Vikkelä västäräkki

Kuulin aamupäivällä kesken jonkun askareeni radion yle 1:stä puhetta västäräkin joskus hiukan poikkeuksellisistakin tavoista pesiä.Ohjelmassa mainittiin erityisesti maaseudulla voivan löytyä västäräkin pesiä aika erikoisista paikoista pitkin maatalojen pihapiiriä.  Joskus  vaikkapa pihamaalla seisovasta traktorista. 

Siitä tuli oitis mieleeni omakohtainen kokemus  eräästä keväästä ja sitkeästä västäräkkiperheestä.Tapahtumasta on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Poikani isä oli päättänyt jättää ison mustan "Amerikan kaaransa" meidän taloyhtiömme pihalle tyhjään parkkiruutuun siksi parin, kolmen keväisen viikon ajaksi, jotka hän oli matkalla rapakon takana. Pihassamme se olisi turvassa, puiden alla siimeksessä ja kotimme ikkunoistakin koko ajan näkyvissä . 

Viikot kuluivat ja hän palasi. Auto oli tallessa. Mitään ilkivaltaa ei ollut tapahtunut. Päätimme ajaa Naantaliin syömään. Viivyttiin poissa parisen tuntia.Takaisin parkkipaikalle tultaessa huomioni kiinnittyi västäräkkiin, joka tuli tepastelemaan ja pyrstöään vimmatusti keinuttelemaan aivan jalkoihini, kun astuin ulos autosta. Jonkun tunnin kuluttua lähdimme uudelleen ajelulle, nyt Tuomiokirkolle viemään poikaani kuoroharjoituksiin ennen tulevaa kuorokonserttia.Taas palatessamme västäräkki tunkeutui  oudon lähelle  ja syöksähteli  hermostuneesti, kuin minua pelotellakseen. "Mikä ihmeen häirikkölintu täällä on ?" tokaisin minä tyhmänä. Kauempana pihalla tilannetta seuraili eräs talomme miespuolinen asukas."Sillä on pesä siinä autossa", hän valisti minua. Mies oli jo päivien ajan seuraillut linnun liikehdintää ja päätellyt sen rakentaneen pesänsä jonnekin auton alla oleviin salakoloihin. 

Nyt me onnettomat ihmiset olimme alkaneet häiritä tähän asti onnellisesti sujunutta hautomista. Oli lähdetty kyytimään sen tulevia pienokaisia särkyvissä munissaan ympäri  kaupungin katuja, läiskitty ovia ja aiheutettu ties minkälaista tuhoa sen vaivalla rakentamalle pesälle. Emoparan hätä ja ärhentely oli hyvin ymmärrettävää.
Miehet levittivät takakontissa olevan suojakankaan maahan ja kumpikin yritti maassa selällään maaten ja vähitellen auton alle itseään hinaten keksiä piilotetun pesän rakenteista.Tosi hullunkurinen  näky: kaksi vatsakasta miestä ikäänkuin väkisin tunkemassa itseään auton alle.Vain jalat näkyvissä. Pesää ei hyvästä yrityksestä huolimatta kumminkaan noin vain löytynyt. Naapurin mies meni kuitenkin toiveikkaana autotalliinsa, näpräili siellä jonkunlaisen tukirakennelman, kuin pikkuisen lavan ja kiinnitti sen läheisen puun oksistoon lähelle runkoa. Jospa pesä sittenkin löytyisi niin sen voisi yrittää sijoittaa tälle "hyllylle". 

Aamuyöllä heräsin ulko-oven kolahdukseen. Auton omistaja oli kärsinyt "jet-lagistä", ja aikansa unettomana turhaan sängyssä pyörittyään oli päättänyt toistamiseen lähteä pesän pelastukseen . Hiljaisessa valoisassa kevätyössä kenenkään näkemättä ja häiritsemättä se saattaisi onnistua paremmin.

Pitkän uurastuksen tuloksena hän oli viimein onnistunut hinaamaan itsensä sopivaan asentoon auton alle ja vihdoin äkännytkin taitavasti piilotetun pesän paikan. Varovasti hän onnistui irroittamaan sen  äitivästäräkin koko ajan seuratessa operaatiota lähietäisyydeltä. Pesä nostettiin uudelle paikalleen. Munat olivat toistaiseksi ehjiä. Mutta jatkuisiko haudonta tästä hirveästä keskeytyksestä huolimatta?Miten västäräkit suhtautuisivat ihmisen väliintuloon?Palaisivatko ne jatkamaan hautomistaan?

En voi  varmasti tietää mikä oli perhedraaman lopputulos.Jossain vaiheessa uskaltauduin kurkistamaan pesään. Se oli tyhjä. Olivatko poikaset kuoriutuneet vai oliko joku ne tuhonnut? Jäljellä oli vain pesän sisustusta hiukan epäjärjestyksessä. 

Kun seuraavana vuonna västäräkit ilmestyivät pihaamme tavanomaiseen tepasteluunsa pyrstöään veikeästi  keikutellen, olisin halunnut kysyä: keitä te olette, oletteko niitä vaudikkaita veikkoja , joita kyydittiin ympäri kulttuurimaisemaa jo ennen kuoriutumistanne? Oletko sinä se poikasiaan raivokkaasti pelastamaan valmis emo, joka melkein hyökkäsit kimppuuni? 

Koska olen romanttinen hupakko, haluan uskoa "Happy Endiin". Västäräkeillä on nykyisin  erityisen lämmin paikka ajatuksissani. Joka keväänä pyrstöään veikeästi hetkuttelevä västäräkki saa hymyn naamalleni, kun se tepastelee rohkeasti lähettyvillä.

Ylijäämänainen

Eilispäivän Helsingin Sanomien Sunnuntaiosiossa oli minua koskettava ja kiinnostava juttu: Ylijäämänaisten markkinoilla. Juttu kertoi kiinalaisista hyvin koulutetuista yli 30 vuotiaista naisista, joilla on vaikeuksia löytää sopiva puoliso .

Aiheena olivat tämän päivän kiinalaisnaiset, mutta lukiessani eteenpäin, mieleeni nousi kovin omakohtaisia tuntemuksia, muistijälkiä ajasta, jolloin itse olin kolmeakymppiä lähestyvä naiseläjä, suomalainen hyvin koulutettu, mutta edelleen sinkku. Aikaa tuosta on vierähtänyt yli neljäkymmentä vuotta. Tilanne oli kovin samantapainen Suomessa silloin kuin tässä kiinalaisten naisten nykytilanteessa. Minun nuoruudessani suomalaisten tyttöjen avioitumisikä oli totutusti ollut noin kaksissakymmenissä.  Vielä 1950-luvulla naisista vain pieni vähemmistö opiskeli pitempään. Enemmistö sai tyytyä melko lyhyeen opiskeluun ja tyypillisesti solmi avioliiton hyvin nuorina. Mutta ikäisistäni ylioppilaista jo enemmistö oli naisia ja useimmat  meistä jatkoivat edelleen korkeakouluopintoihin. Osa toki solmi avioliiton opiskelun ollessa vielä kesken, mutta yhä useampi tyttö ehti myös valmistua ammattiin, ennenkuin avioitui. Niin kävi myös minulle. Luulen, että vanhempani olivat asiaan siinä vaiheessa pelkästään tyytyväisiä.

Lähdin ensimmäiseen työpaikkaani Karjalaan. Parin vuoden kuluttua hiukan yllätyin äidin kirjeisiin ilmestyneestä sävyn muutoksesta.Kirjeissä sain lukea, että se ja se tuntemani tyttö oli nyt avioitunut. Kun nämä alkoivat toistua, ymmärsin mukaan piilotetun viestin, utelun tai toiveen:olinko ehkä jo tavannut tulevan ja sopivan miesehdokkaan. Ikäänkuin salatun ehdotuksen tai neuvon, että nyt alkaisi olla jo (korkea!) aika minunkin löytää aviomies ja perustaa perhe. Mutta kas kummaa vaan, kun ei sellaista ollut nyt noin vain ympäristöstäni ja elinpiiristäni millään löydettävissä. Kaikki oikean ikäiset, riittävän hurmaavat ja kiinnostavat, mutta ennenkaikkea vielä naimattomat poikamiehet olivat satojen kilometrien päässä minun olinpaikastani. Olin kai tyhmyyttäni "nukkunut ohi etsikkoaikani". En ollut ajoissa, silloin kun vielä liikuin ikäisteni maskuliinien kanssa lähietäisyydellä, ymmärtänyt huomioida markkinoita oikealla lailla valppaana ja  ennakkoluulottomasti. En ollut virittänyt pyyntiverkkojani silloin, kun komeita ja sopivia  koiraskaloja vielä runsaasti polskutteli lähimailla vapaana. En liioin ollut korviani loksauttanut muutamille mahdollisille koiraspuolille,jotka kenties sillä ajatuksella olivat hiukan lähestyneet. En ollut tuntenut oikeanlaista houkutusta perheen perustamiseen. odotin kaikennielevää, hullua rakastumista ja miestä,jonka heti tunnistaisin olevan se yksi ja ainoa minulle. Niin minusta oli huomaamattani kehkeytynyt "ylijäämänainen", koulutettu, fiksu, luultavasti kaikin puolin  mukiinmenevä ja sopiva vaimokandidaatti, joka ei enää mitenkään onnistuisi löytämään sopivaa puolisoa. En tiedä missään kohdassa olleeni liian kranttu, liian valikoiva, liian syrjään vetäytyvä tai aivan liian vaikea nuori naiseläjä, mutta juuri sitä "oikeaa"ei vain ollut osunut kohdalleni, Eikä kai enää osuisi.( Tai, totta puhuen, on myönnettävä ihan itse mokanneeni ja lopettaneeni MELKO mukavan ja toimivan suhteen, jolla olisi VOINUT olla edellytykset kehittyä oikeaksi liitoksikin.)Vieläkin hävettää oma käytökseni, kun nyt ajan takaa asiaa katselen.

Huvittavaa, että pari viikkoa sitten satuimme keskustelemaan serkkuni kanssa tästä "ylijäämänaisten" asiasta. Hän väitti, ettei tunne Ruotsissa, jossa on pitkään asunut, tämmöisiä ikäisiäni upeita, huumorintajuisia ja kaikin puolin sopivan oloisia, mutta yksineläjiksi, ilman vakinaista kumppania jääneitä naisia lainkaan. Kaikki ovat jonkunlaisessa parisuhteessa. Mutta käydessään täällä, hänen entisessä kotimaassaan, hän tuntee ja tapaa todella monia kaltaisiamme. Hän oikein pohti, mikä meissä suomalaisnaisissa on erilaista, mikä on mennyt pieleen ruotsalaissiskoihimme  tai monien muidenkin länsimaiden vastaaviin naisiin verrattuna. Yritin todistella, ettei meissä naisissa olekaan vikaa, vaan äkilliset  muutokset suomalaisessa yhteiskunnassa, asutuksessa ja rajun rakennemuutoksen kokeneen elinkeinoelämän sanelemat vaatimukset työpaikkojen sijainnissa ovat syylliset siihen, että osapuolilla ei ole ollut mahdollisuutta kohdata tai ainakaan elää yhteistä elämää parisuhteessa. Poikalapsia Suomessa on aina syntynyt hiukan enemmän kuin tyttöjä. Tämän matematiikan mukaan ei siis pitäisi olla naisia yli tarpeellista määrää. Pitää myös muistaa, että yhtä lailla kaikki sopivassa iässä olevat miehetkään eivät ole toiveistaan huolimatta löytäneet elämänkumppania. Joissain osissa Suomea on yhtälailla paljon ylijäämämiehiä .Tosin  heitä ei yleisesti nimitellä tällä termillä. Heitä säälitään, surraan heidän tilannettaan. Monet yksin, ilman vaimoa ja perhettä jääneet miehet ovat koko ikänsä asuneet maalla ja nähneet hyväksi tyytyä vähempään kouluttautumiseen.Toki on heistäkin joskus puhuttu leimaavasti ja vähättelevään sävyyn nimittämällä heitä peräkammarin pojiksi. Enin osa heistäkin olisi toivonut löytävänsä vaimon ja perustavansa perheen.Toisin on kumminkin käynyt, sillä lähiseudulta tytöt ovat muuttaneet koulutuksen ja työn perässä satojen kilometrien päähän ja jääneet elämään sinne. Kenties jääneet myös vaille kumppania. Kohtaamattomuuden ongelma.

Kuten  Kiinassa on meilläkin ollut monenlaisia kirjoittamattomia sääntöjä sopivasta puolisosta. Harva nainen haluaa miehen, jolla on huomattavasti heikompi koulutustaso tai päinvastoin. Pitkälle opiskelleille naisille ei juurikaan ole ollut tarjolla sopivia työpaikkoja tyhjenevällä maaseudulla. Ei haluta tulla emännäksi edes koneistetuille tiloille, saati syrjäisiin saaristokyliin tai Pohjois-Suomen perukoille. Koulutusta vastaavaa sopivaa työpaikkaa on turha sieltä haaveilla löytyvän. Juuri siellä kuitenkin elää suuri joukko ihan kelpo miehiä, heitä jotka muuten elävät ihan hyvää elämää yrittäjinä, viljelijöinä, sukutiloillaan sinnittelevinä isäntinä. mutta  ilman vaimoa ja lapsia. "Ylijäämämiehiäkö?"

Omassa ikäluokassani tämä ylijäämänaisten joukko on koko ajan lisääntymässä. Monet ikäisenikin ovat jo menettäneet kumppaninsa kuolemalle ja ihmettelevät nyt surunsa surtuaan, mistä löytäisivät uuden kumppanin. Asia on heille vielä kipeämpi, koska eivät ole tottuneet aikuisina elämään yksin. Olen huomannut, että näiden "uusylijäämänaisten" tarve, mutta myös kyky löytää kumppani on monin verroin parempi kuin meidän, jotka olemme vähitellen, vuosien ja vuosikymmenten mittaan tottuneet oloomme ja sinkkusäätyymme. Leski löytää nopeammin ja todennäköisemmin uuden kumppanin , kuin "perinteinen ylijäämänainen". Syitä on varmaan monia. Ehkä ovat aktiivisempia etsijöitä. Ehkä miehet hiukan myös pelkäävät naisia, jotka ovat saaneet otsaansa sinkun, "ylijäämänaisen" kastimerkin. Sääli, sillä kokemusteni perusteella väitän, että lähes kaikki tuntemani ylijäämänaiset ovat naisten valioluokkaa, hauskoja, fiksuja  ja lämpimiä ihmisiä, joilla olisi paljon annettavaa parisuhteessa.

Tunnen suurta sympatiaa  kaikkia niitä nuoria kiinalaisnaisia kohtaan, joitten treffi-toivomuslaput täyttävät Taivaan temppelin puiston käytävät. Ajattelen ymmärryksellä heidän äitejään, jotka ovat ne laput sinne vieneet. He, kuten minunkin äitini aikanaan, hartaasti toivovat fiksuille tyttärilleen löytyvän sopivan aviomiehen, ennenkuin on myöhäistä saada lapsenlapsia, nähdä elämän jatkuvan. Silloin, kauan sitten, minua hivenen harmittivat äidin liian selvät vihjailut perheen perustamisen sopivasta kohdasta ja huolesta löytää mies elämääni. Nyt ymmärrän häntä aikalailla  paremmin. Yhdestä asiasta olen ilkikurisesti onnellinen:  onnistuinpa kumminkin hiukan puijaamaan huonoa miesonneani sillä, että sain ikioman lapsen ja nyt myös lapsenlapsen.Viis siitä, että aina tavallaan olen ja pysyn ylijäämänaisena. Kiinalaisneidoille minun ratkaisuni taitaa  olla vielä mahdoton. Vai muuttuvatko asenteet ja arvot heillä yhtä nopeasti samalla kun koulutus ja vauraus lisääntyvät. Luulen, että ihan vielä ei aika ole kypsä siihen, että kouluttautunut ja hyvin toimeentulevakaan kiinalaisnainen  ryhtyisi äidiksi ilman aviomiehen tarjoamaa statusta muuta kuin vahingossa.

Nykyään voin ehkä suositella omaa ratkaisuani itseensä ja voimiinsa luottaville, ennakkoluulottomille ja kovasti lapsia toivoville, mutta ilman avioliittoa jääneille suomalaisnaisille. Viimeisten vuosikymmenten kuluessa käsitys äitiydestä, perheestä, naiseudesta ja hyvästä elämästä on kokenut valtavat muutokset. Tämän ajan nuoret naiset eivät kysele äideiltään, milloin olisi sopiva aika löytää kumppani, millainen tai edes mitä sukupuolta kumppanin pitäisi olla. Äidiksi tullaan silloin, kun se tuntuu parhaiten omaan tilanteeseen sopivalta ja kaikki tavat tulla äidiksi ovat mahdollisia.

Nimipäivä

Oikein hauskaa nimipäivää kaikki makoisat ja ihanaiset Marjat, joihin minulla on ilo itsekin kuulua.
Heräsin aamulla  tekstiviestin piipahdukseen. Hetken ehdin ajatella hiukan tympeästi: IKEA, mutta sitten kuitenkin heräsin kunnolla  ja vilkaisin tekstin. Olikin paljon mukavampi syy herätä :onnea nimipäivän johdosta. Kappas vain, olin ihan unohtanut. Uni karisi pois,olin virkeä ja halukas siinä paikassa keittämään itselleni nimipäiväkahvit ja  nauttimaan kauniista elokuisesta aamusta, ilman kiirettä, ilman  hellettä, ilman nimipäiväpulliakin.

Eipä aikaakaan kun kilahti toinen onnittelu ja vielä kolmaskin . Kylläpä nyt muistavat nämä rakkaat ikätoverit, kiireettömät eläkeläiset. Ja mikä on muistaessa, sillä meitä 1940-luvun tuntumassa syntyneitä Marjoja on "poimittavaksi " vaikka kuinka. Minunkin tuttavapiirissäni  meitä riittää. Pitäisikö itsekin olla ystävällinen ja muistaa  onnitella? ONNEA, ONNEA, HYVÄÄ NIMIPÄIVÄÄ!

Olen otaksunut, että nimi Marja olisi muunnos ikiaikaisesta, raamatullisesta Mariasta.Nimipäiväkalenterissa  kuitenkin Maria  on saanut oman päivänsä  2.7. Rinnakkaisnimiä sinä päivänä ovat Mari, Maaria, Maija, Maiju, Maikki, Marika, sekä Meeri ja jopa Kukka-Maaria. 
Tätä elkuun 15.päivää taas juhlivat kanssani Marianna, Marianne, Marita, Maritta, Marjaana, Marjatta, Marjo, Marjukka, Marjut.
Tältä listalta voin nimetä  jo varmaankin lähes sata tuntemaani tai joskus tuntemaani naisihmistä. Kuinkahan moni heistä viettää tänään jotain mukavaa pikkuista juhlahetkeä, tarjoaa kakkukahvit tai skoolaa kuohuvaa kaveripiirissään . Mukavaa muistella yhtäkkiä tätä suurta määrää tuttuja Marjoja, Marjattoja, jne. meitä kaikkia päivänsankareita eri puolilla Suomea.Toivottavasti kaikki ovat yhtä hyvällä mielellä tänään kuin minäkin.

Monissa maissa ei ole olemassa mitään virallista nimikalenteria, eikä tapaa juhlistaa eri päiviä  edes onnentoivotuksen vertaa . On maita, joissa on mahdollista antaa lapselle nimeksi vaikka mitä, esimerkiksi etunimeksi voikin tulla äidin vanha sukunimi tai jostain hienosta elämyksestä tai lomapaikasta valittu nimi.Toisaalta on maita, joissa vanhat raamatulliset nimet toistuvat sukupolvilta toisille. Miten  nimet annetaan monissa Aasian maissa on täydellinen aukko sivistyksessäni. Huomaan vain nimissä toistuvan tietyt pikkusanat kuten äskettäin Mirjam Helin kilpailussa voiton saaneen tenorin nimi Kim. Ovatko kaikki korealaiset jotenkin Kim-nimen käyttäjiä, en tiedä. Asian voisi varmaan selvittää kysymällä netissä.
Muistelen, että tämä päivä on ortodokseilla nimetty ja pyhitetty Jumalansynnyttäjän Marian kuolonuneen nukkumisen  ja taivaaseen ottamisen  päiväksi.Se kuulostaa minusta kovin romanttiselta ja
mystiseltä juhlan aiheelta. Sen kunniaksi on sävelletty paljon tämmöistä kaltaistani vääräuskoistakin miellyttävää kaunista ja juhlavaa ortodoksista kirkkolaulua . Ehkäpä voisin yksikseni viettää nimipäivääni illalla kuuntelemalla konsertin, joka on äänitetty Valamossa ja sisältää tätä äiti-Marian musiikkia. En toki  ymmärrä mitään sanoista , en ole harras uskova, mutta usein ortodoksinen kirkkomusiikki  tuottaa minulle erityistä  mielihyvää ja jotenkin rauhoittaa. En tiedä mihin sen viehätys perustuu. Joka tapauksessa konsertin kuuntelu olisi hieno tilaisuus viettää nimipäiväni iltahetkeä. Yksin, mutta  en yksinäisyyttä potien, vaan  ihan hyvässä, maailmanlaajuisessa ikiaikaisessa  seurassa !

Koulu alkaa taas

Koulut alkavat näinä päivinä. Muutamilla paikkakunnilla aloitettiin jo viime viikolla. Aikaista aloituskohtaa perusteltiin vanhemmilta tulleilla toiveilla. Koska koulujen vuotuista työpäivien määrää ei ole lupa paikkakunta- tai koulukohtaisesti vähentää (tai lisätä), aikainen aloitus on ainoa tapa voida pitää kokonaisen viikon mittainen syysloma tai hiukan pidempi joululoma. Kaikkien vanhempien toiveitten mukaisesti ei ikinä voida lomia ajoittaa. Mikä sopii joillekin perheille hyvin, tuntuu toisista taas kovin vastenmieliseltä ratkaisulta .

Kun itse olin koulutyttö, elettiin yhtenäisten säännösten aikaa . Kansakoulut aloittivat työnsä jo elokuun puolella, mutta oppikoulut vasta syyskuun ensimmäisenä päivänä. Olin siis jo käynyt muutaman päivän kansakoulun kuudetta luokkaa, kun havahduin ajattelemaan, että ehkä sittenkin olisi parempi ja kenties voisinkin käydä oppikoulun. Tällä idealla ja sitä seuraavilla käytännön toimenpiteillä oli elämääni kauaskantoiset seuraukset. Osallistuin elokuun loppupäivinä pidettyihin oppikoulun syksyn pääsykokeisiin. Ne olivat kahden päivän mittaiset. Luulen, että useimmat muut pyrkijät olivat semmoisia, joilla oli jo tämä kokemus takanaan, mutta eivät olleet syystä tai toisesta onnistuneet edellisissä pääsykokeissa. Sensijaan minä ja luokkatoverini Anneli olimme "myöhään asiaan heränneitä" ja ensikertaa kouluun pyrkiviä. Mennessämme kokeisiin kevensimme jännitystä vitsailemalla, että ei haittaa, vaikka emme sinne pääsisi, saamme kumminkin olla kaksi päivää eri kuvioissa ja poissa tyhmästä luokastamme, kuin pienellä omalla seikkailulla.

Tottapuhuen, pettymys olisi ollut aikamoinen, jos emme olisi päässeet. Sekä itsellemme että vanhemmillemme. Mutta mepä pääsimme oppilaiksi ihan kunniakkaasti ja aloimme uuden opintien Someron Yhteiskoulussa. Oli syyskuun ensimmäinen päivä 1955.

Tämä tapahtuma palautui elävästi mieleeni noin viikko sitten. Sain yllättävän puhelinsoiton. Eräs tuttavani soitti kesätapahtumasta, johon hänet oli kutsuttu. Siellä hän oli tavannut tässä vakituisesti kesäisin yhteen kokoontuvassa porukassa erään vieraan naishenkilön. Joku vakivieraista oli tuonut mukanaan hänet kuokkavieraaksi. He olivat sattuneet jutustelemaan ja siinä oli sitten tullut puheeksi mistäpäin Suomea oikeastaan alunperin olivatkaan kotoisin. Siinä tämä naisvieras oli maininnut lapsuutensa kotipaikaksi Someron. Tähän ystäväni, joka muisti sen myös minun kotipitäjäkseni, kysyi josko sattumalta hän tunsi minut kouluaikoinaan. Saman ikäisiä kun oltiin. Kyllä vain: samalta kylältä ja luokkatovereitakin.
No kukapa muu kuin samainen Anneli, jonka oppikouluun siirtymiseen olin tullut vahingossa sekaantuneeksi. Oli näet niin, että kuultuaan minun päätökseni lähteä pääsykokeisiin, hänkin päätti siinä paikassa lähteä pyrkimään.Niin meistä sitten tuli yhteiskoululaisia! 

Tämä kotipaikkakeskustelu keskellä helteistä maalaisidylliä, sai ystäväni ottamaan puhelun minulle kesken kesäjuhlien Luumäen helteiseltä pellolta.Näin, täysin yllättäen ,tarjoutui sitten tilaisuus jutustella myös vuosikymmenten takaisen koulutoverini kanssa. Naurettiin sitä, miten yhden ainoan hetken mielijohteesta pyrimme oppikouluun. Sitten tehtiin pikaselkoa aikuisen elämämme vaiheista ja nykytilanteestamme vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen. Tilanne oli aika yllättävä : kesken minun tavanomaisten lauantai-illan kuvioitteni ja hänen Itä-Suomen peltomaisemissa vietetyn kesätapahtumansa hypähdettiin noin vain ajassa kuusikymmentä vuotta taaksepäin yhteisiin kouluaikoihin. Kumpikaan ei ollut osannut kuvitella moista muistelutuntia juuri siihen iltahetkeen siunaantuvan.

Me kouluunmenijät ollan jo eläkeläisiä.Nykyään syksy merkitsee meille molemmille paluuta oman tärkeän harrastuksen pariin kesän jälkeen. Elämme molemmat itsellistä sinkkunaisen elämää, jossa on aikaa harrastaa. Oli mukavaa huomata, että meistä molemmista on tahoillamme putkahtanut kouluvuosien ja työelämän jälkeen esiin innokas harrastajamaalari.

Ammatissani vuosi jakaantui aina kolmeen selvään jaksoon. Oli koulun syyslukukausi, kevätlukukausi ja siinä välissä pitkä ja tarpeellinen koulujen kesäloma. Alkuvuosina loma oli täydet kolme kuukautta ja sehän oli monien ihmisten kateuden ja vitsin aihe: kai sinullakin oli kolme hyvää syytä ryhtyä opettajaksi ? Miten niin kolme syytä? No kesä-, heinä-, ja elokuu.

Sitten jossain vaiheessa työelämässä tapahtui muutoksia. Yhä useammissa ammateissa alettiin tehdä työtä vain viitenä päivänä viikossa. Lauantait muuttuivat vapaiksi. Se aiheutti paineen saada vapaaksi myös lapset. Aluksi tämä lauantaivapaa oli käytössä vain muutaman viikon keväällä ja syksyllä. Peruskouluun siirryttäessä kouluviikko vakiintui viisipäiväiseksi. Vastaavasti lomista oli pakko tinkiä. Kouluvuosi ei enää voinut alkaa syyskuun ensimmäisenä päivänä. Enimmän osan työvuosistani olen tottunut aloittelemaan koulua nimipäiväni elokuun 15.päivän paikkeilla. Muistan usein leiponeeni marjapiirakkaa kollegoille iloksi ja hyväksi aluksi syyslukukaudelle.

Muistoilla on tapa kultaantua. Näin on käynyt myös minun koulumuistoilleni, olinpa sitten oppilas tai opettaja. Uskottelen, että minusta oli aina hauska aloittaa koulua. Loma oli mukavaa ja tuli tarpeeseen, mutta silti tuntui aina kivalta aloittaa uutta työvuotta, tavata kavereita ja miettiä, millainen vuosi mahtoi olla edessä. Väsymys ja kyllästyminen iskivät kenties marraskuun pimeydessä tai viikkoa ennen loman alkua. Mutta alkusyksyssä oli aina kuplivaa iloa ja uuden odotusta.

Koulu alkaa taas tiistaina. Jännä päivä monille. Entiset työtoverini aloittavat työtään monenlaisin tuntein, jotkut jopa pelokkain ajatuksin. Onko edessä raskas vuosi? Koulumaailmassa on paljon asioita , jotka ovat nykyään vaikeampia kuin omina työvuosinani. Joillekin vuosi on viimeinen ennen eläkkeelle siirtymistä.Se tuo mukanaan vastakkaisia tuntemuksia, haikeutta ja huojentunutta iloa. Itse olen kymmenessä eläkkeellä vietetyssä vuodessa ehtinyt jo lähes unohtaa koskaan opettaja olleenikaan. Mutta vain melkein. Pienen muistinrapsuttelun jälkeen olen paitsi opettaja myös ikuinen koululainen, jolle jokainen syksy oli uusi ja jännä. Iloinen päivä. Niinkuin lauletaan Koskenniemen runossa:" ah, enkö mä hautahan asti myös koululainen lie..."

Leipä, hlaiba

Leipä miehen tiellä pitää, sanottiin joskus entisaikaan. Mutta nykyään monet sanovat pyrkivänsä vähentämään leivänsyöntiään, jotta eläisivät terveellisemmin. On alettu puhua liiallisen leivänsyönnin aiheuttamista terveysongelmista. Äärimmäinen muoto tässä on leivän jättäminen kokonaan pois ruokavaliosta, karppaus, hiilihydraattien täydellinen välttäminen. Jos tarkoituksena on saavuttaa painonlaskua, leivän syönnin lopettaminen todennäköisesti tuottaakin tulosta, tietysti olettaen, että kaikki muutkin hiilihydraatit on karsittu ruokavaliosta.

Leipää on syöty lähes ihmisen koko historian ajan. Ilmeisesti aluksi opittiin syömään jonkunlaista puuron tapaista, siis viljaa vain sekoitettiin veteen ja annettiin turvota. Joku nero keksi sitten kypsentää  nuotion kuumilla kivillä  tätä "alkumössöä". Ehkä huomattiin sen maistuvan paremmalta ja kenties säilyvän pidempään syötävänä. En tiedä, mutta olisi hienoa tietää, miten ja missä maailmalla ensimmäisenä alettiin valmistaa semmoista, mitä voisi kutsua leiväksi. Joka tapauksessa leipää on syöty tuhansia vuosia ja siitä on keksitty loputtomasti erilaisia herkullisia versioita maapallon eri puolilla. 

Wikipedia väittää suomen leipäsanan olevan germaanista alkuperää. Ensimmäisessä suomenkielisessä Raamatussa leipä-sana on ollut muodossa hlaifs ja sen vanhempi muoto on gootin kielen hlaiba. Kovin samalta kuulostaa venäjän hleb, kun taas nykygermaanisten kielten leipäsanat ovat kovin erilaisia ( bread, bröd etc). No, en ole kummempi tieteilijä, joten pitänee luottaa Wikipediaan???

Eri puolilla Suomea on erilaisia leipiä, kuin myös monia leipää tarkoittavia nimiä. Lapsena olen kotona syönyt sekä  ruisleipää että rievää tai sekaleipää. Joskus oli ainakin juhla-aikaan pöydässä myös setsuuria tai piimälimppua. Joskus äiti leipoikin tutusta sekaleipätaikinasta sämpylän muotoisia. Sen sijaan en muista omasta lapsuudestani rieskaa. Siihen tutustuin vasta Karjalassa  ja hiukan erilaiseen rieskaan sain myöhemmin tuntumaa ja oppia Kemijärvellä mummilassa. En kyllä koskaan oppinut ihan onnistunutta Lapin ohrarieskaa leipomaan ja kypsentämään. Ehkä semmoinen ei suorastaan onnistu sähköuunissa, vai sammuiko kokeilunhaluni epäonnistumisiin ja pikkuhiljaa laimentuneeseen haluun miellyttää pohjoisen miestä.

Joskus leivästä on puhuttu myös nimellä kakko tai kyrsä. Kumpikin kuulostaa minun korvissani epämaukkaalta, jotenkin kuivalta, epäonnistuneelta, ei yhtään houkuttelevalta. Karjalaiset ovat tuoneet muun Suomen leipäkulttuuriin monet ihanat ja omintakeiset leivonnaisensa, piiraat, sultsinat, tsupukat, pyöröt, vatruskat ja muut. Saaristolaisilta taas olemme saaneet tumman, makeahkon  ja uskomattoman pitkään säilyvän saaristolaisleivän. Vaasan seudulla se tunnetaan nimellä Malax-limpa. Nykyään se on valloittanut koko Suomen Maalahden limppuna. Sitä voi ostaa kaikista suurista tavarataloista niin idässä kuin lännessä.Tunnettu on ollut myös jättikokoinen ja hyvin maukas Piispanlimppu, ilmeisesti kotoisin täältä Turun seudulta. Savossa taas on omat maukkaat rukiiset limppunsa, eikä reikäleipä ole alunperin kai ollenkaan kuulunut itäiseen leipomisperinteeseen. Pidän tosi paljon näistä kaikkien maakuntien ruislimpuista.  

Vaikka lapsenakin tykkäsin kunnon rukiinmakuisesta reikäleivästä, varsinkin, kun isoisäni oli kuivuneena höylällään vedellyt sen ihanan ohuiksi ,läpikuultaviksi siivuiksi, tuntui myös kaupasta ostettu tuore ranskanleipä voin kanssa nautittuna joskus himoittavalta erikoisherkulta. Nykysuussani semmoinen on jokseenkin mautonta purtavaa.  Mutta silloinpa ei leipätiski juuri vaihtelua tarjonnut. Ei kukaan olisi edes villeimmissä unissaan osannut kuvitella semmoista tuhansien eri leipien valikoimaa, mitä vaikkapa City-Marketin leipäosastolla tänäänkin ihmettelin. Vaikka söisin joka päivä erilaista leipää noista valikoimista, en varmaan ehtisi  maistella puoliakaan vuoden kuluessa.Tuntuu, että nykyään on menty jo liiallisuuksiin. Kuin leipomot yrittäisivät ehdoin tahdoin keksiä uusia, mitä erilaisempia muunnoksia. Tarjolla on vaaleata ja tummaa, pitkää ja pätkää, siemenleipää, pähkinäleipää, juuresleipää, hiivatonta ja hiivalla kohotettua, kuvioitua,letitettyä kaikella kuviteltavissa olevalla lisukkeella varioitua leipää. Laatikko laatikon vieressä, tuoksuvina, lämpiminä, terveyttä lupaavina ja houkuttavina. Sekä paperissa että muovissa. Kuka ostaa ja syö tämän kaiken valtaisan leipäpaljouden? Mitä tapahtuu niille leiville, jotka eivät päädy asiakkaan kärryyn tuoreena?Päätyvätkö ne kaikki leipäjonoon, tämän päivän omituiseen ilmiöön, joka konkreettisesti ja vastaansanomattomasti kertoo, ettei kaikilla tässä yltäkylläisyydessä sittenkään ole varaa edes leivänostoon. 


Leipää on aina arvostettu elämän tärkeänä osana. Toimeentulosta on sanottu, että pysytään leivässä. Lapsi tuo leivän tullessaan, uskottiin elämän jatkumiseen. On puhuttu myös uskosta Elämän Leipänä ja rukoiltu: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Kun meidän äiti lopetti taikinan alustamisen, hän aina painoi kädellään ristinmerkin sen pintaan ennenkuin jätti taikinan nousemaan. Niin teen vielä minäkin, vaikken ole kovin uskovainen. Kunnioitan leipää, rakastan leipää, enkä halua ajatellakaan semmoista vaihtoehtoa, että ravinnostani jättäisin kokonaan pois leivän. Melkeinpä mitä muuta vain, mutten leipää. Leipä on ihmisten ja hevosten ja varmaan myös taivaan joukkojen herkkua!

Panis Angelicus. Leivästä enkelten, sai osan ihminen.
Onneksi sai.