"Ystävistään ihminen tunnetaan".Tämä on sanonta, jota eräs läheinen ystäväni hyvin usein siteeraa. Joskus tuo tokaisu hänen laukomanaan sisältää ison annoksen ironiaa. Silloin ymmärrän, että olen käyttäytynyt häntä kohtaan vähemmän fiksusti, mutta onneksi vielä anteeksisaamisen rajoissa. Onneksi niin, ainakin tähän asti. Tämmöisellä hölösuisella ja löysällä itsekurilla ( tai ehkä heikolla kotikasvatuksella?) varustetulla ihmisellä ( tarkoitan tässä itseäni!) on vaara laukoa suustaan harkitsemattomuuksia, mauttomuuksia, huonoja vitsejä, pahanilkisiä huomautuksia ja muuta turhaa höpinää. Se ei aina suinkaan ole vitsikästä ja kivaa kuultavaa ja siksi se myös koettelee tölväilynsietokykyä ja ystävyyden määrää.
Jos ei ole ihan syntymäerakko tai elämänmittaan syystä tai toisesta erakoksi ajautunut, ihminen kaipaa lähelleen ystäviä. Jo melko pienet lapset löytävät joukosta ne, joiden seuraan mieluiten hakeutuvat, joiden kanssa leikki tuntuu sujuvan. On tärkeätä oppia mukautuvaksi, sopeutumaan leikissään kaverin erilaisiin ehdotuksiin. On hyvä oppia neuvottelemaan, miten yhdessä toimittaisiin, mitä uutta kivaa keksittäisiin, mille yhdessä kikatettaisiin. Opitaan olemaan kavereita. Irina, vajaa neljävuotias voi kysyttäessä heti luetella, ketkä ovat hänen parhaita ystäviään päiväkodissa. Todellinen sydänystävä, näitä tarhaystäviä läheisempi taitaa kuitenkin olla Elle, joka on ikäänkuin syntymässä lahjaksi saatu. Irinan ja Ellen äidit ovat olleet ystäviä aina. Ilmeisesti jo pikkutytöstä asti . Kun he sitten löysivät sydänystävänsä,oikein rakastuivat, he onnistuivat saamaan sellaiset kumppanit, jotka myös sopivat ystäviksi keskenään. ( kaksi Mikko Matiasta!!) Tällä alkuasetelmalla olisi tosiaan ollut ikävää, jos heille syntyneet tyttäret eivät olisikaan löytäneet toisistaan sopivaa samanhenkisyyttä ja iloa jo aivan vauvannyssyköinä.
Kadehdin tuommoista pitkän, hyvän ystävyyden jatkumoa, koska minulla ei ole elämäni alkuvuosilta säilynyt aikuisikään asti ainoatakaan tosi kiinteätä ja hyvää ystävää. Ilmeisesti olen syystä tai toisesta lapsuus- ja kouluikäisenä ollut huono solmimaan kestäviä ystävyyssuhteita. Niin oli kautta kouluvuosieni aina kaksikymmenvuotiaaksi asti. Olen oikein miettimällä miettinyt ja hakenut itsestäni syitä tämmöiseen ja joitakin syitä luulen myös löytäneeni. Annan nyt kumminkin itselleni anteeksi ne virheeni ja puutteeni ja olen iloinen, että nähtävästi pystyin oppimaan ja muuttumaan aikuistuessani empaattisemmaksi ja joustavammaksi toimintatavoissani. Sillä jo vuosikymmenet minulla nyt on säilynyt lähelläni muutamia oikein hyviä ja minua ja puutteitani kestäneitä ja sietäneitä ystäviä. Olen heistä iloinen ja ylpeä. Iältään vanhimmat ovat jo yli 90, mutta ikähän on pelkkä luku, eikä se merkitse ystävyydessä mitään. Jokin ihan muu ja tärkeämpi heissä on ystävyyden kukoistamisen kannalta merkittävämpää. Iän lisääntymisessä on tosin se ikävyys, että realistisesti on mahdollista jo liian pian menettää ystävä kuolemalle. Niin on käynyt monen ystäväni tapauksessa. Vanhat läheiset vähenevät vuosi vuodelta Kaipaan ja ajattelen heitä tänään, Ystävän Päivänä.
Lasken nykyiselle itselleni plussaksi nuoruusvuosistani parantuneen kyvyn ystävystyä uusiin ihmisiin, vielä näin vanhanakin. Minusta on iän ja kokemusten kautta tullut avoimempi ja rohkeampi huomaamaan ympäristöstäni ihmisiä, joilla voisi olla tilaa, kenties tarvettakin minun tapaiselleni ihmiselle omassa elämänpiirissään. Näin olen saanut muutamia hyviä uusia ystäviä menetettyjen tilalle. Vanhan, yksin ilman perhettä elävän ihmisen, ei ole viisasta muuttua liian itseriittoiseksi, vain omassa seurassaan, omia "viisaita"ajatuksiaan, mielipiteitään ja vanhoja muistojaan kertaavaksi . Silloin kyllä uhkaa vaara tulla ilottomaksi ja katkeraksi, ruveta yksinäisyyttä kestääkseen lähimpiä omaisiaan kohtuuttomasti kuormittavaksi marisijaksi ja jopa sairastua vakavasti. On tilastollinen fakta, että avioliitossa elävät vanhat ihmiset voivat paremmin ja elävät pidempään kuin yksinäiset. Puolisoa tuskin näillä kymmenillä löydän, kun en ole hehkeimmässä nuoruudessanikaan siihen pystynyt, mutta uusia ystäviä olen aina valmis bongaamaan. Ja ihan päivittäin muistutan itseäni olemaan iloinen ja kiitollinen kaikista vanhoista ystävistäni, pienestä perheestäni ja harvalukuisista sukulaisistani. En tahdo ruveta erakoksi, vaikka monet päivät viihdynkin hyvin yksikseni.
Ystävistään ihminen tunnetaan.
Viikko sitten osallistuin kotisohvallani lämpimästi ja viihtyisästi presidentin virkaanastujaisiin teeveen kautta. Talven pahin rajuilma ei haitannut. Mukavilla kotisohvillaan seremonioihin osallistuivat todennäköisesti kaikki suomalaiset, joilla oli aikaa istua tuntikaudet kesken arkista päivää teeveetä tuijottaen. Toisin sanoen eläkeläiset ja työttömät.
Moni kaltaiseni, kankeasti liikkuva ja kaatumista ja muitakin mahdollisia katastrofeja pelkäävä mummoikäinen katsoja huokaisi syvään helpotuksesta, kun Rouva Haukio pienissä avokkaissaan, todella viimeisillään raskaana, tuulta ja villiä tuiskua avopäin uhmaten oli kuin olikin onnistunut pääsemään eduskuntataloon ja asettumaan paikalleen muiden kunniavieraitten riviin. Huh huh. Huokaan helpotuksesta, sillä jännitin hänen puolestan niin, että vatsaani nipisteli, vaikken ole lähellä synnytystä. koeta kestää Jenni, hyvin kaikki menee!
Hiljennytään seuraamaan juhlallisuuksia.
Valtakunnassa kaikki hyvin, ainakin toistaiseksi
Haluan nyt kunnolla keskittyä protokollan mukaisiin seremonioihin, virkavalaan sekä kuuntelemaan Puhemiehen ja Tasavallan Presidentin toisilleen pitämiä puheita.
Niitä kannatti kyllä kuunnella, sillä kumpikin puhui liikuttavan viisaaita ja painavia lauseita. Poikkeuksellisen sisältörikkaita, selkeitä ja ajatuksia herättäviä puheita. Oli pakko myöntää , että minulla saattaa olla vahva taipumus turhan nopeasti omaksua ja sitten turhan sitkeästi vaalia negatiivisia mielikuvia ja turhankin värittyneitä mielipiteitä ihmisistä, jotka tunnen oikeastaan vai pintapuolisesti heidän julkisen asemansa tai lehtijuttujen valossa. En ole kuvitellut näitä kumpaakaan puheenpitäjää aikaisemmin sillä lailla syvällisiksi ja inhimillisiksi kuin nyt on syytä ajatella heistä nämä vaikuttavat puheet kuultuani. Vai olivatko puheet kokonaan jonkun tuntemttoman taustaryhmän laatimia?? haluan uskoa, että ainakin tarkoittivat itsekin ,mitä painokkaasti esittivät. Toivottavasti tämä erilainen käsitys heistä ihmisinä jonka nyt sain, on oikeampi kuin entiset luuloni. Jos näin on, sanon taas: Valtakunnassa kaikki hyvin, ainakin toistaiseksi!
Erityisesti minuun vaikuttivat esimerkiksi puheitten kohdat, joissa käytiin filosofissävyistä päättelyä aistien tärkeydestä merkittävässä asemassa olevien päätöksenteossa. Ne valaisivat puheen ideoista konkreettisempia mielikuvia ja pakottivat jatkamaan pidemmälle omaakin pohdiskelua. Tottaon, että mitä vastuullisemmassa toimessa ihminen toimii, sitä valppaammin hänen pitää nähdä, kuulla, tuntea ja aistia ympäristöään, reagoida, etsiä ratkaisuja havaitsemiinsa puutteisiin, virheisiin, vaikeuksiin ja tavallistenkin ihmisten haasteisiin. Ei ole varaa, ei lupa olla sokea, kuuro tai tunteeton ympärillä olevien ihmisten tarpeille ja tunteille.
Ikääntyminen tuo useimmille harmillisilta tuntuvia muutoksia aistien toimintakykyyn ja yleiseen pärjäämiseen. En ole ainoa ikätovereitteni joukossa, joka on jo huomannut kuulevansa huonommin kuin ennen. Ensin alkoi tuntua, että suomalaisissa filmeissä äänitys oli "jotenkin epäonnistunutta". Kuvasta näin, että näyttelijät kyllä puhuivat, mutta puheesta en mitään tolkkua saanut. Volyymin lisäyskään ei ratkaissut pulmaa, kuulosti vain kovaäänisemmältä mutta edelleen puurolta. Sitten tuli hankalaksi tajuta missä suunnassa kotiani puhelin pirisi tai en kuullut ovikellon plimpautusta ennenkuin tulija oikein urakalla soitteli. Oli epämiellyttävää tuntea itsensä ihan toopeksi kun vihdoin tajusi jonkun pyrkivän sisään. Huomasin entistä useammin joutuvani kysymään, mitä kaveri oli sanonut, jos hän puhui vähän etäämpänä minusta. Vieraskielinen puhe kuulosti oudon vaikealta hahmottaa. Joko vähäinenkin vanha kielitaito on näin hävinnyt?Vai onko tosi pahasti vaikkua jumittunut korviin?
En hyötynyt vaikun putsauksesta. Kuulotesti sen paljasti : on tullut aika aloittaa kuulolaitteseen totuttelua.
Sitten oudosti himmenivät värit televisiostani ja käynti silmälääkärillä kertoi toisen totuuden: kaihi vasemmassa selvästi pahentunut ja hyvää vauhtia etenevä kaihin alku myös toisessa silmässä.
Mahtaakohan hajuaistikaan enää toimia kuin ennen? Epäilen. Onko tuntoaisti kutistunut tuntemaan pelkästään kolotuksia, vilua ja kipua? Koska viimeksi muistan tunteneeni hellän kosketuksen, koska hullaannuin kevään ja mullan tuoksusta?Ei hätää, minulla on lapsenlapset. Heidät minä aistin vielä kaikilla aisteillani.
Vauvan tuoksusta ei voi erehtyä eikä siitäolla nauttimatta.
Pari viikkoa sitten tapasin Irinan ja Elmon, 7 kuukauden ikään ehtineen pikkuveljensä. Minut nähdessään Elmon ilmeessä vilahti pieni epäilys:kukahan tuo itseään tykötekevä olento mahtaa olla, onko se mukava, onko se joku tuttu, pitäisikö tätä tyyppiä ehkä varmuuden vuoksi hiukan vierastaa?Alanko itkeä?
Sitten hän kumartui minua kohti, ihan lähelle, kuin haluten tunkea suurilla silmillään minun silmieni sisään. Tarttui sitten molemmin käsin kiinni naamaani ja piteli poskia kuin aikoisi haukata niistä palasen. Sai kiinni tukasta, tuljutteli kunnolla. Sormeili pehmeillä mutta napakoilla käsillään kämmeniäni ja ranteitani. Tarttui kunnolla kiinni ja alkoi hamuta suullaan kämmenen ja ranteen ihoa. (Suutelen kättänne, madam)
Niin minut sitten hyväksyttiin kaikin aistein tutkittuna. Kyllä tämä mummu taitaa olla vanha tuttu, eikä syytä pelätä: katsottu, haistettu, maistettu, kuunneltu ja Sopivaksi Kelpuutettu. Onneksi.
Kun minä vuorostani ihastelin tämän söpöläisen hommailuja vähän etäämpää, panin merkille kuinka hän tödellakin koko ajan kuin tutkimalla tutki ja havainnoi kaikkea mahdollista ympärillään. Kädet tarttuivat tavaroihin, kääntelivät eri asentoihin, hakkasivat, veivät suuhun maistettavaksi, kolisuttivat, hölskyttivät, pyyhkivät ja läpsyttivät. Kaikkea piti nuuhkia ja nuolaista. Silmät valppaina pään kääntelyä puolelta toiselle kuin vieterin varassa, että kaikki ympäristössä tulisi varmasti havaituksi. Kun yhtäkkiä joku hänen itseaiheuttamansa kolahdus kuulosti kovin hurjalta, silmät räpsähtivät kiinni ja koko ruumis säpsähti: mikä se oli?
Joka ainut hetki yhtä tutkimusmatkaa kaikilla aisteilla. Olisipa mielenkiintoista nähdä sitä hurjaa virikkeitten vilinää ja tiedon tallentamista ja käsittelyä mitä vauvan aivot toimittavat jokaisena valveillaolon hetkenä.
Elmon käsistä johduin ajattelemaan äidinkieltämme suomea, tätä mielestäni erityisen hienoa kieltä!
Käsi.
KÄSI tutkii ja havainnoi. Aivot KÄSIttelevät ja ihminen KÄSIttää. Suomalaisen äly ja järjenkäyttö on seurausta KÄDESTÄ. Ymmärrys ei seuraa siitä, että "seisoo jonkun alla tai edessä"( engl. understand tai ruotsin ja saksan kielen förstå, verstehen).Meidän mielessä KÄSI tekee mahdolliseksi käsittää asioita, muodostaa uusia ja uusia käsitteitä. Äly, järki, ymmärrys saa alkunsa siitä, mitä KÄSI on ensin havainnoinut ja kertonut. Ihminen osaa käsitellä sekä konkreettisesti että abstraktisti. Jotkut asiat ovat silti täysin käsittämättömiä. On pakko myöntää, ettei yrityksestä huolimatta pysty kaikkea käsittämään. Ei myöskään pystytä kaikkea käsittelemään ,vaikka ihminen onkin kädellinen olento. Jotkut ihmiset ovat erityisen käteviä.Valitettavasti muutamissa asioissa minä olen aikalailla kädetön. Lapsia opetetaan jo pienestä pitäen sanomaan käsipäivää. On tärkeätä käsittää mihin ja milloin voi käydä käsiksi. Käsi kädessä on hyvä ja turvallinen olla. Vieraita kannattaa kätellä, silloin ei ole suuri vaara joutua tarpeettomaan käsirysyyn. Kylmällä säällä on hyvä pitää käsineet kädessä, mutta jos flunssaa haluaa oikein vältellä, pitää muistaa käyttää käsidesiä. Mummoilla on aina käsilaukussaan hiukan käteistä ja ehkä käsipeili, mutta harvemmin käsiasetta, puhumattakaan käsikranaatista. Joillakin mummoilla on tosi kaunis käsiala ja vaarilla voi olla täyskäsi korttipelissäKÄTEVÄÄ, totta vie.
Suomen kielessä on myös sana koura. Sekin on mukava sana. Ehkä jotenkin laveampi, joskus vahvempi, ehkä työn kovettama tai vanhuuttaan ryppyinen. Harmi vain, että näinä aikoina koura sanasta tulee mieleen myös ikävä sana: kouria. Kourimisen on syytä loppua. Sitten kouraankin taas uskaltaa luottaa, kun kaikki kourijat ymmärtävät pitää näppinsä kurissa ja kätensä vain hyvää tekevinä ja auttamaan valmiina. Nykyään ei kukaan taida enää ottaa mitään pivoonsa. Nykylapset eivät varmaan ymmärrä sananlaskua: parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.
Käsi kädessä eteenpäin.
