Kiinnostuneena, samalla pahoilla mielin, mutten hämmästyneenä, olen seurannut keskustelua, joka alkoi Amerikasta, mutta on nyt levinnyt koko läntiselle pallonpuoliskolle. Jopa tänne tasa-arvoisina pidettyihin Pohjoismaihin, siis Suomeenkin.Tarkoitan tietenkin auki revennyttä keskustelua #mee too# facebook -vetoomuksen jälkeen. On todella korkea aika käydä tätä keskustelua. Se on mielipiteeni, vaikken ole osallistunut omalla viestillä. Olisin voinut. Asia on varmaan lähes jokaiselle naiselle omakohtaisesti koettu ikävä kokemus ainakin jossain mitassa ja jossain elämänvaiheessa. Tuntematon mutta usein myös aivan tuttu mieshenkilö on loukannut intimiteettiäsi.Teko voi olla lievähkö: ehdotteluja, huuteluita, liiallista tunkeilevaa koskettelua tai törkeämpää seksuaalista ahdistelua, pakottamista tai jopa raiskaus (tai sen vakava yritys). Lievinkin näistä jo satuttaa ja säilyy muistissa ilkeänä vuosikymmenet. Puhumattakaan noista vakavammista.
Ensimmäiset muistiini tämmöisen niljaisen jäljen jättäneet kokemukset ovat kaukaa, kun olin vasta koulutyttö. Seksistä ei kodissani puhuttu, mutta ei se tarkoittanut sitä, etteikö se olisi silloinkin jotenkin "haahuillut" lastenkin ympäristössä. Sen voi aistia ja se teki olon vaikeaksi, koska se oli niin iso tabu. Mieleeni nousivat näin vuosikymmenten jälkeenkin muistikuvat, kuinka naapurin minua muutamia vuosia vanhempi poika näytti minulle käsillään omituisia eleitä , kosketteli itseään intiimialueilta ja pyysi kuiskaten minua sitä katsomaan. Taitavasti tämä tapahtui samassa huoneessa, jossa leikin hänen pikkusisarensa kanssa. Vuotta minua nuorempi sisko ei kai huomannut mitään olevan vialla. Mutta minä aloin tuntea itseni osalliseksi, syypääksi johonkin sopimattomaan, inhottavaan ja kiellettyyn. Tunsin oloni likaiseksi ja ahdistuneeksi. En uskaltanut sanoa mitään kenellekään.
Toinen loukkaava muistijälki kaukaa lapsuudesta. Eräässä kylän taloista ystäväni vanhemman sisaren hiljattain perheeseen liittynyt mies mittaili minua ja vaimonsa pikkusiskoa "kiiluvin" silmin, hymyssä suin ja katsoi oikeudekseen lausua: katos vaan, kun toll sun kaverillas on jo noin tissit kasvanu törröttämään ja sää vaan olet ihan lauta". Tämä arvostelu osui siis vaimon laihalle ja hontelolle pikkusisarelle.En tiedä mitä hän ajatteli, mutta minä tunsin itseni taas jotenkin syylliseksi, pahaksi ja liatuksi.
Sitten sattui että paljon, paljon myöhemmin, kun olin jo aikuinen, tämä sama adonis käyttäytyi todella törkeästi minua kohtaan ja se palautti tuon lapsuustraumankin uudelleen pintaan. Hänen avioliittonsa oli kai jo hajoamassa, koska hän oli aloittanut tapailla (salaa) isosiskoani. En ilahtunut asiantilan minulle selvittyä, mutta vielä kamalammalta alkoi tuntua, kun hän kerran auton takapenkille viereeni istumaan ängettyään alkoi kähmiä, pakkosuudella ja kouria minua tosi törkeästi. Olimme silloin menossa hakemaan siskoani töistä. Autoa ajoi hänen vaimonsa veli, joka tietysti näki ja kuuli takapenkin nahistelut. Järkytyin, vihastuin, mutten voinut tapahtuneesta koskaan kertoa siskolleni. Onneksi heidän romanssinsa loppui aika pian sen jälkeen ilman paljastuksiani.
Ikävä kyllä, jouduin toisenkin kerran erään sisareni entisen poikaystävän ahdistelun kohteeksi. Kyseessä oli minulle lapsuudesta asti tuttuakin tutumpi mies Tiesin, että hän oli ollut jo kauan naimisissa, kun sattumalta tapasin hänet vuosia myöhemmin kadulla. Olin vastikään muuttanut Turkuun ja olin niin naiivi, että sovin hänen voivan tulla katsomaan mistä olin vuokrannut kodin. Kutsu oli tulla iltapäivällä heti töitten jälkeen. Täysin viattomaksi kuvittelemani tapaamisen hän olikin valmistellut itselleen tilaisuudeksi alkaa seksisuhteen kanssani. Kun asia selvisi minulle ja kieltäydyin, jouduin todelliseen vaaratilanteeseen. Hän ei kai kuvitellut tulevansa torjutuksi. Hampaitaan kiristellen ja voimaa käyttäen hän yritti raiskata minut omassa kodissani. Minä puolestani en ollut osannut kuvitella sellaista tapahtumaa ikinä kohdalleni mahdolliseksi. Tuntien kamppailu oli hyvin raaka ja hyvin pelottava. Se olisi voinut päättyä tosi huonostikin. Lehdistä olen lukenut, että suuri määrä raiskauksista tapahtuu juuri näin, ei suinkaan aina tuntemattoman toimesta pimeällä metsätiellä. En tehnyt rikosilmoitusta sillä häpesin liikaa ja inhosin itseäni koska olin ollut liian naiivi.
Pari kertaa olen myös päätynyt epämiellyttävään tilanteeseen omien työtovereitteni kanssa. Toisen kerran ihan raittiin, toisen kerran hiukan nauttineen työtoverin pakkosuutelujen ja halailujen kohteeksi. Semmoisesta tulee ihmeen nolo olo pitkäksi aikaa. Silti työnteon on jatkuttava.Toista näistä miehistä pidettiin työtovereitteni mielestä hauskana ja fiksuna kollegana.
Tosin hänenkin vitsinsä paljolti liikkuivat 1960-luvun vapautuneen seksiaallon tapaan rivossa tyylilajissa, naista rankasti alentavissa aiheissa ja sanaleikeissä. Vaikenin heidänkin ahdisteluistaan.
Joittenkin ronskimpien naiskollegoittenkin tuon aikainen, varsinkin hipoissa porukan hauskuuttamiseksi kertoma huumori nolottaa nyt, kun aikaa on kulunut ja olen itse vanhempi. Mutta jos semmoisessa tilanteessa noihin aikoihin olisin sanonut, etten yhtään tykkää tämäntapaisesta hauskuudesta, olisin kyllä joutunut olemaan ypö- yksin jatkossa. Minut olisi leimattu ikäväksi, huumorintajuttomaksi ja jätetty kaiken ulkopuolelle.
Kuinkahan karkeata juttelu mahtoikaan olla, kun oli vain äijäporukan ilottelu meneillään. Ainakin kerran jouduin vahingossa kuuloetäisyydelle, kun talomme miehet aivan estoitta miettivät ja jakoivat pisteitä meille kaikille naiskollegoille seksuaalisen haluttavuuden mukaan.
Onneksi ajat ovat sittemmin hiukan kohentuneet.Vai ovatko? Tapasin erästä vanhaa ystävääni ja kollegaani juuri vähän ennen kuin tämä # me too# alkoi levitä tiedotusvälineissä ja netissä. Jutustelumme sattui syystä tai toisesta käsittelemään tätä aihetta. Ystäväni kertoi ihan tuoreesta tapahtumasta, jolloin oli saanut kyllikseen huonosta ja mauttomasta alatyylin vitsailusta. Tämä eläkkeellä oleva naislehtori oli nähnyt vaivaa ja järjestänyt lähiympäristössään keskikesällä yhteisen, tunnelmalliseksi tarkoitetun varttuneemman väen grilli-illan. Tarkoitus oli lukea ihania Eino Leinon ja muitten suomalaisten runoilijoiden säkeitä, tunnelmoida, puhua elämästä nyt, hiukan jo ikääntyneenä ja ehkä kenties palata nuoruusmuistoihin siinä kun nautittiin kesäyön kauneudesta, viinistä ja tutusta hyvästä seurasta .
Eräs mukaan kutsutuista oli tuommoinen, ikiajat itseään armoitettuna seuramiehenä pitämään tottunut vanha mieskonkariope, joka sitkeästi vei keskustelun yhä uudelleen ja uudelleen ala-arvoisiin naista halventaviin, typeriin alatyylin huomautuksiin ja vitseihin. Kuin typerimmät koulupojat joskus 50 vuotta sitten. Illanistujaisten enemmistönä oli jo seniori-ikäisiä tuttuja naisia. Jutut eivät useimmille enää maistuneet ja koko illan tunnelma lössähti. Ystäväni huomautti herralle napakasti naisia esineellistävästä, ikävästä äänilajista ja huonoista vitseistä ja sai kuulla olevansa pystyyn kuivunut ja vanha ...........! Illan lumo oli poissa, mutta mies tuskin ymmärsi mokanneensa ja loukanneensa.
En osaa kuvitella, että poikani ja hänen ikätoverinsa ja kollegansa nauttisivat tuommoisesta huumorista. Minusta nuorten asenteissa seksiin ja naisten ja miesten väliseen suhteeseen on tapahtunut muutos terveempään suuntaan. Olen kumminkin nyt hiukan hämmästynyt. Ehkä olenkin ollut hyväuskoinen ja ollut täysin väärässä. koska yhtäkkiä meillä on nostettu mediassa esille törkeitä nuorten julkkismiesten seksuaalisia, naista loukkaavia, jopa rikollisia tekoja. Eikä vain pintajulkkisten ympäristössä, vaan myös politiikassa ja yritysmaailmassa, jopa tiede- ja kulttuuriväen keskuudesta. Ehkä olen sinisilmäisesti uskonut parempaan ja terveempään seksuaalisuuteen ja tasa-arvoon sukupuolten välillä. Tässäkin asiassa saattaa olla kaksi, toisistaan kovin erilaiset arvot omaksuneitten joukkoa. Kansa on ehkä tässäkin jakaantunut, kuten lähes kaikessa nykyään. Jakomielitautista.
Nykynainen , nykymies................tasa-arvoiset , niin toivoisin
Meillä on neljä vuodenaikaa, senhän nyt olemme oppineet jo alakouluikäisinä. Se on minusta hieno juttu. En tosiaankaan osaisi ajatella elämää ilman tätä vuodenaikojen vaihtelua. Minusta ei olisi asumaan ainaisen kesän alueella, ei tropiikissa, tuskin edes Välimeren maissa. En siedä hyvin kuumaa, enkä varmaan jaksaisi iloita lähes ympärivuotisesta vihreydestä ja kukkeudesta. Suomi näine ilmoineen, joista riittää arvailua ja valitusta on minulle oikein sopiva kolkka asustaa. Jopa tämmöisenä lähes katovuonna. Voi olla, että minullakin olisi eri ääni kellossa, jos olisin maanviljelijä ja puolet sadostani olisi nyt jäänyt pelloille mätänemään.
Ikkunani takana luonnon vallaton kesäpuvun riisunta on kiehtovaa katsottavaa. Keltaiset ja punaoranssit vaahterat ovat jo paljon karistaneet lehtiään. Ne lojuvat maassa paksuina mättäinä kuin teini-ikäisten vaatteet lattialle kasaantuvina röykkiöinä. Onneksi taloyhtiöni huoltomiehet eivät ole vielä ryhtyneet korvia raastavaan imurointi- ja pöllyttelyhommaansa, josta tuntuvat joka syksy suorastaan hullaantuvan. Puissa on vielä paljon suuria kultaisia lehtiä alemmissa oksissa. Ne näyttävät iloisesti taputtavilta kämmeniltä keltaisissa kumihansikkaissa, kun tuulenpuuska alkaa niitä kiikuttaa. Mahtavat aplodit tälle syksyn juhlalliselle,upean värikkäälle loppunäytökselle ennen hiljentymistä talveen. Noin, tuossa nyt leijuu kymmeniä irtokämmeniä vipattaen hauskasti eri suuntiin ennenkuin päätyvät metsänpohjan nukkamattoon. Kaunista, nautinnollista ja hiukan haikeata seurattavaa.
Olen syksyn ystävä. Se ei tarkoita, ettenkö hurmaantuisi myös keväästä. Toukokuu saa minut lähes höperöksi, se on selvä. Olen siis syksyn JA kevään ihailija. Talvi ja kesä eivät herätä minussa samanlaista kiihkeätä suhdetta luontoon ja sen kauneuteen. Suhtaudun niihin hiukan tyynemmin. En ole se, joka on onneton, jos ei saada kunnon lumipeitettä ja paukkupakkasia tai jos kesä unohtaa helteet, niinkuin viime kesä. Minusta vähäluminen talvi on ihan hyvä, samoin kuin viime kesän ilmat olivat minulle ihan sopivia. Voi olla, että kuulun mielipiteineni pahasti vähemmistöön suomalaisten joukossa.
Ihmisen elämänkaarta verrataan usein vuodenaikojen vaihteluun. Puhutaan elämän keväästä, jota pienet lapset elävät . Vanhetessa sanotaan ihmisen olevan kallistumassa jo syksyyn ja kuihtumiseen. Talvi on kuin kuolema. Jollain lailla nämä ovatkin hyviä vertauksia ihmisen elämänvaiheista. Pienen lapsenlapseni Elmon suurten tummien silmien katse on yhtä ilahduttava ja intensiivinen kuin kevään ensimmäiset sinivuokot Katariinalaaksossa tai Ruissalossa. Molemmat tuntuvat lähes ihmeen kaltaisilta, kuin sellaiset näkisi eka kertaa, vaikka olisi nähnyt saman ihmeen kuinka usein. Elmo on varhainen, ihanan raikkaalta tuoksuva kevät. Ihme, joka on pullahtanut valoon jostain tuntemattomasta pimeydestä ja mullan syvyydestä.
Irina taas on hiukan pitemmälle ehtineen kevätpäivän kevysti leijuva sitruunaperhonen ja kimppu narsisseja, jotka tanssahtelevat kevättuulessa. Irina on myös vilkas ja iloinen, nopeasti pyrstöään kieputtava västäräkki,joka nauttii jokaisesta päivästä ja ahkeroi.
Heidän vanhempansa elävät elämän keskikesää. On aika kasvaa ja kasvattaa satoa myöhempiä aikoja ajatellen. On joskus liiankin helteistä ja hiostavaa, mutta on myös aikaa nauttia pitkistä valoisista päivistä ,voiman ja kasvun tunteesta.Aikaa on vielä pitkästi ennenkuin päivät lyhenevät.
Ja minä sitten.Tiedän jo selvästi olevani myöhäisyksyyn ehtinyt. On monenlaista merkkiä riisuuntumisesta talveen ja lepoon. Tukka on muuttanut väriään kuin lehdet syksyllä. Väri on kaikonnut. Eikä taida olla samasta ilmiöstä kysymys kuin lehtivihrän häviämisessä. Tukka on myös harvennut, silmissä on kaihi ja kuulokin heikkenee. Syksyn merkkejä, jotka on pakko hyväksyä. Mutta toisaalta olo on ihmeen tyyni, kuin myöhäinen loka-marraskuun päivä. jolloin on kirkasta ja hiukan koleaa. Tunteet eivät ole enää samalla lailla tulenpalavia, vaan sopivan viileitä. Tunnen olevani kuin eläin, joka valmistautuu talvihorrokseen. Tarvitsen entistä enemmän lepoa, kääriytymistä shaaliin ja patterien hohkaavaa lämpöä. Syksy on hyvä vuodenaika, ihmisen syksykin. En ollenkaan ymmärrä niitä ikätovereitani, jotka inhoavat tätä elämänvaihetta ja yrittävät kaikin keinoin paeta tietoisuutta todellisesta iästään . Toivon tietysti, että tätä elämäni loka-marraskuuta eivät osu koettelemaan hirveät syysmyrskyt, ennen talven lopullista hiljaisuutta. Se ei kumminkaan ole omassa vallassani.Kaikki tässä ollaan sään ja kohtalon oikkujen armoilla.
Sisareni Leila ja serkkuni Paula ovat hiljattain jääneet pois tästä elämän vuodenaikojen kierrosta. Missä he ovat nyt, sille en tiedä nimeä. Onko se talvi vai kesä vai jotakin vallan muuta. Uskovat ihmiset laulavat virsissään ikuisesta suvesta kuoleman vertauksena. Mutta se on sitten jossain muussa tietoisuudessa kuin tämä tuttu vuotinen kiertokulkumme luonnossa.
"Mua kuunnellaan, sillä seinilläkin korvat on......." Mieleeni hypähti tämmöinen ikivanha iskelmäteksti, kun tämän päivän aviisia aamupäivän hiljaisuudessa lukiessani käänsin aukeamalle, jonka otsikko oli:Puhutaan kuolemasta!Otsikon yläpuolella kuvassa kaksi naista näyttää keskustelevan hyvin vilkkaasti elehtien ja hymyssä suin. Ja jo toinen lause tekstissä hiukan provosoivaan sävyyn kuuluu:"Tulisivatpa isot hautajaiset taas muotiin".
Viime torstaina osallistuin tilaisuuteen, jossa serkkuni Paulan tuhkauurna saatettiin sukumme hautaan kauniin juhlavasti noin kolmenkymmenen läheisen ympäröimänä.Ulkoiset puitteet olivat tänä syksyisenä päivänä Someron vanhalla hautausmaalla hyvin oikean tuntuiset johdattamaan ajatukset kuolemaan, elämän päättymiseen, ihmisen palaamiseen takaisin osaksi luontoa. Dramaattisen synkät sadepilvet taivaalla, mutta paljon myös kirkasta aurinkoa. Voimakas ruska hautausmaan vanhoissa tuuheissa puissa, osin jo varisseet keltaiset ja kuolemalle tuoksuvat lehdet. Toisaalta hautoja peittävän nurmikon ällöttävän kirkas vihreys. Erikoisia kontrasteja. Vaimeana kuuluvat kirkonkellot taustalla. Juuri samalla hetkellä, kun uurna tavoitti sille kaivetun kuopan pohjan, kuului syvässä hiljaisuudessa odottamattoman terävä, outo ääni, kuin jonkunlainen kiljahdus.Ihmettelin sitä. mutta myöhemmin kuulin jonkun luontoa paremmin tuntevan selittävän sen olleen palokärjen huuto. En ole koskaan ennen kuullut sellaista. Se toi oudon lisäyksen tuohon Paulan maallisen matkanpään hetkeen.
Tästä ja monta tuntia kestäneestä muistojuhlasta vanhassa seurakuntasalissa kerroin eilen ja edellispäivänä parille ystävälleni . Puhuimme tuntikausia. Kerroin Paulasta, originellista serkustani, joka vasta viimeiset 30 vuotta on ollut minulle läheinen, mutta jonka varhaisemmasta elämästä, nuoruudesta ja aikuisuudesta olen saanut kuulla vain joko muiden sukulaisten tai hänen itsensä kertomia tarinoita. Viimeiset kymmenkunta vuotta olemme olleet todella läheisiä. Lähes päivittäistä yhteydenpitoa nykyajan keinoin. Niinpä hänen täydellisen yllättävä kuolemansa on minulle edelleen aika mahdoton hahmottaa. Jopa siinä määrin, että kotiuduttuani hautajaisista ajattelin: pitää lähettää Paulalle kuvia, soittaa ja kertoa kuinka hienot hautajaiset hänellä oli. Kauhistuin omia tunteitani ja ajatusteni kulkua. Paula ei näköjään noin vain suostu mielessäni "kuolemaan". Hän on jatkuvasti yhtä elävänä kymmenen kertaa päivässä ajatuksissani milloin minkäkin pienen tavaran tai muun jutun mieleeni pullauttamana. Isän ja äidin, jopa sisareni kuoleman pystyin mieltämään ja mielessäni ymmärrettävästi sijoittamaan menneeseen aikaan, mutta tämä vanhuutta vältellyt ja ruumiin kremppoja ja vaivoja vihannut, vauhdikasta, aktiivista elämää niin kovasti rakastanut serkkuni ei suostu asettumaan kuolleitten sukulaisteni ja ystävieni joukkoon muistini kätköihin. Hän haluaa olla mukana joka päivässäni, ajatuksissani, jopa tekoihin yllyttämässä. Siksi hänestä on puhuttava, puhuttava. Siksi tuntuu, että seinätkin täällä kuulevat ajatukseni Paulasta ja kuolemasta.
Kuolema ei ole minulle pelottava ja välteltävä sana, niinkuin kai joillekin on. Tunnen muutamia, jotka eivät halua ajatellakaan kuolemaa, eivät ainakaan omaa kuolemaansa. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet vainajaa. Kuolema on tavallaan siivottu pois tavallisesta elämästä ja omista ajatuksista. Tottakai kuollaan, mutta mieluimmin vanhat kuolevat laitoksissa, poissa perheen lähettyviltä. Kuollaan tv-ruudussa, kuollaan hullun ampujan luodeista, kuollaan Turun torilla terroristin puukoniskuista, kuollaan nälkään ja tauteihin pakolaisleirillä, kuollaan Ebolaan, Aidsiin, kuollaan sankarina sodassa tai kuollaan järjettömiin huumekokeiluihin. Mutta ei haluta ajatella omaa kuolemaa eikä kukaan omainen missään tapauksessa SAA kuolla, ei tänään, ei huomenna eikä vielä pitkään aikaan. Älä edes puhu kuolemasta.
Tähän tapaan ajattelee moni, jopa moni ikätoverini. Luulen, että näin ajatteli myös Paula, sillä jo itsensä vanhaksi (82vuotta) hyväksyminen oli hänelle lähes ylivoimaisen kipeä asia. Hän suuttui, jos joku sanoi ( edes ajatteli ) häntä vanhaksi. Kävimme monet kipakatkin keskustelut aiheesta, onko vanheneminen ikävää, vai ihan hyväksyttävää, jopa mukavaa. Yhteisymmärrystä emme tässä saavuttaneet. Ajattelen siis Paulan äkkikuoleman vanhenematta ja kovasti sairastumatta olleen hänelle paras lahja, mitä hän voi osalleen toivoa. Ikäänkuin noin äkillisesti ja yllättäen kuolemalla Paula saa "tavallaan" mahdollisuuden elää ja jatkaa persoonallista ja energisoivaa läsnäoloaan myös minun päivissäni vielä pitkään. Otan positiivisena kehuna vastaan ne hautajaisissa minulle moneen kertaan lausutut sanat: "Kylläpä sinä olet niin paljon Paulan oloinen, että ihan hämmästyttää". Jospa edes vähän. Jospa edes hitunen samaa sydämellistä hulluttelevaa, mutta silti syvällistäkin energiaa ja elämänjanoa.
