tiistai 28. helmikuuta 2017

Monta mieltä

Tässä joku aika sitten Ruotsissa asuva serkkuni haikaili sähköpostissaan usein ajattelevansa nykyisen kotini takapihalta nousevaa pientä mäenrinnettä mäntyineen kaihoten, koska hän rakastaa niin kovasti mäntyjä. Hän asuu miljoonakaupunki Tukholmassa, Årstan kaupunginosassa, joka mielestäni on ihmeellisen idyllinen ja maalaismaisen lehtevä ja rauhallinen 50-luvulla pääosin rakennettu asuinalue. Suorastaan kadehdittava. Hän voi vain pienen kävelymatkan jälkeen pulahtaa uimaan järveen, jonka vastakkaisella rannalla kaupunki humisee. Metsikkö, jonka kautta leveä polku käy rantaan on ylen runsasta lehtoa, suuria vanhoja kulttuurilehtipuita ja varhain keväällä väkevänä kukoistavaa metsänpohjaa yrtteineen. Ollaan ikivanhassa kulttuurimiljöössä, mahtavan Årstafrun kartanon mailla, ja silti keskellä nykyaikaista suurkaupunkia. Minusta kovin kiehtovaa, mutta serkkuni kaipailee mäntyjä, haluaisi haistella mäntymetsän erilaista tuoksua ja raikkautta. Ymmärrettävää kyllä sekin. 

Eräs tuttavani kysyi kerran mikä on suosikkipuuni. Nopeasti reagoivana tyyppini paukautin oitis, että koivu. Mieleeni nousi kuva ensimmäisen opettajantoimeni koulusta Parikkalan Rautalahdessa keskellä korkeita valkean hoikkarunkoisia koivuja. Ne olivat ihania olipa sitten vuodenaika mikä tahansa. Kuin olisin saanut liikkua parhaimpien suomalaistaiteilijain maalauksien sisällä: syksyn kulta, kevään heleys ja runkojen jalo, puhdas uljuus. 
Mutta juuri kun olin nauttinut tuon muistikuvan kauneudesta aloinkin hiukan epäillä. Jospa sittenkin edellisen kotini ikkunain edessä kuin hiukan hermostuneena havisevat haavat olisivatkin vielä mieluisammat?Syksyllä ne muuttuivat muutamaksi päiväksi puhtaaksi kullaksi ja saivat makuuhuoneeni valoisaksi kuin tehokas lamppu olisi unohtunut palamaan. Ja keväällä niiden silmut näyttivät kovin hauskoilta nykeröiltä.Siis taidankin vastata haavat, punaiset ja keltaiset hehkuvat haavat. 

Vai olisivatko sittenkin vaahterat kauniimpia? Ne kun keväällä kukkivat sellaista suloista vihreyttä, että se on jo melkein liikaa ja sitten syksyllä saavat koko maailmankirjat sekaisin kultaisen ja punaisen ruskansa syttyessä loistoon. Joo, sanon kumminkin vaahterat. Tai ehkä ei sittenkään: Katariinalaakson lähes tuhatvuotiset tammet. Kuinka minä ne unohdin? Ja pienet, mutta tuuheat joulukuuset, voi, ne ovat kyllä ihania symmetriassaan, jouluisessa tuoksussaan. Mutta kyllä minä tykkään myös mäntyjen punaisista rungonpuolikkaista kevätauringossa ja muistan ihania sunnuntaihiihtoja sisareni kanssa,jolloin ihastelimme ylös korkeuksiin tuijottaen mäntyjen runkoja ja syvää havunvihreätä latvustoa sinistä taivasta vasten. Ei , minä en tosiaan voi sanoa mikä on lempipuuni. Valkoisena vaahtona  kukkiva pihlaja ja punaisista marjoista melkein taakkaansa uupuva? Turkulainen ikivanha puistolehmus röpelöisine patteineen ja vasta heinäkuussa kuin salaa kukkivine vaaleanvihreine terttuineen. Kun katsot niitä läheltä, ne ovat kauneinta mitä voi toivoa. Minun on kyllä ihan mahdoton valita.

Samanlaiseen vaikeaan tilanteeseen olen aina törmännyt, kun joku on halunnut tietää lempivärini. Ei sellaista olekaan. Tykkään niin kovasti ihan kaikista väreistä. En kertakaikkiaan voi nostaa yhtä muiden ohi. Rakastan punaisia ja oransseja ja violetteja. Vihreä saa punaisen näyttämään lähellään vielä upeammalta. Violetti saa minut tuntemaan rauhaa ja jonkunlaista pyhän läsnäoloa. Mutta pidän myös ruskeista ja harmaista väreistä, joita monet kuulemma inhoavat ja välttelevät. Pidän sekä tummista, että haaleista sävyistä. Värit ovat ihania. Mutta on yksi väri, josta en pidä ihan liiallisuuksiin asti vietynä. Se on valkoinen. En käsitä ollenkaan, miten ihmiset on saatu ihastumaan ja viihtymään kokovalkoisissa kodeissaan, joita muutaman viimevuoden sisustusvärinä on aivan tavattomasti suosittu . Kokovalkoinen koti olisi minulle kauhukammari, paikka jossa mitä luultavimmin saisin mielenterveysongelmia.Kokovalkoinen koti olisi minulle kuin kuolema, tyhjyyttä täynnä. Onneksi nyt merkit viittaavat, että oikukas muoti on jättämässä jäähyväiset tälle luksukselle. elämä palaa, trendilehdet ehdottelevat jo värin paluuta koteihin. Vaikka mitäpä tuosta, minun kotini on ikioma luomukseni.Ei se juurikaan muutu trendituulten tuiverruksessakaan.

Ihmisissä on ehkä kahdenlaisia ( vähintäänkin !) näissä mieltymysasioissakin. On kaltaisiani, melko jäsentymättömän ja vaihtelunhaluisen mielipiteen omaavia ihmisiä, jotka eivät pysty panemaan asioita ja tykkäämisiään tai inhokkejaan lokeroihin, eivät pysty olemaan ehdottomia puolesta tai vastaan. Näkevät liikaa vaihtoehtoja, liikaa erilaisia houkutuksia valitakseen yhtä vaihtoehtoa ohi muiden. harvoin pystyvät tuntemaan pelkästään hyvää tai pelkästään vastenmielisyyttä olipa asia mikä tahansa. Ja sitten on toisenlaisia ihmisiä: niitä jotka aina tietävät voimakkaasti ja varmasti mistä pitävät, mitä inhoavat. Heiltä on usein ihan turha pyytää perusteluita tai erittelyitä, miksi juuri sininen on muita värejä kauniimpi, miksi mänty on puista upein tai miksi koira on ihanampi kuin kissa. Niin vain on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Turha edes jossitella tai kysyä milloin ja mistä syystä ovat mieltymyksiinsä päätyneet. Olisi ehkä helpompi olla tämmöinen varma ihminen. Siis ehkä olisi. En tiedä, koska minä nyt en tiedä mitään ihan varmasti ja pysyvästi. Huomenna voin näet olla eri mieltä. Mutta sen kyllä tiedän, että minä saan olla mitä mieltä tahansa, eikä se  saa maailmaa sekaisin, niinkuin sen Outolinnun varmat(?) tai toivottavasti ei kumminkaan täysin pysyvät mieltymykset siellä Suuressa Lännessä. 



keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lyhyt,mutta kiihkeä rakkaus

Joku aika sitten minulle tapahtui outo juttu. Hämmästytti itseänikin ja luultavasti monen mielestä on ihan järjetön. Minä nimittäin rakastuin. Siinä nyt ei semmoisenaan ole mitään ihan tavatonta, niin on käynyt tähän elämänmittaan muutaman kerran ennenkin. Ei tosin ihan viime aikoina, eikä koskaan ennen tämmöiseen kohteeseen. Pakko sanoa heti, että kysymyksessä ei ollut ihmishenkilö, ei edes söpö lemmikkieläin. Rakastuin huonekaluihin. Olen toki useinkin ihastunut yhteen jos toiseenkin kapineeseen, vaatekappaleeseen, kukkaaan, kippoon tai eläimeen, kuin myös kirjaan, musiikista nyt puhumattakaan. Nykyihmisten tapaan olen jokseenkin estottomasti myös yleensä pitänyt mekkalaa näistä ihastuksistani. Olen julistanut että se ja se.....on NIIN ihana, että mun oli ihan PAKKO ostaa se jne. Olen kuunnellut jotain musiikkiteosta yhä uudelleen ja uudelleen ja kokenut suurta mielihyvää. Mutta että sitä olisi voinut kutsua rakastumiseksi. Ei sentään.

Olen joskus jostain lukenut, että maailmassa on niinkin outoja ihmisiä, jotka pitävät rakastettunaan Eiffel-tornia tai jotain muuta suurenmoista ihmiskätten luomusta. Tunne on kuulemma yhtä syvä ja rakkaus yhtä sitoutunutta ja aistivoimaista kuin ihmisrakkaus. Minun on kyllä tähän asti ollut mahdoton kuvitella, että rakkaus Eiffel-torniin olisi mitenkään verrattavissa tuntemukseen, joka täytti minut, kun elin oman elämäni "suurta rakkautta". Mikäpä minä kumminkaan olen näitä rakkauksia keskenään arvottamaan. Rakkaus on kai aina sanoilla vaikeasti selitettävissä ja usein arkijärjen vastaista. Joskus sitä on nimitetty mielenhäiriöksikin.

Mutta nyt tämä uusi rakkaus, joka otti minut valtaansa yllättäen! Ja kuten usein ennenkin aloin käyttäytyä kuin noiduttu. Minun oli pakko saada nähdä rakkauteni kohde joka päivä. Usein jo aamupäivästä ja ainakin illalla viimeisenä. Toivotin rakkaalleni kaihoten hyvää yötä. Haaveilin lähemmästä tuttavuudesta. Että saisin silittää, tuntea rakastettuni linjat lähelläni, painautua syliin ja vain nauttia sen ihanista muodoista. Kuvittelin kuinka hyvältä tuntuisi, jos se olisi aina odottamassai täällä omassa kodissani. Melkein tekisi mieli sanoa Hän, mutta en sentään mene niin pitkälle tässä inhimillistämistunteessani.

Mikä oli tämä eloton kapine, joka minut sytytti tämmöiseen tunteen paloon ja omistushaluun? Kyseessä oli 4-osainen kokonaisuus: sohva+kaksi nojatuolia ja sohvapöytä. Ne tulivat vastaani, kun selasin Tori.fi-sivustoja:paljon, paljon, lähes loputtomasti tavaraa, omistajilleen tarpeettomaksi käynyttä ja siksi nyt tyrkyllä  uuteen kotiin pienehköllä hinnalla, usein ostajan itse noudettavaa. Minua eivät onneksi kiinnosta useimmat kaupattavat tavarat.Usein avaan pelkästään osion:taide ja antiikki. Silmäily vastannee lasten satukirjojen katselua tai aikuisten naisten tapaa selailla ( ja tilailla) sisustuslehtiä tai käydä penkomassa ja edullisia löytöjä tekemässä kirpputoreilla. Kyseessä on siis oikeastaan rento viihde , ei niinkään tarve löytää tietty tavara edullisemmin kuin normaalikaupasta.Tapa on jonninjoutavan lapsellinen, mutta monia kummasti koukuttava.Tiedän se tuttavapiiristäni ja itsestäni.

Selaan aika vauhdilla, ohitan ihmeemmin innostumatta paljon kaunista tavaraa, vanhoja, suomalaisten kovin rakastamia Arabian posliinitehtaan kippoja ja kuppeja, Muumimukeja, Aaltomaljakoita, retrovalaisimia, pinnatuoleja, klaffipiironkeja, mummojen ryijyjä ja vaarien höyläpenkkejä, saaveja, pulloja  jne. Joukossa usein myös harrastajataiteilijain teoksia, taidelasia,Wirkkalaa ja Sarpanevaa, rokokoosohvaa tai sivustavedettävää maalaissänkyä. Joskus saan hyvän syyn kauhistella kovaa hintapyyntöä, välillä taas päinvastoin syyn ihmetellä  hyvinkin halvaksi arvioimaani "aarretta". 

Ja sitten yhtäkkiä lävähti esiin kuva, joka oudon vahvasti pysäytti: Jugendstilsoffa.......samat tekstit suomeksi ja vielä englanniksi . Myyjänä Galina-niminen henkilö Kemiöstä. Kokonaisuuden hinta 1100 euroa. Hinta oli myytävien kohteitten joukossa eräs korkeimpia, ei kuitenkaan kallein. Mielestäni silti hyvinkin oikea suhteessa siihen mielikuvaan tavarain laadusta ja kunnosta, joka kuvista välittyi. Kyseessä oli poikkeuksellisen elegantti ja kaunis sohvakalusto: upeat linjat tummapuisissa käsinojissa ja selkänojien ja jalkojen kaarteissa. Kiiltävän kaunis tumma puu rajasi voimakkaasti upean vihreän kangasverhoilun. Mielestäni ne olivat kauneimmat huonekalut mitä olen ikinä nähnyt tai edes osannut kuvitella. Rakkaus iski kuin salama. Samalla heräsi hullu hillitön halu saada ne omaksi. Mutta järki iski yhtä terävän vastaiskun: et sinä noita tarvitse, et edes voisi sijoittaa niitä mihinkään, ei ole mitään syytä edes haaveilla: absolutely impossible. Piste. 

Mutta kun rakkaus iskee, se alkaa keksiä tekosyitä jossitella, kerjää tilaisuutta saada edes hiukan nauttia katkeransävyisestä haaveilusta, vaikka koko ajan tietää oman mahdottomuutensa. Aamulla katson eri silmin omaa olohuonettani: vanhaa, mutta minulle kovin mukavasti hommansa hoitavaa olohuoneeni sisustusta.  Tuohon tulisi sohva, tuohon toinen tuoli, tuohon pöytä....Hullu, eihän minun kotini ole tarkoitettu sisustettavaksi jugend-huonekaluilla. Missä me istuisimme, missä rentona löhöilisimme, missä Irina leikkisi, miten muut huonekaluni parkuisivat häpeäänsä samassa tilassa? Ei mitään mahdollisuutta tuoda näitä kotiini.

Mutta huomenna katsoin niitä taas ja ylihuomenna, illalla, aamulla ja sitten yllätys: myyjän nimi vaihtunut Ninaksi ja myyntipaikaksi Salo, keskusta. Mutta suurin yllätys on uusi hinta. Pudonnut puoleen, vain 550 euroa. Punainen alennusta osoittava nuoli hinnan vieressä. Saisin ne puolella entisestä ja vielä kotiin kuljetettuna. Käsittämätöntä! Uudet lastulevyhärvelit ovat kalliimpia! Olen melkein kipeä halusta. 

Kuluu taas muutamia päiviä ja sitten: hinta on pudotettu toisen kerran. Melkein purskahdan itkuun: 300 euroa yhteensä noista kaunottarista ( feminiinimuoto!), se on suoranainen shokki. Mietin, kuka tutuistani voisi ostaa ne, että voisin käydä niitä tervehtimässä ja ihailemassa, vaikken itse saisi omistaa. En keksi ketään. Niiden kauneus ja tyyli eivät sovi kenenkään tuttavani tyyliin ja ajatustapaan tämän ajan mukavasta sisustuksesta. Kaikilla on jo itselleen sopivampia sohvia ja tuoleja ja tyylikäs toimiva koti.

Piinani sai nopeasti uuden käänteen. Ne poistuivat kuvastosta! Lopultakin joku teki elämänsä kaupat. Haluaisin tietää millaiseen kotiin, millaisille ihmisille ne nyt matkasivat? Mikä oli niiden tähänastinen historia? Mistä ne oli hankittu 1900-luvun alussa, missä valmistettu, millaiset ihmiset niistä olivat nauttineet ja pitäneet hyvää huolta ? Kuka ja mistä oli kotoisin  Galina, ja miksi lopullinen myyjä olikin Nina eikä Galina? Tällä Galinalla, joka sittemmin muuttui Ninaksi, oli aluksi myytävänä myös toinen, hyvin kaunis ja myös tosi edullinen vaaleamman vihreällä verhoiltu antiikkisohvakalusto sekä tyylikäs"golvklocka",sekin mielestäni yllättävän huokea. Kaappikello löysi nopeasti ostajan, mitä en yhtään ihmettele. Sitten myös toinen sohvakalusto, vain 250 euroa ja priimakuntoiselta näyttävä. Joku oli onnellinen löytäjä. Mutta minun rakkaani oli kai liian poikkeava linjoiltaan muuttamaan kerrostalokotiin tai nuorenparin uuteen rivitaloon. Niinpä se antoi minun tuntea rakkauden kipuja muutaman viikon ajan, kunnes hinta oli suorastaan naurettavan halpa. En varmaan koskaan unohda sitä. Hyvien rakastumisten muistot säilyvät, vaikkeivat koskaan ole saaneet kokea täyttymystään.Tiedän tämän  kokemuksesta.  



lauantai 4. helmikuuta 2017

Kaisa,Sirpa, Kaija. Rauni.........kuka vielä?

Tänään vietetään maailman syöpäpäivää. Nykyään vuoden 365 päivästä on monia nimetty jonkun tietyn asian päiväksi. On monia tärkeiksi koettuja asoita, joihin onkin hyvä kiinnittää huomiota edes yhden päivän kestävällä suuremmalla julkisuudella.

Syöpä. Useimmille ihmisille syöpä on poikkeuksellisen painava sana. Se pysähdyttää, hätkähdyttää, kauhistuttaa jokaista, joka saa kuulla joko itse tai jonkun läheisensä sairastuneen syöpään. Jotkut se suorastaan lamaannuttaa. jotkut virittää voimakkaaseen taistelumielialaan. Tuhannet sairastuvat syöpään joka vuosi. Joskus tosi traagisesti vain muutaman vuoden ikäinen lapsikin sairastuu, tai juuri aikuisuuteen ehtinyt nuori. Useammin kuitenkin jo keski-ikään ehtinyt ihminen, jo vanhemmalle puolelle elämäänsä kallistuvassa vaiheessa. Nykyään lienee tilanne, että mitä vanhemmasta ikäluokasta on kysymys, sitä suurempi todennäköisyys on saada kuulla jonkin sortin syöpädiagnoosi.  Silti moni syöpä jää iäkkäiltä ihmisiltä koskaan löytymättä ja paljastuu ehkä vasta kuolemansyytä tutkittaessa.

Minä ja lähin sukuni olemme näihin aikoihin asti lähes välttyneet syövältä. Sen sijaan olen menettänyt monta ystävääni syöpään. Mutta toisaalta, tunnen myös monia, jotka ovat selvinneet jatkamaan elämäänsä voitettuaan syöpänsä. Kiitos nykyaikaisten syöpähoitokeinojen, jotka tepsivät tehokkaasti moniin, ainakin varhaisessa vaiheessa löydettyihin syöpiin. Jonkun vuoden päästä on ollut helppo melkein unohtaa heidän koskaan sairastuneenkaan. Tämmöisiä voitettuja tapauksia ovat olleet muutamien tuttujeni onnistuneesti hoidetut rintasyövät ja vanhempien miesten niinikään menestyksekkäästi hoidetut eturauhassyövät.

Ehdottomasti rankin ja minua syvimmältä kouraissut syöpätapaus oli lähimmän ystäväni jo alle kolmikymmenvuotiaana saama diagnoosi. Ennenkuin lopullinen syy löytyi, hän oli jo pari vuotta oireillut pahasti, mutta hyvistä ja päteviksi arvostetuista lääkäreistä huolimatta syy oli pysynyt selviämättä. Lääkkeet olivat tuoneet kovin vähän helpotusta kipuihin. Hän laihtui laihtumistaan ja muuttui sitten iholtaan omituisen kellertäväksi.Luulen, että hän itse samoin kuin me hänen läheisensä jo tuossa vaiheessa pelkäsimme syövän olevan kaiken takana. sanaa ei kuitenkaan sanottu ääneen.Vatsasta otetuissa ohutneulanäytteistä ei saatu vielä täyttä varmuutta syöpäepäilyille. Karu totuus paljastui vasta, kun vatsa päätettiin avata leikkauksessa: pahasti levinnyt maksasyöpä. Minkäänlainen poistoleikkaus ei siinä tilanteessa tullut kysymykseen. Elinajan ennuste oli lohduton. Puoli vuotta, korkeintaan vuosi. Hämmästyin toden teolla lukiessani tänään lehdestä. että vielä nykyäänkin maksasyöpään sairastuneista on elossa vuoden kuluttua vain noin 30 prosenttia. Olin luullut tilanteen valtavasti paremmaksi nykyään.

Pari päivää sitten muistelin taas pitkään ja vieläkin kaivaten tätä koko elämääni vaikuttanutta ystävääni, sillä oli hänen kuolinpäivänsä. Se päivä ei sitten kumminkaan ollut heti puoli vuotta tuon kesän 1972 jälkeen vaan, lähes käsittämättömän  paljon myöhemmin, vasta 1986 helmikuussa. Hänen onnistui yllättää täydellisesti paitsi itsensä ja meidät perheensä ja ystävänsä myös kaikki häntä hoitaneet lääkärit. Varmaan minäkin olin useasti toivonut ihmettä tapahtuvaksi, niin kai kaikki aina tekevät. Mutta ihmeparanemisesta ei tässä kumminkaan ollut kysymys. Syöpä ei hävinnyt,  mutta ei myöskään "totellut" lääkärien ennustetta eikä sopinut mihinkään totuttuun ennakkotapaukseen. Se oli tavallaan poikkeuksellinen ihmejuttu silloin ja luultavasti poikkeuksellinen taudinkulku yhä edelleen.Hänen syöpänsä oli ilmeisen harvinaista syöpägeenimutaatiota tyypiltään, eikä niin ollen tiedetty sen käyttäytymistä ja reagointitapaa käytettyihin hoitoihin.  Ystäväni oli alusta lähtien myös erinomaisen motivoitunut taisteluun, varma omasta halustaan ja kyvystään taistella, olla hyväksymättä toivottomuutta ja elämästä helpolla luopumisen pakkoa. Kun liikaa omia pelkojani ujostellen ja vaikeana syöpäsanaa kierrellen uskaltauduin häneltä viikko diagnoosin ja leikkauksen jälkeen kysymään, mitä hän nyt ajatteli tulevaisuudestaan, sain vastauksen kuin tykin suusta:aluksi menen Kreikkaan, vuokraan pyörän ja ajelen siellä ympäriinsä, sitten kotiin tultuani menen pankkiin ja ajattelin ostaa purjeveneen ja aloitan myös ratsastustunnit. Jäin täysin sanattomaksi. Olimme vuosikaudet olleet läheisiä kuin siskot, asuneet yhdessä, luulin tuntevani hänet yhtä hyvin kuin itseni, mutten ollut ikinä kuullut hänen edes haaveilleen purjehtimisesta omalla veneellä tai ratsastamisesta. Kreikan ymmärsin, vanha rakkaus!  Mutta riittäisivätkö hänen voimansa nyt siihen, en onneksi tohtinut kysyä. Mistä ja ja milloin hän oli ehtinyt keksiä nämä uudet legopalikat tulevaisuuttaan rakentamaan?

Kaiken tuon hän sitten pani toimeksi ankarien hoitojen ohessa seuraavan vuoden aikana, eikä kuolemaa kutsuttu seuraksi mihinkään juttuihin mukaan. Siitä ei puhuttu, vaikka kyllä se aina välillä lähetti sietämättömän ankaria kipukohtauksia muistuttamaan läsnäolostaan ja mahdistaan. Menin hänen seurakseen mukaan aina kun minulla oli tilaisuus, kun solumyrkkyä hitaasti tiputettiin hänen suoneensa hoitojaksolla sairaalassa. Hän valitti, että yksin siellä oli niin masentavaa ja tylsää. Hän sanoi, että koko talossa haisi kuolemalle, yksinäisyydessä haju tunki lähelle ja ilkkui. Enimmäkseen hän oli hirveänpositiivinen ja urhea, joten minäkin pakotin itseni ottamaan kaiken kevyemmin, kuin tämmöinen nyt olisi ollut jotenkin normaalia ja arkista hoitoa nuorelle naiselle. Juttelimme monenlaista joutavaa, että olo tuntuisi tavalliselta ja aika kuluisi nopeammin siinä kalseassa sairaalahuoneessa tippapullon  hitaasti tyhjentäessä myrkkyannostaan kanyylin kautta suoneen. Joskus hän pyysi tiukasti minua säätämään tippaa nopeammalle vauhdille. Epäilin , mutta tottelin. Hoitaja tuli ja kauhistui, että vauhti oli liian kova.Voi voi meitä lapsellisia, aikuisia mutta silti epärealistisen lapsekkaita vakavan tilanteen nollaamishalussamme. Hän ei mistään hinnasta suostunut koskaan jäämään tiputuksen jälkeen lepäämään sairaalaan, kuten vastaavat potilaat yleensä tekivät. Ei edes jakson loppupuolella, vaikka kivut myrkyn takia olivat ilmeisesti lähes kestämättömät. Siellä kuolee, kuolema roikkuu siellä katossa, oli hänen tiukka vastalauseensa. Myöhemmin kuulin yhdeltä hoitajista, että olivat usein ikkunasta kauhistuneina seurailleet meidän hitaan vaivalloista poistumistamme pihasta. 
Kun sytostaattikuuri sitten oli ohi, hän voi todella huonosti vielä pitkän ajan. Myrkky teki hirveän kipeäksi.Ruoka ei pysynyt vatsassa ja kivut olivat silminnähden sietämättömän kovat. Ei minulla tietenkään ollut käsitystä miltä semmoinen kipu tuntui, mutta oli paha katsoa vierestä ja olla ihan avuton. "Älä kysy", oli hänen vastauksensa, jos yritin liikaa.

Nuoren ihmisen elämässä ehtii tapahtua paljon 15 vuoden kuluessa. Niin minullekin tapahtui juuri noina vuosina, joina Kaisa eli elämäänsä syöpä kaikessa karmeudessaan jokaisena päivänä ja yönä mukana, kumppanina, joka ei suostunut ikinä lähtemään "lomalle", ei edes yhdeksi päiväksi unohtumaan kauemmas. Minulle elämällä oli varattuna uusi kiihkeä ,vaikkakin myös vaikea rakastuminen, sekä yllätysvauva.Tosi erilainen diagnoosi kuin syöpä! Kun olin ihmeekseni saanut varmistuksen odotuksestani, olimme juuri vähän aikaisemmin tulleet Kaisan kanssa kahdestaan kesähuvilalle Korppooseen. Hän oli vain vähän aikaisemmin lopettanut sytostaattijakson ja vointi oli joka päivä hyvin tuskaista. 
Vahvat kipulääkkeet toivat vain hetkeksi helpotusta. Silti hän jaksoi unohtaa kipunsa, innostua odotuksestani ja olla hyvin kannustava. "Totta kai sinä selviät, siitä pidetään huoli", hän uhosi kuin olisi itse päättänyt hoitaa minua. Vain kerran hän purskahti itkuun, kun hiljaisina, kumpikin  omissa ajatuksissamme makailimme lämpimällä laiturilla. Kysyin mikä nyt itketti. "On vaan niin epistä, että sulla vatsassa kasvaa vauva ja mulla kasvaa vain syöpä". 
Mitään en voinut sanoa. Itku tuli kipeänä hyrskeenä molemmilta.

Viisitoista vaihtelevaa, hurjaa vuotta, sietämätöntä kipua, välillä kuoleman lähellä viipymistä, jäähyväiskäyntejä sairaalassa, kaikki yllättävää toipumista,sitkeätä yritystä pysyä mukana työssä, uusia harrastuksia, loppumatonta optimismia ja joskus ihan raivoisaa sisukkuutta yhä uusien ja entistä kovempien vastusten voittamiseksi ja kestämiseksi. Ja sitten masentava halvaantuminen, kammottavat makuuhaavat ja lopulta  kuihtuminen kuin pieneksi linnunluiseksi henkiolennoksi, kunnes hän helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna unessa pääsi lähtemään kiusatusta ruumiistaan. Mutta henki oli vahva  vielä viimeisessä henkäyksessäkin, siitä olen varma.

Näinä kuluneina kolmena vuosikymmenenä hänen kuolemansa jälkeen olen alkanut ajatella, että jos hän nyt olisi nuori (30 v.) syöpädiagnoosin saanut nainen, kuten silloin, hänen syöpänsä pystyttäisiin tietenkin hoitamaan. Olen täysin erehtynyt.Tämän päivän lehdestä luin, että yhä edelleen tilanne on sama:"maksan, haiman ja sappirakon syövät todetaan yleensä vasta sitten, kun ne eivät ole enää parantavan leikkaushoidon ulottuvissa, vaan ollaan syöpälääkkeiden ja sädehoidon varassa. Useiden syöpien hoidossa käytettävät sytostaatit eivät tehoa maksasyöpään".

Olen siis virheellisesti ajatellut, että Kaisan nujertaneen syövän hoito olisi nyt helpommin hoidettavissa. Todennäköisesti niin ei olisi nytkään, vaikka syövänhoito yleisesti onkin ottanut valtavia edistysaskeleita kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana.

Tänään on maailman syöpäpäivä ja tänään muistan lämmöllä heitä kaikkia:Kaisaa, Sirpaa, Hennaa, Raunia, Pirkkoa, Kaijaa, näitä ystäviäni ja ikätovereitani, jotka syöpä korjasi mielestäni liian nuorina. Mutta minun on kai syytä muistaa myös heitä, joiden tiedän selvinneen. Onneksi heitäkin on monia. Muutamien tuttujeni kamppailu jatkuu tänäänkin. Heille menevät toivotukset: voimia ja vahvaa uskoa paranemiseen!