Nykyään ei voi välttyä päivittäin kuulevansa tai lukevansa meidän suomalaisten ihmisten yhä selvemmin jakautuneen kahteen joukkoon: kaupunkilaiselämää eläviin ja toisaalta niihin, jotka vielä pystyvät ja haluavat elää maaseutumaisessa elämäntavassa uhkaavasti hiljentyneillä hajasijoitusalueilla. Joskus tulee olo, että jakoa jopa liioitellaan, ruokitaan tahallisesti keskinäistä etujen ristiriitaisuutta ja tarpeettomasti korostetaan mielipiteitten eroavaisuuksia ja asenteitten lukkiutumista. En ymmärrä kenen etua sillä ajetaan.
Ihminen tarkastelee ympäristöään, elämäntilanteitaan ja tulevaisuusvisioitaan tietysti omasta kokemuspiiristään ja omista arvoistaan lähtien. Emme enää asu eristyneissä, lähes muuttumattomina sukupolvesta toiseen pysyneissä ihmisyhteisöissä, joissa koko elämä oli mahdollista elää ehkä kertaakaan joutumatta kovin erilaisiin tilanteisiin tai maisemiin. Joskus vielä viime vuosisadalla voi elää ikänsä kohtaamatta ihmisiä erilaisista yhteisöistä tai jopa vieraista maista muuttaneita. Useimmat nykyajan suomalaiset elävät jossain muussa ympäristössä kuin mihin ovat syntyneet. Maalaisista tulee kaupunkilaisia, kaupunkilaisiksi syntyneistä jonkun toisen kaupungin asukkaita, jopa toisessa maassa tai maanosassa asustavia. Matka lähimpiin sukulaisiin saattaa kasvaa tuhansiksi kilometreiksi. Kuka siis oikeastaan olen, mikä on isänmaani, mikä on identiteettini, mikä on minun mielenmaisemani, minne kuulun, mitä sanon omakseni?Tuttuja kysymyksiä nykyään tuhansille.
Olen syntynyt maalla, maalaisille vanhemmilleni, isovanhempieni pienessä torpassa, kamarin puusängyssä, maalaiskätilön kokemuksen avustamana. Elämäni ensimmäiset 20 vuotta olin täysin maalaistyttö. Minulla oli kovin vähän kokemuksia kaupungeista ja kaupunkilaisista. Sitten tuli aika pyrkiä opiskelemaan ammattiin, jonka toivoin ja kuvittelin sopivan minulle elämänmittaiseksi. Jos olisin vain kiihkeästi halunnut pysyä somerolaisena maalaistyttönä ja pelännyt muutosta, lähtöä kaupunkiin opintielle, elämäni olisi saanut kovin toisenlaiset kuviot kuin nyt toteutuneet. Ei Somerolla asustaen olisi voinut tulla kielenopettajaksi! En ihan uskalla päästää mielikuvitustani valloilleen miettimään, entä sitten, mikä olisin tänään, millaisen elämän olisin elänyt, jos olisinkin päättänyt pysyä maalaistyttönä. Olisinko nyt ollenkaan tämän nykyisen minäni tapainen aatteiltani ja arvomaailmaltani? Tuskinpa tuntisin itseäni samaksi. Sillä huomaan kyllä yli puoli vuosisataa kaupungissa elettyäni minulle olevan itsestään selvää olla tämmöinen "city-ihminen", arvostaa kaupunkielämän monia puolia.Tuskin minä enää maalla osaisin elää. Mutten kyllä pysty ihan ymmärtämään usein aika kitkerää kritiikkiä, mitä syrjäseuduilla tunnetaan "kaupunkilaiskuplassa" eläviä ihmisiä ja heidän pulmiaan kohtaan. Toistensa arvojen ymmärtämisessä tuntuu olevan mukana paljon joutavaa kateutta, katkeruutta ja kitkaa.
Nykyisin tiedän olevani selvästi enemmän kaupunkilainen kuin maalaistyttö. Mutta näinä kaikkina vuosikymmeninä , jotka ovat kuluneet eri kaupungeissa asuen, huomaan aina kavahtaneeni ajatusta, että asuisin ihan kaupungin kivisessä tiukkaan rakennetussa ytimessä, jossa ei olisi lähellä suuria puita, kiviä. kallioita tai ainakin puistoa nurmikkoineen ja suurine kukkaistutuksineen. Muutaman lyhyen jakson olen joutunut viettämään taloissa, joiden lähellä liikenne vyöryy ohi lähes taukoamattomana olipa vuorokaudenaika mikä tahansa.
Sellainen oli tilanne ensimmäisessä opiskelukämpässäni Turun Hämeenkadulla. Kämppäni oli pienin huone vastikään valmistuneessa kolmiossa, ensimmäisessä kerroksessa. Viihtymättömyyden tunnetta ei paljon kohentanut vastapäätä näkyvän silloisen Hovioikeuden komean talon edusta ja sen takaa pilkottavan mahtavan Tuomiokirkon kivinen seinämä, kun katsetta ei voinut kohdistaa kauemmas, ei puihin, ei taivaaseen, vain ohi lipuvaan autojen jonoon. Puhumattakaan, että edessä olisi auennut avara pelto ja järvi, niinkuin oman vinttikamarini ikkunasta. Ei voinut avata ikkunaa, melu ja liikenteen saaste tunkivat sisään ja saivat kurkun kipeäksi ja estivät kunnollisen nukkumisen. Ahdistuin, podin outoutta ja ikävää. Kaupunki ei vielä ollut minun paikkani.
Muistan myös kuinka noihin aikoihin muutaman kerran yritin nukkua ystävättäreni muuten kovin mukavassa ja vieraanvaraisessa kodissa Kauppiaskadulla. Koko yön uneksin horroksessa olevani linja-autoaseman puisella penkillä, koska jatkuva liikenteen ääni tunkeutui uneen estäen täyden levon tunteen. Onneksi myöhemmät kokemukseni Turussa asumisesta ovat olleet toisenlaisia. Olen oppinut nauttimaan kaupungin vanhoista suurista puista, kivistä ja kallioista ikkunain takana, koska kotini on ollut hiukan etäämpänä keskustasta. Turussa on paljon todella upeita vuosisataisia jaloja lehtipuita niin puistoissa, jokirannassa kuin monissa upeissa lähiöissäkin , puhumattakaan hienoista luonnonpuistoista Ruissalossa ja Katariinanlaaksosssa. Olen aina asunut alueella, jossa ikkunoita on voinut pitää auki leyhyttämässä sisään lähes raikasta"maalaisilmaa"ja ilman liikenteen tauotonta mekkalaa. Mieluummin niin ja pientä työmatkabussimatkaa kestäen kuin keskustassa täyden hulinan keskellä, vaikkakin kävelymatkan päässä kaikesta tärkeästä .
Kotiympäristöni sitten lapsuuusajan on ollut kaupunkimainen. Syy lienee ensimmäisen maalla vietetyn työvuoteni kokemuksissa. Ensimmäinen kouluni oli minulle uudessa ympäristössä Etelä-Karjalassa, Parikkalan Rautalahden kylässä. Ja voi millaisen maiseman sainkaan siinä ohessa. Kauniimpaa en olisi osannut toivoa. Kaksikerroksinen, vaalea ja komean ikkunarivistön tarjoava koulutalo kohosi jyrkän mäennyppylän päällä valkoisten hoikkien koivunrunkojen keskellä. Karjalainen koivikko on uljaampi kuin koivikot Lounais-Suomessa.Ylhäältä asuntoni ikkunoista näkyi kauas maantien toisella puolella alas kiemurtelevan tien kahta puolin olevien talojen muodostamaan kivaan kylänäkymään ja edelleen kaukaisena sinertäviin metsiin kenties Venäjän rajaan asti. Juuri näinä päivinä kun syyskuu oli muuttumassa lokakuuksi ja pihani koivut hehkuivat täyttä kultaa, heräsin yllätykseen: koko maa oli peittynyt valkoiseen ja taivas oli tummansininen. Talvi tuli sinä syksynä varhain ja koko talvi oli ihan muuta kuin mihin olin tottunut . Olen tarkistanut tilastoista: talvi 1965-66 oli hyvin kylmä ja Karjalan mantereinen ilmasto asetti minulle melkoiset haasteet. Nyt niitä on jo mukavakin muistella, mutta silloin elettynä ne vaativat uuden oppimista ja loputtomasti työtä. Hyvä, että säilyin "paleltumasta hengiltä"! Niin maalaistyttö vaikka olinkin, minulta puuttui tarpeellisia taitoja ja ymmärrystä elämän vaatimuksista noissa oloissa. Syntyi päätös: ei koskaan enää hataria (vaikkakin kauniita) korkeita huoneita, ei uunilämmitystä, ei puuceetä kaukana pihanperällä, ei koko päivän kestävää saunanlämmitystä ja surkeata nyrkkipyykkiä. Kiitos mieluummin aina keskuslämmitys, juokseva kuuma vesi ja vessa, sekä lähikauppa ilman näyteikkunassa hipsiviä torakoita .Ei viikkokausia kestävää hiirten ja päästäisten murhaa.
Sinä paukkupakkasten tammikuussa jouduin myös kokemaan ikävän autoiluun liittyvän tapahtumaketjun, joka sai minut ajattelemaan, etten haluaisi (uskaltaisi, voisi!)koskaan ajaa autoa. Että minun olisi parasta aina asua paikassa, jossa en olisi riippuvainen oman auton käytöstä. Se päätös on ratkaissut kaupunkimaisen elämäni: voin tulla toimeen vain, kun julkinen liikenne takaa mahdollisuuteni liikkua. Maalla elävien ihmisten on sen sijaan pakko omistaa oma auto, jotta pystyvät saamaan riittävät palvelut ja osallistumaan normaaliin elämänmenoon. Kaupunkilainen voi kohtalaisen varmasti tietää pärjäävänsä myös autottomana.
Ihmisillä kai on kaikilla oma rakkain maisemansa. Kellä se on meri eri säillä, kenellä sisäsuomalainen järvimaisema, yhdellä laakeat viljapellot, toisella kumpuilevat vaarat.Tottakai on nautinto päästä näkemään vaihtuvia ja erilaista kauneutta tarjoavia näkymiä matkustelemalla ja kuviin tallentamalla. Paremmuusjärjestykseen järjestely kuitenkin on turhaa. Maiseman kauneuskokemukseen vaikuttaa aina mielentila sekä seura, jossa kokemuksen saa. Jos on väsynyt, masentunut tai vihainen, voi ympärillä oleva kauneus jäädä kokonaan huomiotta. Toisaalta olen usein tullut edellisen kotini lähistön luontopolulta takaisin ihan toisenlaisessa, uudistuneessa ja parantuneessa mielentilassa kuin sinne lähtiessäni. Polun mutkien tarjoamat näkymät, hiljaisuus, puut ja kalliot ovat kuin huomaamatta haihduttaneet vihani ja väsymykseni pois niin, että hengitän ja nautin jokaisesta vaihtuvasta näkymästä ja uudesta valosta ja värisävystä kotiinpäin tullessa.Hoitoa ilman pillereitä ja tohtoria.
Luonto pystyy kyllä hoitamaan myös kaupungissa asuvaa, kun ymmärtää antaa sille tilaisuuden. Maalla asuville lähiluonto ja sen tarjoama kauneus ja vaihtelu lienee yksi tärkeimpiä asioita koko elämässä, jokapäiväisiä jaksamisen ehtoja. Pitäisiköhän ruveta keräämään maalla asuvilta erityistä luonnonkauneusveroa! Ainoa asia, jota lapsuuteni maisemasta jään nykyään kaipaamaan on suuri taivaan osuus nälöalassa, matalalla makaava horisontti, pilvet ja rusotukset. Kaipaan jopa sähkötolppien ja -lankojen muodostamia graafisia linjoja taivasta vasten koulumatkani kilometrien matkalla. Sellaisia ei näe enäämissään. Mutta eniten kaikesta kaipaan mustana kaartuvan valtavan tähtitaivaan näkemistä pimeinä iltoina ja öinä. Sen me kaupungissa elävät olemme menettäneet .
Mutta suoraan ikkunani edessä suuret mahtavat männyt tarjoavat sentään luonnon dramaattista voimaa, varsinkin tällaisina ensimmäisien syysmyrskyjen päivinä ja öinä.
Viime lauantaina sain vieraakseni etäisen sukulaiseni miehineen kaukaa lännestä. Toista kuukautta sitten olin saanut Montanan osavaltiosta Amerikasta sähköpostissa pikkuserkultani Jeannelta viestin, jossa hän kertoi suunnitelmastaan vierailla vielä kerran Pohjoismaissa ja halustaan tavata meitä täällä asuvia sukulaisiaan.
Sanonta "vielä kerran" viittasi siihen tosiasiaan, että hän ja miehensä alkavat olla aika iäkkäitä reissaajia: Jeanne täyttää loppuvuodesta 80 ja hänen miehensä on vielä muutamaa vuotta iäkkäämpi. Molemmat ovat toki vuosikymmenten mittaan tottuneita jaksamaan pitkiäkin matkoja. Nyt suunnitteilla oli reissu, joka suuntautuisi aluksi pariksi kolmeksi päiväksi Norjaan, sieltä Tukholmaan ja päivän pysähdyksen ja yhden serkkutapaamisen jälkeen jatkuisi laivalla Turkuun. Sitten sunnuntaina edelleen Saloon ja maanantaina Helsinkiin Yhden suomalaispikkuserkun tapaaminen kussakin kaupungissa.Sitten lento Hollantiin, josta viimein paluu kotiin Montanaan. Kuulosti minusta raskaalta ja hyvää kuntoa vaativalta ikäihmisten reissuksi. Tietysti olivat hyvin tervetulleita Suomeen tälläkin kertaa.Ymmärtääkseni heidän kolmas tutustumismatkansa Suomeen ja kaukaisiin sukulaisiin täällä.
Muutama vuosi sitten olin tavannut heidät viimeksi sisareni luona Salossa ja sitä edellinen vierailu minun kodissani oli jo neljännes vuosisata sitten. Nyt toivoivat erityisesti tapaavansa poikani Mikon aikuisena ja perheellisenä miehenä. Mikkokin oli kiinnostunut uudistamaan tuttavuutensa, koska hänellä oli mukavia ja selkeitä muistikuvia vierailusta, jolloin hän itse oli vain noin kymmenvuotias koulupoika, juuri vastikään alkanut oppia hiukan englannin kieltä. Mikko muun muassa keksi ajatella, että olisi ehkä mukava taas tarjota lounaalla alkupaloiksi venäläisiä suolakurkkuja hunajan ja smetanan maustamina,niinkuin olimme tarjonneet silloin ensimmäisellä kerralla. Jeannen aviomies oli niistä silloin kauan sitten kovasti tykännyt ja he olivat ahnehtineet niitä kilvan "miesten kesken". Minä olin moisen yksityiskohdan jo unohtanut. Siispä tottakai laitamme pöytään niitä, varsinkin kun ne ovat edelleen omia herkkujamme. Ja bingo: "nämä kurkut ovat mahtavia,sinun pitää maistaa", sanoi Stuart kokeiltuaan taas niitä. Ei hän kyllä muistanut niitä ja niiden porukalla ahmimisesta edellisellä lounaallamme meillä 25 vuotta sitten, ennenkuin kerroimme Mikon muistikuvan. Muutama muukin hauska juttu palautettiin mieleen silloisen innokkaan koulupojan ja "lännenmiehen" kaukaisesta, mutta tosi hyvin sujuneesta ensitapaamisesta Turun syyskesän maisemissa.Tykästyivät toisiinsa silloin ja helppous ja mielenkiinto löytyivät helposti taas. Juttu luisti nyt vuolaana kun yhteinen kielikin oli olemassa.
Useimmilla ihmisillä lienee stereotyyppisiä mielikuvia amerikkalaisista ihmisistä. Niitä on helppo muodostaa lehtien,Tv:n ja filmien suoltamista tyypeistä ja alkaa helposti pitää tosina ja pätevinä. Tietysti se on älytöntä ja turhaa, kuten kaikenlainen yleistäminen ja tyypittely. Ei ole olemassa vain yhdenlaista suomalaista, mutta vielä vähemmän tyypillistä jenkkiä, jo siitäkin syystä, että kyseessä on semmoinen uskomaton eri kansallisuuksien kirjoma ihmismassa. Otetaan nyt vaikka tämä serkkuni Jeanne. Meillä oli isoäidit, jotka olivat sisarukset: minun mummuni, Uittolan torpan keskimmäinen tytär Augusta ja hänen Grandmansa Ida, nuorin Uittolan tytöistä Somerolta. Meidän molempien isoisät olivat myös supisuomalaisia. Niin pitkälti olemme samantapaisista aineksista kotoisin. Mutta Jeannen äiti oli saksalaissukuinen Helen, ja minun äitini taas jopa "ikiaikaisten sukupolvien" mitalta somerolaissukuinen Elma. Jeanne kertoi isänsä aina sanoneen:"we are Finns"ja saksalaissukuinen rouva aina tyytyi hymyilemään ja vaikenemaan saksalaisuudestaan. Jeannen lapsien ja monien lastenlasten dna:t ovatkin sitten jo todella monien kansallisuuksien sekoituksia. Miehensä esi-isät polveutuvat jo 1600-luvulla muuttaneista Saksan ja Hollannin seudun mennoniitoista ja toisaalta Skotlannin ja Irlannin myöhemmin Amerikkaan muuttaneitten siirtolaisten jälkeläisistä. Jännittävää, että Jeanne oli halukas näkemään paljon yhdenmukaista poikani ja yhden heidän poikansa habituksessa! Kenties on, kenties ei!
On mukava joskus jossitella ja kuvitella:mitä sitten jos....... Näin olen joskus ajatellut omalta kohdaltanikin. Entä jos myös minun isovanhempani olisivat ponnistelleet ja saaneet riittävät rahat kokoon ostaakseen koko perheelleen laivaliput suureen Ameriikan ihmemaahan leveämmän leivän ääreen, kuten siskon perhe vuonna 1904. Mukaan olisivat lähteneet mummu, taata, kolme vanhinta poikaa ja tyttö. Perheeseen olisi sitten syntynyt vielä lisää lapsia Michiganissa( tai Minnesotassa).Niinpä esimerkiksi minun isäni Eino olisikin syntynyt amerikkalaispojaksi vuonna 1910. Millaisen koulutuksen hän olisi siinä tapauksessa saanut? Hänen älynlahjoillaan hän olisi varmaan opiskellut toisin kuin silloisessa Suomessa. Sillä edellytyksellä, että Taata olisi sopeutunut ja menestynyt hyvin esimerkiksi rakennushommissa timpurina. Olisiko fiksu ja sitkeä Mummuni uskaltautunut perustamaan jonkun yrityksen lisätaaloja tupaan haaliakseen? Olisiko kauniiksi kasvanut Helmitätini nainut tosi rikkaan businessmiehen (niinkuin toki teki Somerollakin)? Sitten olisi seurannut avioero ja toinen ja kolmaskin! Huh sentään. Olisiko kaikkien mielestä hurmaava ja miellyttävä Kai-setäni päätynyt viihdebisnekseen tai ajautunut playboyksi helpon elämän houkuttamana? Mutta mistä minulle ja sisarilleni olisi löydetty äiti?
Siihen saa luvan loppua tämä kuvitelma, sillä enhän se sitten enää olisi tämä minä, jos äitini ei olisi juuri Kulmalan Elma!
Jeannen ja hänen miehensä vierailu oli tälläkin kertaa mukava ja helppo. He ovat tavattoman sympaattisia, sivistyneitä, asioista kiinnostuneita ja monella tavalla ennakkoluulottomia maailmankansalaisia. Kaukana kliseen ruokkimista pinnallisista amerikkalaisjunteista tai raharikkaista. Ja kun heidän poliittinen vakaumuksensa on aina ollut vahvasti demokraattinen, ei ole ollut tarvetta pelätä joutuvansa arkailemaan omia näkemyksiäni esimerkiksi presidenttiehdokkaista, ei Obamasta silloin edellisten vaalien alla eikä varsinkaan nyt Trump-painajaisen uhatessa. Sanoivat jopa vakavasti harkitsevansa muuttoa Kanadaan, jos Trump tulee valituksi. Aikamoisen ikävä uhkakuva 80-vuotiaitten viimeisiin elinvuosiin! He kertoivat, että heidän syrjäisessä ja harvaanasutussa kotipaikassaan Montanassa on paljon ihmisiä, jotka kannattavat ja uhoavat Trumpin politiikkaa, niin että heidän on kuulemma helpompaa usein pitää ajatuksensa ominaan sellaisessa seurassa, jota eivät kunnolla tunne.Välttävät turhaa ja toivotonta rähinää.
Oli kyllä mukavaa ja tavallaan virkistävää taas tavata näitä etäisiä "sukulaisia". Oli ilo huomata, kuinka hyvin ovat seuranneet suomalaisen politiikan ja talouden sekä kulttuurielämän, erityisesti musiikin tilanteita.Tiesivät esimerkiksi hyvin Suomen poikkeuksellisen hyvän maineen koulutuksessa (Pisa-tulokset) sekä peruskoulussa että musiikkiopistoissa annettavan opetuksen korkean tason. Olin iloinen ( lue: ylpeä) voidessani huomata, kuinka omat nuoreni puhuvat englantia kuin natiivit ja mitä tietävät, tuleepa puhe maailmanpolitiikasta, rakentamisesta, tekniikasta, historiasta tai taiteesta.Vähän jouduin häpeämään oman kielitaitoni rapistuneisuutta ja kankeutta. Sitä vielä pahentaa heikentynyt kuuloni. Vierasta kieltä puhuttaessa huomaan erottamiskyvyn vaikeuden vielä paljon selvemmin kuin muuten. Pian on aika minun tarttua härkää sarvista ja hankkia kuulolaite, eikä vain harmitella ja tuntea itsensä tyhmäksi. Mutta sitä ennen ripustan näihin sopimustaan pikkuhiljaa irtisanoviin kuuloläpysköihini jo tänään koristeeksi Jeannen tuliaisina tuomat hauskat ja värikkäät riippuvat korvakorut. Ne on valmistanut hänen koruja työkseen myyntiin valmistava taiteellinen miniänsä. Moneen vuoteen en ole enää viitsinyt pitää korvakoruja, vaikka korvissani on kyllä reiät parin vuosikymmenen takaa. Ihmeekseni huomasin, että reiät eivät jostain syystä vuosienkaan jälkeen olleet umpeutuneet. Päätin ottaa mallia tästä "ameriikan serkusta" heiluvine designkoruineen. Hän kun oli minusta ihan tyylikäs, virkeä ja lämpimän positiivinen ikäihminen, eikä hänessä ollut hituistakaan semmoista latistavaa ja tympeää henkeä kuin aika usein täällä näkemissäni suomalaisissa happamissa, elämään nyreästi suhtautuvissa "myrkkymummoissa".
Eläköön siis erilaiset juuret, hyvä hapankaali, kunnon suolakurkku ja puolukkapiirakka, amerikkalainen moniarvoisuus ja elämänilo ja lihottava apple pie. Alas myrkyllinen, hapan, ahdas ja ennakkoluuloinen ajatustapani. Korvakorut heilumaan ja reissuun,vaikka ihan pieneen. Sitkeillä ja vaivojaan valittamattomilla mukana kulkevat sujuvasti myös ylipaino, diabetes, kihti ja vain yksi silmä (Stuart), sekä kolme kertaa uusiutunut jalan vakava melanooma ja kokonaan uusi polvinivel (Jeanne). Vähän respectiä.
Sunnuntaipäivieni ensimmäiset valveillaolon hetket ovat yleensä mukavansävyisiä: tunti tai pari kaikessa rauhassa kahvimukillisen, voileivän ja Helsingin Sanomain seurassa, taustalla rauhallista musiikkia. Se lisää tunnelmaa, muttei pakota aktiiviseen kuunteluun. Minulla, kuten kai useimmilla muillakin on ihan oma tapani lukea lehteä. Aloitan aina sivulta 2 silmäilemällä ensin kuvia ja niihin liittyvät lyhyet esittelyt siitä mitä juttuja muilla sivuilla on tarjolla. Niistä päätän mitkä jutut ovat minua kiinnostavia. Tällä kertaa tiedän, että ainakin haluan lukea aikanaan koko maailmaa järkyttäneistä WTC-iskuista tasan 15 vuotta sitten. Pystyn elävästi muistamaan ensimmäisen epäuskoisen reaktioni, kun näin televisiossa suuren matkustajakoneen lentävän suoraan päin World Trade Centerin tornia. En ollut uskoa todeksi mitä sitten seurasi: kuin hajoamassa olisi ollut joku pienoismalli, ei todellinen jättimäinen pilvenpiirtäjärakennus, ei oikea jettikone, eivät oikeat ihmiset. Kuin tehokkainta elokuvan trikkikuvausta.Vaikka kuinka monta kertaa näin sen uudelleen ja uudelleen, en kyennyt ymmärtämään, että niin tapahtui oikeasti, ja kohta vielä toiseenkin torniin! Enkö tosiaankaan katsonut fiktiota? Onko tuosta uskomattomasta ja unohtumattomasta tapahtumasta jo 15 vuotta? Niin kauan sellaista inhorealistista elämää, jossa yhä uudet terrori-iskut maailmalla yllättävät hirveydellään, kaiken käsityskyvyn yli menevillä kauheilla seurauksillaan, sattumanvaraisilla uhreillaan. Terroritekoja, jotka kerta toisensa jälkeen pystyvät yllättämään, järkyttämään, suistamaan ihmiset toivottomuuden ja avuttomuuden tunteeseen: eikö tälle koskaan tule loppua. Miksi maailma on näin paha, näin mielipuolisesti sekaisin? Viisitoista vuotta, eikä parempaa ole näkyvissä. Missä ja milloin seuraavaksi?Tarvitsen uuden mukillisen kahvia, jotta pääsen irti tästä hirveydestä.
Toinen kuva ja sen kuvateksti: aina yhtä lämpimästi hymyilevä ja kuvauksellinen Elisabeth Rehn ja hänen tiukka tuomionsa nykymenolle."Hallitus unohti ihmisoikeudet". Mitä, onko todella niin, että tämä jo ikäihmiseksi ehtinyt lady, jota en suinkaan hänen aktiivipoliitikkoaikoinaan arvostanut hyvin korkeaan kastiin onkin näin järkevä ( koska on nyt kanssani samaa mieltä!!)? Hän on huolissaan poliitikkojen arvoista ja nationalismin noususta Suomessa. Niin minäkin! Elisabeth vaatii ihmisoikeuksien puolustajia rohkeammin esiin. Ei saa vaieta, hän sanoo. Koko pitkä haastattelu paljastaa, että olen ehkä aikoinani ollut ahdasmielinen ja ennakkoluuloinen, kun väheksyin häntä mahdolliseksi presidentiksemme. Vai ovatko hänen myöhäisemmät, vaativat ja tosi raskaat kansainväliset tehtävänsä saaneet hänet kehittymään täksi viisaaksi ja rohkeaksi naiseksi, jonka nyt löydän tämänkertaisen Hesarin Sunnuntaisivuilta. Hyvä Elisabeth, arvostan tätä mummua ja hänen elämänasennettaan.
Seuraava kiinnostava aukeama on juttu suomalaisen kulttuurin tabuista. Lehti on pyytänyt tunnettuja kulttuurin eri alojen toimijoita nimeämään 12 tabua, joista yhä edelleenkin on vaikea puhua. Muutamat semmoiset asiat, jotka vielä minun nuorena ollessani olivat vaiettavia asioita, kuten homoseksuaalisuus tai seksi yleensäkin, jopa uskonto ja ateismi, ovat nykyään mahdollisia aiheita keskustella sekä julkisesti että yksityisesti .Usein silti vieläkin niistä on parasta puhua harkiten, mieluiten hyvin valittujen ja tuttujen seurassa, ettei turhaan provosoisi vihaan toista mieltä olevia.
Onko meillä vieläkin täysin kartettavia keskustelun aiheita, tabuja? Eikö pikemminkin ole niin, ettei mikään enää ole täysin tavatonta? Kaikenmaailman tositeeveet ja sketsiviihteet ovat ampuneet alas häveliäisyyden ja venyttäneet ihmisten käsityksiä sopivaisuuden ja hienotunteisuuden rajoista joskus tarpeettomankin provosoivaan suuntaan pelkän ylettömän huomion tavoittelemisen ja shokeeraamisen tarpeessa.
Luettuani jutun, minun on pakko myöntää, että politiikantuntija Saara Särmän sanoin Suomessa kyllä edelleenkin on paljon asioita, joista ei todellakaan osata keskustella. Pahimpia ongelmia ovat järkevä ja jankkaamaton keskustelu nationalismista, rasismista, rodullistamisesta ja sukupuolen käsitteestä. Keskusteluja hiukankin kyseenalaistavat saavat toisinajattelevilta kovin helposti osakseen ala-arvoista ja loukkaavaa nimittelyä, vihapostia, uhkauksia. Kyllä nämä lehden esittelemät 12 tabua ovat sittenkin vielä olemassa ja voimissaan, vaikka joistakin vanhoista tabuista onkin jo lähes päästy yhteiskunnassa hitaasti tapahtuneitten muutosten ansiosta. Mutta vain lähes. Ajattelemisen aihetta riittää ja omien päähänpinttymien tuuletusta on hyvä harrastaa itsekunkin. Minunkin, kuten tapaus Elisabeth hyvin osoitti.
Kaupunkiosio päivän lehdessä saa tähänastisen hyvän ja positiivisen lukuvireeni notkahtamaan pahasti miinukselle. Sivun 20 ylänurkassa huomioni nappaa kuva Suomen lippuja heiluttelevista ikäisistäni mummoista. Voi ei, nämä mummot eivät ole kannustamassa suomalaisia urheilijoita hyviin suorituksiin vaan heidän ammollaan olevista suistaan kuuluu korviini vihlova viha. Kaikki heidän olemuksessaan on väärin ja ristiriidassa heidän ikänsä, sukupuolensa ja hienon suomalaisuuden kanssa. He hurraavat entisen kansanedustajan James Hirvisaaren mielenosoituspuheelle:"Minä aion pitää oikean vihapuheen". Mummot ovat riemuissaan ja hurraavat äänekkäästi, sillä tämä on juuri sitä puhetta, mitä he haluavat kuulla ja levittää:"Minä vihaan niitä ongelmia, jotka sinä olet tuonut mukanasi tähän maahan, joka ei ole sinun omasi. Minä vihaan, että minunkin maani on menossa pilalle sen takia, että sinä olet hylännyt omasi".
Liput liehuvat, ei iloisesti ja mieltä kohottaen, vaan uhkaavasti, vihaan yllyttäen.
Voi mummorukat.Ymmärrän, että teitä tänä päivänä ja tässä elämänne vaiheessa ehkä pelottaa oma tulevaisuutenne, yksinäisyys, turvattomuus, omien eläkkeittenne mahdollinen pieneneminen, huoli siitä, ettei kukaan hoida, kun tästä vielä vanhenette. Pelko, että tässä Suomen taloustilanteessa yhteisistä rahoista lohkaistaan liian iso osa maahanmuuttajien hyväksi, tuhlataan noihin vihattaviin "tummiin, helppoa elämää haluaviin loisiin, jotka eivät jääneet sotimaan vaan tulivat tänne nauttimaan hyvinvoinnistamme, levittämään väärää uskontoa, raiskaamaan nuoret tytöt ja syyllistymään kauheitten tekojen valmisteluun".
Voi mummot, ymmärrän kyllä, että mielenne pohjalla elää muisto omista köyhistä lapsuusvuosistanne, perhekuvioista, joita rasittivat sodissa kärsineitten isien viinanhöyryiset painajaiset ja loputon uho Suomen sotilaan isänmaallisuudesta: "Suomi voitti sodan suurta ja mahtavaa vihollista vastaan, ei silloin lähdetty karkuun, ei pyydetty eikä saatu apua, silloin taisteltiin!"
Mutta mummorukat, oletteko ollenkaan ymmärtäneet, että nämä maahamme tulleet ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin me hyvät suomalaiset?Mutta nykyajan sota on toisenlaista kuin Suomen sodat aikoinaan. Sotimaan ei lähdetä maan rajalle vaan sota on kaikkialla :vihollinen voi olla kuka tahansa ja sota on kotikadulla. Ihmiset tarvitsevat paikan asua ilman että tulevat tapetuksi kodissaan, paikan, jossa lapsilla on mahdollisuus nukkua muuallakin kuin taivasalla ja raunioissa, Miten voisi elää päivästä toiseen ilman vettä ja sähköä, ilman koulua ja sairaalaa. Oletteko ajatelleet, että he ovat ihan samanlaisia ihmisiä vaikka puhuvat toisella tavalla, uskovat toisella tavalla, näyttävät eri näköisiltä, syövät eri lailla maustettuja ruokia. Samat asiat ovat heillekin tärkeitä, kaikesta erilaisuudesta huolimatta. Jos joukossa on yksi "väärin perustein tullut",vieressä on 99 aidosta hädästä pakenevaa.
Jos oikein hyvin käy juuri tämmöisen maahanmuuttajaperheen nuori saattaa olla se, joka ymmärtäväisesti ja huolellisesti vaihtaa vaippanne, rasvaa kantapäänne ja toivottaa hyvää yötä viimeisessä hoitopaikassanne. Maahanmuuttajatohtori saattaa olla hän, joka kuuntelee keuhkojenne rahinaa ja keksii tepsivän lääkityksen kipeisiin lonkkiinne ja masentuneeseen mieleenne. Ja moni teidän säälimänne huiviin pukeutunut "alistettu ja sorrettu"nainen siivoaa kotinne tai hoitolaitoksenneja tekee sen iloisena ja valittamatta "paskaduunista". Hän keittää ruokanne ihan suomalaismummonkin suuhun sopivaksi, jos annatte hänelle tilaisuuden jäädä maahamme ja olla suomalainen veronmaksaja ja yksi meistä.
Ikävintä noissa sunnuntaihesarin vihamummoissa minusta oli se, että he uhosivat mielenosoituksessaan Vuosaaressa, minun pikku Irinani kauniissa monikansallisessa kaupunginosassa. Olen ihan samaa mieltä kuin surullinen sivullinen, joka sanoi:"Mielestäni vuosaarelaiset ei ole ansainnut sitä (maahanmuuttovastaisten mielenosoitusta). Mitä pitemmälle sitä katsoo, sen surullisemmalta näyttää". Hänen kyltissään luki:Ihminen on ihmiselle ihminen. Mieluummin lisää semmoisia järkeviä ja rohkeina puhuvia, sienimetsästä virkeytensä hakevia Elisabeth Rehn-mummoja kuin näitä ahneutensa ja katkeruutensa vihaksi hautoneita huutavia mummoja. Liputetaan oikeissa paikoissa ja oikeille arvoille.Nationalismi tuo kuolemaa.
