Vanha joutaa kiertoon

Ainakin entisaikaan liikkeitten oli vuodenvaihteessa pakko suorittaa varastojensa täydellinen inventaario. Kenties niin tehdään vieläkin. En vain tiedä, koska tuttavapiiriini ei nykyään kuulu oikeastaan yhtään liike-elämässä toimivaa.
Monet kokevat myös yksityisessä elämässään tarvetta eräänlaiseen inventaarioon näin vuoden vaihteessa.Semmoisesta tarpeesta syntyvät päätökset terveellisempien elämäntapojen tehostamisesta tulevana vuonna, päätökset "tipattomasta tammikuusta" tai kuntoilun aloittamisesta tai ruokailutapojen vaihtamisesta johonkin terveysdieettiin.
Omakohtaisena toistuneena epäonnistumisen kokemuksena olen menettänyt uskoni omiin muuttumisen mahdollisuuksiini. En omista tarpeellista itsekuria paria päivää pidemmäksi venyvälle muutokselle. Silti olen taas aloittamassa yhdenlaista muutosprosessia. Ajatus muutokseen lähti liikkeelle itseni ulkopuolelta. Mieluisat jouluvieraani nukkuivat isommassa makuuhuoneessani, kuten aina ennenkin.Toivoin tietysti, että heillä olisi siellä tilaisuus nauttia oikein hyvistä, pitkistä ja rauhallisista yöunista. Toisin kävi. Aamulla tapasin koko porukan väsyneinä valittamassa huonosti nukutun yön jälkeen: kaikilla oli ollut tukkoinen nenä ja pienin oli herännyt ja herättänyt myös vanhempansa toistuvasti ilkeästi krohisevaan hengitykseen ja sitä seuranneeseen itkuun. Kyseessä ei kumminkaan ollut alkava flunssa. 

Syntipukiksi arveltiin koko leveän seinän kokoista kirjahyllyäni.Se on täpötäyteen lastattu vuosikymmenten mittaan hankittuja kirjoja, sisustuslehtipinoja sekä satamäärin cd-levyjä. Katonrajassa olevalla ylähyllyllä komeilee useita turhia, mutta voi, niin "kallisarvoisia " suurikokoisia vanhoja lasipurkkeja.Tämmöisellä rakennelmalla ei tietenkään pitäisi olla mitään syytä olla makuuhuoneessa. Kun asiaa ajattelee realistisesti, ilman turhia tunnelatauksia, ymmärtää, että se on vaarallinen pölynkerääjä, koska se on täysin mahdoton siivota. Se on seissyt paikoillaaan nyt viitisen vuotta lähes liikkumattomana keräten päivä päivältä päälleen yhä paksumpia kerrostumia huomaatonta pölyä, joka paljastui kamaluudessaan vasta aiheuttamistaan nenän tukkeutumisista ja astmaoireista.

Koska rakastan lapsiani on heidän hyvinvointinsa nyt paljon tärkeämpää kuin suuri "kirjastoni". Mutta kun nyt puran tuota pölyhirviötä hylly kerrallaan ja jokaista opusta käsitellessäni näen sen yläreunassa paksun, tunkkaisen pölykerroksen, käyn myös mielessäni läpi outoa surutyötä. Monet kirjat palauttavat mieleen tapahtumia ja muistoja:milloin ja miksi ne on hankittu, onko kyseessä oppikirja, onko romaani vai kenties poikani hankkima kirja, jota en edes ole lukenut. Joukossa on muutamia selvästi jo ikäloppuina ja lähes"homeisina" jostain kirpputorilta ostettuja opuksia, jotka syystä tai toisesta ovat puhutelleet joko minua tai Mikkoa. On paljon myös semmoista, etten muista niistä mitään, lienenkö koskaan  lukenut. 

Tämä hävitysoperaatio on nyt pakko tehdä. Se on henkisestikin aika vaativa työ. Tässä toteutuu kokonaisen aikakauden muuttuminen uudeksi. Kun olin noin kymmenvuotias koulutyttö, minusta oli tullut hyvin innostunut lukija. Suurta haluani ahmia kirjoja voin tyydyttää vain lainaamalla kirjoja koulun pienestä lainakirjojen kaapista.Ovet avattiin kerran viikossa, jolloin saimme valita kotiin vietävät kirjat. Lainat merkittiin lainauskorttiin ja palautettiin viikon tai kahden kuluttua. Rakastin kirjoja paitsi niiden sisältämien tarinoitten takia, myös esineinä, niiden tuntua kädessä, sitä miltä ne näyttivät ja tuoksuivat. En omistanut yhtään omaa kirjaa paitsi koulukirjani. Kotini oli niin köyhä, ettei meillä ollut kirjahyllyä ,vain aivan jokunen kirja virsikirjojen lisäksi.

Muistan oikein elävästi hetken, jolloin sain ensimmäisen ikioman kirjani. Se aukeni joulupaketista ja oli nimeltään Matkatoverit. Se oli tyttökirja, ja isosiskoni oli fiksuudessaan keksinyt ostaa sen minulle.Oma kirja-mikä aarre. Siitä alkoi kirjastoni kartuttaminen. Tänään, 60 vuotta myöhemmin olen aloittanut tämän saavutetun haaveen hävittämisen. Minun on vaikea uskoa, että kirjat ja kirjahyllyt eivät enää ole merkki kodin sivistyneisyydestä tai asukkaiden lukeneisuudesta. Kirjan voi hankkia kirjastosta tai lukea sähköisesti tai ainakin omistamansa kirjan voi lukemisen jälkeen laittaa kiertoon, eikä kerätä kotiin pölyttymään hyllyyn, kuten minä ja ikätoverini useimmiten ovat tehneet. Nuorissa kodeissa ei juurikaan ole enää huonekalua, jota kutsuttaisiin nimellä kirjahylly.

Tässä kirjastoni purkamisoperaatiossa kipein ja hankalimmin ratkaistava ongelma ovat tietokirjasarjat. Vain minä tiedän kuinka kallista  ja vaativaa oli hankkia kotiin ne monet aikansa ylpeydet, upeat tietokirjasarjat, jotka palvelivat sekä minua työssäni, että kovin tiedonjanoisen poikani kasvuvuosissa. Ne kaikki ovat nyt tarpeettomia, kun tieto haetaan nopeasti ja paremmin ajan tasalla olevana netistä. Paitsi että ne ovat tulleet tarpeettomiksi, ne ovat myös muuttuneet ongelmajätteeksi. Antikvariaatit ja kirpputorit eivät enää ota niitä edes hyllyilleen, koska ostajia ei kertakaikkiaan ole. Paperiroskikseenkaan niitä ei voi laittaa. Sydäntäni kivistää, kun muistan miten suuren loven aika vaatimattomaan yksinhuoltajan budjettiini niiden hankinta ja vähittäinen maksaminen tekivät. Kuitenkin ilman niitä elämämme olisi ollut toisella lailla köyhempää.

Jätän jäljelle suuresta kirjahyllystäni vain kolmannen osan. Siihen järjestän itselleni tärkeimmät kirjat. Kuvittelen, että tämmöisen pienemmän määrän pystyisin tuulettamaan ajan pölystä. Mukaan pääsevät myös viimeisimpien vuosien finlandiavoittajaromaanit, joita olen monena jouluna saanut lahjaksi ja nauttinut vähitellen talvipäivien ja -öitten mittaan. Taidekirjoistani ja muista suurikokoisista kirjoistani en ole vielä valmis luopumaan . Onneksi niillä on paikka olohuoneessa olevassa matalassa hyllyssä.Siellä niitä suojaavat lasiovet pahimmalta pölyn keräämiseltä. Toivon, että niistä nauttisi vielä joku nuorempi silmäpari minun jälkeeni.

Välipäivien välitilassa

Joulu levittäytyi tänä vuonna monelle päivälle. Minulle, kuten kai useimmille suomalaisille jouluaatto on, jos ei nyt tärkein jouluajan päivistä, niin ainakin yhtä juhlava ja odotettu päivä kuin varsinaiset joulun päivät. Tänä vuonna juhlajoukkoon liimautui vielä Tapaninpäivää seurannut sunnuntai. Peräti neljä päivää viettää joulua, nauttia kaikesta hyvästä tunnelmasta, jouluisesta musiikista, herkuista ja sukulaisvierailuista.

Minun rakkaat jouluvieraani lähtivät vasta eilen illansuussa. Jäin hiukan haikeana järjestelemään pois lähtökahvien jälkeisiä tiskejä. Sen tehtyäni huomasin oudon hiljaisuuden. Muutamassa päivässä minusta oli ehtinyt tulla sosiaalinen, joukkoon kuuluva laumaeläin. Yhtäkkiä olinkin sitten taas jäänyt irralleen laumastani ja olo oli sen mukaisesti eksynyt ja hiukan apea. 

Tänään olen koko päivän tuntenut jonkunlaisen kaikesta irrallisuuden tunteen, välitilaolon. Kalenterin mukaan on tiistai, 29.päivä joulukuuta, tavallinen arkipäivä. Mutta kokemuksena en osaa sijoittaa tätä päivää mihinkään kategoriaan. Ei ole enää joulu, ei juhla, muttei myöskään tavanomainen ja tuttu arki. Joskus näitä joulun ja Uudenvuoden välissä olevia päiviä onkin nimitetty välipäiviksi. Nyt on muutenkin outo välitilan tuntu. Ei ole talvi, muttei liioin syksy. En ole sairas, mutten myöskään kovin vireä ja tarmokas. Napsin ruuaksi jouluruokien tähteitä osaamatta ajatella kunnon ateria-tai kahviaikoja. Elän tottavie välipäivää, kaikki ajatukseni ja tunteenikin ovat oudossa välitilassa. 

Kun perheessä on pieni lapsi, ei muilla perheenjäsenillä ole mahdollista jäädä haikailemaan ja ihmettelemään omia olojaan, ei vaaraa tai tilaisuutta jättäytyä johonkin horrostavaan välitilaan. Lapsi herää aamuisin valmiina ottamaan uuden päivän kokonaan haltuunsa. On saatava aamupalaa ilman viivytyksiä, sillä vatsa on tottunut saamaan puuronsa. Sitten kohta alkaa tarmokkaan leikin aika. Irina-tyttöseni kipitti pienillä jaloillaan jo aamupäivän mittaan varmaan tuhansia askelia kuin uupumaton kone: piti tarjoilla teetä uusista pukin tuomista astioista isille, äidille ja mummulle. Piti tuoda isoa ja pientä lusikkaa, haarukkaa ja veistä, lautasta ja mukia, kahvikuppia ja asettia.Liikkeessä koko ajan. Itsellekin piti muistaa kaataa keltaiseen kuppiin ja sitten käydä "kippistelemässä" muiden kanssa. Ei voinut olla hajamielinen, sillä vihreä isi voi käyttää vain vihreitä astioita, äidille kuuluivat rakkaudenpunaiset astiat ja mummulle tyylikkäät siniset. Ei koskaan väärää kattausta,vaikka kuinka kiirettä olisi pitänyt. Ja kiirettä kyllä riitti, koska välillä piti tehdä monimutkaisia palapelejä, tutkia ihmisen anatomiaa tai sijoitella eläimiä tai klovneja oikeille paikoilleen koloihin. Oli hoidettava lehmää ja hevosta navetan nurmikolla, hyppyytettävä kengurua ja aina välillä halattava hellyyden kipeää mummua. Sitten tulikin mieleen pyytää äitiä reissuun. Vanha vuosikymmenten takainen lelupuhelin, jossa on kummallinen luuri ja pyörät alla, sopi erinomaisesti vedettäväksi matkalaukuksi, kun äiti ja tytär lähtivät käsikkäin reissuun keittiöön, joka oikeasti oli Australia tai Kreikka tai Kanada. Onneksi puhelimella voi myös soittaa isille ja kertoa pian tulevansa kotiin. Hetken päästä taas:" äiti tulee reissuun". 
Lähes kaikki jutut hän vahvistaa sanomalla lopuksi hyvin vakuuttavasti: "too-o".( Joo-o???) Puhetta piisaa,too-o.

Tämmöinen energiapläjäys vaatii tietysti lounaspaussin ihan sovittuun aikaan. Sitten on hyvä ottaa pienet päiväunet. Ei mitään päätöntä hortoilua välitilassa, ei ihmettelyä mitä pitäisi tehdä ja jaksaisinko tai viitsisinkö. Elämä on tarkoitettu elettäväksi ja on täynnä jännittäviä asioita. Koko ajan on paljon uutta opittavaa. Jo tämä monimutkainen äidinkieli, joka vain muutamassa viikossa on auennut ihan käyttökelpoiseksi keinoksi saada asiat rullaamaan mieluisalla tavalla.Joskus jo yksikin sana oikeassa paikassa riittää, mutta usein jo kolme neljäkin sanaa sopii yhteen ja tekee lauseen. On jännä harjoitella sanoja, jotka kertovat, missä paikassa:siinä, tuonne, tässä. Usein on hyvä tehdä heti selväksi oma näkemys:Irina ei halua.
Elämässä on monta erilaista vaihetta. Lapsenlapsi elää nyt ihanan mielikuvitusrikasta ja omnipotenttia vaihetta. Kaikki on lähes aina mahdollista. Ja kaikki on kivaa. Aina voi sanoa: äiti auttaa, isi tule, ei halua. Jokainen uusi päivä tuo lisää mahdollisuuksia, koska omat taidot karttuvat ihan valtavalla vauhdilla. Vanhemmat tietysti nauttivat tämän uuden ihmisen heidän elämäänsä tuomasta ulottuvuudesta ja rikkaudesta, mutta varmaan usein haluaisivat puhaltaa itselleen aikalisän nukkumisajan pituuteen. Nuoria aikuisia vaivaa jatkuva univajaus. Sitten on tämä kolmas porukka: meitä mummuja ja vaareja, joilla useimmiten on riittävästi aikaa, mutta moni voi kokea olevansa tahtomattaan jonkunlaisessa elämän välitilassa: ei ole vielä varsinainesti vanhus, mutta silti on joskus vaikeata keksiä miten voisi olla oikeasti hyödyllinen ja mukana yhteisessä elämänmenossa. Minä en halua olla turhia asioita hössöttävä ja jatkuvalla kiireellään tärkeilevä mummu. Tämä välitila ennen varsinaista vanhuutta, kun työkiireet ja vanhemmuuden paineet ovat takanapäin voisi olla tosi kiva vaihe, kunhan en päästä itseäni liian syvälle tämmöiseen passiiviseen ja apeaan välitilatuntemukseen, josta tänään olen kärsinyt . Näen tämänpäiväisessä apatiassani jotain samaa kuin joskus juhlien jälkeisessä "dagen efterissä". Kärsittävä, mutta onneksi se menee ohi.

"Ja tapahtui niinä päivinä...."

Hiljainen joulupäivän ilta. Olen yksin,vain Vivaldin musiikki ja aika ajoin myrskypuuskaksi yltyvän tuulen korkean talomme siivousparvekkeitten metallisissa kaiteissa aikaansaama syvä jyminä rikkovat iltayön hiljaisuuden. Koska olen viettänyt koko päivän lepäillen, ei tee mieli nukkumaan. On sopiva aika mietiskellä ja yrittää panna ajatuksia paperille. Olen huomannut, että se on tapa saada ajatuksiini ikäänkuin hitaampi tempo ja mahdollisuus estää niitä katkeilemasta, hyppimästä, harhailemasta liian nopeasti ennenkuin edes ehtivät valmiiksi.Semmoinen on minulle tyypillinen tapa ajatella ja puhuakin ihan kiusallisen usein. Saan huomata, että kuulija joutuu ikäänkuin arvailemaan ja itse täydentämään puheeseen pujahtaneita aukkoja, koska olen odottamattomasti hypännyt ne yli koskaan niitä ääneen sanomatta. Eksyn kovin helposti aloittamastani ajatuskulusta ja kertaalleen alkamastani puheenaiheesta ja jatkan omituisesti ihan jostain toisesta asiasta eteenpäin. Kuulijan kannalta se on varmaan aika piinallista ja vaikeasti seurattavissa. Eikä pidä ihmetellä jos huomaan tulleeni väärin ymmärretyksi. Kirjoittaessa minun on hiukan helpompi yrittää seurata ajatusta ihan loppuun asti.

Satuin kuulemaan tänään radiosta jouluevankeliumin jonkun naisnäyttelijän lukemana. Koska kysymyksessä ei ollut pappishenkilön esittämä Luukkaan evankeliumin tuttuakin tutumpi kertomus, se kuulosti jollain lailla tuoreemmalta, sai minut kuuntelemaan keskittyneemmin. Samalla se nosti ajatuksiin ihmeen selvästi muistoja, joitten olin luullut unohtuneen. En ole enää vuosiin pitänyt tapana käydä joulukirkossa, en myöskään kuunnella radiosta tai televisiosta joulun hartauksia. Lapsuudenkodissani ei ollut tapana lukea jouluevankeliumia ääneen, kuten on kai ollut tapa monissa suomalaispeheissä ennenvanhaan. Silti uskon, että kaikista maailmassa koskaan kirjoitetuista teksteistä tämä teksti on se, jonka olen kuullut ääneenluettuna elämässäni useimmin. Ei mikään muu teksti voi yltää määrällisesti lähellekään samaa. Ei siis ihme, että se on sana sanalta, lause lauseelta tuttu, muistissani kuin koulussa joskus kauan sitten ulkoa opitut laulujen sanat.

Varhaisista kansakoulun jouluista ei mieleeni ole jäänyt muistijälkiä jouluevankeliumista, mutta oppikouluni uskonnonopettajan, pastori Litovaaran hyvin kauniin baritoniäänen voin tänä päivänäkin palauttaa muistissani toistamaan hitaasti ja syvän vakuuttavasti: " Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky"....Vuosi vuodelta, joulu joululta kuulin tämän Luukkaan evankeliumin alkutekstin hänen esittämänään sekä koulun joulujuhlassa että usein vielä Someron kirkossa jouluaamun aikaisessa jumalanpalveluksessa. Sitten ollessani kahdeksannella luokalla eräänä joulukuun alkupäivänä pastori pysäytti minut yllättäen koulun aulassa. Hän pyysi minua tulemaan seuraavalla välitunnilla luokkaansa. Ihmettelin kovin, vähän pelkäsinkin olinko tehnyt jotain sopimatonta, olinko nuhtelun tarpeessa. Semmoisesta ei kuitenkaan ollut kysymys,vaan hän kysyi, voisinko koulun yhteisessä joulujuhlassa lukea jouluevankeliumin sinä jouluna. Hämmästyin ja epäröin, koska en ollut kuullut oppilaan koskaan ennen lukevan evankeliumia joulujuhlassa. Hän sanoi, että koska hän oli jo lukenut sen niin sadat kerrat, hänestä olisi hienoa, jos sen nyt lukisikin oppilas ja hän toivoisi, että voisin tehdä sen. Sitten hän vielä lisäsi, että se varmaan jättäisi kauniin muiston kouluvuosista, sekä minulle että hänelle. Ehdotus oli hämmentävä, mutta tietysti suostuin. Varmaan olin myös hiukan imarreltu, että hän oli keksinyt pyytää juuri minua!

Aloin lueskella tekstiä, harjoitella sitä ääneen yksin omassa vinttikamarissani. Minua pelotti ajatus, että lukisin väärin, että hukkaisin rivit ja sanat hämärässä salissa, että vahingossa sulkisin raamatun ja koko teksti olisi hukassa, että ääneni jotenkin pettäisi kesken kaiken, että muut oppilaat ihmettelisivät miksi minä luen eikä pastori jne. Kuvittelin kaikenlaisia mokauksia, joilla pilaisin hartauden. Kovin vähän pohdin syvällisemmin tekstin sisältöä saati oman uskoni syvyyttä. Siinä tilanteessa olin vain pieni typerä näyttelijätär, joka oli huolissaan omasta äänestään ja tekemästään vaikutuksesta. Häpeän tuon nuoren ihmisen luonteen pinnallisuutta ja typeryyttä vielä tänäänkin, kun muistelen tätä viimeisen kouluvuoteni jouluevankeliumin lukua. Onneksi kukaan muu ei taatusti muista koskaan moista tapahtuneen, mutta pastori oli oikeassa siinä, että minun mielessäni muisto siitä on säilynyt!Kaunis muisto- ei niinkään!

Opettajana olen nähnyt joulukuvaelman varmaan satoja kertoja oppilaitten esittämänä. Joku selkeästi lukeva ja kuuluvaääninen on useimmiten saanut tehtäväkseen jouluevankeliumin julistamisen, kun muut esittävät osansa hiljaisina näyttelijöinä. Olen pukenut yhä uusia marioita ja josefeja, sitonut pyyheliinoja paimenien päähineiksi, kehitellyt valkoisia ja kimaltavia enkelien parvia ja lavastanut tallinäkymiä ja seimiä. Aina silloin tällöin oppilaitten hartaasti esittämä jouluevankeliumi on saanut minut liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Esittäjät ovat olleet aidompia kuin minä lukijana.

Mutta tänään, kun kuuntelin kauniisti luettua tekstiä, en taaskaan voinut välttyä perinteiseen nostalgiajouluun kuulumattomalta ateistiselta ajatukselta: miten on mahdollista, että tämä kaikessa kuvitellussa yksityiskohtaisuudessaan kerrottu, sepitteellinen ja tunteisiin vetoava jouluevankeliumi on voinut elää yli 2000 vuotta ja saada miljoonat ihmiset aina ja aina valtoihinsa. Luukkaan henkilöydestä ei ole tietoa. Muut evankelistat eivät oikeastaan kerro Jeesuksen syntymästä. On selvää, että teksti on kirjoitettu vasta vuosikymmenet Jeesuksen oletetun historiallisen syntymän jälkeen. Nykytietämyksen valossa  ei mitään yleistä verollepanoa ole noihin aikoihin toimitettu Juudeassa. Maininta siitä on siis sepitteellinen,mutta se antoi sopivan syyn ja uskottavan selityksen , että Jeesuslapsi syntyi juuri Beetlehemissä ja juuri tallissa, eikä Marian  kotikaupungissa Nasaretissa. Jeesuksen syntymäpaikan piti olla Beetlehem, koska niin oli ennusttu Vanhan Testamentin ennustuksissa Messiaan syntymästä. Vapahtajan oli määrä syntyä Daavidin suvun kaupungissa Beetlehemissä, koska hän olisi Daavidin sukuhaaraan kuuluva kuningas. Liikuttavilta, mutta täysin epärealistisilta kuulostavat nuoren Marian lausumiksi kirjoitetut sanat, joihin hän puhkeaa kuullessaan odottamattomasta ja yliluonnollisesta raskaudestaan. Samoin hänen jo ennalta lausumansa sanat poikansa tulevasta kohtalosta ja merkityksestä. Kuka ne olisi kuullut, kuka tallentanut, niin että me ne saisimme tietää? Kuka olisi voinut tietää vanhan Elisabetin vatsassa olevan lapsen voimallisesta liikahduksesta hänen tullessaan Mariaa tapaamaan? Ei semmoisista asioista voinut olla oikeaa raportoitavaa. Mitä paimenet kertoivat enkelien puhuneen lapsesta, ei voinut olla Luukkaan eikä kenenkään muunkaan tiedossa, koska Marian kerrotaan kätkeneen sanat sydämeensä!
Mutta minun on pakko myöntää, että olipa Luukas kuka hyvänsä, kirjoittipa hän tekstinsä viisikymmentä tai sata vuotta Jeesuksen oletetun syntymän jälkeen, hän oli mestarikirjoittaja, runoilija, jolla oli kyky kuvata Jeesuksen syntymä niin hienoin draaman kaarin ja tunteisiin vetoavasti ja voimallisesti, että se mahdottomuudestaan huolimatta liikuttaa ja tyydyttää ihmisten sielua vielä tänäänkin. Sen voiman ymmärtää, kun ajattelee miten uskomattoman paljon ihanaa musiikkia ja muuta taidetta se on synnyttänyt vuosisatojen kuluessa. Sen sielullisen voiman voi aistia tuhansien ihmisten olemuksesta vielä nykyään, kun he ovat uponneet syvään hartauteen keskellä tuhansia muita ihmisiä esimerkiksi Rooman Pietarin kirkossa jokaisena jouluyönä.Niin taas eilenkin. Heitä eivät kiusaa samanlaiset (typerät?) kysymykset ja viisastelevat vastaväitteet, joita minä tässä kevyesti heittelen. Heille sana on tullut lihaksi ja Jeesus syntyy joka jouluna heidän sydämessään. Luukkaan teksti elää.

"Vaan muistammeko lapsen sen......"

Nyt kun jouluun on vain muutama päivää aikaa, olen aloittanut vähittäisen jouluun virittymisen kuuntelemalla joululauluja taustamusiikkina pienille askareilleni. Vasta pari päivää ennen joulua otan esiin ja kuuntelen ne harvat CD-levyistäni, jotka perinteisesti tuovat juuri minulle parhaiten sopivat joulutunnelmat.

Monissa vanhoissa suomalaissa, monille kovin rakkaissa joululauluissa joulun sanoma Jeesuksen syntymisestä halpaan eläinten suojaan luo ajatussillan köyhien ihmisten ja eläinten suojelun ja muistamisen tarpeeseen. Korostetaan sitä, että Jeesus ei ollut rikas ja ylhäinen vaan syntyi kaikkein alhaisimpien keskuuteen. Ilosanoma kerrottiin ensimmäisenä paimenille, ei rikkaille ja mahtajille.
"En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan. Mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan". Ehkä yksi suomalaisten kaikkein rakkaimpia joululauluja. Sitä laulavat tänä joulunakin hartaan oloisina ja tunnelmaan eläytyen tuhannet suomalaiset. Enin osa teeskentelee: valtaa ja loistoa kaipaa, rahaa ja tavaraa haluaisi lisää varmaan lähes joka-ainoa laulajista.Taivaan valon ja rauhan asia ei tunnu olevan kovin korkealla toivelistalla. Sen kuulee selvästi siitä keskustelusta, jota käydään sekä somessa, että ihan eduskunnassakin asti kiihkeästi ja kaikki rauhan sanat unohtaen turvapaikanhakijoitten yllätettyä epämiellyttävästi ,suorastaan pelottavasti, ennestään vain omiin ongelmiinsa ja keskinäiseen kateuteensa tottuneet suomalaiset.

"Tule varpu, riemulla ota siemen multa". Mutta älä vain luule, että rupean ihan vakituisesti ruokkimaan. Kyllä jokaisen pitää yrittää tulla omillaan toimeen. Ei täällä tarvita kerjäläisiä, eikä hyysätä sossun luukulla kävijöitä. Jokaisen pitää ymmärtää, että ihminen on itse vastuussa omasta menestyksestään. Menköön työtön ja laiska metsään poimimaan sieniä ja marjoja.Tai perustakoon yrityksen. Ihan minkä tahansa. Pääasia on, ettei jää avuttomaksi vaan ryhtyy esimerkiksi yrittäjäksi. Auttaa itse itseään ja kohta varmaan voi työllistää kymmenen flegmaattisempaa ja aloitekyvyttömämpää marisijaa!!! Hus varpuset!Ymmärtäkää, että ilmaisia siemeniä on jaossa vain jouluaamuna, Hurstin joulujuhlassa, kirkon leipäjonossa ja pakolaisten vastaanottokodissa. Kyllä yritteliäs löytää omat jyvänsä! Suomi nousuun!

Kaikkein syyllistävin  ja karmein on joululaulu, jossa odotetaan äidin tuovan kerjuumatkalta leipää kotona odottavalle ja kuolemaisillaan olevalle perheelleen jouluaattona. Juuri ennen lopullista katastrofia äiti tulee, leipä jaetaan ja kaikki polvistuvat kiittämään. Laulun sävelmä on arkaaisen kaunis, mutta sanat niin kammottavaa ahdistusta, suoranaista sosiaalipornoa, että ne herättävät minussa ilkeän vastareaktion, ei suinkaan myötätuntoa tai rakkaudellisia ajatuksia.Tietysti ymmärrän, että sanat kertovat menneestä ajasta, jolloin nälänhätä oli vielä suurempi ongelma kuin nykyään ja karmaisevan  konkreettinen uhka köyhimmille suomalaisille. Silti ihmisten köyhyydellä sympatian kalastaminen ja kristillisen mielen herättely pelkästään jouluun liittyen ei tunnu minusta oikealta. Ei riitä, että "hyvä, lämmin hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen". Kyllä mielen todella pitäisi sisältää hyvyyttä vähempiosaisia, lapsia ja vanhuksia, sairaita ja vammaisia, alkoholisteja ja liian pitkään opinnoissaan viipyviä, muun näköisiä ja muualta maahamme tulleita, muslimeja ja  homoja kohtaan muinakin vuoden päivinä kuin vain jouluna.

Katri-Helenan ikisuosittu joululaulu kertoo, että "näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas joulun lapsi syntyy uudelleen". Koska laulu on tullut kovin suosituksi, voi kai ajatella, että monet oikeasti haluaisivat kokea joulun muuttavan itseään paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi, että joulun lapsen arvot tulisivat myös omiksi arvoiksi:"nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus.Voimalla, väkivallalla et tahdo hallita". Kumminkin tiedetään, että usein uskossaan väkevimmät ovat myös voiman- ja väkivallan käytössä tehokkaimmat ja pelottavimmat. Nöyrä ja hiljainen tulee nykyäänkin useimmiten leimatuksi luuseriksi, ristiinnaulitaan ja tuomitaan kerta toisensa jälkeen. Aikamme suosii ihan toisenlaisia sankareita ja idoleita kuin seimeen syntynyt lapsi 2000 vuotta sitten. Ja jos hänet näkisimme nyt Helsigin tai Turun tai Tampereen katukuvassa, emme tunnistaisi häntä. Hän ei todellakaan näyttäisi tyylikkäältä kuin Cheek tai itsevarmalta kuin Jyri Häkämies, vaan hän voisi olla n.155 cm pitkä, hintelä, melko tummaihoinen, isonenäinen ja palavasilmäinen turvapaikanhakijanuorukainen Vaikea ajatella, kun olemme niin tottuneet mielikuvaan seimessä makaavasta suloisesta, pulleasta poikavauvasta ja kapeakasvoisesta, pitkähiuksisesta ja lempeästi meitä katsovasta vaaleaihoisesta Kristuksesta levitettyine käsineen ja värikkäässä viitassaan. Kai me nyt tiedämme, miltä Jeesuksen pitää näyttää: kiiltokuvajeesus ja joulun kimaltava ihanuus.

Joululaulun aikaan

Eletään niitä vuoden päiviä, jolloin on suorastaan mahdoton välttyä kuulemasta tuttuja joululauluja, ainakin jos liikkuu oman kotinsa ulkopuolella. Nykyisessä elämäntavassani ei kumminkaan ole kovin suurta vaaraa yliannostuksesta, sillä välttelen kauppakeskuksia ja muita yleisiä tiloja. Kotona ei ole pakko kyllästyä, sillä useimmiten kuuntelemallani radion kanavalla klassinen musiikki on pääosassa. En suinkaan ole mikään vannoutunut joululaulujen vihaaja, mutta haluan säilyttää jonkunlaisen oman päätösvallan siitä kuinka paljon ja mitä ja milloin haluan nautiskella tätä jouluun liittyvää "suklaata ja rusinaa ja mantelia". Maistuu sitten raikkaalta ja tunnelmalliselta, kun hetki on oikea, joulu käsillä.

Joululaulujen sijaan muistiini on näinä päivinä pyrkinyt vanha lastenlaulu Lasse Liten ja nimenomaan kauan sitten koulun ruotsintunnilla opituin ruotsinkielisin sanoin: världen är så stor, så stor....större än du nånsing tror. Ja varsinkin toisen säkeistön sanat vaivaavat: Där är hett och där är kallt, Lasse........,men God råder överallt, Lasse Lasse liten!

Ymmärrän tämän omituisesti mieleen pulpahtaneen laulun olevan yhteydessä niihin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin maailman ilmastosta, sen erikoisista ilmenemismuodoista koko kuluneen vuoden aikana, sekä tietysti Pariisin ilmastonmuutoskonferenssin päätöksistä. Olen aika ihmeissäni, suorastaan aika lailla huolissani maailman tilanteesta, vähän kuin laulun Lasse liten. Vaikka kuinka yritän lukea ja ymmärtää lehdissä ilmastoa ja sen muuttumista käsitteleviä artikkeleita, en pysty nykytietämykselläni omaksumaan asiafaktoja, en vertailemaan tai kyseenalaistamaan lukemieni juttujen tieteellisyyttä tai epätieteellisyyttä. On selvää, että käsitykseni oikeasta ja väärästä tiedosta tässä vaikeassa kysymyksessä on syntynyt omien havaintojeni ja lukemiini juttuihin uskomisen yhteisvaikutelmista.Tulos:olen muutosuskovainen.Se merkitsee minulle sitä, että paitsi toivon ja uskon muutoksen mahdollisuuteen pysäyttää uhkaava ilmastokatastrofi, myös hiukan pelkään ja epäilen olevan jo liian myöhäistä.

Tunnen monia, jotka eivät jaa uskoani, eivätkä suostu pelkäämään, eivätkä missään tapauksessa edes haluamaan muutoksia elämäntapoihimme ympäristön ja ilmaston hyvinvoinnin parantamiseksi. Se kun tarkoittaa monella tapaa ihmisten pakottamista tinkimään monista eduistaan, tinkimään tällä hetkellä hyvältä tuntuvasta tuhlailevasta elämäntavastaan ja jatkuvan kasvun ihanteesta.
Tämäkin asia, kuten lähes kaikki asiat ovat todellakin hyvin voimakkaasti uskon kysymyksiä:oletko uskova vai epäuskoinen, luuletko olevasi oikeassa ja tuon epäuskoisen tuttusi erehtyvän pahasti.Ovatko puheet ilmaston lämpenemiestä täyttä huuhaata vai todellinen uhka?

Usko ei ole vain kristityn usko Jumalaan tai muslimin usko Koraanin totuuteen tai usko Buddhan tai Krishnan tai Pyhän Puun viisauteen. Ihminen on lähes kaikessa omituisen kahtiajakoinen: pidät valkoisesta, torjut mustaa, uskot luontaislääkkeen paremmuuteen, epäilet lääketiedettä, olet oikeistolainen, vihaat vasemmistolaisuutta, olet "viherpunasokea", suhtaudut suurella torjunnalla "sinivalkoiseen" uhoon jne.Esimerkkejä riittää vaikka kuinka. Miksi ihmeessä on niin vaikea koettaa löytää eri sävyjä, olla valmis epäilemään omia totuuksiaan?

Tänään 15. joulukuuta iltapäivän matalalta paistava talviaurinko värittää männynrungot punaruskeiksi ikkunani edessä.Nurmikko on vihreää ja mittari näyttää useita lämpöasteita. Parvekepöydälläni olevasta pelargoniasta laskin tunti sitten pitkälti toistakymmentä nuppua nyt kukassa olevien lisäksi. Talvi antaa odottaa itseään. Olisi kumminkin virhe olla täysin varma, ettei talvea tänä vuonna ollenkaan tulisi. Tai että kaikki joulukuut tästä eteenpäin olisivat samanlaisia kuin nyt. On hyvä pitää mielessä, että vain viisi vuotta sitten meillä oli erityisen valtavasti lunta myös täällä Suomen eteläkolkassa. Helsingissäkin kadun varteen pysäköityjä autoja jouduttiin kaivamaan esiin paksujen lumikerrosten alta. Kun katsotaan tilastoja, käy ilmi, että lyhin talvinen lumipeite Helsingissä on kestänyt vain 9 vrk, mutta pisin 162 vrk. Joinakin talvina lunta on ollut puoli metriä, mutta enimmillään yli metrin verran.Talvet ovat vaihtelevia, samoin muutkin vuodenajat. Silti mielestäni pitää voida uskoa pitkäaikaisia tutkimustuloksia ja tieteellistä havainnointia lukemattomista tutkimusasemista ympäri maapallon, napavyöhykkeiltä, Siperiasta, valtameristä ja ilmakehän eri kerroksista.Ne kertovat ilmaston hälyttävästä ja jopa tähänastiset ennustukset ylittävästä lämpenemisestä seuraavien vuosikymmenten kuluessa. Uhkakuvat ovat todellisia.Vuosien jahkailujen ja monenlaisten eturistiriitaongelmien jälkeen maailman valtiot yhdessä saivat nyt Pariisissa aikaan sopimuksen, jolla uhkia pyritään pienentämään ja riskikuvien toteutumista edes hiukan ehkäisemään. On yhdessä löydettävä keinot energian turvallisen saatavuuden varmistamiseen fossiilisten polttoaineitten jäädessä vähitellen pois käytöstä. On keksittävä keinot minimoida ruokahuollon riskit maapallon joidenkin osien muuttuessa riittämättömiksi tuottamaan ravintoa. Ja on kyettävä ratkaisemaan mahdollisesti paljon tämänhetkistä pakolaiskysymystä vaikeampi ilmastopakolaisten ongelma. 

Vaikka ongelmien ratkaisu ei mahdu minun ja ikätovereitteni eliniän piiriin, elämä jatkuu ja itsekäskin ihminen osaa surra lastensa ja lastenlastensa puolesta. Minkälaiseen maailmaan he ovat syntyneet, minkälaiset ongelmat saaneet perinnökseen. On masentavaa lukea jonkun jyrkästi epäuskoisen toisinajattelevan kirjoittavan Helsingin Sanomien nettipalstalla vielä tämän vuoden syyskuussa: "Ilmastopakolaisia ei toistuvista povauksista huolimatta ole, eikä ole tulossa. Sama koskee koko ilmastopropagandaa.Sitä jatketaan, koska se sopii vasemmistonpoliittiseen tavoitteeseen luoda uusi maailmanhallitus, joka kontrolloisi koko ihmiskuntaa. Se on todellinen unelma riistäjille ja hirmuvaltiaille". 

Mitäpä tähän on sanottavissa!Uskomme erilaisiin jumaliin ja erilaisiin paholaisiin. Miljoonat uskovat, että 2000 vuotta sitten talliin syntyi pieni poikalapsi, joka on Messias, Herra. Ja siksi meillä on taas kerran varaa ja syytä tuhlata yltäkyllin energiaa ja ostaa kaikenlaista aineellista, usein tarpeetonta hyvää. Lentää etelän lämpöön, kaukomaitten eksotiikkaaan tai löytämään joulu tunturihotellin takkatulen loisteesta. Tai ainakin toivoa valkoista joulua ja kuunnella loputonta lohtua ja lämpöä lupaavaa jouluista musiikkia hikoillessamme tavaratalon jouluruuhkassa. 
Ei kai unohdeta sitä pientä nälkäistä jouluvarpusta eikä kävellä ohi Pelastusarmeijan joulupadasta askeleenkaan hidastumatta.Ei, jos ollaan joulu-uskovia.

"En kram förlänger livet".Pandakarhun elintavoista oppia omaan elämään

"Känner du dig lite nere? Som on vardagens besvikelser har gjort ditt hjärta extra skört? Pröva på att se på livet ur ett pandaperspektiv."

Sitaatti on kopioitu pienen viehättävän kirjan esipuheesta, jossa lukijalle tarjoillaan ajatuksia parantaa arkista oloaan ja elämänasenteitaan soveltamalla niihin pandojen elämäntavasta havainnoituja oivalluksia.

Pandat ovat kaikille tuttuja, vaikka tosiasiassa aika harvat kai ovat ikinä päässeet lähelle ihan eläviä pandoja. Luonnonvarainen panda on käynyt kovin harvinaiseksi myös niillä alueilla, jotka aikoinaan ovat olleet sen ominta asuma-aluetta. Ihminen on syyllinen tämän oudon kiehtovan eläimen ahdinkoon ja lähes lajin sukupuuttoon ajamiseen. Pandan ruokavalio on hyvin suppea: se syö vain tiettyä bambulajia ja siitäkin vain rajallista kasvinosaa.Kiinassa näiden bambumetsien liiallinen pelloksi raivaus on merkinnyt vakavaa uhkaa lajin säilymiselle. Lisäksi panda synnyttää luonnossakin vain muutamia poikasia ja eläintarhaolosuhteissa elävien pandojen lisääntyminen on usein epäonnistunut. Uskomattoman pieninä ja avuttomina syntyvät pandavauvat menehtyvät pian syntymänsä jälkeen huolimatta hoitajien parhaista yrityksistä suojella niitä. Vasta viime vuosina pandojen tilanteeseen on saatu vähittäistä parannusta aikaan sekä Kiinan luonnossa että eläintarhoissa eri puolilla maailmaa. Muutamien pandojen synnytykset ovat onnistuneet ja väistämättömältä näyttänyt sukupuuton vaara on hiukan pienentynyt.

Panda on valloittava eläinhahmo. Se on hellyttävän kaunis kömpelössä pehmeässä mustavalkoisessa olemuksessaan. Se on kuin suloinen pikkulapsi, lempeä, leikkisä ja perin inhimillisen oloinen eläin. Juuri sen ihmismäisyys lienee sen suurin viehätys, sillä ihminen on niin itserakas eläin, että pitää muissakin eläimissä itsensä kaltaisia ominaisuuksia vetoavina ja hellyttävinä. Ihminen hankkii esimerkiksi usein lemmikikseen koiran, joka muistuttaa häntä itseään. 

Kirjan tekijä on paitsi valokuvannut pandoja myös tarkkaillut niiden käytöstä Washingtonin Kansallisessa eläinpuistossa. Pandojen arjesta hän on löytänyt paljon semmoista käytöstä, jonka hän on ajatellut auttavan myös ihmistä saamaan oivalluksia parantaa omaa elämänlaatuaan. Esimerkiksi: "Hitta din egen bambu". Luota omaan makuaistiisi. Jos pidät jostain, älä rupea teeskentelemään jotain ihan muuta vain miellyttääksesi jonkun toisen mielipidettä.Hyvä neuvo.
"Livet är inte svart och vitt. "Ei pidä olla liian mustavalkoinen. Jos mustan ja valkoisen rajat sopivasti pyöristyvät kuten pandan pehmeässä olemuksessa, voi ymmärtää sekä mustan että valkoisen arvon, ei näe pelkkää mustaa tai pelkkää valkoista.

Panda on hyvin riippuvainen lajitoveriensa läheisyydestä. Se lohduttaa, leikkii, halaa ja rapsuttaa mielellään vieressään olevaa lajitoveriaan. Se nauttii läheisyydestä. Minua suorastaan satutti otsikko:"Du kan inte kittla dig själv." Miten totta, itseään ei voi kutittaa. Ei kannata edes yrittää huijata. Kutitus on mahdollista vain kun omistaa kumppanin. En ole aikoihin kutittanut ketään, eikä kukaan ole kutittanut minua. Yksin ei voi kutitella. Kutitus toimii vain, kun kumppanisi yllättää sinut äkillisellä kosketuksella.

Toinen minua koskettava otsikko tässä pandojen elämäntavasta ammentavassa pikku kirjassa on näin yksinkertainen:"Skutta så länge du kan". Kuinka kauan mahtaakaan olla siitä, kun olen viimeksi hyppinyt ja pomppinut ilosta. Olisiko nykyajassa  ja nykyisessä elämäntilanteessani aiheita edes henkisesti pomppia ilosta? Ihan oikeaan pomppimiseen taitavat kiloni ja kömpelyyteni ja kipeät polveni asettaa rajoja. Mutta  voisin sentään yrittää edes kerran viikossa pomppia mielikuvituksessani, iloita ja hullutella. Ei kai siinä paikatkaan katkeaisi tai menisi sijoiltaan. Päätän yrittää. 

"Dela med dig av mer än småsaker". Panda tarjoaa  kaverilleen palan samasta suupalasta, jota itse haukkaa. Jaanko minä oikeasti mitään hyvinvoinnistani? Kuvittelenko hoitavani oman osuuteni, kun vien tarpeettomia tavaroitani kirpputorille? Enköhän vain samalla reissulla hamua myös halpoja löytöjä itselleni? Ja vielä ajattelen tekeväni hyvää, koska Punainen Risti näin saa rahaa ostoksestani! Eikö minun pitäisi antaa ilman oman hyödyn tavoittelua, antaa rahaani, antaa aikaani, antaa osaamistani?

Kaikkein kipeimmin minuun osui kirjan loppupuolen otsikko: "Vänta inte med att börja klättra". Olen jo elänyt enimmän osan elämääni ja osaan tässä vaiheessa nähdä hyvin perustavan luokan virheen elämäni valinnoissa. Olen useimmiten jäänyt puun alle, kun en ole joko viitsinyt tai uskaltanut edes alkaa yrittää kiivetä.Tämä on estänyt minua saavuttamasta paljon sellaista, mitä olisin halunnut ja mitä olisin saavuttanut, jos vain olisin alkanut kiivetä puuhun, enkä aina jäänyt alas odottamaan. Olen ollut sekä liian laiska että liian pelokas. Ja mikä pahinta, olen siirtänyt saman, väärän asenteeni vielä pennullekin.Toivottavasti hän osaa katkaista tämän perinnön. 

"Titta under pälsen". Tämä on viisaus, jonka voin onnekseni jo katsoa lähes oppineeni. Vain hyvin harvoin enää annan ulkonäön estää minua huomaamasta muita, tärkeämpiä ominaisuuksia toisissa ihmisissä. Sama koskee itseäni. En välitä enää huolestua olenko muodikas tai nuorekas tai mitään muutakaan ulkonaista tasovaatimusta. Mutta tämän oppimiseen on mennyt kyllä liian paljon aikaa ja olen tehnyt monta väärää arviota matkan varrella. Huvittavalta kuulostava oivallus on:"Mörka ringar under ögonen är inte hela världen". Jos niin on käymässä, että alkaa muistuttaa pandaa, pitää vain ottaa aikalisä ja miettiä mistä voisi tinkiä, miten voisi levätä. Tämä neuvo ei ole enää kovin akuutti minun elämänvaiheessani. Mutta toivoisin, että nuoret jaksaisivat huomata hälytysmerkit, jos elämä alkaa uhata pandasilmillä.

"Hjälp andra uppåt". Jos on jo saavuttanut hyvän paikan puunrungolla, voisi yrittää tarjota avustavan tassun toisellekin, eikä vain yrittää pitää paikkaa itselleen varattuna ja leveillä. Voihan olla, että kellistyn itse alas, kuka tietää. Voi olla, että joku silloin tarjoaa minullekin auttavan tassunsa. Sopii toivoa.

 "Ta tid för att drömma". Minusta tuntuu monina päivinä, että olen jo muuttunut suureksi pehmeäksi pandaksi: makaan mukavasti selälläni ja vain haaveilen, tunnista toiseen. Jospa vain vierellä joskus olisi toinenkin panda, jota saisin kutittaa, halata ja lohduttaa! No onhan toki Vuosaaressa suloinen pikkupanda, jonka kanssa saan silloin tällöin kutittaa, halata ja vapauttaa sisäisen leikkivän pandani valloilleen: yritän parhaani mukaan opettaa hänelle pandaviisautta ja erityisesti yrittää rohkaista häntä kiipeämään ihan bambun latvustoon:"Var stolt, när du har nått toppen. Du klarade det!"Niin minä sanon pikkupandaneidille: Ei enää yhtään lisää puun alle jääviä pelkureita tähän pandasukuun. 

   
Tämä on kai liiankin usein toiminut mallina minulle.Oi voi. 

Lainaukset ruotsinkielisestä painoksesta ,englanninkielinen nimi on A Black Eye Isn`t the End of the World ja tekijä Ray G. Strobel 

Ylitys. tai oikeastaan kolmekin ylitystä

Meitä täällä Suomen lounaisrannikolla asustavia on Ilmojen Isäntä hellinyt ihmeen lempeällä ja kirkkaalla marraskuulla aina tähän viikonloppuun asti. Ei tietoakaan aamusta iltaan jatkuvista sateista ja synkistä päivistä, jotka eivät valkene aamun pimeyden ja illan pimeyden välillä kuin ehkä pikku hetkeksi aavistuksen vaaleammaksi hämäräksi. Semmoisiakin syksyjä on ollut usein. Harvat rankemmat sateet ja tuimemmat tuulet ovat tänä syksynä rummuttaneet ikkunain takana yölliseen aikaan niin, että sikeästi nukkuvat eivät ole edes tienneet myräkästä ja sateesta mitään.
Aamulla sitten ovat huomanneet, että vettä on kai tullut yöllä aika tavalla, mutta aamupäivään päästyä taivas on jo ihmeesti kirkastunut ja aurinko pilkottanut myöhäissyksyn matalasta suunnasta. Lämpöä on piisannut kuin joskus huonoina kesäpäivinä. Ihana syksy.

Ei ole tullut mieleeni valittaa syksyn ankeutta tähän mennessä. Joka päivä koko Suomen säätiedotuksia kuullessani olen tyytyväisenä huokaissut: mikä onni, että satun asumaan täällä lounaisessa kolkassa. Olen ymmärtänyt, että muualla on kärsitty paljon kehnommista säistä. Olen voinut paremmin kuin monina sateisina ja pimeinä syksyinä. Jostain syystä kroppani on jo pitkään reagoinut liioittelevan voimakkaasti säätiloihin. Kun syvä matalapaine on lähestymässä, tunnen useimmiten voivani huonosti ja äkilliset kivut yltyvät ja tekevät liikkumisen hankalaksi. En tosiaankaan ole yhtään vielä kaivannut talvea lumineen ja mahdollisine liukkaine keleineen. Voisin hyvin jättää koko talven väliin!Onneksi se ei ole minun vallassani, sanovat varmaan useimmat.

Olin ostanut liput halpabussiin päivän viikonloppureissulle pääkaupunkiseudulle pientä lapsenlastani tervehtimään. Sitten yllättäen kuulin sääennusteen lupailevan ankaraa lumimyräkkää lähes koko Suomeen ja talven yltävän jopa tänne rannikkoseudulle asti. Näinkö tässä nyt kävi? Perjantai-iltapäivällä aloin äkkiarvaamatta tuntea voimakasta kipua vasemman jalan polven ympärillä. Tunti tunnilta kipu paheni niin, että valitin ääneen astuessani. Missä ovat kipulääkkeeni, joita en ole muistanut moniin kuukausiin? Vieläkö löytyisi jostain  kipugeeliä ? En nyt haluaisi peruuttaa menoani, sillä kaipaan kovin nähdä Irinaa ja tiedän hänenkin jo odottavan Mummua.

Lauantaiaamuna kipu oli kuin olikin poissa.Valmistauduin reissuun reppuni pakkaamalla ja iloisena "yllätysparanemisesta". Räntäsade ei näyttänyt kovin pahalta. Ei se vielä talvea tuo. Poikani vakuutti aamun Helsingissä näyttävän oikein lupaavalta. Ei muuta kuin reissuun tukevissa ja hyvissä kävelykengissäni, jotka kaupunki on ystävällisesti minulle jalkavaivaiselle alkusyksystä kustantanut. 

Minulla oli mukava viikonloppu. Nuoret olivat vastassa Kampissa ja sieltä kävelimme lähellä olevaan uuteen HAM-museoon. Pikkuneiti ensimmäisellä varsinaisella museokäynnillään.Nautin kovasti esillä olevista suomalaistaiteilijain maalauksista, mutta myös yläkerran uskomattoman monipuolisesta "puu-taiteesta", erityisesti kiinalaisen Ai Wei Wein tavattoman hienoista,jättimäisistä teoksista. Sitten herkuteltiin hyvässä japanilaisravintolassa ja nautittiin kirkkaasta illasta vähän suuremmassa cityssä. Sunnuntai oli yhtä lailla mukava. Ulkoilua toisten lähiympäristön pikkulapsiperheitten kanssa mainiossa leikkipuistossa, ihana kotilounas, joulutorttuja, jutteluja, Irinan mielikuvituskahvien nautiskelua. Ihastelin hänen taitavuuttaan palapelien kokoamisessa ja hämmästelin puheenkehityksen vauhtia, Mummuilua parhaimmillaan. Kotiinlähtö illan jo pimetessä.

Mutta ikävän yllätyksen toi paluu ylistettyyn kotikaupunkiin. Talvi oli kuin olikin ylettynyt tänne asti. Siinä minä nyt seisoin kadulla, joka kiilteli kammottavassa jääpeitteessään! Eikä kenkieni pohjamateriaalissa ollut minkäänlaista pitoa. Fysioterapeutti oli kyllä maininnut ja varoittanutkin asiasta, vaan olinko ottanut asian todesta. Siinä olin nyt täydellisesti pulassa. Kun olin Aninkaisten kadulla jäänyt pysäkille,kuljettaja huikkasi perääni:varo, siellä on tavattoman liukasta. Aikomuksena oli ottaa taksi linja-autoasemalta,mutta  jo muutaman askeleen jälkeen tajusin, etten tule selviämään sinne asti.En millään voisi selvitä kaatumatta ja vihreitten valojen palaessa ylityksestä linja-autosaeman puolelle.Se on tiukka ylitys hyvälläkin kelillä. Jo pieni matka melko tasaistakin katua seuraavaan kadunkulmaan oli riittävä osoitus, etten voi kertakaikkiaan yrittää ajotielle. Mitä pitäisi tehdä, miten pitäisi toimia, en halua ehdoin tahdoin teloa itseäni tai tulla pimeässä yliajetuksi. Seisoin, mietin, en keksinyt mitään järkevää ratkaisua. Ei ketään lähettyvillä. Sitten jostain takaa lähestyi polkupyöräänsä taluttaen nuori ihminen, jonka hetkessä ymmärsin olevan ainoa pelastukseni. Ilman pientäkään epäröintiä kysyin,voinko tarttua hänen käsikynkkäänsä, että pääsisin yli. Ja niin me taiteilimme varovasti yli, sillä hänkin joutui etsimään pitoa askelilleen ja toisella kädellä vielä pitelemään pyöräänsä. Huomasin selostavani koko hätätilanteeni, surkeat kenkäni, huonon tasapainoni ja hämäränäköni, heijastimen puutteeni sekä edelliset kaatumiseni ja niistä jääneet pelot. Uskottelin ehkä jo pienen matkan päästä pärjääväni omilla jaloillani, mutten silti yhtään helpottanut tukeutumasta vahvasti hänen käsivarteensa.En metriäkään ennen kuin olimme taksin vierellä.Viimeinen jalkakäytävä aseman pihalla oli ollut kenties kaikkein lipevin. En olisi millään selvinnyt ilman enkeliäni. 

Vasta nyt huomasin kunnolla katsoa häntä. Nuori ystävällinen ja ymmärtäväinen nainen, jota yhtäkkiä halusin halata. Sitten erosimme, nopeasti niinkuin oli tavattukin. Minulla oli hyvin omituinen olo. Olin ylittänyt kaksi itselleni tähän asti asettamaani kynnystä: pyytänyt konkreettista apua ihan tuntemattomalta ja vapaaehtoisesti ja omasta halustani myös halannut. Tottakai olen usein saanut kokea ihmisten auttavan minua monilla tavoilla, mutta se on erilaista, kun auttaja on tuttu. Olen myös vähitellen,vaikkakin kankeasti, tottunut halaamaan ihmisiä. Mutta sekin on tuntunut erilaiselta ja tapahtunut eri syistä. Koko illan minulla oli jotenkin outo olo tämän pelastusoperaation jälkeen. Melkein kuin se en olisi ollut minä, joka olin siinä mukana. 

Mitä mahtoi ajatella kotiinsa viivytyksen ja mutkan kautta päästyään tämä nuori auttajani? Ehkä tapaus oli hänellekin uutta ja erikoista.Toivottavasti hän ymmärtää olla iloinen ja ylpeä luontevasta avunannostaan. Minulle se merkitsi sitä, että selvisin ilman murtumia tai muita ruumiillisia vammoja, mutta myös jotenkin mieleltäni vahvistuneena. Hyvä minä, joka uskalsin pyytää apua ja hyvä, että tiedän apua myös saavani, kun uskallan luottaa ventovieraaseenkin. Ei hassumpi oppi vanhalle ja usein turhankin epäluuloiselle yksineläjälle.

                        Kiitos avusta

Villahousut, naisen salaiset ystävät

Kuulun niihin ihmisiin, jotka kuvittelevat pysyvänsä edes jotenkin kärryillä tämän yhteisen maailmamme tilanteesta lukemalla päivittäin sanomalehteä täydentämässä radion ja tv:n tarjoamaa tilannekatsausta. Omalla kohdallani se tarkoittaa Helsingin Sanomien seurassa vietettyä tuntia tai kahta aamuisin kahvia juodessani.Vaikka olen asunut Turussa jo yli neljäkymmentä vuotta, minusta ei ole tullut vakinaista Turun Sanomien tilaajaa. Aina aika-ajoin olen tutustunut tähänkin lehteen lähinnä jonkun tuttavani ystävällisesti tilattua minulle ilmaisen lehden kuukaudeksi tai pariksi. Toistaiseksi en ole kumminkaan  tämmöisen tutustumisenkaan jälkeen tuntenut halua vaihtaa.Tottumus Hesariin voittaa, vaikka ymmärrän, että moni Turkua koskeva uutisointi tulisi paremmin tietooni Turkkarin sivuilta. 

Kaltaiselleni eläkeläiselle, joka viettää aika suppeaa sosiaalista seuranpitoa, monet lehden vakituiset toimittajat ja kolumnistit tuntuvat tutuilta, tavallaan omilta ihmisiltä, kun on vuosi vuodelta oppinut lukemaan heidän kirjoituksiaan ja ikäänkuin omaksunut heidän tapansa nähdä ja arvostaa asioita. Kun luulee olevansa itse jotain mieltä asiasta vain omasta arvostelukyvystään johtuen, voi itseasiassa olla niin, että mielipiteeni onkin lainattu lehden sivulta. Tiedän usein jo ennen lukemista, kenen toimittajan juttuun suhtaudun varauksella, kenen jutusta taas koen saavani jotain uutta tai todennäköisesti omia käsityksiäni vahvistavaa. Minulla on kirjoittajien ja toimittajien joukossa erityisiä suosikkeja, kuin hyviä ystäviä, mutta myös joitakin iki-inhokkeja.

Iltapäivälehtien suosio on varmaan vaikuttanut siihen, että myös tavallisissa päivälehdissä pitää tiiviin asian lisäksi olla jotain kevyempää, viihtellisempää sisältöä. Kukaan ei kai jaksa pelkkää maailman kaoottisuutta, ilmaston muutosta, lamaa, irtisanomisia, maahanmuuttajien ahdistuneisuutta, vihaa ja terrorin pelkoa. Tarvitaan myös urheilusivuja , mielipidekirjoituksia, kulttuuria ja sarjakuvia.

Huomaan itsessäni tämän tarpeen saada kevennystä raskaan arkirealismin rinnalle siitä, että usein käytän aikaa lehden kulttuuri-ja mielipidesivuille enemmän kuin pääkirjoitus-tai talousasioista kertoville sivuille. Usein nautin kaikenlaisesta pienestä ja huvittavasta , mitä Hesari tarjoaa otsikolla HS 50 vuotta sitten. Kai se on tämä ikäihmisten yleinen tyyli mieluusti palata omiin muistoihinsa, joka tuntuu niin mukavalta ja viattoman huvittavalta. Kuten tänäänkin:"Kukat helottavat sukissa, pöksyissä". Pahasti lonkkavikaisen naisen asennossa poseeraava, hoikka nuori nainen hajasäärin, kuten 1960- luvun muotikuvissa oli tapana poseerata, esittelee muuten paljaana polviin asti ulottuvia kukallisia villapöksyjään.

Juttu ihastelee sitä, miten elämä on vuodentakaisesta muuttunut nyt täysin upeaksi, koska "enää ei ole tarvis sonnustautua iänikuisiin lohenpunaisiin tai tummiin, raskaisiin, mummunruskeisiin, sillä kaupoista löytyy ohutta ja iloista villaa, joka ei edes suurenna tärkeitä ympärysmittoja. Nyt voi kulkea pakkasessa iloiset ruusut kukkien sukkien säärissä sekä piilossa hameen alla. Jos ei ole lämmintä alla, ei ole lämmin muutenkaan olla".

Voi miten totta ja tuttua. Itärajan talvi, joka alkoi lokakuun puolivälissä, oli vuonna 1965 lähes kestämätön koettelemus minulle, leutoon turkulaistalveen tottuneelle.Tuohon aikaan naisopettajan ei ollut tapana pukeutua pitkiin housuihin paitsi urheilutunneilla. Muuten pukeuduttiin hameeseen. Sukkahousut tai legginsit olivat vielä tuntemattomia. Säärissä oli sukat, jotka olivat todellakin useimmiten vielä ikävän ruskeita.Kylmä viima ja pakkanen tunkeutuivat ilkeästi hameen ja lyhyen ulsterin helmojen alle. Ensimmäiset kauniimmat ja ohuemmat, mutta  ihanat villahousut olin ostanut juuri alkutalvesta 1965. Ne olivat ohutta mustaa villaa ja ylettyivät tosiaan polveen asti. Lahkeen alareunassa oli kaunis kirkkaanpunainen, ilkamoivan kevyesti poimuileva reunus. Ennenkuulumattoman turha koriste järkevissä villapöksyissä!

Muisto noista hienoista villahousuistani olisi ehkä painunut unohduksiin ilman pientä mukavaa lisämaustetta, joka niihin odottamatta liittyi. Kolmiopettajaisessa koulussamme meillä nuorilla opettajilla oli enimmäkseen laiskana tapanamme usein hoitaa välituntivalvontaa vain luokan ikkunasta silmäillen pihan suuntaan ja sitten kellon soidessa astua oven ulkopuolelle päästämään kiltisti jonoon asettuneet oppilaat sisälle. Näin tehtiin ainakin kylmillä ilmoilla, sillä meillä opettajilla ei ollut usein aikaa tai viiteliäisyyttä pukeutua talvivarusteisiin lyhyeksi välitunnin ajaksi. En tiennyt, että punaiset villahousujeni alaresorit vilkkuivat mukavasti näkyvissä aina kun seisoin korkeitten portaitten ylimmällä askelmalla laskemssa oppilaita sisään. Totuus housuistani ja koko olemuksestani paljastui minulle hupaisasta kuvasta, jonka kuudennen luokan taitava kuvantekijä Ahti-poika pitämäni kuvistunnin hyväksi lopuksi hetkessä taiteili. Siinä minä seistä nökötin hiukan liian lyhyissä jaloissani, korkokengissä ja viistosti levenevähelmaisessa mekossani tyytyväisenä hymyillen. Ja mekon helmoista pilkottivat iloiset villahousuni! Kuva oli hetken taideteos, kerrassaan osuva karaktäärissään,värillisistä papereista käsin revitty ja liimattu. Ymmärsin, kuinka hykerryttävää iloa se oli tuottanut tekijälleen ja lähellä istuville kavereille, kun jännitttivät milloin huomaan sen ja miten reagoin. Napakymppi kertakaikkiaan, eikä minusta ole koskaan tehty osuvampaa kuvaa. Monet vuodet kuva kulki mukanani eri muutoissa koulupaikkakunnilta toiselle. En tiedä milloin se onkuitenkin hävinnyt.Sitä suren vieläkin. Mainio muisto ensimmäisestä työvuodestani, kauniista, lämpimistä ja kerrankin muodikkaista villapöksyistäni ja lämmin muisto nokkelasta kuvantekijästä Parikkalan kyläkoulusta. Olen usein miettinyt, mahtoiko tämä lahjakas poika jatkaa ja kehittää taiteellista kykyään kouluvuosien jälkeen.Toivon,että olisi, sillä hän oli ehkä etevin oppilas kuviksessa, joita minulla oli ilo opettaa 37 vuoden urallani. Huvittavaa ajatella, että tämä nuori taiteilija on nyt jo eläkeikää lähestyvä mies, mutta muistoissani ikuisesti mainio ja aika rohkea pikku viikari.

Ajatuksia Isänpäivän aikaan

Suomessa ja muissakin Pohjoismaissa sekä Virossa vietetään Isänpäivää marraskuun toisena sunnuntaina, puoli vuotta Äitienpäivän jälkeen. Enimmät maailman valtioista viettävät sitä kesäkuussa.Tämä meidän ajankohtamme on minusta sillä lailla hyvä, että se antaa sopivan syyn viettää lämpimänsävyistä perheen yhteistä päivää keskellä marraskuun useimmiten hämärää ja hiukan ankeaa tunnelmaa. Eniten iloa isänpäivästä saavat kai pikkulapsiperhevaihetta elävät. Päiväkodeissa ja kouluissa taiteillaan liikuttavia kortteja rakkaille isille ja vaareille. Äidin kanssa yhdessä puuhastellaan isille herkullista ja miehekästä aamupalatarjoilua tai leivotaan yllätyskakkua ja lahjotaan vitsikkäällä lahjalla. Päivän viettäminen antaa hyvän syyn kokoontua perheenä yhteen vielä vuosikymmenet lapsuusvuosien mentyä. Ja jos ei aikuisiksi varttuneilla lapsilla ole tilaisuutta tavata isäpappaa esimerkiksi pitkien välimatkojen takia, tulee ainakin mieleen soittaa, mikä muuten saattaa unohtua pitkiksikin ajoiksi, kun eletään kiireistä aikuiselämää.

Useimmille ikäihmisille lienee hyväksi edes kerran vuodessa muistaa ajatella niitä kaikkia hyviä ja positiivisia muistoja , joita omasta, jo edesmenneestä isästään on tallettanut muistiinsa. Joskus ne ovat yhteisiä kommelluksia, retkiä, kahdenkeskisiä juttutuokioita tai yhteisiä työprojekteja. Parhaat muistot ovat usein yllättävässä tilanteessa koettuja ja jaettuja pieniä sattumuksia. 

Joku aika sitten päädyin jotenkin muistelemaan leikkikavereitteni perheitä omalla kotikylälläni 1950-luvulla. Kaikilla kavereillani oli ollut onni säilyttää isänsä elossa. En tuntenut silloin ketään isätöntä. Monien kavereitteni isät olivat jonkinverran vanhempia kuin oma isäni, koska monet kavereistani olivat isojen perheittensä nuorimpia lapsia. Vaikka minun isäni oli siis ehkä heistä nuorimmasta päästä, hän oli joukon ainoa invalidi, työkyvytön ja siitä syystä koko ajan kotona oleva. Muut olivat pitkät päivät erilaisissa töissä, joko kodin ulkopuolella tai oman talonsa monenlaisissa ulkotöissä, eivätkä juurikaan viettäneet aikaa lastensa seurassa. Minun isäni ei aivohalvauksen vammauttamana voinut tehdä juuri muuta kuin autella kodin sisätöissä. Hän oli perheen vakituinen tiskaaja ja puiden pilkkoja. Useimmat ns miesten työt ja ansiotyössäkäynti olivat mahdottomia. Tästä seurasi, että isälläni oli muita isiä enemmän aikaa jutella ja osallistua meidän muiden perheenjäsenten tapahtumien seuraamiseen. Minulle on jäänyt tunne, että kaikkien kavereitteni isät olivat kovin hiljaisia juroja tuppisuita. Eivät he osallistuneet lasten kanssa höpöttelyyn tai puuhasteluun. Useat äidit olivat hyvinkin touhukkaita ja mekastavia matroonia, suurten perheittensä asioita junailevia ja niin omien kuin naapurien lasten asioista mielellään kertovia ja kyseleviä. Kylässä tiedettiin kyllä liiankin hyvin omat ja toisten  salaisuudet, mutta niistä olisi ollut turha kysellä isiltä. Tuohon aikaan isät jäivät lasten omien juttujen ulkopuolelle ja tyytyväivät olemaan kurin ja järjestyksen kannalta tärkeitä ja muuten vain hiljaisessa puurtajan rooliissa perheen elättäjiä. Muunlaisesta isyydestä ei silloin tiedetty.

Nykyisät ovat niin toisenlaisia. He ovat lähestulkoon saavuttaneet samanlaisen roolin perheessä kuin äidit. He ovat sataprosenttisesti mukana lastensa elämässä aina ensimmäisestä vauvavatsan ultrakuvasta ja synnytyksestä siihen asti, että pienokainen on kasvanut lähtemään lapsuuskodista. Muutos on ollut huima. Kun katson sivusta oman poikani muuttumista yksin, ilman sisaruksia ja perheessä mukana ollutta isähahmoa kasvaneesta pojasta pienen tyttärensä isäksi, ymmärrän todella olla iloinen tästä viime vuosikymmenten aikana tapahtuneesta laajentuneesta ja syventyneestä isyydestä. Kuinka paljon enemmän hän saa kokea ja nauttia perhe-elämästä ja lapsestaan, koska on sisäistänyt nykyisänä olemisen, eikä enää jatka kaukana olevan isän mallia. Varmaan hänkin on joskus myös niin väsynyt, että toivoisi vain voivansa nukahtaa yksin, ilman ajatustakaan lapsesta ja kotiasioista, mutta rasittavimmankin hetken uupumuksen korvaa lapsen ja oman perheen tuoma lämpö, ilo ja elämänrikkauden tunne. Käy sääliksi vanhanajan isät, jotka ikäänkuin jätettiin tai jäivät kauas ulkoradalle lastensa elämänpiiristä heidän kasvuvuosinaan.
Ystäväpiirissäni olen huomannut, että he, joilla aikoinaan on ollut läheisin ja juttelemaan ja pilailemaankin pystynyt suhde isäänsä ovat tasapainoisimpia ja onnellisimpia vielä vanhoina naisina. Kotipsykologin viisaudellani ja pätevyydelläni olen myös huomannut kuinka ne nuorena tuttavapiiriini tulleet tytöt, jotka olivat menettäneet isänsä sodassa ovat koko ikänsä kärsineet mielestäni oudoista ja vääränlaisista käsityksistä sekä miehistä että omasta arvostaan naisina. He ovat selvästi jääneet jotain hyvin merkitsevää vaille kasvaessaan naisiksi. Luulen, että saan olla loppujen lopuksi kiitollinen halvaukselle, joka pakotti minun isäni koti-isäksi seurailemaan läheltä ja tiiviisti meidän kasvavien tyttöjensä elämää. Samalla hän ikäänkuin sivutuotteena onnistui kasvattamaan meille vahvan itsetunnon ja uskon omaan arvoomme. Sen hän teki yksinkertaisesti osallistumalla arkisiin juttuihimme, höpöttömällä, hassuttelemalla ja kehumalla meitä kauniiksi ja hyviksi. Isä oli tässä ilmeisen taitava, koska kehuissaan hän onnistui olemaan niin diplomaattinen,että meillä kaikilla kolmella sisaruksella on vankka käsitys, että itse kukin meistä, juuri minä, olin isälle erityisen läheinen ja rakas. Miten semmoinen oli ylipäätään mahdollista! Se oli luultavasti parempaa evästä kuin olisi ollut työssäkäyvän isän ehkä paksukin tilipussi, mutta kenties ainainen henkinen poissaolo, etäisyys ja vierauden tunne tai pahin kilpailija kaikista, alkoholi.

Uutinen 50 vuoden takaa

"Kotimainen omenasato on tänä syksynä hyvin heikko. Asiantuntijoiden kertoman mukaan se on vain 30 prosenttia normaalista. Omenan hinta on noussut ja kilo saattaa maksaa jopa 3:60 mk. Mutta tälläkään summalla ei saa kunnollisia hedelmiä."

Noin kirjoitettiin Helsingin Sanomissa päivälleen 50 vuotta sitten. Melkein samoin sanoin voisi kotimaisista omenoista kirjoittaa myös tänä syksynä. Markatkin vastaisivat lähes tulkoon euroja. Useimpina syksyinä olen saanut omenapuita omistavilta tuttaviltani yllin kyllin omenoita pureskeltaviksi ja myös rakastamani soseen tekoon. Tänä syksynä kaikki ovat pahoitelleet, ettei ole omenoita tuliaisina, koska niitä ei yksinkertaisesti ole tullut, usein ei edes omiksi tarpeiksi. Muutaman kerran olen ostanut kotimaisia omenoita sekä torilta, että marketista, siitäkin huolimatta, että ovat tosi hintavia,paljon kalliimpia kuin ulkomaiset serkkunsa.  Joka kerta olen myös pettynyt, kun eivät ole olleetkaan odotuksiani täyttäviä. Vasta viimeisin ostokseni, pihaamme noin kerran kuukaudessa maalaistuotteita myymään tulevalta pakettiautoyrittäjältä ostamani lobot ovat oikeanlaisia. Ne ovat kuulemma Ahvenanmaan satoa. Ihania.

Tänä aamuna uneni katkesi jotenkin liian aikaisin ja koska satuin kuulemaan postiluukun napsahduksen, nousin, sytytin valon pöytälamppuun ja käperryin sohvannurkkaan nauttimaan hiljaisuudesta  ja tuoreesta paperilehdestä. Eilisaamuna oli ollut pakko selvitä aamukahvista ilman sanomalehteä. Selvisin eilisestä "lehdettömyydestä" vain selaamalla viimeksi tullutta ja vasta huonosti vilkaistua sisustuslehteä. Nyt oli kädessäni  taas oikea sanomalehti, mutta kahvinjuonti näin varhain ei houkutellut. Niinpä ojensin käteni pöydällä herkullisina hehkuvien Lobojen astiaan. Rouskis, rouskis, ihanan aromikas ja oikealla lailla mehukas. Käsi ojentui kuin itsestään uudelleen ja jo toinen lobo rapsui hampaissa. Ja juuri silloin näin tämän pikku-uutisen 50 vuoden takaa.Otsikko kuului: Omenia ei tuoda ennen joulukuun 10.päivää. 

No niin, siinä se nyt on mustana valkoisella: Hesari vahvistaa todeksi muistikuvani, jota olin aina välillä epäillyt virheelliseksi. Olen muistanut elävästi syksyn 1965 myöhäissyksyn päivän, jolloin olimme ystäväni kanssa rientäneet ostamaan kokonaiset isot laatikolliset ulkomaisia omenoita, kun ne vihdoinkin olivat tulleet kauppoihin, täydellisen näköisiä ulkomaisia tuontiomenoita. Kuinka niitä olimme odottaneet sinä ankeana syksynä Karjalan syrjäkylällä. Ne olivat kuin taivaasta lähetettyjä, vaikka olivatkin vailla sitä omituista mutta rakasta ja tuttua kotimaisen omenan erityisaromia. Tänä syksynä olin kaivannut sitä ihan erityisesti, koska ruokatalouteni oli monestakin syystä muuttunut kovin köyhäksi.
Ostimme siis isot laatikolliset punaisia ja keltaisia Delicious-omenoita ja jaoimme ne niin, että kummallekin tuli molempia sortteja. Joululomalle lähtöön mennessä olin syönyt kai koko laatikolliseni. Ei ole ihme, että tapaus on siirtynyt pysyväksi ja erityiseksi elämykseksi muistini kätköihin.Välillä vain olen epäillyt, oliko todella niin, että omenoita ei ollut kaupoissa (eikä juuri mitään hedelmiä) ennen tuota maagista tuontipäivää. Nyt Hesarin 50 vuoden takainen uutinen vahvistaa: "Yleensä emme myönnä tuontilupaa omenoille 1.7.-9.12. välisenä aikana.Tällä menettelyllä pyritään suojaamaan kotimaisen omenan markkinat, kerrottiin lisenssivirastosta."

Niin muuttuu maailma 50 vuodessa. Melkein alkaa pyörryttää, kun muistan tuon ja näen mielessäni markettien hedelmäosastot tänään. Ajattelen omia tapojani ostaa nykyään hedelmiä. Enkä minäkään ole sentään kaikkein huimapäisin tai tiedostamattomin ja välinpitämättömin kuluttaja. Harkitsen, kannattaako minun ostaa maailman toiselta puolen lennätettyjä itselleni täysin tuntemattomia, eksoottisia hedelmiä aivan käsittämättömän korkeaan hintaan. Useimmiten jätän ostamatta. Mutta, totta puhuen olen lähes yhtä pahasti koukussa avocadoon kuin kotimaiseen loboon. Mielestäni suorastaan "kuulen" sisäisen terveyspoliisini vaativan minua ostamaan sopivan pehmeän ja aivan erityisen aromin sisältävän vihreän möykyn syötäväksi joka ainoana aamuna leivälläni.

On hyvä huomata, että  suuri osa suomalaisista on tosiaan elänyt aikuiselämää jo semmoisena aikana, jolloin vielä kaupankäyntiä, tavaroitten liikkumista, tuontia ja vientiä säädeltiin aivan erilailla tiukalla lainsäädännöllä kuin nykyään. Ero on niin tavaton, että nuoren aikuisväestön on sitä ehkä mahdoton edes ymmärtää. 

Kun maistelen tuota viidenkymmenen vuoden muistiainesta ja niitä valtavia muutoksia elämäntavassamme ja koko pallon elämässä, jotka minä ja ikätoverini olemme kokeneet ja useimmiten lähes huomaamattamme omaksuneet, tulee mieleen jossittelu:   Voisiko olla, että viidenkymmenen vuoden päästä ihmeteltäisiin tämänpäivän uutisjuttuja samalla lailla:  ettäkö  Suomi haluttiin pitää asutettuna vain "kantasuomalaisilla", että toisennäköisten, jossain muualla syntyneitten ja vierasta kieltä puhuvien tai islaminuskoisten ei annettu vapaasti muuttaa Suomeen!Että haluttiin pystyttää aidat rajoillemme!

"Oliko se tosiaan noin, isä? Mitä sinä ajattelit silloin, äiti? Voiko se olla totta, en ymmärrä yhtään.Eikä siitä ole kuin 50 vuotta."

Änkyräinen

Minua on alkanut häiritä omissa ajatuksissani tunne, että olipa kyseessä lähes asia kuin asia, ensimmäinen ja aidoin reaktioni on: ei ole, en ole samaa mieltä.
Mitä tämmöinen kinaamis-ja vastustamishalu oikein on. En ole enää murrosikääni kipuileva nuori, vaan vanha, kauan elämää nähnyt ja parhaani mukaan tässä kuviossa mukana kellunut. Pitäisihän minun nyt jo olla viisaampi ja mukautuneempi. Miten minusta on tullut tämmöinen? Vai olenko aina ollut näin hankala?

Ikävästi mieleeni nousee sinänsä pieni ja aika mitätönkin tapahtuma vuosien takaa. Olin osallistunut yo-luokkani yhteiseen tapaamiseen, joka oli järjestetty 35 vuotta koulun päättymisen jälkeen. Tapahtuma oli mielenkiintoinen ja viihdyin paremmin, kuin olin ennakkoon arvellut. Jäin jopa yön yli, vaikka olin luullut päivän ja illan riittävän. Aikaisin aamulla päätin virkistäytyä koko yön valvomisen jälkeen pulahtamalla yksikseni viileään järveen. Rannalla oli ihanan hiljaista. Sitten  jostain  suunnasta yllättäen lähestyi hiukan horjahdellen luokkatoverini, jonka tapaamista olin eniten odottanut, mutta myös hivenen pelännyt. Olin nimittäin ollut salaisesti koko lailla ihastunut häneen kai koko viimeisen kouluvuoden. Ilman sanottavaa vastakaikua hänen taholtaan kumminkin. Minua kiinnosti kovin nähdä millainen kypsä mies ihastuksestani oli kehittynyt näinä kuluneina vuosikymmeninä. Menestynyt, siitä olin kuullut puhetta.Mutta olisiko hän minusta vieläkin hurmaava ja paras kaikista? 
Olin vain ehtinyt kovin vähän keskustella hänen kanssaan.Tässä oli nyt vihdoinkin hyvä tilaisuus kahdenkeskiseen jutusteluun. En muista, mitä oikeastaan puhuimme, mutta muistan aivan liiankin hyvin yhden hänen lauseensa: "Sinä olit aina kova väittelemään."
Sekö oli asia, joka vahvimpana oli hänen muistissaan minusta noilta ajoilta. Minua vilutti ihan sydämeen asti, eikä se johtunut äskeisestä uintireissusta. 
Hyvä väittelemään!

Mutta tottahan se varmaan oli. Olen ollut aina "hyvä kinaamaan" ja olen kai yhä edelleen. Onko minussa mitään muuta "hyvää", kuin korostunut halu olla eri mieltä ja useimmiten epäonnistumaan tuomittu yritys saada toinen osapuoli hyväksymään minun kantani. Isä sanoi minulle lapsena, kun oikein innostuin kinaamaan, että "sun on ruvettava poliitikoksi, niin saat tilaisuuden tarpeeksi väittää vastaan". En ruvennut.

Kun viime aikojen uutistarjontaa olen seurannut, en voi muuta ajatella kuin, että politiikka todella on tämmöisten ihmisten oikea temmellyskenttä. Mielestäni kuvottavinta ja vastustushaluni taatusti herättävää poliittista argumentointia on esittää totuutena, että "suomalaiset ovat tätä mieltä....".No en todellakaan ole, enkö siis ole suomalainen. "Kansalaiset pelkäävät.....". En minä ainakaan, enkö siis ole kansalainen."Naiset ovat......".Ai, enpä ole huomannutkaan, no en minä ainakaan. En siis ole nainenkaan. "Lihavat ihmiset käyttävät.....".En taatusti, enkö siis ole lihava, enkö muka! Ja loputtomiin samanlaisia typeriä väitteitä ja yleistyksiä, ihan mahdottomia väitteitä kansasta, johon en sovi mukaan.

On pakko huomata, etten voi, enkä tosiaankaan halua kuulua mihinkään ryhmään, jonka suurella suulla metelöidään ja vaaditaan ja todistellaan asioita, joita minä en ollenkaan voi hyväksyä enkä allekirjoittaa. Että olen edelleen pakotettu kinaamaan jos ei muitten, niin ainakin näitten "kansalaisten" ja "suomalaisten" somessa ja telkussa mellastavien esitaistelijoitten, sekä kaikkitietävien Matti Apusten , Jyri Häkämiesten ja Mika Niikkojen kanssa ilta illan perään omassa olohuoneessani tai heti aamusta lehteä lukiessani. Huudan vastaan, verenpaineenikin nousee,  mutta he eivät välitä vastalauseistani, vaan puhuvat soopaa, todistelevat väärin taas huomenna ja ylihuomenna, varmoina itsestään ja totuuksistaan. On kovin turhauttavaa kinata heidän kanssaan.

Haluaisin tietää miten kehitytään tämmöisestä luonnevammasta sopuisammaksi ja tasaisemmaksi viisaaksi vanhukseksi . Eihän moinen rettelöinti oikein sovi yhteen valkoisten hopeahapsien ja elämänviisautta haluavan mummon imagoon. Haluaisin löytää ikioman viisaan ja uskottavan gurun, joka osaisi ohjata minut tyyneyteen. Joka valaisisi mieleni niin, että turha ärhentely vaihtuisi paremmin erilaisuutta ymmärtäväksi ja sietäväksi. Kohta on myöhäistä , sillä en tosiaankaan halua , että ihmiset jälkeeni muistaisivat vain tämän: "hän oli kyllä hyvä väittelemään kaikesta ja kinasi aina kovin mielellään".
Se ei kuulostaisi hyvältä muistokirjoituksessa.

"Änkyräinen"

Valoa pimeään

Toinen aamu talviajassa: tosi ihanaa herätä kirkkaaseen aurinkoiseen aamuun, eikä kumminkaan ole vielä koko aamu mennyt ohi nukkuessa. Talvikello osoittaa vasta lähes puoli kymmentä. Ihan sopiva aika eläkeläisen tarttua lehteensä ja kahvimukiinsa. Nyt en tarvitse kirkasta valoa viereeni nähdäkseni lukea lehteä, niinkuin jo monena aamuna olin tarvinnut. Kotikin näyttää iloiselta tässä syysaamun kirkkaudessa. 

Sanomalehdessä tulee vastaan iso juttu kelloaikojen siirtelystä, sen tarpeellisuudesta, tai oikeammin sen typeryydestä. Unitutkija perustelee hyvin kuinka järjetöntä ja useimmille ihmisille suorastaan kivuliasta on tämä kesäajan tuntia aikaisempi käyttö Suomen oloissa. Maamme kuuluu luontaisesti ja selvästi Eurooppalaiseen aikavyöhykkeeseen, jossa ollaan tuntia tai kahta myöhäisemmässä ajassa. Hän päätyy ehdottamaan, että kelloa siirrettäisiin meillä tunti tai jopa kaksi myöhäisemmäksi ja pysyttäisiin siinä koskaan enää siirtelemättä kesäaikaan. Olen täsmälleen samaa mieltä. En ole yhtään ymmärtänyt mitä hyötyä saadaan kesäajan aikaistamisesta. Useimmille ihmisille se merkitsee silkkaa kidutusta keväällä, kun pitää herätä luonnottoman aikaisin. Ajattelen nyt työssäkäyviä ja lapsia, en itseäni, joka saan kesät talvet nukkua kuinka myöhään haluan. Ja erityisen ikävää on, kun kesäajassa sitten on alettu viipyä ihan liian pitkälle syksyyn. Näin myöhään syksyllä paluu normaaliaikaan hyödyttää enää kovin lyhyen ajan, koska jo ihan pian kumminkin ollaan lyhyissä kaamosajan päivissä. Jää kovin vähäksi mahdollisuus nauttia valoisammista aamuista.

Vaikka olen jo iäkäs, en kumminkaan ole koskaan elänyt ilman sähkövalon tuomaa pelastusta pimeyteen. Lapsenakaan en joutunut elämään ilman sähkövaloa, kuten monet vielä silloin elivät Suomen syrjäisemmillä kolkilla. Tupaamme valaisi keskellä huonetta oleva kattolamppu, niinkuin kaikkia muitakin tupia kotikylälläni.Se oli aika pieni ja koruton, eikä teho taatusti ylittänyt 60 wattia. Eikä tuvassa sitten muuta valaisinta ollutkaan. Ei ollut pöytälamppuja tai kohdevalaisimia esimerkiksi hellan lähettyvillä. Mikä valtava ero nykyemännän häärimiseen ruokaa laittaessaan. Nykykeittiö ei tunnu toimivan ilman suurta määrää led-lamppuja jokaisen kaapin alla, jokaista kulmaa ja soppea valaisemassa. Lieden yllä pitää olla erityisen hyvä valaistus. Ruokapöydän voi sitten valaista hieman hillitymmin ja tunnelmallisemmin, jos haluaa. Olisi varmaan lähes mahdotonta selvitä nyt yhtäkkiä niissä valaistusoloissa, joissa lapsuuskodissani elettiin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän huomaan tarvitsevani valoa ympärilleni.Sytyttelen useita valaisimia ja ostan tehokkaampia polttimoita. Hämäryys häiritsee.

Kohta ollaan marraskuussa ja monien ihmisten mieleen iskee halu valaista pihamaansa, pensaat ja puut, sekä muutkin sopivat kohteet erityisillä jouluvaloilla.Valittavana on vaikka minkälaisia systeemejä, valonauhoja, väreissä ja kirkkaina. Ei haittaa, että jouluun on matkaa vielä pari kuukautta.Tämmöinen tapa ei ole kovin vanha, mutta trendi on vuosi vuodelta lisääntynyt ja monipuolistunut. Kiihkeimmät ovat jo sytyttäneet ikkunoihinsa jouluvaloja minunkin pihapiirissäni. Monilla kausi saattaa kestää pitkälle kevääseen. Asiaan on tietysti vaikuttanut sopivien valosysteemeitten saatavuuden lisääntyminen, käytön tavaton halpeneminen sekä halu tuoda helpotusta ja iloa joskus tosi pimeään alkutalveen, kun luntakaan ei vielä ole odotettavissa ehkä pitkään aikaan. Joskus tuntuu myös siltä, että ihmiset suorastaan kilpailevat sillä, kuka kekseliäämmin ja näyttävimmin efektein luo ympäristöönsä satumaista tunnelmaa. Onneksi suomalainen maku on ainakin toistaiseksi ollut hiukan vähemmän värikäs eikä ihan yhtä ylenpalttinen kuin amerikkalaistalojen moniväri-iloittelu ja villinä vaihtuva tuike ja välkyntä. Näyttämishalu ja kilpavarustelukaan eivät liene ihan yhtä megalomaaniset mitat täyttäviä meillä vielä, Luojan kiitos. 

Olin 1970-luvun taitteessa pari vuotta virassa Vaasassa. Muistan hyvin shokin, jonka koin joulun jälkeen paluumatkalla bussissa Turusta Vaasaan. Matka on pitkä, niinpä oli jo pimeää, kun linja-auto saapui ruotsinkielisille seuduille suomenkielisen Pohjanmaan pitäjien jäädessä taakse. Suureksi hämmästyksekseni näin ohitettujen maalaistalojen jokaisessa ikkunassa kynttilälyhtyjä, jollaisia ei meillä vielä lainkaan tunnettu. Ne olivat monihaaraisia, jotkut kuusen tai tähden muotoisia. Lähes joka talossa oli myös ainakin yhdessä ikkunassa lyhdyt, joista erotin tutut symbolit ristin, ankkurin  ja sydämen. Usko, Toivo, Rakkaus. Ja sitten vain paranemistaan parani: kokonainen pensasaita täynnä valoja, tai talon räystäslinja, jonka lamput koko talon pituudelta valaisivat. Joissakin isoissa pihoissa näin nuo usko-toivo-rakkaus-symbolit roikkumassa korkealla, ikäänkuin kesäisessä juhannussalossa lyhteitten ja havujen koristamina. Ihmeellistä, mitä tämä on, en ole tiennyt mitään tämmöisestä! Koko seudut ihmeellisiä valoja täynnä! Mistä nämä on saatu?Mikseivät suomenkieliset pihat ja talot näytä samanlaisilta?
Asiaa Vaasassa ihmeteltyäni minulle kerrottiin tavan olevan yleinen ruotsinkielisellä maaseudulla ja hankinnat ja mallit olivat tietysti Pohjanlahden toiselta puolelta Ruotsista saadut. Ero pimeään suomenkieliseen Pohjanmaahan oli iso ja yllättävä.
Kesti aika kauan ennenkuin sama tyyli omaksuttiin koko muuhunkin Suomeen. Kuinka ihanalta sitten näyttikään Turussa vanha suurtorimme, kun kaikkiin sitä ympäröiviin hienoihin vanhoihin rakennuksiin oli ensimmäistä kertaa sytytetty kolmionmuotoiset kyntteliköt joka ainoaan ikkunaan erään adventin aattona. Koko Tuomiokirkon ympäristö vanhoine puineen ja rakennuksineen oli muuttunut kuin taivaan esikartanoksi. Melkein sain kyyneleet silmiini kun sen ensimmäistä kertaa näin pimeässä illassa kotiin päin mennessä. Vieläkin se näky jaksaa sykähdyttää kauneudellaan adventin alkaessa.

Ensi lauantaina on Pyhäinpäivä. Kynttilät valaisevat hautausmaat. Kynttilöiden määrä tuntuu myös vuosi vuodelta lisääntyvän. Valolla on ihmiselle suuri ja monella lailla hyvää tekevä ominaisuus. Valo torjuu pimeyttä ja poistaa pelkoja. Valo luo hyvää oloa, antaa voimaa ja energiaa. Pimeys ahdistaa, masentaa ja väsyttää. On hyvä, että pimeyden lisääntyessä voi ottaa avuksi valon. Yksi asia kuitenkin on harmillista. Tässä valtaisassa valon määrässä, jossa minäkin kaupunkilaisena nykyään elän yöt ja päivät, en enää onnistu näkemään tähtitaivaan loistoa. Siihen tarvittaisiin pimeyttä, jota meillä ei enää ole. Täällä, kaupungin vähemmän valaistulla alueellakin erotan vain juuri ja juuri planeetat ja muutaman himmeänä hohtavan muun tähden, mutten enää  näe kokonaista tähtitaivasta, en Linnunrataa. Hyvä kun löydän Otavan. Mutta onneksi ehkä ensi yönäkin voin kesken unen herätessäni hiippailla olohuoneen suuren ikkunan ääreen ja ihailla hopeista kuuta, joka mollottaa mäntyjen yläpuolella.Sen lumo on jäljellä.

Pieniä onnenpotkuja

Ihmiset ovat sillä lailla omituisia, että jaksavat toivoa ja uskoa erityisiin ja odottamattomiin onnenpotkuihin elämässään yhä uudelleen ja uudelleen. Näin voi ainakin päätellä siitä suuresta määrästä ihmisiä, jotka viikosta toiseen lottoavat, ostavat erilaisia arpoja, pelaavat monenlaisia rahapelejä ja ainakin hetken uskovat voittavansa,vaikka vuosien mittaan kohdalle osuneet voitot olisivat vain pieni osa sijoitetuista rahoista. Ehkä suurin ja haluttavin onnen tunne onkin se aina ennen arvontaa elävä pieni kutkuttava ajatus: jospa voitan,yhtä hyvin minä kuin joku muu!

Olen lotonnut koko elämäni aikana ehkä vain vajaa kymmenen kertaa, enkä koskaan ole ollut lähelläkään voittoa. Nykyään en osta arpoja edes leikkimielisissä pikku arpajaisissa, mikä arpajaisten järjestäjän mielestä on varmaan ikävä ja tylsä asenne. Voisihan sitä nyt edes osoittaa sympatiaa ja auttaa jossain hyvässä rahankeruussa. Ei, olen tylsä ja tosikko, en osta onnea edes pikku hippusina!

Olen kuitenkin joitakin kertoja elämässäni kokenut mielestäni todellisia, ilahduttavia onnenpotkuja. Ne ovat tipahtaneet eteeni ilman omaa ansiotani, noin vain täysin odottamatta  ja siinä niitten ihanuus juuri onkin ollut.Tarkoitan tässä nyt tapahtumia, joissa onni on ilmestynyt jonkunlaisen materian muodossa. En tarkoita semmoista onnea kuin esimerkiksi onni huomata olevansa raskaana, tai yllättävän onnistunut suoritus tentissä tai ilahduttavan kuvan aikaansaaminen, juuri kun on kaikinpuolin epäillyt taitojaan. 

Olin ehkä kuusi- tai seitsemänvuotias, kun koin aivan ihanan onnenpotkun yhtenä tavallisena kesäkuun päivänä uimarantaamme johtavan jyrkän polun viereisessä pitkässä ruohikossa.Keskellä korkeaa ruohikkoa, jossa elintilasta ja valosta kilpailivat kaikki tavalliset nurmikon kukat, sinikellot, matarat, hiirenvirnat, apilat ja kukkivat heinät, erotin yllättävän, loistavan väriläikän.Pysähdyin, kumarruin ja sanoin : ei voi olla totta, tämä on hieno puutarhaan kuuluva kukka! Miten se voi kukoistaa tämmöisessä paikassa?Uskomaton onni oli juuri yllättäen kohdannut minua, kuin olisin astunut sisälle kalifin salaiseen puutarhaan, jossa suihkulähde solisee ja satakieli laulaa.
Uiminen sai jäädä, tämä tuoksuva ja samettisena hehkuva hieno kasvi olisi pelastettava täältä arkisen heinikon keskeltä ja vietävä kotipihaani. Sieluni silmin näin sen levittäytyneenä suureksi kukkamääräksi pihamme vaatimattomassa kukkapenkissä . Äiti ilahtuisi ja kaikki ihmettelisivät, mistä olimme saaneet noin hienon perennan. 
Pelkäsin, että se ei enää olisi paikallaan, kun olin hakenut kotoa lapion ja ämpärin, jotka tarvitsin sen siirtämiseksi turvallisesti pihallemme. Siellä se loisti yhä, onneksi.Pelastustoimi oli vaivalloinen, koska maa oli aika kovaa ja ruohikko tiivistä sen ympärillä. Mutta pihaani se siirtyi, tämä onnenkukka, paratiisin lähetti. Mikäkö se oli ? Sanoivat sitä sarjaneilikaksi, eikä tästä löydöstä riittänyt iloa pitkäksi ajaksi, paitsi vieläkin muistissani elävänä huikaisevana onnen hetkenä.

Samantapainen, ihan käsittämättömän oloinen onnenpotku ja löytö kohtasi minua aikuisena kadulla keskellä harmaata tihkua ja iltapäivän hämärää. Olin vasta hiljattain muuttanut Turkuun Kupittaan puiston laidalla olevaan kotiin. Joulukuista ankeutta piristääkseni päätin piipahtaa vielä pikaisesti läheisellä Pelastusarmeijan kirpputorilla tekemässä löytöjä ennen sen sulkemista. Olin lähestymässä Uudenmaankadun risteystä puiston laitaa kulkien, kun yllättäen huomasin irrallaan leijuvia tai tihkusateen maahan liimaamia setelirahoja: tuolla ja tuolla ja tuolla.Ties kuinka monta. Ovatko ne todellakin satamarkkasia, vai jotain leikkirahoja. Alan poimia ja haistella, tuoksuvat rahalle.Niitä on myös autojen ajoradan puolella. Paras poimia ne ensin ja paras poimia sataset ennenkuin ehtivät lentää kadun keskelle ja sitten vasta muutamat kymmenmarkkaset. Onkohan tämä joku piilokamera? Olkoon, poimin sittenkin.En ole ikinä kuvitellut seteleitä kadulta löytyvän. Työnnän kostuneet rahat käsilaukkuuni ja menen kirppikselle. En muista ostinko yhtään mitään.

Kotona otin rahat esiin, oioin ne pöydälle ja laskin. Rahaa oli yli tuhat markkaa. Kenen rahoja? Mitä niille pitäisi tehdä, voinko noin vain pitää löytämäni ja olla iloinen ylimääräisestä joululahjasta, joka tippui taivaasta? Mietin sitä useaan otteeseen seuraavana yönä. Aamulla kuitenkin kerroin koulussa rehtorilleni löydöstä ja pyysin saada soittaa kanslian puhelimesta poliisiasemalle. Hänen ilmeensä oli suorastaan epäuskoinen, kun hän kuunteli selostustani seteleitten löytymisestä ja poimimisesta. Sitten hän sanoi, että arvostaa minun moraaliani, koska halusin ilmoittaa poliisille löydöstäni. Hän arveli, että useimmat olisivat vain olleet hiljaa ja pitäneet rahat. Summa oli huomattavan suuri tuohon aikaan.Minua oli liikaa alkanut vaivata ajatus, että kyseessä olisi voinut olla esimerkiksi jonkun hartaasti odottama veronpalautus.Ajankohta oli sopiva. Entä jos itselleni olisi käynyt noin? Entä jos ne olivat jonkun vanhan mummon eläkerahat? 

Muutaman viikon kuluttua poliisista soitettiin, että rahojen kadottaja oli selvinnyt ja että hän oli jättänyt minulle kolmanneksen löytöpalkkioksi, koska ei juurikaan ollut uskaltanut toivoa saavansa takaisin kadottamiaan rahoja, jotka hän oli vahingossa työntänyt myttynä taskun rikkoutuneesta pohjasaumasta. Kyseessä oli hänen vain hetki aikaisemmin saamansa palkkio jostain urakasta. Olin iloinen. Ja vielä huvittuneempi olin, kun samalla sain selityksen jokin aika sitten salaperäisesti oveni sisäpuolelta eteisen lattialta illalla kotiin tullessani löytyneelle kolmen neilikan kukkapuskalle  ja käärepaperimytylle. Ne oli nähtävästi pujotettu sisään kirjeluukun kautta. Poliisin löytötavaratoimiston naiset nimittäin kysyivät olinko saanut kukkia rahojen kadottajalta. Outo kukkien mysteerio sai nyt ratkaisunsa.

Pari viikkoa myöhemmin löysin täsmälleen samasta risteyksestä kokolailla monta kolikkoa ripoteltuna pienelle alueelle.Tosi omituista, pennejä taivaasta! Ikävä kyllä en sittemmin ole joutunut tämmöisen onnenpotkun kohteeksi siinä risteyksessä enkä muuallakaan. Mutta koskaan ei voi tietää, milloin joku vastaava odottamaton onni taas potkaisee.Monia sattumuksia elämässäni voin kyllä hyvällä syyllä nimittää onnenpotkuiksi. Pitää vain osata nähdä yllätykset oikeassa valossa.

Asioita, joista voi iloita

Uutiset ovat nykyään rankkaa kuunneltavaa. Jokaisen uutislähetyksen aloittavat toinen toistaan ikävämmät raportit maailman kaoottisesta tilanteesta, jossa ei ole odotettavissa parannusta huomenna eikä ylihuomenna. Eri ihmiset reagoivat kuulemaansa eri tavoin, ihan vastakkaisinkin tunnetiloin. Monet herkät ja empaattiset ihmiset tuntevat voimatonta ahdistusta yhtä lailla omasta kuin muukalaistenkin hädästä ja turvallisuuden puutteesta. Toiset taas kiihdyttävät itsensä vihaan, järjettömiin väkivallan sanoihin, pahimmillaaan myös tekoihin. Eivätkä rauhallisimmat ja tunnetiloissaan maltillisemmin reagoivatkaan todennäköisesti jää ihan kylmiksi.

Huonojen ja vielä huonompien uutisten tulvassa ilahduin todella pari viikkoa sitten Helsingin Sanomien Ulkomaat-osiossa julkaistusta artikkelista, jonka toimittaja Maria Petterson oli otsikoinut "Seitsemän asiaa, joista kannattaa iloita". Ne eivät tosiaankaan olleet tyyliä , että S-ryhmän kaupat ovat nyt halpuuttaneet juuston ja kanasuikaleiden hintoja. Oli puhe merkittävämmistä ilonaiheista. Ensimmäinen aihe oli, että äärimmäinen köyhyys maailmassa on vähentynyt. Monet suomalaiset ovat huolissaan kansalaistemme köyhtymisestä laman, pahan työttömyyden ja nyt tämän valtaisan pakolaistulvan koettelemuksessa.
Totta tietysti, sitä ei käy kieltäminen, vaikka köyhtyminen  ei olekaan kovin konkreettisesti tuntunut vielä monien, ei edes omassa taloudessani.Tuttavapiirini koostuu paljolti niin hyväosaisista ihmisistä, että heillä on enemmän pulaa ajasta, jolloin ehtisivät käyttää ylimääräiset rahansa moniin mielihyvää tuottaviin asioihin kuin varsinaisesti pulaa rahasta. Suomalaisten on lähes mahdoton edes uskoa ja käsittää, että kun puhutaan äärimmäisestä köyhyydestä, ihminen elää alle euron tuloilla päivässä. Sehän kuulostaa meistä mahdottomuudelta, enemmänkin kuin lapsekkaalta tarinalta jostain sadusta, eihän eurolla voi kukaan tulla toimeen. Ei, Suomessa ei voi.  Siksi se onkin niin helppo torjua tajunnasta liian epäuskottavana. Ei voi olla mahdollista, siis ei kannata ajatella enempää!!

Hyvä uutinen nyt kumminkin on, että yli miljardi ihmistä on noussut äärimmäisestä köyhyydestä sitten 1990-luvun. Eurolla päivässä elävien määrä on pudonnut 61 prosentista ihmisiä vain neljään prosenttiin viimeisten 25 vuoden aikana erityisesti Kiinassa ja Intiassa. Mutta 4 prosenttia noitten maitten väkiluvuista merkitsee silti mieletöntä määrää ihmisiä ! Niin epäuskottavalta kuin se ensi kuulemalta tuntuu, maailman yli 7 miljardin ihmisen joukossa olen hyvin, hyvin rikas, vaikka Suomessa vain nipin napin keskituloinen eläkeläinen. Rikkaita ei Suomessa, eikä edes koko maailmassa ole lukumääräisesti hirveän paljon, mutta he omistavat yksinään, ei ainoastaan suurimman osan kaikesta, vaan lähestulkoon kaiken.Yhteinen varallisuutemme on jakautunut ihan mielipuolisella tavalla tässä maailmassa.

Toinen näitten setsemän hyvän, iloisen asian listalla minua ajatteluttava uutinen on se, että entistä useampi pääsee vessaan. Nykyään 2,1 miljardilla ihmisellä on pääsy kunnollisiin vessoihin ja käsihygieniaan. Se ei tietenkään ole likimainkaan tarpeeksi. Mikä on jokapäiväinen tilanne niillä lopuilla yli viidellä miljardilla ihmisellä, joilta tämä mahdollisuus puuttuu? Kaameata kuvitellakin. Kuitenkin vuodesta 1990 sellaisten ihmisten määrä, joilla ei ole pääsyä vessoihin, on puolittunut. Vessattomuus on asia, joka ei myöskään meinaa mahtua käsityskykyyn, yhtä vähän kuin elämä yhdellä eurolla päivässä. No nyt tekisi mieli olla todella säädytön ja älytön ja sanoa :jos ei ole syötävää, ei kai tarvitse ulostaakaan. Mutta voiko silloin olla elossa oleva, työtä tekevä inhimillinen olento? Ei voi.Tyhmyys jääköön tähän.

Minulla on koko ikäni ollut enemmän tai vähemmän oikutteleva ja yllätyksiä järjestävä suolisto, josta syystä vessojen toimivuus ja äkillinen saatavuus on aina ollut minulle lähes kohtalonkysymys. Nykyään tuntuu, että teen monet päivääni koskevista päätöksistä näistä vessamahdollisuuksista lähtien. En pysty olemaan huoleton oma itseni, jos en voi olla varma vessan löytymisestä yllättäen ja huomattavan helposti. Monet ahdistavat, mutta  onneksi nippanappa parhain päin kääntyneet tilanteet vuosien varrelta säilyvät mielessä liiankin elävinä, sekä arjesta, työmatkoilta yhtä lailla kuin lomareissuilta ja vapaalta. Niille jälkeenpäin naureskelu sisältää kauhistuneen mahdollisuuden toisenlaisesta lopputuloksesta!

Aika hiljattain minulle vasta paljastui semmoinenkin lisäongelma tässä vessattomuudessa, että esimerkiksi Intiassa naisten tilanne on vielä monin verroin pahempi kuin miesten, koska ulkosalla olevilla, syrjäisillä ulostamispaikoilla on myös suurentunut vaara tulla raiskatuksi. Kuvottavaa edes ajatella. Suomalaiset ovat yrittäneet viedä kehitysmaihin käymäläkulttuuria, joka ei perustuisi vedenkäyttöön. Mutta me, lähes sataprosenttisesti vesiklosetteihin viimeisen puolen vuosisadan aikana siirtyneet suomalaiset huuhdomme vettä tosi huolettomasti ja holtittomasti tuhlaten ajattelematta, että siitä voisi vielä tulla pulaa maailmassa. Vain valistuneimmat ajattelevat, että vesivessamme itseasiassa ovat tulevaisuuden kannalta typeriä myös siksi, että  ulosteen sisältämät tärkeät lannoitteet jäävät näin hyödyntämättä ja sensijaan käytetään kalliita teollisuustuotteita. 

Kolmas ilonaihe, jonka vasta jutun luettuani oikein tiedostin, on se, että jo 95 prosenttia maailman asukkaista asuu kännyköiden kuuluvuusalueella.Tänä vuonna 43 prosenttia ihmisistä pääsee kotonaan nettiin, kun luku oli vuonna 2000 vain kuusi prosenttia. Tämä oli minulle ihan uutta tietoa. Luulin, ja olen varma, että monet muutkin ovat samaan tapaan luulleet vain suomalaisten ja eurooppalaisten ja amerikkalaisten käyttelevän kännyköitä ja  nettiä jokapäiväisinä välttämättömyyksinä ja elämän helpottajina. Perustan luuloni siihen, että olen kuullut niin monen päivittelevän esimerkiksi nyt Suomeen saapuneitten pakolaisten hyviä kännyköitä ja nettiyhteyksiä sotaakäyville kotikonnuilleen.Moni on jopa valmis syyttämään kännyköitään käyttäviä turvapaikanhakijoita liian hyväosaisiksi elintapasurffaajiksi, joilla ei oikeastaan pitäisi olla oikeutta  tulla nauttimaan helposta elämästä meidän kustannuksellamme. Heiltä on kai jäänyt huomaamatta, että kännykkä on jo arkea koko maailmasssa. Suomalaiset eivät kai ole omahyväisessä Nokia-kuplassaan  oikein jaksaneet tajuta, että tämän ylpeilynaiheen  ja menestyksen takasi juuri se, että miljardit ihmiset kautta maailman ostivat ja omaksuivat näiden uskomattomien teknisten apuvälineitten käytön ja hyödyt ihan samoin kuin me täällä Pohjantähden alla asustelevat.
Ja kumma kyllä, nykyään voi olla vaikeampaa saada nettiyhteys kunnolla toimimaan tai kännykkä voi pätkiä jossain päin Rovaniemen maalaiskunnassa, kuin turvapaikan hakijoitten saada yhteys sukulaisiinsa Syyriassa.
Maailma on tottavie muuttunut perusteellisesti siitä, kun ensimmäisessä työpaikassani Etelä-Karjalassa ei koululla eikä minulla opettajalla ollut edes lankapuhelinta. Lähin puhelimeni oli kilometrin päässä kylällä oleva Vilskan talossa, jossa toimi kylän käsikäyttöinen puhelinkeskus. Sinne siis matka, jos oli kiireellistä asiaa kotiväelleni. Eikä puhelin silloin suinkaan kilahtanut kotonani, vaan naapurissamme olevassa Ellin kyläkaupassa, josta sitten viesti tultiin toimittamaan kotiväelleni. Niin vain hommat hoituivat ja elämä sujui Rautalahden koulussa ilman puhelinta ja ilman vesivessaakin, eikä siitä ole kulunut mielestäni niin mahdottoman kauan. No, puoli vuosisataa, tottapuhuen. 
Olivatko asiat silloin paljon huonommin, en osaa oikein sanoa. Mutta oli se kyllä hyvin toisenlainen Suomi, toisenlainen maailma, ihan toisenlaiset kiireet ja  toisenlaiset ongelmat.Yksi asia on varmaa, maailma muuttuu ja kehittyy tavalla, jota ei kukaan osaa ennalta arvailla. Joskus hitaammin, mutta välillä jättiaskelin.