väheksyä. Nykyään sen tiedetään olevan varsinaista superfoodia, terveyden lähde, jota suositellaan syötäväksi vaikka joka ainoa päivä. Pidän paljon mustikasta. Harmi vain, että sen talteen kerääminen on minusta aina ollut harmillisen työlästä hommaa. Lapsena, kun vielä olin riittävän notkeaselkäinen ja kevytaskelinen metsässä liikkumaan, minua häiritsivät hyttyset, kärpäset ja muut pikkuötökät, jotka mielestäni olivat päättäneet tehdä minusta hermoraunion. Huidoin ja nostelin jalkojani niin tiuhaan tahtiin, että mustikka-astiani ei täyttynyt samalla vauhdilla kuin tyynemmän ja kärsivällisemmän isonsiskon. Luulen, että mukaan poiminnan työläyteen sekoittui salattua kateutta siskon täyttyvää astiaa kohtaan eikä koko hommasta jäänyt hyviä muistoja.
Heinäkuu, hellekuu, herkkukuu.
Vielä on kesää ja torilta saan sekä mansikoita, että herneenpalkoja ja mustikoita . Maut vievät ajatukset lapsuuteen ja kaikkiin ihaniin ja maukkaisiin lapsuuskesiin. Keitettyjä herneenpalkoja voisulan kanssa, palvilihaa ja mustikkapöperöä. Ja jos ei muuta niin ainakin somerolaisten kansallisruokaa piapoa .( Siis ei sanota PIEPOA) . Lapsuuden kesien ruokavalio oli yksinkertainen, mutta maukas.
Kuka nyt enää muistaisi huonoja säitä tai kiusaavia hyttysiä tai väsynyttä selkää.En minäkään.
Kesä on tässä ja nyt ja aina parasta kokea preesens-muodossa, ei imperfektissä . Kesän herkut ovat taaskin ihan ulottuvillani, kunhan avaan kukkaroni ja mieleni ja itselleni luvan olla lapsellinen ja huoleton kuin ennen lapsena. Ei voi kiire ahdistaa.
Pari päivää intensiivistä perhe-elämää, jolloin en halunnut tuhlata aikaa lehden lukemiseen tai muuhunkaan yksinäisyyttä vaativaan, vaan mieluummin hymyilin vastustamattoman palkintohymyn toivossa pikkuiselle Irina-vauvalle. Nyt Irina on taas kotonaan ja mummulla aikaa nauttia aamukahvista ja tuntikausia kestävästä lehdenluvusta omassa yksinäisessä seurassaan.
Helsingin Sanomien Lauantai-liitteessä tuli vastaan kiinnostava juttu ihmisten suhteesta rahaan. "Jos tienaisit yli kaksi miljoonaa vuodessa, millainen olisi elämäntyylisi?"
Aihetta käsiteltiin esimerkkihenkilön avulla.Sopiva henkilö on kansanedustaja Eero Lehti, joka ansaitsi vuonna 2012 yli 2 miljoonaa. Miten tämmöinen mies elää elämäänsä, mitä ostaa, miten tuhlaileva on, vai onko ennemminkin saituri, pihi penninvenyttäjä?
Juttu sai suupieleni hymyyn syystä, että olen tuntenut läheisesti hyvin samantyyppisen miehen. Huolimatta valtavaksi karttuneesta omaisuudestaan, hänen on ollut suorastaan tuskallisen kivuliasta maksaa mistään ns "käypää hintaa", vaan tunteakseen itsensä tyytyväiseksi ja järkeväksi ostajaksi hänen on pitänyt saada haluamansa tuote, työ, palvelu tai vaikkapa ulkomaanmatka aina huomattavasti muita halvemmalla hinnalla. Henkilökohtaisella karismallaan, vaivannäöllään ja laskelmallisuudellaan hän on useimmiten tässä myös onnistunut. Hän ei ole koskaan sortunut tekemään minkäänlaista hankintaa vain nopeasti ja helpolla päästäkseen.Niinpä hän on köyhästä syntyperästään huolimatta vuosien kuluessa hankkinut miljoonaomaisuuden.Vaikka olemme olleet hyviä ystäviä ja monessa suhteessa suorastaan jonkunlaisia sielunkumppaneita, välillämme on aina ollut syvä railo käsityksessämme rahasta, sen hankkimisesta, kuluttamisesta ja merkityksestä ihmisen onnelle. Pahalta on minusta tuntunut se, että hän ei ole halukas luovuttamaan omastaan edes ystäville tai rakkaille kohdistuvana anteliaisuutena. Jollain oudolla tavalla hän saa toiset tarjoamaan hänelle vieraanvaraisuutta ja lahjoja ilman, että hän lainkaan tuntee tarvetta tai halua vastavuoroiseen anteliaisuuteen. Sellainen kertoo mielestäni ennemminkin vakavasta narsistisesta häiriöstä kuin varsinaisesta taloudellisesta viisaudesta. Se on oikeastaan suurempaa köyhyyttä kuin rahan vähyys.
Suurikaan rahamäärä ja vauraus ei todellakaan takaa kykyä tuntea itsensä onnelliseksi, ei varmista tyytyväistä mieltä. Olen sen usein huomannut tästä ystävästäni. Narsismi on sairaus, joka jäytää loputtomana tyhjyyden tunteena, aina vain tuntuu puuttuvan jotain olennaista, kuin astia vuotaisi, vaikka sitä kuinka yrittäisi pitää kukkuroillaan.
Minäkin olen köyhän kodin tyttö, mutta jostain syystä lähtökohtani ei ole ohjannut minua tuon tapaiseen taloudelliseen käyttäytymiseen. Pikemminkin päinvastoin. Olen oikeastaan tietämättäni omaksunut käänteisen vamman. Minun on pakko myöntää suhteessani rahaan paljastuvan jonkunlaista "tyhmänylpeyttä", halua käyttäytyä kuin raha ei olisi minulle ollenkaan tärkeä. Käyttäydyn, kuin olisin Englannin kuningatar, jonka ei tarvitse käsitellä rahaa! Ymmärrän kyllä, että tuloksena tämmöisestä typerästä huolettomuudesta (holtittomuudesta!) rahan käytössäni, olen myös koko ikäni pysynyt suhteellisen vähävaraisena. Jos meitä kahta vertailee ostostapojemme valossa, voisi tulla täysin vääriin johtopäätöksiin siitä, kummalla oikeasti olisi varaa ja kumman taas pitäisi nuukailla.
Onko niin, että hän on itara, saituri, sietämätön ahne kitupiikki? Vai onko hän vain todella järkevä ja siksi nykyään hyvin rikas mies? Onko niin, että vain todella kaltaiseni lapselliset ja lähes vastuuttomat tuhlurit nimittelevät taloudellisesti lahjakkaita ja vaurastumaan, suorastaan rikastumaan kykeneviä ihmisisiä kitupiikeiksi? Kumpi meistä on terveesti järkevä suhteessaan rahaan ja onnellisuuteen? Luultavasti ei kumpikaan. Raha on ongelma meille molemmille, mutta yritämme hoitaa ongelmaamme ja lapsuusajan köyhyyden aiheuttamaa traumaamme vastakkaisin strategioin.
Usein olen tuntenut ärtymystä ja halua nähdä hänen ajatuksensa ja pyrkimyksensä jatkuvaan omaisuuden kartuttamiseen paheksuttavana ja vääränä tapana elää ainutkertaista elämäänsä. Ja varsinkin jatkuessaan ihan vanhuuteen asti. Kerran kysyin häneltä : milloin tunnet olevasi oikein onnellinen?Hän oli hiljaa aika pitkään ja vastasi yllättävästi : maanantaiaamuisin, kun olen onnistunut ostamaan monta pakettia pinaattikeittoa Minimanista puoleen hintaan.
En osannut sanoa mitään. En tiennyt oliko kysymykseni hänestä erityisen banaali ja siksi turha parempaan ja syvällisempään vastaukseen, vai mitä minun olisi pitänyt ajatella ?
Kerran kuulin hänenkin, jokseenkin tekopyhästi, huokaisevan, että viimeisessä palttoossa ei ole taskuja. Hämmästyin, sillä minusta oli usein tuntunut siltä, että hän ajatteli olevansa paitsi rikas, myös sillä taanneensa itselleen lähes kuolemattomuuden, ainakin mahdollisuuden saada koko maailman parhaat hoitomahdollisuudet sairauden sattuessa. Mutta eihän semmoista vieläkään saa rahalla, ei edes suurella rahalla tai voimakkaalla tahdonvoimalla. Viimeiselle, sille pakolliselle matkalle ei kenellekään myydä erityishalpoja lentoja, eikä voi varata paikkaa businessluokassa. Joku saa kyllä äkkilähdön, olipa rikas tai köyhä!
Voiko varakkaaksi tulla siis vain olemalla koko elämänsä ajan järkevä, suorastaan olemalla pihi? Lottovoittajia ei ole monia. Useimpien varakkuus on seurausta omasta yritteliäisyydestä ja säästäväisyydestä, sanovat vaurastuneet itse.Voin siis syyttää itseäni, etten ole varakas. Olen tehnyt vääriä valintoja. Arvoni ovat alun alkaen olleet väärät. Mutta millaista sitten olisi terve, oikeanlainen talousajattelu? Että harkitsen jokaisen ansaitsemani euron käyttämisen hyvin tarkasti ja luovun euroistani vain hampaat irvessä viimeisen pakon sanellessa? Vai pitäisikö mieluummin olla iloinen, mutta viisaasti harkitseva, iloinen ostaja?
Kuluta, kuluta, kuluta! Pidä talouden rattaat pyörimässä ja samalla lisäät työtä ja yleistä hyvinvointia. Suomi pitää saada uuteen nousuun, talouden rattaat on saatava taas pyörimään, jotta oma ja lastemme tulevaisuus olisi turvattu.Tämmöinen viesti kantautuu nykyään päättäjien puheista. Minunko vähäiset rahani siihen auttaisivat? Vai pitäisikö minun kuitenkin jemmata sukanvarteen joka ainoa mahdollinen euroni oman pahan päivän varalle? Voinko luottaa suomalaisten pankkien vakauteen, jos sijoitan killinkini tilille siinä toivossa, että ne säilyvät ja osallistuvat pyörittämään taloutta, sekä kenties tuottavat pientä korkoakin? Onko varmaa, että kapitalistinen talousjärjestelmä vieläkin on se oikea avain onneen ja menestykseen ? Voinko luottaa, että se on voimissaan, kun pikkuinen lapsenlapseni tarvitsee koulutuspalveluja ja etsii paikkaansa elämässä? Mahdottoman vaikeita kysymyksiä ainakin minun ymmärrykselleni.
Olen tullut ikään, jossa tavara, shoppailu ja runsaskaan rahankäyttömahdollisuus ei tunnu enää tuovan samanlaista mielihyvää kuin joskus. En kaipaa juurikaan talouteeni lisää tavaraa, en jaksa enää matkustaa, en näe järkeväksi käyttää kauneus-tai viihdepalveluita. Rahani kuluvat nykyään tavalliseen elämään, lähinnä hyvään ruokaan. Aivan liian kalliiseen ja tuhlailevaan, mikäli uskon lähimpiä ihmisiäni, jotka tuntevat tapani. Välillä turvaudun ostettuihin siivouspalveluihin ja pakollisiin, mutta koko ajan kasvaviin terveyskuluihin. Olenko nyt siis järkevä rahankäyttäjä? Luultavasti en vieläkään, mutta ainakin haluan olla ajattelematta saanko takaisin samassa mitassa, jos tarjoan ystävilleni tai perheelleni herkullisen aterian. Raha-asioitten nelikentässä olen aina sijoittunut välille tuhlaileva ja antelias, jota ei kai voi pitää talouden ihannetyyppinä. Näillä ominaisuuksilla ei koskaan nousta köyhästä varakkaaksi.
Ja onni, mitä se sitten onkaan ? Ainakin tänään se on minulle ennemmin lapsenlapseni suloinen hymy kuin raha-asioitten ajatteleminen. Huomisesta en tiedä. Pitäköön huominen huolen itsestään. Minulla ei ole lottoa vetämässä! Ei tänään, ei ensi viikolla, ei koskaan. En usko rahaa tuoviin pikavoittoihin elämän arpajaisissa. Onneksi olen voittanut monta muuta mukavaa asiaa... ..........
Rikas mies jos oisin.........
Tänään on tiistai, joten lasken nukkuneeni kotonani jo viisi yötä evakkoretkeltäni kotiuduttuani. Mutta vasta tänä aamuna koin herääväni tavanomaiseen olotilaani omasta sängystäni ja oikeasti omana itsenäni. Olin nukkunut hyvin, eikä tullut mieleeni enää ihmetellä, missä olen, mitä on tapahtunut, kuka olen. Sillä semmoisia ajatuksia oli ihmeesti pullahtanut tajuntaani tätä edeltävinä aamuina herätessäni.
Olen siis jälleen kotona ja kokonaisena. Luulen, että minulle oli käynyt kuin sille Väli-Amerikan intiaaninaiselle, josta luin Hannu Väisäsen mainiossa pieniä juttuja sisältävässä kirjasessa Apupata.
Nainen oli joutunut jättämään kotinsa ja tullut laivalla Eurooppaan. Le Havren satamassa hän jäi istumaan matkatavaroittensa päälle kykenemättä jatkamaan matkaansa. Miksi? Koska hän odotti, että hänen sielunsakin ehtisi saapua perille asti. Se oli jäänyt jälkeen ja hän tunsi olevansa vielä puolikas, ei kokonaan siellä eikä täällä.
Minulla oli täsmälleen samanlainen oudon puolittunut olo monena päivänä. Olin kotona, olin iloinen ja huojentunut, mutta samalla vielä jotain vailla. Koti tuntui vieraalta, suunnat olivat hukassa. Varsinkin ikkunain takana olevat näkymät eivät olleet vielä asettuneet ympärilleni turvallisesti ja tutusti niinkuin niillä on ollut tapana olla. Tavallaan nautin kotini näkymistä, rakkaista maalauksistani, vanhoista tavaroistani ja niiden asettelusta paikoille, joita olin mielessäni suunnitellut viikkokausien ajan. Mutta koko ajan oli myös outo vierauden tunne, joka vasta tänä aamuna oikeastaan oli haihtunut. Aamukahvi oli taas semmoista, mihin olen tottunut. Hidas, nautinnollinen lehdenluku ja radion musiikki taustalla. Ei enää yhtään pakottavaa ajatusta siivouksen tarpeellisuudesta. Koti on tässä ja minä sen rauhasta nauttiva asukas, ehjä ja sielunsa takaisin saanut. Olin nukkunut yöni ilman kipuja ja stressaavia ajatuksia. Olin nauttinut oman sänkyni mukavuudesta ja vanhan paksun silkkitäkkini hautovasta ja raskaasta lämmöstä tänä omituisen viileänä kesäkuun viimeisen päivän yönä.
Tiedän, että on ihmisiä, jotka pystyvät mukautumaan aivan helposti elämäntapaan, jossa liikutaan paikasta toiseen, jopa aikavyöhykkeeltä toiseen, ilman mitään ongelmia, nukkumisvaikeuksia tai sielun hukkumista matkan varrella. On ihan sama missä on nukkumassa, kunhan on vuode ja peitto päällä. Seinät voivat kuulua kenelle tahansa, maisema ikkunain takana saa olla outo ja kummallinen. Entinen mieheni on näitä reissumiehiä, joille koko maailma on yhtä lailla kotia. Nuorena hänen mottonsa oli: missä kolme yötä, siellä koti. Vielä nykyäänkin hän tarttuu vaivatta reppuunsa ja lähtee kolkuttelemaan yöjunalla halki Suomen vain osallistuakseen johonkin yhden päivän kestävään kiinnostavaan tapahtumaan. Tai hän haluaa viettää kolme kuukautta reissaten pitkin Väli-Amerikan maita ja vaikka halki koko Kanadan. Ilmeisesti hänen sielunsa ennemminkin vaatii päästä reissuun ja alkaa uikuttaa paikoilleen juuttumisen pelossa. Ihmiset ovat erilaisia niin monilta ominaisuuksiltaan. On meitä
kotikissoja kuin myös ikuisia muuttohaukkoja. Ja hyvä kai niin, kunhan kukin saa pitää omat mieltymyksensä.
