Jokainen koiranomistaja uskoo vakaasti ainakin oman lemmikkinsä kykyyn ymmärtää myös ihmispuhetta. Muistan, että psykologian kirjasta kauan sitten opimme, ettei koira"oikeasti" ymmärrä puhetta. Kun koiralle sanottiin :tuo tohvelit, se totteli. Fiksua. Mutta kirjassani kerrottiin, että lause:noh,noh veli, tuotti saman palvelun. Koira ei siis ymmärtänyt puhetta. Silti olen taipuvainen uskomaan koiran tavattoman hyvään kykyyn ymmärtää oman perheensä kommunikointia. Se kykenee myös hyvin aistimaan lähiympäristönsä ihmisten tunnetilat, pelot, ilot, jopa sairauden.
Avara Luonto-sarja teeveessä on tuonut tietoisuuteen monien eläinten kerrassaan uskomattomia "henkisiä" ulottuvuuksia. Olen nauttinut, että olen päässyt näkemään eksoottisten lintujen monimutkaisen taidokkaita kosintamenoja, tanssia, koristautumista, lahjojen antamista valitulle morsiolle, taidokasta pesän sisustamista, lauluesityksiä, karnevaalia, jollaista ihmiset voivat vain yrittää matkia. Eläimillä tuntuu siis olevan sekä lennokasta mielikuvitusta, että kykyä heittäytyä täydellisesti hetkeen ja sen vaatimaan rooliin. Ei ole mikään ihme, että varhaisten, miljoonia vuosia sitten eläneitten esi-isiemme hengentuotteita, luolamaalauksia ja kauniisti muotoiltuja tarve-esineitä löytyy yhä lisää ja ennalta tuntemattomista kohdista palloamme. Ihka ensimmäistä taideteosta ei varmaankaan ole vielä löydetty. Eikä nykydesign välttämättä ylitä linjojensa kauneudessa ja käytön vaatimassa ergonomiassa tuhansia vuosia sitten valmistettua esinettä.
Mahtaako olla niin, että jokainen ihminen on syntymälahjanaan saanut myös jonkunlaisen kauneuden kaipuun ja kyvyn aistia ympäristössään, tajuta sekä itsessään kuin myös itsensä ulkopuolella kauneutta, muotoja, värejä, sointuja, rytmiä, mielikuvitushahmoja, luonnon äänien puhetta, musiikkia? Onko taide ollut olemassa niin kauan kuin kehittyneemmät eläinlajitkin? Onko lintujen taidokas kosintatanssi, vedenpintaa pitkin rinnakkain kiitävä kävely, kaulojen hidas balettitanssi, pyrstöjen upeaakin upeampi väriskaala ja värisyttely maailman alkuperäisintä tanssitaidetta? Ovatko töräyttelyt ja sirkutukset, vihellykset ja naksuttelut varhaista musiikkia, joka on inspiroinut myös ihmisen nauttimaan äänten moninaisesta tuottamisesta ja sen aikaansaamasta mielihyvästä, tunnelmasta, sieluntilasta.
Lapsenlapseni Irina on nyt kolmen vuoden ikään ehdittyään monipuolisesti itseään toteuttava taiteilija. Jo pitkään hän on nauttinut tanssimisesta. Oikeastaan ihan ilman mallia hän on löytänyt itsestään rytmin, halun pyöriä musiikin tahdissa , levittää kätensä, lyödä rytmiä käsillään, ojentua, kyykistyä, pyöriä. pyöriä kuin dervissi.Mielikuvituksensa innoittamana hän vasta hädin tuskin muutaman sanan opittuaan esitti tanssia, jossa sanoi lentävänsä ja ylettyvänsä kuuhun kuin "peehonen".
Nyt kun puhevalmius on jo monipuolistunut hän nauttii suuresti kertomalla sepittämiään mielikuvitusjuttuja. Niissä on draamaa, aineksia monista luetuista tai katsotuista lastenohjelmista tai muuten hänen ympäristössään vastaantulleista ilmiöistä poimittuja ja erilailla yhdisteltyjä ainesosia sepitettynä ikiomaksi uudeksi tarinaksi. Kun hän kertoo, hänen silmänsä elävät villinä mukana, kädet puhuvat, hartiat ja koko ruumis säestävät ja joskus hyvinkin dramaattisten vaiheitten jälkeen päädytään sentään useimmiten Happy Endiin."Niin siinä sitten kävi. Kaikki hyvin".Ilmeet ovat paljon puhuvat kuin parhaalla luonnenäyttelijällä.
Viimeisimpänä taiteellisena "voittona" on mukaan tullut kiihkeä kuvanteko. Oman pihan asfaltilla kävelevät nyt suurisilmäiset ja pörrötukkaiset ihmishahmot kaikkine tarpeellisine ruumiinosineen. Isin erottaa suurista silmälaseista. Kauan eläköön katutaide vaikka syksyn sateet pian liottavat parhaatkin kuvat mennessään. Aina voi tehdä uusia ja entistäkin vaikuttavampia. Mitä seuraavaksi? Olisikohan aika ryhtyä pianistiksi?Vai voittaako oikea tanssitunti ja vaaleanpunainen balettipuku sittenkin kaiken muun ihanuudessaan?
Olen tänään aloittanut aika pitkäksi venähtäneen paussin jälkeen harrastaa taas akvarellimaalausta. Jonkunlainen pieni, jo vuosien mittaan saavutettu taito, tuntuu nyt olevan hukassa. Toivon, että se löytynee harjoittelun jälkeen. Huomenna on viikon toinen tilaisuus joko maalata vesiväreillä tai pastelliliiduilla. Ryhmä ja aiheet ovat toiset. On kiinnostavaa olla kahden eri opettajan ja kahden hyvinkin erilaisen porukan kanssa ponnistelemassa saadakseni paperille edes hiukan sinnepäin olevan kuvan, mitä mielessäni tavoittelen. Onneksi on olemassa Työväenopisto ja muita kuvantekemistä oppimaan halukkaita eläkeläisiä. Ei minulla ole niin suurta taiteen tekemisen kipinää enää itsessäni, että saisin yksin pistetyksi kotona verstaan pystyyn. Mutta ryhmässä posket alkavat hehkua ja tulee himo saada jotain aikaan siinä kuin kaikki muutkin. Jospa vielä pieni kehukin lipsahtaisi joko opettajan tai kanssaoppijan suusta. Semmoinen tekee hyvää vanhallekin, saati Irinan ikäiselle.
