Tänään on toukokuun viimeinen päivä, mikä useimmiten mielletään koulujen päättäjäispäiväksi. Suvivirsi on laulettu ja todistukset on saatu kuitenkin jo eilen, sillä tosiasiassa koulujen lukukausi päätetään aina viimeistä päivää lähimpänä olevana lauantaina. Joskus se voi sattua myös kesäkuun ensimmäisiin päiviin.
Minulla oli eilen tilaisuus osallistua ylioppilasjuhliin. Kyseessä oli poikani serkun juhlapäivä. Edellisistä lakkiaisista kohdallani onkin vierähtänyt melko kauan, jos ei lasketa kaksi vuotta sitten osallistumistani oman yo-luokkani ylioppilaaksitulon 50-vuotisjuhliin vanhassa opinahjossani Kiiruun koulussa. Meistä tuli silloin ns riemuylioppilaita. Eilen, kesken juhlien, ihan yllättäen muistin haikeudella ja hämmästyksellä, että tasan 50 vuotta sitten olin saanut käteeni paperit, jotka todistivat minun "valmistuneen" päteväksi opettajaksi kansakouluun. Laitoin sanan valmistuneen sitaatteihin, sillä valmistuminen oli kyllä valovuosien päässä tuosta päivästä. Mahtoiko olla oikein tapahtunut vielä vuonna 2003, jolloin taas samalla päivämäärällä juhlin. Nyt työurani lopettamista, siirryin eläkkeelle "täysinpalvelleena", mutta kai edelleen hiukan epäpätevänä opettajana. Joskus näen vieläkin lievästi surullista ja painajaismaista unta, jossa pähkäilen, olenko ollenkaan pätevä, kaikki kurssit suorittanut opettaja, vai olenko jotenkin huijari ja epäpätevä. Sitten herään huojentuneena, ettei semmoista enää pidä surra.
Kaikista juhlista, joita olen tässä toukokuun viimeisen päivän kohdassa eläissäni viettänyt, eiliset olivat puitteiltaan ja väkimäärältään suurimmat. Omat lakkiaiseni kauan sitten olivat toki merkittävät niin itselleni kuin vanhemmilleni, mutta niitä juhlittiin kovin vaatimattomasti nykyjuhliin verrattuna. Naapureille ja sukulaisille tarjottiin kakkukahveja ja äiti yritti pitää saavillista harvinaisia ruusuja niin pitkään elossa kuin mahdollista. Saamani lahjat olivat jotain pientä ja vaatimatonta, eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä. Ei kukaan niissä juhlissa läsnäolleista olisi edes osannut kuvitella nykyjuhlien tyylisiä pitoja, saati sitä sata-eurojen pinoa valtaisalla lahjapöydällä ruusutarhan keskellä, mikä eilisellä juhlapaikalla oli esillä. Poikani lakkiaiset olivat minulle suurimman ilon ja ylpeyden aihe, mutta kuinka vaatimattomasti niitäkin meillä juhlittiin.Tunnelma oli kyllä lämmin ja minulle ne toki ovat olleet elämäni tärkeimmät ja eniten iloa tuoneet lakkiaisjuhlat.
Eilistä juhlan sankaritarta oli onnittelemassa paitsi hänen omin perheensä, sulhasensa ja sukunsa, myös toinen, suurensuuri yhteinen perhe, johon hän on kuulunut syntymästään saakka yhtenä tärkeänä ja rakastettuna jäsenenä.Tämä perhe muodostuu helluntaiseurakunnasta, jossa keskeisessä roolissa hääräävät koko perhe ja erityisesti musiikkia tarjoilevat taitavat kolme sisarusta. Jokainen iso perhejuhla on myös tämän isomman yhteisen perheen juhla. Sitä vietetään yhdessä syöden, musisoiden, kiittäen ja julistaen. Eilinen "perheyhteisö" taisi olla kooltaan lähemmäs sata eri ikäistä ihmistä parhaimpiinsa pukeutuneina ja sydämellisesti toisiaan halailevana ja laulavana joukkona. Minulle, joka en "kuulu" joukkoon saman uskon yhdistämin sitein tämmöinen tilaisuus on hämmentävä, mutta kylläkin voimakkaasti puhutteleva. Tavalliseen evankelisluterilaiseen kirkkoon löyhästi kuuluvat, usein peräti maallistuneet kaltaiseni ihmiset eivät voi missään kokea tuommoista valtavan rakkauden ja suurten tunteitten purkausta sanoissa ja halausten määrässä, ei edes oman ydinperheensä jäsenten kesken, niin minä luulisin. Se on hivenen surullista huomata.
Kun perheen kolme kaunista ja lahjakasta tytärtä puhuivat kukin vuorollaan suurella tunnelatauksella ja tottumuksen tuomalla sujuvuudella, lauloivat ja soittivat, kertoivat toisilleen ja meille muille suuresta rakkaudestaan toisiinsa ja tulevan eron aiheuttamasta kaipauksesta, koska juhlan sankari väistämättä joutuu lähtemään omille teilleen lapsuuskodista, en voinut olla vertaamatta itseni ja sisarteni käyttäytymis-ja ajatustapoja. Olenko koskaan edes kunnolla halannut heitä? Olenko ikinä sanonut, että ovat minulle tärkeitä ja rakkaita? Olenko sanonut äidille tai isälle rakastavani heitä? Ei, en ole. Ei kukaan heistä liioin ole minulle koskaan sanonut mitään sinnepäinkään. Olemmeko me kaikki tunnevammaisia, vai sittenkin vain köyhän ja karun lounais-suomalaisen ja vähemmän uskovaisen perheen "normaaleja" pidättyviä ja karskeja kasvatteja. Ei olla opittu hempeiksi ja tunteellisiksi. Rakkaus on meillä lähes suuhun mahtumaton sana. Sitä käytetään vasta kuolinilmoituksissa. Oikeastaan aika kornia.
Mutta ajat muuttuvat ja muuttavat kai minuakin pikkuhiljaa. Osaan jo sanoa omille nuorilleni ja varsinkin pikku-Irinalle, että ovat minulle kovin rakkaita. Äidilleni ja isälleni rakkauden osoittaminen oli tekoja ja uhrautumista, luopumista omista mieliteoistaan ja mukavuudestaan meidän lasten hyväksi.Viesti tuli toki perille.Aika aikaa kutakin. Ja talo elää tavallaan.
Rakkaus? Kiintymys? Hellyys?Intohimo? Arvostus? Suuria sanoja.
Suomi on puhjennut kukkaan. Sen nyt varmaan huomaa tyhmä ja väsynytkin ihminen. Ykskaks luonto ottaa voiton hitaanlaisesti ja kalseastikin edistyvästä keväästä. Se kasvattaa vihreänä pehmeänä mattona levittäytyvät pellot ja pientareet. Sitten vihreä väri antaa yllättäen tilaa uudelle kirkkaalle värille: keltaisina hohtavia voikukkapeltoja, sinisiä laikkuja suloisia lemmikkejä ja mielettömän pörröisiksi valkoisiksi pullistuneita tuomia kaikissa mahdollisissa syvänteissä. Puut ovat hetken aikaa kuin jättimäisen vihrean tai punervan pitsikankaan oksilleen kietoneita jättiläisiä. Ja omenapuut saavat sittenkin auki nuppunsa juuri kun olin jo luopunut toiveista ihailla näitä syntymäpäiväkukkiani. Vain hevoskastanjat tuntuvat hiukan myöhästyneen kutsuiltani!
Toukokuu on monille ihmisille todellinen juhlakuu. Muillekin kuin minulle, joka olen aina lapsenmielessäni pitänyt sitä ikiomana juhlakuunani. Toukokuussa vietetään paljon häitä, lakkiaisia ja muita valmistumisjuhlia, jäädään hyvin ansaitulle eläkkeelle.Tuleva viikonloppu on täynnä juhlaa, ruusujen tuoksua ja kuohuviinin poreilevia kuplia, puheita ja halauksia.
Viime lauantaina minä ja lähimmät omaiseni saimme osallistua viehättäviin helluntain hääjuhlallisuuksiin lounais-suomalaisen kumpuilevan maiseman keskelle kauan sitten rakennetussa kartanomiljöössä Wiurilassa. Sisarenpoikani sai siellä vaimokseen tumman ja eksoottisen kauniin armenialaiskultansa. Morsiuspari ja morsiamenpuoleiset vieraat sulautuivat koristeelliseen miljööseen kuin olisivat olleet romanttisen filmin henkilöitä. En ole ennen ollut tämmöisissä häissä, joissa oli lähes voittamaton kiusaus tuijotella toisia vieraita häpeilemättä, kuin unohtaen, että he olivat siellä yhtä lailla nauttimassa juhlasta, eivät minua varten paikalle tuotuja näyttelijöitä. Naisten puvut olivat niin perin toisenlaisia kuin sulhasen puoleisten, monien jo hivenen iäkkäämpien ja suurempiin mittoihin levinneitten rouvien juhlavaatteet. Kuvankauniitten, tummien armenialaisrouvien pitkät iltapuvut verhosivat heidän siroja muotojaan kuin kalojen kimaltava suomupeite tai jos rouva oli saanut uhkeammat muodot, ei hän ujostellut antaa muidenkin ihailla kaula-aukon anteliasta näkymää. Pikkutytöt näyttivät satukirjan piirretyiltä prinsessoilta. Vieraita oli tullut pitkienkin matkojen takaa, Brasiliasta, Amerikasta, Moskovasta, Liettuasta, Ruotsista.
Mutta eihän juhlia vietetä vain , että saisi tarkastella paikalla olevien ulkonäköä tai päivitellä sen kohtaamia kolauksia elämän varrella, ei tulla valittelemaan kipeitä jalkoja , kepin käytön harmillisuutta ,vaan tullaan iloitsemaan juhlasta, yhteisestä lämpimästä tunnelmasta, hyvästä ruuasta ja nuorenparin rakkauden näkemisestä. Nämä juhlat vastasivat tähän tarpeeseen ja haasteeseen sataprosenttisesti. Saatiin kokea iloa, juhlavaa, tunteellista ja herkkää ohjelmaa, puheita ja lauluja, kuin myös räiskyvää armenialaista yhteistanssia. Eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, että Antilla oli käynyt uskomaton tuuri, kun hän tuskin teinipojan ikään päästyään sai kohtalon oikusta tilaisuuden tutustua pikkuruiseen Mariamiin, rohkeuden ryhtyä tamperelaiskoulun vanhojentansseihin partneriksi, joka jaksoi lähteä Salosta asti tansssiharjoituksiin aina kun käsky kävi. Moni poika olisi voinut siinä tilanteessa missata mahdollisuutensa kasvaa varteenotettavaksi sulhaseksi ja lopulta aviomieheksi, joka nyt on sitoutunut yhteiseen elämään Mariaminsa kanssa kolminkertaisin lupauksin: siviilivihkiminen, tahdon-lupaus luterilaisen papin kysymykseen ja vielä lopuksi kultaisen kruunun kera ortodoksinen vihkiseremonia Armeniassa heinäkuussa.Kaikki vieraat saivat kokea kevätillan satukirjamaisen tunnelman ja nuorten vakuuttavan tuntuisen aloituksen yhteiselle matkalleen.
Ja vaikka tämä helluntaiyö ei ollutkaan kovin kesäisen lämmin, taivas oli hempen vaaleanpunervan ja tumman turkoosin värinen, meri tyyni Halikonlahdella ja satakieli lauloi taukoamatta jossain Wiurilan puistikossa, kun katselin ulos pienestä raollaan olevasta ikkunasta aamuyön tunteina hostelmajoituksessa. Oli mukava ajatella Anttia ja Mariamia jo häämatkalleen lähdössä, mutta myös seinän takana hiljaisena nukkuvaa omaa kultaani, Irinaa, nuorinta häävierasta, joka näytti nauttivan juhlista niin kauan kuin jaksoi juhlia. Tulee uusia rakkauksia, uusia häitä, uusia pikkujuhlijoita meidän raihnaisten ja väistyvien juhlijoitten jälkeen. Joka helluntai joku juhlii ja satakieli laulaa. Ihana toukokuu.
Minä tykkään Ellusta. Ellusta, kenestä ihmeen Ellusta?
No tietenkin Yhdistyneitten kuningaskuntien kuningattaresta Elisabetista. Saan lievästi hämmästyneitä jopa paheksuvia katseita lauseeni johdosta. En tiedä johtuuko se enemmän siitä, että osoittaa heikkoa arvostelukykyä tai huonoa huumorintajua nimitellä kuningatarta hömppänimellä Ellu, vai siitä, että useimpien ihmisten mielestä Elisabet ei ole kovinkaan viehättävä henkilö saati missään nimessä erityisen ilmeinen tykkäämisen kohde.
Olipa nyt miten tahansa, Elisabetissa on sittenkin jotain minua kovasti miellyttävää. Ihmettelen asiaa itsekin, sillä kaikesta hänestä tietämäni perusteella ymmärrän hänen olevan monella lailla itselleni hyvin vastakkainen persoona. Kenties siinä juuri on tunteitteni syy. Hän on ilmeisen sitkeä ja voimakas nainen, jolla on ihailtava kyky tasapainottaa tunteensa, niin että ne eivät pääse haittaamaan rationaalista toimintakykyä vaikeissakaan tilanteissa. Hän on pitkän elämänsä ja hallituskautensa aikana usein joutunut tilanteisiin, jotka ovat vaatineet valtavaa itsehillintäkykyä. Henkilökohtaiset murheet ja ongelmat eivät ole estäneet häntä hoitamasta tyynenä työtään miljoonien ihmisten kuningattarena.Häntä on moitittu tunteettomaksi, kovaksi ja vanhoilliseksi. Kuitenkin aina silloin tällöin, kuin äkillinen pilven takaa esiintuleva auringonsäde hänestä on pilkistänyt esiin huumorintajuinen, älykäs ja syvästi tunteellinen oikea nainen. Mielestäni hän ei suinkaan ole kalsea robotti, vaan ammattitaitoinen ,vahva ja velvollisuutensa syvästi kokeva hallitsija, muuttuipa maailma ympärillä kuinka oudoksi tahansa.Ihailen hänessä hänen pysyvää kuninkaallista tyyliään pinnallistuneessa, alati arvojaan muuttavassa maailmassa.
Suomessa ei ole koskaan ollut kuninkaallisia, luojan kiitos. Mutta kyllä meissäkin useimmissa elää jonkunlainen palvonnan ja idolin ihannoinnin tarve. Nuoriso fanittaa ja kohde saattaa muuttua tiuhaan tahtiin. Aikuisillakin on julkisuuden henkilöitten joukossa inhokkinsa ja lemmikkinsä. Mielestäni meillä suomalaisilla on kolme naispuolista julkisuuden henkilöä yli muiden, kolme kuningatarta. Kuten Elisabetilla heilläkin on jo pitkä elämä takanaan, kaikki ovat melko tarkasti Elisabetin ikätovereita. Juuri pitkän ja monenlaisia vaiheita sisältäneen elämänsä, menetysten ja voitettujen vaikeuksien kautta he ovat kasvaneet semmoisiin mittoihin, että me tavalliset naisihmiset olemme valmiit pitämään heitä kuningattarina. Ihailemme heidän elinvoimaisuuttaan, positiivisuuttaan, virkeyttään ja kypsää kauneuttaan iässä, jolloin enin osa samanikäisistä on jo mullan alla tai ainakin hyvin heikossa kunnossa, avuttomina ja hoivattavina.
Meillä on kolme kuningatarta, joita ihaillaan ja ihmetellään, kenties hiukan kadehditaankin, mutta luultavasti enemmän kumminkin arvostetaan. Kaikki ovat toki saaneet syntymälahjanaan tavallista enemmän viehättävää ulkonäköä, älyä ja sitkeyttä, mutta he ovat myös osanneet vaatia itseltään niiden avujen käyttöä itseään ja muita hyödyttävällä tavalla. Tulosta on syntynyt, eikä kukaan heistä ole saavuttanut legendaarista mainettaan itse sen eteen todella ponnistelematta. Kaikissa kolmessa riittää positiivista mallia meille vuosikymmeniä nuoremmille, jotka tunnemme usein jo itsemme ikälopuiksi, valmiiksi antamaan periksi vanhuuden vastuksille ja vaivoille. Meille, joilla naamalla on usein ympäristöä masentava vanhan naisen iloton ja katkera juonne.
Niin, tässä he taaskin ovat reippaina ja iloisina milloin minkäkin median valokeilassa. Rouva Jutta Zilliacus, kesällä 90 vuotias, ikiviehättävä entinen mannekiini, terävä lehtinainen, kirjailija (11 kirjaa),ja pitkäaikainen, aina sanavalmis ja ihailtu kansanedustaja. Rouva Satu Tiivola, viime kesänä 90 vuotta täyttänyt, iätön, tyylikkyyden ja peräänantamattoman liikenaisen perikuva, lähes sietämättömän täydellisen naisellisuuden ikoni. Sekä tietysti ikuisen positiivisuuden ja elämänilon naisprofeetta Aira Samulin, 88 vuotias. Mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä viisaammilta hänen leiskuvanpunaisen tukkansa alta tarjoilemansa mielipiteet ja elämänohjeet ovat alkaneet kuulostaa minunkin korvissani. Ei kai kannata turhaan mollata ja inhota Airaa!
Mutta keitä olisivat sitten miespuoliset vanhat viisaat gurut? Onko meillä kuningasainesta, kun kuningas-Urkki on jo lähes unohdettu? Itse arvostan vanhenevaa (viisastuvaa?) Jörn Donneria ja hänen muutaman vuoden takaista kirjeystäväänsä, emeritusarkkipiispa John Vikströmiä. Mutta heillä ei taida olla semmoista ulkoista karismaa kuin naiskuningattarilla. Näyttävät ikäisiltään ukonköppänöiltä. Älyä ja viisautta heillä kyllä molemmilla riittää. Elämänkokemus, vaativat työurat, voitetut vaikeudet ja sairaudet ovat heidän synnynnäistä älykkyyttään vielä kypsyttäneet.Hienoja miehiä.
Millaista olisi vanhan miehen karisma nykyaikaan?
Tässä vaiheessa toukokuuta kalenteristamme löytyy neljä yleistä liputuspäivää hyvin lyhyen ajan sisällä. Ensin juhlistettiin lauantaina Eurooppapäivää, sitten heti sunnuntaina Äitienpäivää, huomenna tiistaina Suomalaisuuden päivää ja lopulta sunnuntaina Kaatuneitten muistopäivää. Salkoon on vedetty varmaan kaikkien suomalaisten mielestä koko maailman lipuista kaunein, siniristilippumme. Valtioilla ja kansoilla on omat lippunsa ja vaakunansa, joilla on oma, suurempi tai pienempi symbolinen arvo maan kansalaisille. Jostain syystä olen viime päivinä lipun kaunista liehumista kotipihassamme katsellessani alkanut tarkemmin miettiä näitä ja moninaisia muitakin symboleita, jotka ehkä automaattisesti tunnistamme, mutta emme syvällisemmin ajattele niiden sisältöä, merkitystä tai sanomaa. Mutta on myös paljon symboleja, joita emme edes sellaiseksi huomaa, ja joiden hienovarainen viestikin jää hämäräksi.
Symboli, tuttu sana, mutta mitä se oikein tarkoittaa?Tarkistin sen alkuperän: minnepä muualle juuret veisivät kuin muinaiseen kreikkaan, sivistyksemme kehtoon,(siinä taas yksi symbolinen ilmaus!) Kreikan kielen sana symbolon tarkoittaa sopimusta, tunnusta, ihan kirjaimellisesti käännettynä "yhteenheitto".
Ensimmäinen ja tärkein symboli on tietysti jokaisen ihmislapsen aivoissa noin vuoden iässä tapahtuva ihmeellinen oivallus, että hänen kuulemansa äänneyhdistelmä tarkoittaa tiettyä asiaa tai hahmoa: esimerkiksi "äiti" on tuo olento, joka on lähellä ja pitää huolta kaikista tarpeista, tai "kello" on tuo seinällä tikittävä laite. Jo paljon ennen kuin lapsi itse sanoo yhtään lähimainkaan tunnistettavaa sanaa, hän on oppinut valtavan määrän merkityksiä. On tapahtunut symbolifunktio. Kielet ovat symboleitten jättimäisiä, hienoja järjestelmiä.
Koko ajatusmaailmamme on pakattu pullolleen yhteisesti tunnettuja merkityksiä, symboleja. Ne voivat olla numeroita, karttamerkkejä, varoitusmerkkejä, arvomerkkejä, elekieltä, värejä, mutta myös useat eläimet tai luonnonilmiöt tai kasvit, kukat saattavat toimia kielen tapaisina symboleina, joille on aikojen kuluessa siirretty niille alunperin kuulumattomia ominaisuuksia ja merkityksiä. Ja tietysti kaikilla kansoilla on omiin kulttuureihinsa ja uskomuksiinsa liittyviä yhteisiksi muuttuneita tunnusmerkkejä, symboleita. Liikkuvan nykyihmisen on hyvä ymmärtää, että eri puolilla maailmaa symboli voi merkitä eri asiaa, joskus suorastaaan vastakkaista ideaa. Eri kansoilla voi olla aivan eri merkitykset samalle symbolille. Hyviä esimerkkejä tästä on esimerkiksi värien symbolimerkityksissä. Suomessa morsiamen väri on valkoinen ja surun väri on musta, kun taas idässä monilla kansoilla suru on valkoinen ja morsian puetaan loistavaan punaiseen. Keltainen tai oranssi ei suomalaiselle kuvasta pyhyyttä ja hengellisyyttä. Samoin eri eläimet ovat eri puolilla aivan eri asioita symboloivia. Oma "eläimeni" harakka, täällä enemmistön hyljeksimä lintu nauttii Kiinassa suurta arvostusta ja on ilon ja hauskuuden lintu. Kiinassa ei koiraan sisälly lainkaan sellaisia voimakkaita tunnelatauksia, joita me liitämme siihen. Koiraa tarjotaan ilman tunnontuskia ruokana, suorastaan herkkuna, milloin vain mahdollista. Mahdoton ajatus suomalaiselle tai yleensäkin länsimaiselle ihmiselle. Koira merkitsee eläinten joukossa kenties lähintä ja uskollisinta ihmisen kumppania.Saattaapa koira joillekin olla suorastaan rakkain olento, korvata läheiset ihmiset.
Monille suomalaisille linnut ovat merkityksellisiä symbolieläimiä. Siitä kertovat monet lintuihin liittyvät vanhat sananparret ja uskomukset.Lintujen nimistä pääsky ja västäräkki ovat kielemme vanhimpia, yli 4000 vuotta vanhoja sanoja. Linnunlento kuvaa monelle ihmiselle henkisiä ulottuvuuksia, vapautta, iloa, sielun matkaa, kuten myös sielun vapautumista ruumiista kuoleman hetkellä. Kun paikka on ihana, sitä kuvataan lintukodoksi tai kun ilma kesäiltana tai olo saunan jälkeen on suloinen ja leppeä, sen sanotaan olevan kuin linnunmaitoa. Joutsenet ja kurjet toimivat Sibeliukselle ylimaallisten musiikkimaailmojen viestintuojina. Varpunen jouluaamuna, joka saa runoilijalta siemenen, on symboli kuolleelle pikkuveljelle. Pihipiiriin eksyneet linnut voivat tuoda viestin tulossa olevista vieraista, tai ne kertovat lähestyvästä vaarasta, jopa sodan ne voivat tietää olevan lähellä. Ikkunaan törmännyt ja tuupertunut lintu tuo sanoman kuolemantapauksesta, näin valisti äitini, enkä ole ihan vapautunut vieläkään tuon symbolin luomasta mielikuvasta.
Parin viikon kuluttua meillä on ilo osallistua hääjuhliin. Kaikissa uskonnoissa ja kaikissa maissa vietettävät hääjuhlat sisältävät todella paljon erilaisia symboleja.Niitä halutaan noudattaa uskollisesti vaikka luulen monen nuorenparin olevan nykyisin hyvin vähän perillä kaukaa menneisyydestä perityistä symboleista ja niiden merkityksistä. Sormus symboloi pyöreällä muodollaan ikuista rakkautta ja sitoumusta, jossa ei ole alkua eikä loppua. Suomessa sormukset pujotetaan vasemman käden nimettömiin. En tiedä varmasti, mutta luulen sen tulevan siitä, että sydän sijaitsee vasemmalla. Joissakin maissa sormus on kuitenkin oikeassa ja sillä kai viitataan Jumalaan ja parin pyrkimykseen toimia Jumalan tahdon mukaan oikein. Koska tulevan juhlamme hääparin morsian on ortodoksi, minua kiinnosti selvittää, mitä heidän myöhemmin toimitettavassa ortodoksivihkimyksessään symboloivat pariskunnan päitten päällä pidettävät raskaat kruunut. Selitys olikin minusta hyvin puhutteleva. Kruunuilla on kolme symbolimerkitystä. Ensiksikin painava kruunu merkitsee uutta, suurta vastuuta ja valtaa perheensä valtiaina.Toiseksi kruunu symboloi marttyyriutta, mikä voi kuulostaa hiukan oudolta ajatukselta, mutta oikein ymmärrettynä tarkoittanee yhdessä kulkemista ja halua luopua omista itsekkäistä pyrkimyksistä puolison ja perheen hyväksi. Saattaisi monesta nuoresta tuntua oudolta ajatukselta kantaa marttyyrin kruunua!Kolmas kruunaus korostaa voittoa arjen sankarina.
Kirjallisuus ja taide ovat täynnä erilaista ja joskus kovin vaikeasti avautuvaa symboliikkaa. Jotta kaikesta ympärillä olevasta ja elämässä vastaantulevasta eri kulttuurien ja eri aikojen hienosta symboliikasta voisi oikein hyötyä ja nauttia, pitäisi omistaa valtavan paljon enemmän tietoa ja sivistystä. Symbolien erikoinen rikkaus avautuu useimmiten liian vähän, koska en tiedä niistä tarpeeksi. Muistan hyvin, että monet romaanit alkoivat tuntua erilaisilta, kun vuosikymmenet sitten englannin kirjallisuuden luennoilla lehtori avasi viattomia ja tahmeita aivojamme löytämään tekstistä esimerkiksi eroottisia symboleita.(vaikkapa D.H Lawrensin kirjassa Lady Chatterley`s Lover).
Samoin joskus nykyäänkin ilahdun kuunnellessani jonkun alansa asiantuntijan kertovan ja avaavan esimerkiksi vanhojen rakennusten tai maalausten loputtomia symbolien tarjoamia lisämausteita ja uusia ulottuvuuksia monissa teemakanavan lähettämissä dokumenttiohjelmissa. Huomaan helposti, että pelkillä omilla havainnoillani ja symbolien lisämaustein saaduilla havainnolla on huima ero. Symbolien huomaaminen ja ymmärtäminen saavat elämykset ihan uudella lailla eloon, loistamaan, tuoksumaan ja siten ne pystyvät herättämään syvempiä tunteita ja siitä taas seuraavat pysyvämmät muistijäljet. Ilman symboleita elämä olisi ehdottomasti latteampaa ja mauttomampaa, paljon tylsempää.
Elämänpuu, voimakas symboli kautta maailman
Punaiset kukat,rakkautta ja intohimoa (Palava rakkaus)
Minusta on hauska käyttää (ehkä liikaakin) aikaani istumalla läppärini seurassa.Tätä sopii ihmetellä, kun muistaa, miten epäluuloisesti ja supertahmeasti aloittelin tuttavuuden tekoa tietokoneeseen. En tuntenut edes uteliaisuutta ja ajattelin kovin hyvin pärjääväni elämäni loppuun ilman omaa tietokonetta.Monta vuotta välttelin ympäristöni taholta tulleita kannustavia ehdotuksia opiskella käyttämään konetta kaikenlaisilla keksityillä verukkeilla. En osallistunut kursseille, en edes itsekseni halunnut koskea koko laitteeseen. Näin onnistuin jopa siirtymään eläkkeelle tuntematta juurikaan koko aparaattia. Meni vielä muutama vuosi eläkkeellä ja yhtäkkiä olin kypsä antamaan ihan viattomasti ja yllättäen heränneelle uteliaisuudelle tilaisuuden. Jospa sittenkin olisi ideaa ostaa itselleni läppäri ja edes hivenen opetella käyttämään sitä? Poikani tuli avuksi kaupantekoon. Kone kannettiin kotiin, avattiin ja sain häneltä muutamat pikaiset opit.Tärkein ohje varmaankin oli, ettei ole vaarallista, saati kovin häpeällistä tietää ja hyväksyä olevansa aloitteleva tumpelo: kyllä rohkeasti kokeilemallakin voi oppia yhtä sun toista kun antaa itselleen luvan yrittää.
Tuosta ostopäivästä on nyt kulunut monta vuotta. Läppärini on osoittautunut hyväksi ja tarpeelliseksi palvelijaksi. Osaan sen avulla nykyään monia elämää helpottavia juttuja, hoidan pankkiasiat, terveyskeskustietojen ym. tietojen etsinnät, aikataulut ja lipunostot sekä tietysti käytän sähköpostia yhteydenpitoon ystäviin . Mutta yllättävintä minusta on ollut se lapsenomainen hauskuus, mitä olen koneellani voinut harrastaa. Olen piirtänyt satoja kuvia, tehnyt ikiomaa "taidettani" käyttämällä koneen yksinkertaista piirustusohjelmaa. Muistan oikein hyvin talvisen illan, jolloin keksin kysyä kotona käymässä olevilta nuoriltani, voisiko koneella myös piirtää. Muutamalla näpyttelyllä poikani etsi minulle sopivan ohjelman, eikä kulunut kuin jokunen minuutti ja "ihmepensseli" viuhui vimmatusti ruudulle kuvia kissasta ja koirasta. Hihkuin ilosta kuin pikkulapsi. "Olisipa vielä väritkin käytössä!" No mutta tottakai on, sen kuin alan valita ja vaihtaa pensselin leveyttä ja viivan tyyliä. Ja sitten ei muuta tarvittu kuin neuvot miten tallennan onnistuneen kuvani ja sen jälkeen puhdistan ruudun uutta kuvaa varten. Tuon illan jälkeen kuvia on syntynyt monta sataa. Olen niistä lapsellisen ylpeä ja onnellinen.
Samantapainen innostus ja asiaan hurahtaminen tapahtui runsas vuosi sitten, kun keksin kysyä pojaltani neuvoa blogikirjoittelijaksi ryhtymiseen. Taas sain pikaiset ohjeet miten päästä alkuun, eikä aikaakaan, kun olin täysin koukussa tähän omien juttujeni suoltamiseen. Ja varsinkin, kun kävi ilmi, että voisin yhdistää jutut ja varastoon tallettamani kuvat.Tähän mennessä juttumylly on jauhanut jo reilusti yli sata pikkutarinaa. Kaikkiin on myös löytynyt kuvitus, eikä kuvista vielä pitkään aikaan tule pulaa!Joten kai on juttujakin jatkettava. Pitää vain antaa ajatusten hyppiä ja pulputa ilman liian ankaraa itsekontrollia.
Kolmas koneviihteen lajini on seikkailla ilman ennakkoon suunniteltua lukujärjestystä Googlen tarjoamassa ihmemaailmassa. Siellä voi vastaani tulla uusia tuttavuuksia, joista en ole ennen kuullut, mutta ykskaks löytyy hämmästyttäviä tarinoita luettavaksi.Viimeisin tämmöinen tuttavuus on amerikkalainen naisjournalisti Nellie Bly,(pseudonimi), jonka syntymäpäivästä Google minulle vinkkasi. Hän syntyi 5.5.1864 Pennsylvaniassa köyhään työläisperheeseen, mutta omilla ainutlaatuisilla ominaisuuksillaan kehittyi naiseksi, joka on ansainnut paikkansa National Women`s Hall of Fame- listalla. Ja nyt myös minun tietoisuudessani. Hänellä oli mahdollisuus opiskella vain vähän aikaa, vaikka hän haaveili tulevansa opettajaksi. 1880 hän luki paikallisesta sanomalehdestä artikkelin, joka oli otsikoitu "What Girls are Good for". Kiukustuneena artikkelin naisia vähättelevistä ja syrjivistä asenteista hän kirjoitti kipakan vastineen lehdelle. Tämä spontaani teko muutti hänen elämänsä suunnan. Hänelle tarjottiin paikkaa lehden avustavana toimittajana. Mutta jonkun ajan kuluttua kyllästyneenä kirjoittamaan vain lehden häneltä haluamia juttuja naisten muodista, puutarhanhoidosta ja sopiviksi katsotuista seurapiiritapahtumista hän päätti lähteä Meksikoon. Hän oli tuolloin vasta 21 vuotias, mutta hänen lehdelleen lähettämänsä artikkelit sisälsivät paljastuksia Meksikon hallituksen ja diktaattorin mädännäisyydestä ja vääryyksistä, joten ei ollut ihme, että hänet piankin karkoitettiin maasta.
Vuonna 1887 hän muutti New Yorkiin ja onnistui kuukausien työttömyyden ja puutteen jälkeen puhumaan itsensä Joseph Pulitzerin arvostettuun lehteen "The NewYork World". Tähän elämänvaiheeseen sijoittuvat hänen artikkelinsa, jotka loivat perustan hänen nykyaikaan asti yltävään merkitykseensä. Häntä oli alkanut kiinnostaa monien köyhien naisten kohtalo päätyä loppuelämäkseen suljetuiksi mielisairaalaan. Jotta hän olisi selvillä, miksi näin kävi ja millaista naisten kohtelu, hoito ja elinolosuhteet todella olivat noissa vaietuissa ja toivottomiksi koetuissa laitoksissa, hän päätti ottaa asiasta selvää tekeytymällä mielisairaaksi, köyhäksi tyttöraukaksi, jotta hän voisi omakohtaisesti ja sisältäpäin kirjoittaa hoidon todellisuudesta ja olosuhteista mielisairaalassa. Suunnitelma onnistui, tosi piankin hänet leimattiin hulluksi ja suljettiin vaarallisena ja syvästi sairaana naisten mielisairaalaan Blackwellin saarelle. Vaikka hänen "hulluutensa" oli teeskenneltyä, lukuisat alan huippulääkärit olivat nopeasti, ilman mitään perusteellisempaa tutkimusta vakuuttuneita hänen mielisairaudestaan ja mitä todennäköisimmin parantumattomasta tilastaan. Onneksi hänen "tautinsa" kesti vain 10 päivää ja lehti onnistui vapauttamaan hänet tästä pelottavaksi, paljon odotettua kauhistuttavammaksi paljastuneesta hoidosta. Artikkelit, joissa hän kuvasi sairaalan todellista arkea ja kokemuksiaan sai valtaisan huomion ja sillä oli todella kauaskantoiset seuraukset mielisairaitten naisten hoidon kohentumiseen.
Toinen merkittävä juttusarja syntyi hänen seuraavana vuonna tekemästään maailmanympärimatkasta. Hän matkusti Amerikasta laivalla Englantiin, edelleen Euroopan halki ja Suezin kanavan kautta Ceylonille, Singaporeen, Kiinaan ja Japaniin, joissa hän vieraili mm leprasairaaloissa. Paluu yli Tyynenmeren San Fransiscoon Oceanic-laivalla, josta Pulitzer kustansi hänelle yksityisen junamatkan New Jerseyhin. Sinne hän saapui 72 päivää lähtöpäivänsä jälkeen. Matkan taittuminen tuossa ajassa oli siihenastinen maailmanennätys ja koko matkan hän oli matkustanut yksinään mukanaan vain aivan välttämättömimmät matkavarusteet pienessä laukussa ja valuutta kaulan ympärille nauhaan kiinnitetyssä ja vaatteiden alle piiloutuvassa pussukassa.
Sitten tämä poikkeuksellinen nuori nainen yllätti ympäristönsä solmimalla avioliiton itseään 42 vuotta vanhemman rikkaan teollisuusmiehen kanssa 31 vuotiaana. Hän jättäytyi pois toimittajan ammatistaan, kun oli jäänyt leskeksi 1904 . Päättäväisesti ja luovasti hän alkoi nyt johtaa miehensä tehdasta. Se oli erikoistunut valmistamaan teräsastioita, kuten esimerkiksi uudenaikaisia maitokannuja ja boilereita. Häntä pidettiin yhtenä aikansa johtavana teollisuusnaisena Amerikassa. Mutta jostain syystä hänen tehtaansa ajautui konkurssiin. Hän palasi taas toimittajaksi ja erikoistui nyt kirjoittamaan selostuksia sotatapahtumista Euroopan Itärintamalta.Vuonna 1913 hän otti voimakkaasti kantaa suffragettiliikkeeseen ja kirjoitti: "Suffragists are Men`s Superiors". Hän kuoli äkilliseen keuhkokuumeeseen 7.1.1922. Ennen kuolemaansa hän oli vakuuttunut naisten yhteiskunnallisen aseman kehittyvän positiivisesti ja uskonut naisten saavuttavan äänioikeuden jo 1920 -luvun kuluessa.
Uskomaton nainen, josta en ollut ennen kuullut mitään. Voimakas, peloton, ajatteleva ja tavallaan maskuliininen, mutta kaikesta huolimatta myös hyvin naisellinen ja luonnollisella tavalla kaunis. (Monista kuvista päättelen!) Miksi tiedän enemmän kaikenlaisista turhista filmitähdistä kuin naisesta, joka olisi paljon sopivampi roolimalliksi meille vähemmän lahjakkaille naisille, kuin mykkäfilmien kalseat kaunottaret raukeine silmineen ja pitkine savukkeineen? Kiitos Google valistuksesta.Valitsen mieluusti tämän Nellien edustamaan upeaa, tarmokasta ja älyllistä amerikkalaisnaista kaikkien typerien tyhjänpuhujien sijaan. Sellaisiksi olen usein leimannut kaikki amerikkalaisnaiset, mikä on tietysti myös tyhmä ja väärä yleistys,kuten yleistykset aina.
Nyt haluaisin mieluusti yrittää kasvattaa kauniin punaista, hänen kunniakseen nimettyä begoniaa ikkunalaudallani.Semmoinen on olemassa, mutta olisikohan vielä jostain saatavissa nykyään?
