Jokaisella kuukaudella on mielessäni jotenkin oma olemuksensa, tunnelmansa ja melkeinpä värinsä. En tiedä mistä ja milloin tämmöinen hiukan lapsellinenkin tapa jakaa loputonta päivien virtaa ajatuksissani erilaisiin ja "erivärisiin" jaksoihin on alkanut. Tottakai sillä on juuret kalenterissamme, joka jaksottaa vuoden 365 päivää noin 30 päivän mittaisiin kokonaisuuksiin ja nimittää niitä kuukausiksi. Ehkä sillä on yhtymäkohtia myös vanhoihin uskomuksiin erilaisista horoskooppimerkityksistä.
Oma tapani kasata kuukausille erilaisia tunnusmerkkejä, sisältöjä, velvollisuuksia ja tunnelmia on kuitenkin ihan ikiomani, eikä välttämättä vastaa jonkun muun ajatuksia. En tiedä, en ole keskustellut tästä asiasta.
Tammikuu on järkevän, kurinalaisen minän puheenvuoro joulun pehmeän ja usein liiallisuuksiin yltyvän hedonistisen minän vaimentamiseksi. Tammikuu on tarpeen,koska se sanoo: et voi jatkaa näin. Elämä on muutakin kuin mielihyvän hakemista ja kääriytymistä aistinautintojen ja tunteitten silkkipaperiin ja rusetteihin. Joillekin tämä tammikuun moralistinen ääni vaatii viettämään tipatonta tammikuuta. Toisille kuntosalin kortin lunastamista ja turhien kalorien poisjättämistä. Jo vanhastaan on puhuttu härkäviikoista, joilla kai viitattiin työnteon korostamiseen ja yksinkertaistettuun ruokavalioon siirtymiseen.
Minun perheessäni ja ystäväpiirissäni on yllättävän paljon tammikuussa syntyneitä. Liekö mielikuvallani katetta, mutta pidän useimpia näitä tammikuun lapsia poikkeuksellisen älykkäinä, fiksuina ja realistisesti elämään suhtautuvina. Monilla heillä on myös pokkeuksellista sitkeyttä pyrkiä tavoitteisiinsa ja voittaa vaikeudet, jotka toisista tuntuvat ehkä liiankin työläiltä.
Itse en ole näitä sitkeitä talvilapsia. Silti minäkin tunnen tammikuun minussa herättämän tarpeen selkeyttää ja järkeistää usein liiankin poukkoilevaa ja spontaanina ryöpsähtelevää elämäntapaani. Alan nähdä uutta kauneutta järjestyksessä ja yksinkertaisuudessa. Koska semmoinen ei ole vakituinen hyveeni, on tästä tammikuun järjen äänestä otettava hyöty. Kun nyt tammikuu on lopuillaan ,voin tyytyväisenä huokaista, että kiitos ystävieni, olen kotiasioissa edes askeleen lähempänä tavoitetta. Kirjahyllyni on kokenut raskaalla kädellä tehdyn karsinnan, järkeistyksen ja samalla siivouksen. Kirjojen määrä on karsittu ehkä kolmannekseen. Jättimäiset lehtipinot on hävitetty ja sadat cd-levyt ja c-kasetit ja vanhentuneet videot ovat pakattuina jättikasseihin odottamassa lopullista ratkaisua. Nyt ne saavat mennä kellarikomeron säilytykseen, jotta jää aikaa miettiä järkevin tapa hankkiutua niistä eroon.Tuntuu hyvältä. Sama raaka karsinta ja poisto olisi tehtävä myös vaatekomeroissa ja liinavaatekaapissa. Sopisikohan siitä kehittää teema helmikuulle?
Eilen puhuin pitkään ikäiseni ystävän kanssa,joka kertoi oman tammikuunsa järkiprojektista. Hänellä ei, kuten ei minullakaan, ole tarvetta tipattomaan tammikuuhun, mutta hänkin on ahdistunut tarpeettoman tavaran paljoudesta kodissaan. Hänen ratkaisunsa kuulosti hauskan mielikuvitukselliselta, kuin peliltä, jota hän pelaa itsekseen. Idean hän oli lukenut jostain aikakauslehdestä ja päättänyt toteuttaa sen. Homman säännöt ovat, että koko tammikuun ajan kodin tavaramäärä pienenee päivä päivältä: ensimmäisenä päivänä yksi tavara, toisena kaksi, kolmantena kolme ja niin edelleen. Eilen oli 24.päivä ja soiton ajankohtana hänellä oli pulma, kun päivän poistokasassa oli vasta 12 tavaraa, siis puolet päivän tavoitteesta. Entä sitten tänään, huomenna ja koko tulevan viikon ? Jokainen päivä on paisuva , kasvamistaan kasvava haaste, koska tavaramäärä näinä viimeisen viikon päivinä on valtaisa. Hän sanoi, että koko ajan on myös mielessään taisteltava ja nujerrettava halu sittenkin säilyttää joku tavara, jonka oikeasti tietää tarpeettomaksi, mutta joka jollain lailla tuntuu liian mieluisalta tai kauniilta tai herättää jonkun muiston.Raaskinko luopua tästä?
Laskin, että tämmöinen tavaranpoistoleikki verottaa kaapeista yhteensä 506 tavaraa. Hyvä Aino, onnittelen lämpimästi . No, voin kai onnitella itseänikin, sillä yhteenlaskettuna poistamani kirjat sekä Lundia-hyllyt yltävät vieläkin suurempiin lukemiin. Onneksi ne kumminkin lähtivät kerralla, sillä pitkäjänteisyyttä koko kuukaudelle venytettyyn projektiin minulla ei löytyisi. Olen toukokuun kevytmielinen harakka enkä tammikuun järkevä ja sitkeä pakkaseen syntynyt lapsi.
Urakkapalkalla?
Olen innokas radionkuuntelija. Suosikkikanavani on RadioYle1. Ehkä olen aika tyypillinen yksinelävä ikäihminen. Ainakin minun on helppo luulla niin, kun kuuntelen radioon tullutta palautepostia. Useimmiten saatu palaute on semmoista, että olisin voinut sen itsekin lähettää, jos olisin aktiivinen antamaan palautetta muullakin tavalla kuin täällä itsekseni jutellen. Tosin,voi olla, ettei meitä samanmakuisia ole sittenkään kovin paljon. Ainakin, jos vedän johtopäätökset siitä, kuinka monen ihan tuttuni tiedän kuuntelevan tätä radion kanavaa. Heitä ei ole paljon.
Monet "ykkösen " tutut radioäänet, toimittajat, kuuluttajat, juontajat tai esimerkiksi jatkoromaanien lukijaäänet ovat minulle kuin hyviä tuttuja, joitten kanssa suorastaan seurustelen, käyn äänetöntä keskustelua. Joskus huomaan tekeväni sitä myös ääneen, mitä pitää kyllä varoa muuttumasta huomaamatta jatkuvaksi tavaksi!Yksinpuhujia pidetään hurahtaneina.
Tänään kuuntelin Johanna Korhosen Valkoista Valoa ohjelmaa, joka oli jostain syystä minulle tuore,vaikka olikin uusinta viime vuodelta. Hän jutusteli ompelemisen ja ompelukoneen historiasta. Tykkään Korhosen ohjelmien rakenteesta ja hänen tavastaan tarjoilla historiallisia faktoja sekä omia mielipiteitään, joskus aika kirpeitäkin kannanottojaan vuorotellen hyvien musiikkipätkien kanssa. Korhosen arvovalinnat ovat usein mielestäni kestäviä. Pidän hänen omituisesta huumoristaankin, joka vaatii välillä outoja laulunpätkiä:kamalaa,kamalaa,kamalaa!
Tänään käsitelty ompelemisen historia avasi monia mielleyhtymiä oman sukuni naisten elämään.Se palautti myös hupaisia muistumia omasta nuoruudestani. Keskustelun surina päässäni kävi siis vilkkaana .Olisin samalla halunnut tehdä kysymyksiä äidille tai jollekin vielä vanhemmalle sukulaiselleni, mutta valitettavasti he ovat kaikki kuolleita. Ei ole ketään, jolta voisin tarkistaa muistikuvieni ja ajatusteni todenperäisyyden.
Äitini äiti oli nimeltään Hilma. Ammatiltaan hän oli ompelija. Myös häntä hivenen vanhempi Aina-sisar oli ompelija. Kaksi muuta sisarta Iida ja nuorin siskoista Olga olivat jääneet kotitaloaan asustamaan ja hoitamaan yhdessä naimattoman Mikko-veljensä kanssa. Hilma ja Aina kulkivat ompelijoina ympäri Someron lähipitäjiä, milloin missäkin talossa viipyen lyhyempiä tai joskus pitempiäkin aikoja. Nyt heräsi halu tietää millaisen opin olivat aikoinaan hankkineet, kuinka vaativia tehtäviä pystyivät suorittamaaan? Miten köyhän torpan tytöt olivat aikoinaan pystyneet hankkimaan ompelukoneensa? Miksen tiedä näistä asioista oikeastaan mitään? Miksen ole ollut kiinnostunut ja tehnyt oikeita kysymyksiä äidin vielä eläessä?
Yksi syy on varmaan yleinen vaikenemisen kulttuuri kipeistä asioista. Äitini oli näet Hilman avioton lapsi, jonka Hilma joutui jättämään naimattomien sisarustensa kasvatettavaksi kotonaan, kun hän itse kiersi työnsä mukana kauempana. Hilman elämä ei vähistä kuulemistani asioista päätellen ollut liian helppo saati onnellinen. Hän kyllä avioitui, mutta ei suinkaan äidin siittäneen miehen kanssa. Vasta vanhoilla päivillään äidilleni suureksi järkytykseksi selvisi, että Hilma-äiti oli synnyttänyt toisenkin tyttären, hänkin saman miehen lapsi. Tyttö eli lyhyen elämän, eikä äidilleni oltu koskaan puhuttu siskosta mitään. Ajattelen, että kyseessä on ollut ainakin vuosia kestänyt rakkaussuhde, mutta miksi kiltin ja sievän näköinen ompelijatar ei "kelvannut tai halunnut" vaimoksi tälle miehelle. Hilma, pikku-midinette, kuoli jo alle 40 vuotiaana lavantautiin. Olen nähnyt vain yhden kuvan tästä isoäidistäni. Se on ilmeisesti kuvasuurennos hänen ja tulevan miehensä,Kustaan kihlakuvasta. Molemmat näyttävät kovin vakavilta, jopa surumielisiltä. Avioliitto oli lapseton ja vähäisten tietojeni mukaan hyvin onneton. Hilman hienon Singerompelukoneen peri äitini. Muuta perittävää ei ollutkaan.Isäpuoltaan kohtaan äiti kärsi vuosikymmenten mittaisesta katkeruudesta jopa vihasta.
Toisen ompelijasisaren Ainan muistan nähneeni meillä kotona joskus,kun hän oli jo melko iäkäs rouva.Hän asui jossain kauempana. Hänestä jäi erikoinen muistikuva pienestä, kipakasta ja mahtailunhaluisesta naisesta. Hänessä oli selvä, jopa huvittava hienostelun piirre, erilainen kuin kotikyläni emännissä tai äidissäni. En ollut koskaan tavannut naista, jolla oli päässään keikaileva hattu ja hienot käsineet ja puuteria naamassaan. Äiti sai häneltä 1950-luvun lopulla joitakin hänen hylkäämiään vaatteita. Muistan erityisesti kaksi popliinista kääntötakkia. En ollut nähnyt ennen semmoisia. Niissä oli kaikinpuolin identtiset puoliskot, mutta toinen oli musta ja toinen punainen( toisessa beige).Voi siis valita kävelläkö mustassa takissa, jossa oli punaiset hihakäänteet ja kaulus(tietenkin koko vuorikin) tai sitten vaihteeksi punaisessa takissa mustin tehostein. Nerokasta. En tiedä olivatko ne hänen itse ompelemiansa. Ainakaan en muista niissä olleen mitään tehdasmerkkiä. Toisesta takista sain luvan "tuunata"( sanaa ei kyllä silloin vielä käytetty) itselleni tuulta hyvin pitävän anorakin.Sopivilla korjaustempuilla siitä tuli suureksi ilokseni tosi käyttökelpoinen vaate. Poistin siitä napituskaitaleen, liitin etukappaleet yhteen ja lyhensin sopivaan mittaan. Kaula-aukkoon kudoin suuren ja mehevän punaisesta langasta kudotun myllynkivikauluksen. Perintöompelukone oli vuosikaudet tarpeellinen meille muutoksenhaluisille ja ompelua harjoitteleville tytöille. Äiti oli ommellut kaikki pikkutytön vaatteeni. Kun kasvoimme, halu saada uutta ja muodikasta innoitti omiin kokeiluihin, niin minut kuin taitavan ja mielikuvitusrikkaan isosiskoni.
Kun olin murrosikäinen, suunnittelin ja ompelin itselleni mekkoja halvoista kankaista, joita keksin ostaa naapurissa olevasta Ellin kaupasta. Pyysin äitiä auttamaan ompelusten sovitusvaiheessa . Itselleen kun on mahdoton tehdä nuppineuloilla kavennuksia tai muita korjauksia. Jostain syystä minua alkoi aina haukotuttaa, kun seisoin keskeneräinen tekele ylläni ja äiti justeeraili tarvittavia muutoksia. Se ärsytti äitiä ja hän uhkaili pistävänsä minua nuppineulalla, jos vielä kerrankin haukottelisin. Jotenkin aina selvittiin ja luomuksia syntyi. Samoin omistin monia kummallisia miesten valkoisista paidoista korjattuja ja muodistettuja puseroita. Niiden materiaalina käytin isän veljeltään kierrätettynä saatuja liian monia paitoja sekä halpoja koristenauhoja ja pitsejä.
Eräs ompelukokemus elää vahvana muistissani. Olin lukiolaistyttönä saanut kesätyöpaikan ihan aatelisperheessä Helsingissä. Perheen "hienous"jännitti minua aika lailla jo etukäteen. Kun sitten astuin "palvelukseeni", kävi niin, että perheen komeassa kaupunkiasunnossa oli palkattu kotiompelija työssä suuressa, jyhkeässä ruokasalissa. Hänellä oli tekeillä aamutakki satiinipintaisesta puuvillakankaasta. Yhtäkkiä kuulin kovaäänistä ruotsinkielistä huutoa salin seinien läpi, kun olin mukavasti juttelemassa perheen tytön kanssa hänen huoneessaan. Tajusin toki keskustelun(huudon) sävyn, vaikken kunnolla sanoja erottanutkaan.Kirosanoista ei voinut erehtyä. Paronitar ei hillinnyt kiukkuaan, syytä en tiedä. Ompelija sai koota tavaransa ja lähteä. Keskeneräinen työ jäi koneelle.
Vapaaherratar tuli hetken päästä hyvin ystävällisesti kysymään osaanko ommella. Olin niin tyhmä, että sanoin ommelleeni jonkinverran itselleni. Mainiota. Siinä tapauksessa varmaan jatkaisin työtä. En vieläkään ymmärrä miten onnistuin saamaan hihat ommelluiksi paikoilleen sekä taskut kiinnitetyiksi.Ehkä pelko auttoi, ehkä kaikki oli niin hyvin leikattu sopiviksi. Olin lähes varma saavani lähtöpassit seuraavalle linja-autolle Somerolle. Myrsky laantui. Asiasta ei koskaan puhuttu, käytettiinkö takkia, en tiedä.
Mutta tuunaamani musta anorakki sai kunnian palvella muutaman kerran vapaaherratarta venematkalla. Hän halusi niin mielellään lainata sitä viimassa! Minä sain luvan pärjätä sisareni kutomassa vihreässä villatakissa, joka tosin ei juurikaan lämmittänyt, koska avomerellä viima viuhui sen läpi. Mitäpä ei piikatyttö kestäisi.
Nykyään ompelukoneeni on tarpeellinen vain, kun lyhennän ostamieni housujen lahkeita tai jonkun ystäväni tarvitessa samanlaista pikku palvelusta. Ei synny enää mekkoja, ei miehelle shortseja tai lapselle farkkuja. Aika on ajanut semmoisten tarpeitten ohi. Vaatteista on tullut valmisvaatteita. Kiinalaiset ja thaimaalaiset ja intialaiset lapset polkevat nopeita sähköomelukoneitaan ylipitkinä työpäivinään ilman kunnon taukoja, surkealla palkalla ja terveytensä menettäen.Mutta me voimme ostaa halpoja puseroita ja housuja jokaisen oikkumme tyydytykseksi. Ei kannata enää keksiä omaa designia tai tuunata vanhoja. Vetoketjuakaan on turha vaihtaa, jos se on rikkoutunut. Liian kallista ja liian vaivalloista.
Minusta ei tullut ompelijaa,vaikka niin kirjoitin neljännellä luokalla aineessa:Mikä minusta tulee aikuisena. Perustelin valintani silloin isoäidin ja äidin ja Helmi-tätini ompelutaidoilla.Onko enää edes oikeastaan sellaista ammattia kuin ompelija? On tietysti ompelijoita teollisuudessa, mutta viimeiset suomalaisia vaatteita valmistavat firmatkin ovat kai jo kaikki siirtyneet Viroon tai vieläkin kauemmas. No sitten on tietysti designereita, jotka suunnittelevat ja toteuttavat toinen toistaan kummallisempia tai loisteliaampia juhlapukuja,
joissa maan tunnetut julkkisnaiset kävelevät esimerkiksi presidentin vastaanotolle. Mutta he ovat taiteilijoita, eivät mitään pikku ompelijattaria.
Kuva vuodelta 1962, koulussa maalaamani "muotikuva"
Koska olen itsekäs vanha nainen, olin enimmäkseen kovin tyytyväinen tämän syksyn säätiloihin, kun mittari näytti epätavallisen korkeita lämpötiloja. Talvisempaa säätä kaipailevat saivat ilman myötätuntoani pettyä viikosta viikkoon. Minua ei talven viipyminen lainkaan harmittanut. Päinvastoin. Edes jouluun en kaivannut lunta tai pakkasta tunnelman tuojiksi. Minusta oli somaa seurailla toukokuussa ostamieni pelargonioitten sitkeätä sinnittelyä kukkivina ja yhä uusia nuppuja kasvattavina "ikikukkina" parvekkeella, vaikka elettiin lyhyitä joulukuun päiviä. Ei tarvinnut hankkia erityisiä jouluisia asetelmia, havuja tai mustikan varpuja pöydän somisteeksi.Musta joulu sopi minulle oikein hyvin. Olihan sentään täysikuu.
Mutta talvi voitti sitten viimein, ja millä pakkasen paukkeella. Yhtenä aamuna vielä edellispäivänä elänyt palargonia oli jäätynyt outoihin mutkiin taipuneena, mutta vielä vihreinä ja punaisina oksina ja lehtinä törröttäen. Talvi tuli koko voimallaan, pakkaslukemat hipoivat pian ennätyksiä. Pitkään lämpimään syksyyn tottuneita ihmisiä on nyt varoiteltu pakkasen purevuudesta, koska voimakas viima saa ilman tuntumaan kaksinverroin kylmältä ja voi aiheuttaa yllättäviä paleltumisvammoja .Vaarassa ovat erityisesti pienet lapset, vanhukset ja kroonisia sairauksia potevat. Siis niinkuin minä ja pikku-Irina. Meidän elimistömme ja aineenvaihduntamme ei pysty yhtä tehokkaaseen kehon lämmönsäätöön kuin nuorten ja terveitten aikuisten.
Minä laiskanpulska ja mukavuudenhaluinen mummo en juurikaan halua altistaa itseäni pakkasen vaaroille. Koti on lämmin turvapaikka. Patterit hohkaavat ihan maksimaalista kuumuutta niin että vähempikin riittäisi. Tassuttelen paljasjaloin ja kesäpuserossa ihmetellen :pitääkö ihan näin lämmintä kärsiä, onko tässä nyt mitään järkeä ja tolkkua? Onko Suomessa syytä tämmöiseen energian tuhlaukseen? Ei hyvä niin, ei näin!Kuinka vaikeaa on löytää kohtuus?
Parin päivän päästä on poikani syntymäpäivä. 37 vuotta sitten alkutalvi oli ollut hyvin toisenlainen. Jo koko joulukuun pakkanen oli ollut kohtalainen, mutta yltyi vuodenvaihteessa lähes -30 asteen lukemiin. Uudenvuoden päivänä olin yksin kotona ja nautin isosta olemuksestani rennossa pitkässä marimekon yöpaidassa viitsimättä pukeutua kunnolla. Täyttyneen roskapussin päätin sujauttaa parvekkeelle jäätymään pois keittiössä haisemasta. Mutta kun olin sulkemassa sisempää parvekkeen ovea, se ei suostunut sulkeutumaan kunnolla. Kuin jotain olisi ollut oven raossa estämässä. Vilkaisin, enkä nähnyt välissä mitään. Uusi sulkemisyritys ja ovi tuntui entistä vaikeammin sopivan paikoilleen. Jokainen yritys hinasi ovea ylemmäs pakkasen jäykistämillä saranoilla kunnes se oli retkahtamaisillaan päälleni.Tarrasin siihen hädissäni kaksin käsin ja ymmärsin:tässä minä nyt pitelen sylissäni kokonaista raskasta ovea, olen viimeisilläni raskaana, olen lähes alaston ja on pakkanen, todellinen Siperian talvi vain yhden oven takana. Se ei kauan pitäisi kylmyyttä loitolla.
Jotenkin sain oven seinää vasten tuetuksi ja tajusin, että pyhäpäivästä huolimatta minun olisi saatava joku itseäni vahvempi ja vähemmän raskaana oleva henkilö auttamaan. Soitin sisarelleni Lietoon toivoen, että hänen miehensä voisi tulla pelastajaksi. "Jos vain auto suostuu lähtemään pakkasessa käyntiin", kuului vastaus. Apu tuli, vauvakin malttoi pysyä kohdussa vielä koko kylmän seuraavan viikon. Ajattelen vieläkin kuinka ihmeellisesti luonto hoitaa odottavan äidin olotilaa lapselle parhaaksi, sillä muistan kokeneeni oloni ihan sopivaksi kävellessäni korkeakorkoisissa nahkatalvisaapikkaissani ja muhkeassa villakangasleningissä pieniä kävelylenkkejä, eikä siihen päälle mahtunut talvipoplari ollut kovinkaan paksuvuorinen. Silti en palellut yhtään. Pitkälahkeiset villahousut lämmittivät leveitten helmojen alle piiloutuen.
Tammikuun 10.ja 11.päivän välinen yö oli täysikuu ja kaikki puut ja pensaat ja korret yltäpäältä paksun huurteen peitossa. Öinen näkymä ikkunain ulkopuolella oli kuin satukirjan kuvitusta. Valvoin ja odottelin selvempiä merkkejä synnytyksen käynnistymisestä. Sanoin itsekseni: kylläpä synnyt kauniiseen maailmaan.
Mutta aamulla synnytysosastolle minut sisäänkirjoittanut ilmeisesti raskaan yön uuvuttama hoitaja palautti minut hiukan matalammalle tasolle saoen: "Kaikki hullut tulevat synnyttämään täyden kuun aikaan.Kaikki huoneet ovat käytössä. Mistä me teille nyt saadaan tila?"
Tuli mieleen lause:....mutta heille ei ollut sijaa majatalossa".
Minä en päätynyt talliin, mutta aika kolkko oli se ikkunaton varastohuone, jossa keskityin supistuksiini. Sänkyni lisäksi huoneessa oli vain jakkara ja sillä jonkun toisen ihmisen hyvin kulahtaneen näköinen rannekello,josta seurasin supistusten välisen tauon pituutta.
Aivan viime vaiheessa pääsin kuitenkin synnyttämään ihan oikeaan synnytyshuoneeseen. Ei ole ollut tarvis kertoa pojalleni: Sinä olet syntynyt kolkossa varastossa. Ei palatsissa, mutta sentään valoisassa synnytyshuoneessa. Lämpöäkin oli sopivasti ja kaikki tarpeellinen lääketieteellinen apu.
