Terveyskeskuksessa

Huomenna ollaan jo elokuussa.Tänään on tämän säätiloiltaan oudon viileän, sateisen ja tuulisen heinäkuun viimeinen päivä. Outo kesä, jota on ollut vaikea kesäksi mieltää paitsi muutamina poikkeuksen tekevinä poutapäivinä. Helteessä ei ole tarvinnut Suomessa kenenkään tuskailla, niinkuin viime heinäkuussa  oli tilanne.

Minun heinäkuuni on muutenkin eronnut tavallisista kesäkuukausista, sillä aikaani ovat rytmittäneet käynnit terveyskeskuksessa hoidattamassa pahaksi ärtynyttä ihovaivaa selässäni: käynti terveydenhoitajalla joka maanantai, keskiviikko ja perjantai, koko heinäkuun ajan.Olen välillä tuntenut itseni kuin puolipäiväisesti työtä tekeväksi. Kas kun eläkeläisten tapaan koen, että yksi säännöllinen, sovittu meno päivää kohden tekee siitä jo ikäänkuin työpäivän.Täydellinen laiskuus ja riippumattomuus jää puuttumaan siltä päivältä.

Nämä terveyskeskuskäynnit ovat olleet avartavia. Ensinnäkin minulle on tullut parempi käsitys terveydenhoitajien työstä, tarpeellisuudesta ja eri tyyppisten hoitajien vaikutuksesta potilaaseen. Minulla on ollut kaksi hyvin erilaista hoitajaa.Varmaan tavallaan hyviä molemmat, mutta henkilöinä kuitenkin jakanevat potilaitten( asiakkaitten?) kesken mielipiteitä. Kas kun aina on niin, että yksi tykkää enemmän äidistä, toinen tyttärestä. Olen ollut kovin mieltynyt nuoreen, asialliseen ja silti hyvin lämpimän ja empaattisen oloiseen Iidaan. Ensimmäinen, jo pitkään työtä tehnyt hoitaja oli uskomattoman estoton höpöttäjä. Hoitotyössä semmoinen ei vakuuta minua ollenkaan, eikä vaikuta edes sympaattiselta. Olen joutunut miettimään omaa käytöstäni vieraan silmin, sillä tiedän itse usein sortuvani samantapaiseen liialliseen ja asiattomaan höpötykseen.

Toinen ja melko shokeeraava havainto näillä tk-visiiteilläni on ollut siellä näkemieni ihmisten tavaton lihavuus. Olen toki ennestäänkin ja varsin omakohtaisesti tietoinen tästä suomalaisten ongelmasta, josta ei voi välttyä kuulemasta ja lukemasta päivittäin,vaikka kuinka onnistuisin välttelemään peilejä ja vaakoja kotonani. Mutta että on niin paljon niin suuriin mittoihin paisuneita ihmisiä, ei ole ollut tiedossani. Oma ylipainoni,(suuri) tuntuu näitä ihmisiä nähtyäni, muuttuvan kohtalaisen pieneksi . Olen nähnyt kokonaisen perhekunnan viettävän tyytyväisen (voiko olla totta!!! )oloisena kahvihetkeä sairaalan pihalla ilmeisesti perheen äitiä tervehtimässä ja ulkoiluttamassa. Potilaana ollut vanha äiti oli kuitenkin joukon normaalein kooltaan, sillä muut olivat kaikki kooltaan jättimäisiä. Kaikille tuntuivat maistuvan runsaat ja kaloripitoiset mukana tuodun eväskorin antimet, kahvi, jäätelö, munkit, mansikat, cola ym. Mummo vain nuokkui pyörätuolissaan, mutta toiset olivat paitsi nälkäisiä, myös huolettoman tuntuisia ilman komplekseja sadoista kiloistaan. Olin sisimmässäni oikein järkyttynyt tarkkailija. Toivottavasti tunnemyrskyni  ei näkynyt päällepäin. 

Joka ainoana käyntikertana olen nähnyt pari, kolme niin uskomattoman lihavaa ihmistä, että olen aina  huokaissut syvään ja epäuskoisena: voiko noin lihava ihminen olla olemassakaan ja vielä liikkua jaloillaan,yleensä tosin hyvin hankalasti. Millaista heidän elämänsä mahtaa olla, miksi ovat lihoneet noin, millaisia ongelmia kohtaavat, mistä saavat edes riittävän kokoisia vaatteita? Olen myös alkanut enemmän  ymmärtää lääkäreitä, jotka ovat huolissaan ja puhuvat ja kirjoittavat liikalihavuudesta ja varoittavat tästä koko suomalaista yhteiskuntaa uhkaavasta vaarasta. Ymmärrän entistä paremmin, kun tajuan, että he joutuvat kohtaamaan silmästä silmään näitä taatusti kärsiviä ihmisiä ja yrittämään löytämään edes pika-apua heidän ongelmiinsa. Sillä totuushan on, että kovin vähässä ovat terveet ja onnelliset ylipainoiset. Lihavuus ja sairaudet ovat käsikädessä liikkuvia kumppaneita. Ja jos näen kovin hyväntuulisen lihavan, epäilen, että hän kumminkin on surullinen syvällä sielussaan, mutta kätkee sen muilta ja haukkaa herkkua pahaanoloonsa. 

Olen alkanut ajatella, että kenties laihdun, jos joudun vielä pitkään käymään näillä hoitokeikoillani ja näkemään näitä lihavuudesta kärsiviä. Vai käykö päinvastoin niin, että alan ajatella :hui hai, eihän tässä nyt mitään hätää ole, kun en ole sentään vielä noin lihava!!!!

Erilaisuus maalaa mörköjä mieliin

Ei taida olla suomalaista, joka ei näinä päivinä olisi ainakin hetkeksi pysähtynyt miettimään omaakin  suhdettaan suomalaisuuteen, kun kansanedustaja Olli Immosen yöllinen blogikirjoitus oli puhkaissut kotimaan politiikan heinäkuisen hiljaisuuden. Yhtäkkiä ennestään koko valtakunnan tasolla vielä melko huonosti tunnetun oululaisen perussuomalaisen  syvältä "sinivalkoisen sielunsa" pohjalta  ja koko aivotoimintansa (??) haastaen aikaansaama englanninkielinen kirjoitus nousi ykkösasiaksi Suomessa. Eikä kohu pysähtynyt Suomeen, vaan hänen sodanjulistuksensa monikulttuuriselle Suomelle kelpasi uutisaiheeksi muuallekin Eurooppaan.

Olen supisuomalainen ties kuinka monennessa polvessa. Joskus tosin on perheessä vitsailtu, että geeneihimme on varmaankin saatu virkistävää vaihtelua jossain menneisyydessä, koska ulkonäkömme ja temperamenttimme muistuttavat enemmän eteläisempien kansojen keskuudessa yleistä ihmistyyppiä, kuin tätä supisuomalaista Impivaaran heimoa. Ehkä joku esiäiti on suhtautunut peräti tuttavallisesti ja luottavaisesti liikkeellä olleeseen "tattariin","laukkuryssään" tai ties millaiseen kulkijaan jostain kauempaa kuin Someron savipellot. Kukapa sen enää  varmuudella voisi todistaa.Kovin monen isä on aikojen kuluessa saattanut olla ihan joku muu kuin kirkonkirjat ovat kertoneet . Eikä kaikista löydy mitään merkintää.

Ikinä ei kuitenkaan ole tullut mieleeni ajatella , että pitäisi jaotella meitä suomalaisia olevan olemassa kahdenlaisia : aitoja, oikeita, hyväksyttäviä ja kaikessa maailman parhaita kantasuomalaisia ja toisaalta vääriä, tänne kuulumattomia, pelottavia ja vihattavia muualta tulleita, joilla on väärä ulkonäkö, väärä äidinkieli, väärä kulttuuri ja erityisen väärä uskonto. Minusta kaikki, jotka syystä tai toisesta ovat valinneet tämän maailmankolkan asuinpaikakseen nyt tai historian mittaan, ovat yhtä lailla suomalaisia. Eikä kaikilla todellakaan tarvitse olla sama äidinkieli, samat tavat, samat ajatukset, idolit, rakkauden ja vihan kohteet, uskonnosta nyt puhumattakaan. En kestä ollenkaan ajatusta, että joku muu sanelisi minulle omimman identiteettini raamit. Olen minä, mutta samoin sinä olet sinä ja hän on hän. Yhdessä ollaan suomalaisia, jos kerran asumme tässä maassa.

Minua on aina loukannut, kun poliitikot juhlapuheissaan ja vaaliretoriikassaan pyrkivät määrittämään ja puhumaan suomalaisuudesta sellaisin ylevin sanakääntein, jotka ovat kaukana minun tunnistamastani kotoisesta tunteesta omaa maatani, kieltäni , kotiseutuani  ja juuriani kohtaan. Ei isänmaallisuuteen  ja kansallistunteeseen tarvita mitäään sankarillista uhoa, ei loputonta muistutusta sotiemme uroteoista, eikä varsinkaan toisten ulkopuolelle rajaamista. Minusta suomalaiset eivät ole sen erityisemmin rehellisiä, sen sisukkaampia, sen urhoollisempia eivätkä sen arvokkaampia, kuin mitkään muutkaan kansat. Eivätkä suomalaiset suinkaan ole aina pärjänneet omillaan, vaan olemme olleet usein myös avunsaajan roolissa, viimeksi sodasta selviytymisessä. On aika kornia uhota suomalaisten ainutlaatuisesta kyvystä maksaa velkansa ja selvitä vain omalla erinomaisuudellaan. Yhtä kornia on unohtaa kaikkien suomalaisten joukot, jotka ovat maastamme lähteneet etsimään työtä ja leveämpää leipää niin Amerikasta, Australiasta kuin Ruotsista. Pitäisikö heistä ja heidän jälkeläisistään puhua epäilyttävinä maahanmuuttajina, monikansallisina häiriköivinä rikollisina tai itsekkäinä elintasopakolaisina.

Mistä näitä Immosia sitten tulee? Mikä tekee ihmisestä tämmöisen pelokkaan ja vihamielisen moralistin, joka on valmis kieltämään osalta ihmisiä arvon, joka pitäisi itsestäänselvyytenä kuulua kaikille ihmisille ihonväriin, etniseen alkuperään tai kieleen ja kulttuuriin katsomatta. Luin Olli Immosen elämästä kertovan nettiartikkelin. Ymmärsin, että monet hänen elämänvaiheensa ovat saattaneet olla johtamassa tämmöisen typistyneen, pelokkaan ahdistuneen, mutta toisaalta kiihkeällä  tavalla vaikutusvaltaa ja tunnustusta janoavan persoonallisuuden kehittymiseen. Ja nykyään ei tarvitse jäädä yksinään kärvistelemään omassa identiteettikriisissään, kun netti yllättäen tarjoaa monta kohtalotoveria ja ymmärtäjää . Syntyy helposti harha, että on jonkunlainen totuudentorvi ja huutavan ääni korvessa, joka on kutsuttu vaikuttamaan. Jos sitten on riittävän kunnianhimoinen, voi yllättäen huomata olevansa 6000 muun samanmielisen,(usein lähes kirjoitustaidottoman ja monessa pyrkimyksessään pettyneen!) uskollisesti kannattama ja yllättäen päätyä kansanedustajaksi. Vähemmästäkin voi saada päänsä sekaisin. 

Alkaa tuntua, että "yllätysimmosia" taitaa olla lähes puolet perussuomalaisista kansanedustajista. Se toinen, asiallisempi ja todelliseen  poliittiseen yhteispeliin pyrkivä edustajajoukko joutuu lujille yrittäessään saada nämä sooloilijat käyttäytymään sovittujen linjojen mukaisesti ja käyttämään sivistynyttä puhetta. Myönnän, ettei ole kenellekään helppoa olla vastuunkantaja nykyisessä vaikeassa poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa, mutta kaikilta kansanedustajilta on kumminkin lupa toivoa edes keskivertoälyä, tasapainoista tunne-elämää ja tervettä itsetuntoa ilman järjetöntä vihaa kaikenlaista erilaisuutta kohtaan.Tuntuu pelottavalta, että nyt näyttää lähes joka Euroopan maassa valtaan pyrkivän ja pääsevän ihmisiä, joilla on kansalliskiihkoisia, suorastaan natsi-ideologiasta voimansa ja teesinsä hakevia ihanteita. Toivottavasti enemmistö johtavassa asemassa olevista säilyttää järkensä ja sydämensä tasapainossa ja pystyy estämään vihaan ja pelkoon perustuvan ideologian voimistumisen. Populismiin ja fasismin paluuseen ei kertakaikkiaan pitäisi antaa tilaisuutta.

Mörkö, erilainen, pelottava

Ollako vai eikö olla ja saanko olla oikeasti ?

Jos olet tämmöinen, niin sitten et ole tuommoinen.Oletko introvertti vai ekstrovertti, vasemmistolainen vai oikeistolainen? Joku on perivanhoillinen, toinen taas (parta)radikaali. Minä olen optimisti, mutta tunnen läheisesti myös muutamia pessimistejä. Yksi on pedantti, toinen taas enemmän "hälläväliätyyppi".

Ei taida olla elämänaluetta, johon ei olisi ainakin yritetty sovittaa näitä vastakkaisia tapoja edustavia tyypityksiä. Ollaan joko mustaa tai valkoista, muttei juurikaan valita harmaata siitä väliltä. Kuka nyt haluaisi olla jotain laimeata, haaleata, mitäänsanomatonta, kun voi valita selkeän linjan identiteetilleen, niinkö? Mutta onko tosiaan aina ja kaikessa pakko olla tarkasti määritetty, valita paikkansa ja seistä ääripäässä, tehdä jyrkkä pesäero siihen toiseen?Tarkemmin ajateltuna luonto ja ihmistä ympäröivä maailma näyttäytyy kyllä täydellisenä erilaisten ominaisuuksien tilkkupeittona, runsaana, rönsyilevänä, hallitsemattoman moninaisena ja sävykkäänä, miksi sitten ihmisen pitäisi olla yksioikoinen ja aina vain yhdellä tavalla määritettävissä?

Jos olen puhelias ja pidän ihmisten kanssa seurustelusta, olenko siis ekstrovertti, joka kaipaa ihmisiä ympärilleen,viihtyy tilanteessa kuin tilanteessa ja ahdistuu yksinäisyydessä? Tai jos koen itseni tuppisuuksi, jonka on vaikeata sanoa mielipidettään kovin isossa seurassa ja joka mieluummin kuuntelee kuin osallistuu yleiseen jutusteluun ja pakenee oman kamarinsa hiljaisuuteen, olenko siis nykyelämään huonosti sopiva introvertti? Ehkä niin, tai sitten ei . Ainakin minä löydän itsestäni kummankin tyypin piirteitä. Puhun mielelläni paljon ja helposti vieraittenkin ihmisten kanssa. Mutta en voi sietää elämää, jossa joutuisin joka päivä kohtaamaan uusia ihmisiä ja suoltamaan tunnista toiseen kevyttä ja ilmapiiriä haistelevaa "small talkia" kestohymyn saattelemana. Tarvitsen hiljaisia, tapahtumaköyhiä päiviä, jolloin olen vain itseni hyvässä seurassa. Olen siis sekä intro-että ekstrovertti ja mielestäni hyvä niin.  

Jos olen feministi, pitääkö minun silloin aina ajatella asioista pelkästään naisnäkökulmasta ja nähdä miehet joukkona, joka on vastuussa naisten vaikeuksista elää tasa-arvoisina kansalaisina työelämässä ja yhteiskunnassamme. Onko minun pakko nähdä kaikki miehet sovinisteina ja laukoa suustani kuolemattomia latteuksia tyyliin"kaikki miehet ovat samanlaisia",( siis tyhmiä, avuttomia, pettäviä)? Jos en ole feministi, olenko silloin aivoton bimbo, alistettu ja sukupuolensa unohtanut hiirulainen?

Kun ihmislapsi syntyy maailmaan, hänestä tehdään heti ensimmäisten minuuttien aikana määritys kumpaa sukupuolta hän on. Joskus kuitenkin syntyy lapsi, jonka sukupuolta ei voidakaan heti yksiselitteisesti määrittää. Tilanne on varmasti tuskallinen kaikille, niin lapsen vanhemmille kuin hoitohenkilökunnalle. Lehdissä on kirjoitettu tapauksista, joissa päätös ja sitä seuraavat toimenpiteet on tehty hyvin varhaisessa vaiheessa ja myöhemmin on käynyt ilmi, että lapsi varttuessaan kokee tulleensa väärin kohdelluksi ja ikäänkuin pakotetuksi hänelle itselleen väärältä tuntuvaan sukupuoleen.Kovin vaikea valinta joka tapauksessa. Näihin aikoihin asti myöskin homoseksuaalit ovat joutuneet vaikeaan valintatilanteeseen oman seksuaali-identiteettinsä vuoksi. Pitäisikö pelätä, salata tai yrittää kokonaan vaimentaa seksuaalisuutensa vai uskaltautua avoimuuteen, tulla ulos kaapista, niinkuin termi kuuluu. Vielä nykyäänkin monille on mahdotonta hyväksyä, että ei ole olemassa vain heteroja vaan kokonainen erilaisen seksuaali-identiteetin kirjo. Eikä oman identiteetin valinta ole suinkaan ihmisen vaihtelun- , tai nautinnonhalun tulosta, vaan ihmiseen yhtä lailla kuuluvaa kuin erilainen silmien väri tai ruumiinrakenne. Mutta tiedän myös, että kun minä tässä väitän noin, joku toinen sanoo minun olevan perin pohjin väärässä.

Minulla on ystävä, joka voi hämmästyttää hänet vain pinnallisesti tuntevat tuttavansa sanomalla, ettei halua taivaaseen, koska ei osaa eikä halua haaveilla tapaamisesta kaikkien kuolleitten sukulaistensa ja tuttujensa kanssa taivaassa, jossa vielä enkelitkin höyhensiivissään liihottelisivat mukana. Hän kun inhoaa ja suorastaan kauhistuu kosketusta höyheniin! Niinpä hän saa usein kuulla ihmettelevän jatkokysymyksen:haluatko sitten ennemmin päätyä helvettiin? Eikö se olisi sentään paljon hirveämpää? Kuulostaa tietysti perin lapsenomaiselta kahtiajaolta, mutta sisältää kumminkin peruskysymyksen: oletko sitä vai oletko tätä. Et voi olla mitään siitä väliltä, sinun pitää valita. Olet joko uskova tai ateisti, pelastettu tai matkalla kadotukseen. Olet joko kristitty tai kenties muslimi, vapaa-ajattelija tai ehkä helluntailainen.Mutta jotain mieltä on oltava!

Suomessa on monipuoluejärjestelmä. Viime vaalien tuloksen selvittyä puhuttiin paljon, että olisi helpompaa, jos meilläkin olisi jako kahteen blokkiin, jolloin olisi selvää, että vaalit voittanut saa pääministerin ja hän omiensa joukosta valitsemat ministerit. Meillä sensijaan hallitus voidaan kasata viiden, jopa kuuden eri puolueen edustajista. Ja tulokset ovat viime vuosina olleet kaikkien osapuolten mielestä ihan liian laihoja ja yhteistyö tuskallisen ontuvaa. Silti minusta on hyvä, etten elä maassa, jossa olisin joko republikaani tai demokraaatti, enkä pystyisi näkemään mitään hyvää toisin ajattelevissa. Tietysti luultavasti vielä monin verroin kamalampaa on niillä, jotka asuvat yhden totuuden ja yhden johtajan hallitsemassa maassa, mutta eivät pysty luottamaan tähän.

Vaikka kuinka yritän miettiä mistä löytyisi semmoinen paikka, jossa kaikenlainen erilaisuus, kaikenväriset arvot, ominaisuudet, monenlaiset mielipiteet ja elämäntavan vivahteet saisivat ihmisten kesken vallita yhtä suurta arvostusta nauttivina ja toinen toisiaan sietävinä rinnakkain, en millään keksi. Onko ihmisen ihan pakko aina määrittää asiat vastapooleikseen, noin tai näin, mutta hyvin vähän siihen välille joustavuutta tarjoten? Olisi helpompaa, jos ihminen muistuttaisi enemmän geneettisesti läheistä sukuaan olevaa kädellistä, bonoboa, joka kyllä voi nahistella lajitoverinsa kanssa ikäänkuin lihaksiaan vahvistaakseen, mutta osaa nopeasti panna sille pisteen ja muuttaa nahistelun halaukseksi.Rauha säilyy. Bonoboilla laumaa johtaa kokenut naaras, eikä semmoista ihmislaumatyyppiä taideta tuntea mistään päin palloamme. Mahdottomampaa ajatusta Suomeen olisi vaikea keksiä, sillä Tarja Halonen presidenttinä, Mari Kiviniemi  pääministerinä, Jutta Urpilainen valtiovarainministerinä tai Irja Askola Helsingin piispana ovat jo monille olleet lähes sietämätöntä piinaa elämään tuoneita täysin vääriä valintoja! Mieluummin vaikka kuinka huonoja miehiä vastuullisiin virkoihin, kunhan ei sentään naisia!No, ehkä on pakko kelpuuttaa joukkoon muutamia riittävän sopeutuvia, hajuttomia ja mauttomia ikäänkuin koristeeksi sopivia sanneja ja lenitoja niin kaikki on niinkuin pitää ja rauha säilyy.


Toisenlainen todellisuus?

...on pahan noidan pauloissa, pauloissa....

Kävi taas niinkuin on käynyt ennenkin, että innostun kirjoittamaan juttua jonka, alkuna on päivän lehdestä luettu asia. Yhtäkkiä vain huomaan, että jokin kiinnostava henkilö tai lause jää pyörimään päähän tavanomaista pikalukemista pidempään, herättää uusia omia ajatuskuvioita tai kysymyksiä kunnes pakottaa sitten väsäämään itse oman jutun. 

Niin kävi tänäänkin.Lehtijuttu, joka nyt jatkoi päässäni elämäänsä, oli Hesarin Tänään-sivulla otsikoitu "Suvun noita sai tutkimaan". Minua ei sinänsä innostanut vanha noitatarina, vaan kyseisen noidan nimi:Rättäkitti. Se nostatti yllättäen mieleeni kuvia omasta lapsuudestani. Kuin eilispäivänä olisi tapahtunut. Luultavasti minua pidettiin turhan usein huonotapaisena, kiukuttelevana  ja parkuvana tai kinaavana ja liian kovaäänisenä pikkutyttönä. Kuulen kovin elävästi vieläkin korvissani Helmi-tätini paheksuvaan sävyyn sanovan :"sää ny olet erinomainen rättäkitti". Ääni ei ole kiltti. Tiedän myös äidin  useinkin käyttäneen minusta tätä nimitystä. Ymmärsin kyllä ihan hyvin, että Rättäkitti ei ollut mikään mukava nimitys pikkutytölle, vaikka sanan varsinainen historia ja  sisältö jäikin ymmärtämättä . En muista , että olisin kuullut ketään muuta nimitettävän Rättäkitiksi. Oliko kylässämme muitakin Rättäkittejä, en tiedä, mutta nyt kun tunnen tarinan, on hyvin luultavaa, että muitakin oli. Silloin vain  alistuin hyväksymään ajatuksen, että minä kai sitten olen erityisen ikävä lapsi, Rättäkitti. Se tarkoitti mielestäni lasta, joka oli kovaääninen ja kiukutteleva, siis niinkuin minä.

Vuosikymmenten mittaan olen onnistunut karistamaan mielestäni tämän määrityksen persoonalleni. Olen ihan unohtanut koskaan olleenikaan "erinomainen rättäkitti", kunnes se tänään nousi ihmeen selkeänä muistikuvana päälleni. Ymmärsin, että Rättäkitti-nimen käyttö oli varmaankin Somerolla yleistä, ei vain minun perheessäni. Rättäkitti on ollut monien tarinoitten mukaan Loimaan-Ypäjän seudulla asustanut voimakas talonemäntä, jota yleisesti epäiltiin ja nimitettiin noidaksi. Lehtijutussa esitelty tutkija Heli Syrjälä oli asioita ja tarinoita tutkittuaan alkanut pitää tarinoitten noita Rättäkitin takana olevaa historiallista henkilöä esiäitiään Loimaan Mannisten kylänTepon talon emäntää Ulrika Justinaa. Hänestä kerrotaan tarinoita , joissa hän on ennustanut outoja juttuja , jotka sitten ovat toteutuneet ja saaneet ihmiset pitämään häntä pahana noitana. Hän muun muassa ennusti, että Loimaan kirkko palaa ja niin sitten tapahtuikin. Loimaa,Ypäjä ja Somero ovat naapuripaikkakuntia ja sitäpaitsi isovanhempani asustivat viime vuosisadan alkuvuosina , juuri Helmi-tätini lapsuusvuosina Ypäjällä. Rättäkittinimitys ja tarinat saattavat olla hänelle tuttuja lapsuudesta ja käytössä kuluneita sanoja perheemme sanastossa noilta ajoilta asti.

Miksi sitten minä sain kyseenalaisen kunnian kuulla nimen Rättäkitti? Se johtui ilmeisesti siitä, että noita Rättäkitti oli tarinoitten mukaan kovaääninen ja kipakka, isonenäinen ja tummatukkainen. No niin olin minäkin, tyttöraukka. En ollut mitenkään suloinen ja hellyttävä pikkutyttö, niin olen ymmärtänyt. En tiedä miksen ollut. Mutta muistan, että leikkijuhlissamme, joita järjestettiin milloin missäkin  kylämme talon sopivissa tiloissa ("höylähuoneella", Alitalon isossa kamarissa,Ylitalon heinäladossa, Hömpin navettarakennuksessa) esitimme lähes aina laulunäytelmää Prinsessa Ruususesta ja noidan osa oli itsestään selvästi minun. En koskaan edes halunnut prinsessaksi tai prinssiksi. Noitana tunsin olevani omillani, toteuttaa syvintä olemustani häijyyttä . Nautin olostani limonaadipullon metallikorkeista vääntämissäni tekokynsissä, isonenäisenä, tummatukkaisena  noitana. Onneksi en sentään ryhtynyt syömään ötököitä tai matoja!

Kannattaa olla varovainen, miten nimittää pientä ihmistä, sillä voi käydä niin, että lapsi tahtomattaan alkaa toteuttaa juuri niitä ominaisuuksia, joista oli haluttu varoittaa. Kaunis puhe ja kehaisu saa varmemmin aikaan halun olla kiitoksen arvoinen. Onneksi nykyään vanhemmat ovat tietoisia kannustavan ja lapsen ihanuutta ja hyvyyttä korostavan puheen lisäävän kaikinpuolista hyvinvointia ja kasvattavan paremmin haluttaviin tuloksiin kuin jatkuvan moitteen. Minun lapsuudessani vältettiin mitenkään kehumasta lapsia, etteivät vain alkaisi luulla itsestään turhan suuria. Olisipa ollut ihmeellistä edes joskus kuulla olevansa hyvä ja suloinen. Semmoista kuvaa itsestäni en onnistu poimimaan ylös muistin syvyyksistä.

Rättäkitti-parka.

Kadonneet kirjeet

Postiluukkuni kolahti taas melko äänekkäästi, kun tilaamani aikakauslehden lisäksi tupsahti myös kirjekuoria eteisen lattialle. Nykyisin saamani posti koostuu lähinnä vain erilaisista paperilaskuista. Poikkeuksena tästä olen saanut hiljattain pari kuorta, jotka ovat sisältäneet juhlien jälkeisen kiitoskuvan. Mutta milloin olen viimeksi saanut oikean kirjeen? Siitä on jo aikaa, eikä ole odotettavissa pian uudelleen. Viimeinen minua henkilökohtaisella kirjeellä muistanut oli iäkäs serkkuni, joka huolimatta lähes täydellisestä sokeudestaan, kirjoitti hyvin luettavalla käsialallaan pitkiä ja hupaisia kirjeitä. Lisää tätä iloa ei ole tulossa, sillä hän kuoli keväällä. Joidenkin tuttujen kanssa toimii vielä kirjeyhteys sähköpostin välityksellä. Monet kuitenkin valittavat senkin olevan liian aikaavievää. Sääli, suuri sääli.

Ikäiseni ihmiset ovat kuitenkin nuoruudessaan saaneet ja lähettäneet paljon kirjeitä. Asioista sovittiin, tapahtumista ja tunteista kerrottiin useimmiten käsin paperille kirjoittaen. Uskomatonta, miten kaikki asiat tulikin hoidettua ilman puhelinta ja sähköpostia, ilman Face-bookia ja Twitteriä. Semmoisesta ei lapsillamme ole kai pienintäkään käsitystä. Ainoat paperikirjeet joita ovat lähetelleet ovat pienet, tärkeät lappuset joulupukille alle kouluikäisinä taaperoina.

Kun olin koulussa oppinut esperantokielen alkeet ja saanut käsityksen, miten käytetään esperanto-avainta, sanastoa ja kielioppia sanojen oikein taivuttamiseen, oli aika aloittaa kielen harjoittelu kirjeystävän avulla. Olin saanut opettajalta osoitteen puolalaiselle pojalle, joka oli esperanton harrastaja, muutamia vuosia itseäni vanhempi. Hänen nimensä oli Ian ja hän asui muistaakseni kaupungissa, jonka nimi oli Katowice. Kirjeet kulkivat ja jotenkuten ymmärsimme toisiamme. Oma kielitaitoni oli kovin vähäinen, mutta onneksi esperanto on niin systemaattinen kieli, että sitä pystyy apuneuvojen kanssa rakentelemaan ,vaikkei pystykään puhumaan. 

Eräänä päivänä posti toi kirjeen tältä Johanolta ( niin hän halusi minun häntä nimittävän),että hänen laivastonsa tulee tekemään jossain vaiheessa vierailun Helsinkiin, jolloin hän toivoisi minun voivan tulla häntä tapaamaan. Hän nimittäin suoritti asevelvollisuuttaan laivastossa. Voi hyvä tavaton, enhän minä tyttöraukka nyt mitenkään voisi lähteä tapaamaan häntä Helsinkiin. Miljoona muutakin syytä miksen, mutta yksi suurimmista syistä puuttuva taitoni oikeasti puhua esperantoa. Ei saanut Ian enää yhtään kirjettä Somerolta, vaikka hän kuinka yritti kysellä syytä hiljenemiseeni.

Samoin kävi myös ranskalaispojalle, joka kirjoitti minulle englannin kielellä. Koska hän jokaisessa kirjeessään kertoi rakastavansa minua intohimoisesti, tulin tulokseen, että hän ja mahdollisesti kaikki miespuoliset ranskalaiset ovat jotenkin tunne-elämältään vinksahtaneita, kenties vaarallisen halukkaita, joten minun olisi turhaa jatkaa semmoista hölynpölyä lukemasta ja vastaamista moiseen. Nyt täytyy saoa, että puritaaninen maalaistyttö oli ehkä turhan tosikko. Sen sijaan nuorempi sisareni kirjoitteli pitkään japanilaiselle "poikaystävälleen" ja sai häneltä joitain lahjojakin vuosien mittaan. Muistelen, että kirjeystävyys lopahti sitten pojan kirjoitettua, että on aikeissa mennä naimisiin. Ehkä tuleva rouva ei nähnyt hyväksi, että sulhanen jatkaa kirjeystävyyttä kaukaisen Suomen neitoseen.

Samoin erään ystäväni tyttärellä oli vuosikaudet japanilainen poika kirjeystävänään. Tämä oli sikäli erilainen ystävyys, että he olivat tavanneet ihan "livenä" Jyväskylässä , kun tämä nuori japanilainen harhaili kadulla vailla paikkaa yöpymiseen ja Eija, rohkea ja ennakkoluuloton koulutyttö tarjoutui reippaasti majoittamaan hänet pariksi yöksi kotinsa lattialle. Ystävyys syntyi ja jatkui kirjeitse. Eräässä kirjeessä vuosia myöhemmin poika ilmoitti pitkän kirjeensä lopussa:"by the way,I got married". Mitäpä tuommoisesta pikkuasiasta nyt suurempaa juttua tekemään: ai niin, olen muuten mennyt naimisiin!

Nykyaikaan, kun ihmiset todella etsivät ja löytävätkin kumppaneita tietokoneen deittisivustojen avulla, tämmöiset vanhanajan viattomat kirjeystävyydet tuntuvat uskomattoman lapsellisilta ja peräti vanhanaikaisen viattomilta . Ei olisi minunkaan tarvinnut pelästyä, vaikka ranskalaispoika olisi kertonut rakastavansa  minua kuinka paljon tahansa. Ei minun neitseellisyyteni siitä olisi mihinkään hävinnyt, eikä maineeni kärsinyt. Mutta kiitos puolalaisen Ianin kirjeitten, olen aina tuntenut jonkunlaista positiivista kiinnostusta Puolaa kohtaan. Pienikin henkilökohtainen hyvä  kontakti voi lisätä kiinnostusta ja ymmärrystä toisiin maihin ja kansoihin.

   

Uusintakierroksella

Näissä suuremmissa ikälukemissa on usein tarjolla hiukkasen ikäviä lisämausteita arkiseen oloon. Lähes kaikki joutuvat huomaamaan monenlaisten uusien, isompien tai pienempien vaivojen ja kremppojen ilmestymistä haittaamaan jaksamista, arjen sujumista, yöunta ja hyvää oloa. Vaikka kuinka haluaisi uskoa olevansa "ikuinen", on pakko myöntää vähittäisen luopumisen merkit, rypyt ja kolotukset, kulumat ja unohtelut.

Joskus on kumminkin tullut mieleeni ajatella, onko jotain, mikä olisi paremmin kuin nuorempana, olisiko syytä olla tyytyväinen joihinkin tapahtuneisiin muutoksiin. Olen sitä mieltä, että semmoistakin ajan kulumisesta ja vanhenemisesta löytyy. Esimerkiksi tämä yllättävän ihanalta tuntuva uusi vanhemmuus, mummun osa. Että voi olla hienoa saada tämmöinen uusintakierros: pieni rakas ihminen, jonka kokee niin tutuksi ja omaksi, mutta josta ei tarvitse kantaa huolta ja väsymystä joka ainoana hetkenä. Tiedän olleeni kovin ailahteleva ja joskus suorastaan epäturvallinen äitihahmo huonoimpina päivinäni, vaikka varmaan myös hyvä ja rakastava äiti. Luulen, että mummuna  en joudu ponnistelemaan voimieni rajoilla, en ehkä koskaan tilanteeseen, jossa lapsi joutuisi kärsimään mummun neuvottomuudesta tai väsymyksestä. Niin käy joskus kaikille vanhemmille. Uusintakierros tuntuu nyt elämän tarjoamalta palkinnolta. 

Tuttavapiirissäni on monia pariskuntia, jotka ovat myös avioliiton uusintakierroksella. Mielestäni heitä kaikkia voi onnitella uusinnan tarjoamasta tyytyväisyydestä.Toki olen lehdistä lukenut ihmisistä, joille ei ole riittänyt yksi eikä vielä toinenkaan uusintakierros tässä asiassa, vaan aina on taivaanrannassa houkuttanut punertava uuden ja isomman onnen rusotus. Kuitenkin useimmat kakkosaviossa olevat tuntemani ihmiset näyttävät oppineen arvostamaan uusintakierrostaan ja kumppaniaan toisella kierroksella jotenkin paremmin kuin ensimmäisellä .

Uusintoja voi elämässä tulla vastaan muitakin. Itse muistan, että toinen opiskelujaksoni tuntui paljon ensimmäistä mielekkäämmältä ja tuloksellisemmalta. Vaikka työmäärä ja -tahti oli vähintäänkin samaa kuin ensimmäisessä opiskelussani, olin kai itse kypsynyt neljän vuoden tauon aikana niin, että kykyni työskennellä oli paljon parempi ja silti koin myös koko homman hauskemmaksi. Minua surettaa nykynuorten patistelu, että heidän pitäisi heti osata ylioppilaskirjoitusten jälkeen valita oikea opinahjo ja -linja, sekä paikan korkeakoulussa saatuaan porhaltaa tuhatta ja sataa aina tutkinnon loppuun suorittamiseen mieluiten etuajassa kuin hituistakaan viivytellen. Kuka voi olla kypsä tuntemaan itseään ja hahmottamaan elämäänsä kovin suoraviivaisesti etenevään uraputkeen. Jos sitten huomaa tehneensä ihan vääriä valintoja , ei välttämättä uuden kierroksen avausta ole tehty kovinkaan  helpoksi. Mielestäni niin pitäisi kuitenkin olla.

Joskus uusintakierrokselle päätymisen syy on dramaattinen. Se voi olla vakava sairastuminen, onnettomuus tai joku muu koko siihenastista elämää muuttava koettelemus. Isäni koki tämmöisen muutoksen vain 36 vuotiaana. Sitä äkillistä pysäytystä oli toki edeltänyt jo niin häntä kuin kaikkia suomalaisia koetelleet viisi sodan vuotta. Mutta kun hän sitten oli sodan loputtua palannut tavallisen perheellisen miehen arkeen, tulikin totaalinen äkkipysähdys ja koko silloisen elämän muutos hänelle ja meille koko perheelle massiivisen aivohalvauksen muodossa. Eräänä tavallisena kesäiltayönä Isän aivoissa ratkesi suuri suoni, joka teki hänestä hetkessä staprosenttisen invalidin koko loppuelämäkseen. Ihmeenä voi pitää sitä, että hän ylipäätään jäi henkiin. Isä koki vuoden kestäneen"poissaolotilan" jälkeen itsensä ensimmäistä kertaa tiedostaessaan varmaan kauhean shokin, mutta jotenkin hän myös koki saaneensa elämälleen uusintakierroksen. Koska olin vain neljävuotias, en voi tietää millaisia oikeasti olivat nuo alkuvaiheet, jolloin häntä yritettiin ihan sanatarkasti pienen pienin edistysaskelin nostaa halvaantuneesta avuttomuuden tilastaan ylös edes jonkunlaiseen omaehtoiseen elämään. Mutta monen monet kerrat kuulin isän sanovan ääni tunteellisesti vavisten, että hän oli saanut uuden tilaisuuden, uusintakierroksen. Tällä hän tarkoitti henkistä muuttumistaan ja elämänarvojensa erilaiseksi kokemista. Hän ajatteli saaneensa ja ansainneensa oppitunnin ja nyt tulleensa paremmaksi ja viisaammaksi ihmiseksi. Hän ei katkeroitunut,vaikka olikin menettänyt terveytensä ja työkykynsä. Rentusta oli tullut järkimies, vaikkakin invalidi ja köyhä.

Samanlaisia uusintakierroksen hyvyydestä kertovia kokemuksia toistelevat ihmiset, jotka ovat kokeneet äkillisen uskoontulon esimerkiksi jossain karismaattisten lahkojen kokouksissa. Tunnen joitakin tämmöisiä ihmisiä, jotka voivat ihan tarkasti ilmoittaa ajankohdan, jolloin saivat kutsun uusintakierrokselle. Voin vain kuunnella, mutten osaa eläytyä semmoiseen. Näen kyllä muutokset heidän elämänsä linjoissa ja käytöksessään. Mielestäni tuommoinen liittyy jotenkin tiettyyn persoonallisuustyyppiin, eikä ole kaikille mahdollinen tapahtumaketju. 

Vaikka tässä siis päivä päivältä vanhenen ja rapistun monilta kyvyiltäni, luulen kyllä, ettei kannata olla kovin pessimistinen ja muutoksia pelkäävä. Ehkä muutkin edessä olevat muutokset tarjoavat yhtä miellyttäviä uusintakierroksia tällä elämäksi kutsutulla juoksumatkalla kuin ensin yllätysäidiksi ja nyt isoäidiksi päätyminen. Come what may! -ehkä se on parhaiten  minulle sopiva motto.

The future`s not ours to see

what will be,will be.............