Asioita, joista voi iloita

Uutiset ovat nykyään rankkaa kuunneltavaa. Jokaisen uutislähetyksen aloittavat toinen toistaan ikävämmät raportit maailman kaoottisesta tilanteesta, jossa ei ole odotettavissa parannusta huomenna eikä ylihuomenna. Eri ihmiset reagoivat kuulemaansa eri tavoin, ihan vastakkaisinkin tunnetiloin. Monet herkät ja empaattiset ihmiset tuntevat voimatonta ahdistusta yhtä lailla omasta kuin muukalaistenkin hädästä ja turvallisuuden puutteesta. Toiset taas kiihdyttävät itsensä vihaan, järjettömiin väkivallan sanoihin, pahimmillaaan myös tekoihin. Eivätkä rauhallisimmat ja tunnetiloissaan maltillisemmin reagoivatkaan todennäköisesti jää ihan kylmiksi.

Huonojen ja vielä huonompien uutisten tulvassa ilahduin todella pari viikkoa sitten Helsingin Sanomien Ulkomaat-osiossa julkaistusta artikkelista, jonka toimittaja Maria Petterson oli otsikoinut "Seitsemän asiaa, joista kannattaa iloita". Ne eivät tosiaankaan olleet tyyliä , että S-ryhmän kaupat ovat nyt halpuuttaneet juuston ja kanasuikaleiden hintoja. Oli puhe merkittävämmistä ilonaiheista. Ensimmäinen aihe oli, että äärimmäinen köyhyys maailmassa on vähentynyt. Monet suomalaiset ovat huolissaan kansalaistemme köyhtymisestä laman, pahan työttömyyden ja nyt tämän valtaisan pakolaistulvan koettelemuksessa.
Totta tietysti, sitä ei käy kieltäminen, vaikka köyhtyminen  ei olekaan kovin konkreettisesti tuntunut vielä monien, ei edes omassa taloudessani.Tuttavapiirini koostuu paljolti niin hyväosaisista ihmisistä, että heillä on enemmän pulaa ajasta, jolloin ehtisivät käyttää ylimääräiset rahansa moniin mielihyvää tuottaviin asioihin kuin varsinaisesti pulaa rahasta. Suomalaisten on lähes mahdoton edes uskoa ja käsittää, että kun puhutaan äärimmäisestä köyhyydestä, ihminen elää alle euron tuloilla päivässä. Sehän kuulostaa meistä mahdottomuudelta, enemmänkin kuin lapsekkaalta tarinalta jostain sadusta, eihän eurolla voi kukaan tulla toimeen. Ei, Suomessa ei voi.  Siksi se onkin niin helppo torjua tajunnasta liian epäuskottavana. Ei voi olla mahdollista, siis ei kannata ajatella enempää!!

Hyvä uutinen nyt kumminkin on, että yli miljardi ihmistä on noussut äärimmäisestä köyhyydestä sitten 1990-luvun. Eurolla päivässä elävien määrä on pudonnut 61 prosentista ihmisiä vain neljään prosenttiin viimeisten 25 vuoden aikana erityisesti Kiinassa ja Intiassa. Mutta 4 prosenttia noitten maitten väkiluvuista merkitsee silti mieletöntä määrää ihmisiä ! Niin epäuskottavalta kuin se ensi kuulemalta tuntuu, maailman yli 7 miljardin ihmisen joukossa olen hyvin, hyvin rikas, vaikka Suomessa vain nipin napin keskituloinen eläkeläinen. Rikkaita ei Suomessa, eikä edes koko maailmassa ole lukumääräisesti hirveän paljon, mutta he omistavat yksinään, ei ainoastaan suurimman osan kaikesta, vaan lähestulkoon kaiken.Yhteinen varallisuutemme on jakautunut ihan mielipuolisella tavalla tässä maailmassa.

Toinen näitten setsemän hyvän, iloisen asian listalla minua ajatteluttava uutinen on se, että entistä useampi pääsee vessaan. Nykyään 2,1 miljardilla ihmisellä on pääsy kunnollisiin vessoihin ja käsihygieniaan. Se ei tietenkään ole likimainkaan tarpeeksi. Mikä on jokapäiväinen tilanne niillä lopuilla yli viidellä miljardilla ihmisellä, joilta tämä mahdollisuus puuttuu? Kaameata kuvitellakin. Kuitenkin vuodesta 1990 sellaisten ihmisten määrä, joilla ei ole pääsyä vessoihin, on puolittunut. Vessattomuus on asia, joka ei myöskään meinaa mahtua käsityskykyyn, yhtä vähän kuin elämä yhdellä eurolla päivässä. No nyt tekisi mieli olla todella säädytön ja älytön ja sanoa :jos ei ole syötävää, ei kai tarvitse ulostaakaan. Mutta voiko silloin olla elossa oleva, työtä tekevä inhimillinen olento? Ei voi.Tyhmyys jääköön tähän.

Minulla on koko ikäni ollut enemmän tai vähemmän oikutteleva ja yllätyksiä järjestävä suolisto, josta syystä vessojen toimivuus ja äkillinen saatavuus on aina ollut minulle lähes kohtalonkysymys. Nykyään tuntuu, että teen monet päivääni koskevista päätöksistä näistä vessamahdollisuuksista lähtien. En pysty olemaan huoleton oma itseni, jos en voi olla varma vessan löytymisestä yllättäen ja huomattavan helposti. Monet ahdistavat, mutta  onneksi nippanappa parhain päin kääntyneet tilanteet vuosien varrelta säilyvät mielessä liiankin elävinä, sekä arjesta, työmatkoilta yhtä lailla kuin lomareissuilta ja vapaalta. Niille jälkeenpäin naureskelu sisältää kauhistuneen mahdollisuuden toisenlaisesta lopputuloksesta!

Aika hiljattain minulle vasta paljastui semmoinenkin lisäongelma tässä vessattomuudessa, että esimerkiksi Intiassa naisten tilanne on vielä monin verroin pahempi kuin miesten, koska ulkosalla olevilla, syrjäisillä ulostamispaikoilla on myös suurentunut vaara tulla raiskatuksi. Kuvottavaa edes ajatella. Suomalaiset ovat yrittäneet viedä kehitysmaihin käymäläkulttuuria, joka ei perustuisi vedenkäyttöön. Mutta me, lähes sataprosenttisesti vesiklosetteihin viimeisen puolen vuosisadan aikana siirtyneet suomalaiset huuhdomme vettä tosi huolettomasti ja holtittomasti tuhlaten ajattelematta, että siitä voisi vielä tulla pulaa maailmassa. Vain valistuneimmat ajattelevat, että vesivessamme itseasiassa ovat tulevaisuuden kannalta typeriä myös siksi, että  ulosteen sisältämät tärkeät lannoitteet jäävät näin hyödyntämättä ja sensijaan käytetään kalliita teollisuustuotteita. 

Kolmas ilonaihe, jonka vasta jutun luettuani oikein tiedostin, on se, että jo 95 prosenttia maailman asukkaista asuu kännyköiden kuuluvuusalueella.Tänä vuonna 43 prosenttia ihmisistä pääsee kotonaan nettiin, kun luku oli vuonna 2000 vain kuusi prosenttia. Tämä oli minulle ihan uutta tietoa. Luulin, ja olen varma, että monet muutkin ovat samaan tapaan luulleet vain suomalaisten ja eurooppalaisten ja amerikkalaisten käyttelevän kännyköitä ja  nettiä jokapäiväisinä välttämättömyyksinä ja elämän helpottajina. Perustan luuloni siihen, että olen kuullut niin monen päivittelevän esimerkiksi nyt Suomeen saapuneitten pakolaisten hyviä kännyköitä ja nettiyhteyksiä sotaakäyville kotikonnuilleen.Moni on jopa valmis syyttämään kännyköitään käyttäviä turvapaikanhakijoita liian hyväosaisiksi elintapasurffaajiksi, joilla ei oikeastaan pitäisi olla oikeutta  tulla nauttimaan helposta elämästä meidän kustannuksellamme. Heiltä on kai jäänyt huomaamatta, että kännykkä on jo arkea koko maailmasssa. Suomalaiset eivät kai ole omahyväisessä Nokia-kuplassaan  oikein jaksaneet tajuta, että tämän ylpeilynaiheen  ja menestyksen takasi juuri se, että miljardit ihmiset kautta maailman ostivat ja omaksuivat näiden uskomattomien teknisten apuvälineitten käytön ja hyödyt ihan samoin kuin me täällä Pohjantähden alla asustelevat.
Ja kumma kyllä, nykyään voi olla vaikeampaa saada nettiyhteys kunnolla toimimaan tai kännykkä voi pätkiä jossain päin Rovaniemen maalaiskunnassa, kuin turvapaikan hakijoitten saada yhteys sukulaisiinsa Syyriassa.
Maailma on tottavie muuttunut perusteellisesti siitä, kun ensimmäisessä työpaikassani Etelä-Karjalassa ei koululla eikä minulla opettajalla ollut edes lankapuhelinta. Lähin puhelimeni oli kilometrin päässä kylällä oleva Vilskan talossa, jossa toimi kylän käsikäyttöinen puhelinkeskus. Sinne siis matka, jos oli kiireellistä asiaa kotiväelleni. Eikä puhelin silloin suinkaan kilahtanut kotonani, vaan naapurissamme olevassa Ellin kyläkaupassa, josta sitten viesti tultiin toimittamaan kotiväelleni. Niin vain hommat hoituivat ja elämä sujui Rautalahden koulussa ilman puhelinta ja ilman vesivessaakin, eikä siitä ole kulunut mielestäni niin mahdottoman kauan. No, puoli vuosisataa, tottapuhuen. 
Olivatko asiat silloin paljon huonommin, en osaa oikein sanoa. Mutta oli se kyllä hyvin toisenlainen Suomi, toisenlainen maailma, ihan toisenlaiset kiireet ja  toisenlaiset ongelmat.Yksi asia on varmaa, maailma muuttuu ja kehittyy tavalla, jota ei kukaan osaa ennalta arvailla. Joskus hitaammin, mutta välillä jättiaskelin.

Juhlan aalloilta takaisin arkeen

Hyvin poikkeuksellinen viikonloppu takana, hyvin tavallinen viikko edessä. Luultavasti. Ainahan on olemassa yllätysten mahdollisuus, sekä miellyttävien, että epämieluisien yllätysten. Jotkut ihmiset ovat kurinalaisia, jäsentäneet päivänsä ja tuntinsa, kirjanneet kalenteriin tulevat tapahtumat, velvollisuudet ja aikataulut viikkokaudet etukäteen. Minä en ole näitä ihmisiä. Aikoinaan työni vaati pysymään lukujärjestyksessä, olemaan tarkka tunneista ja minuuteista ja ottamaan koko ajan huomioon satojen muitten ihmisten kanssa yhteistyön sujuminen. Nykyään olen usein kelloton, ajasta huihai välinpitämätön ja melkeinpä epäjärjestykseen mieltynyt vanha villikko, elämäntapaintiaani omassa pikku reservaatissani. Huomaan sen, kun yllättäen onkin pakko pystyä noudattamaan sovittuja juttuja,  juna lähtee 13.07, juna saapuu perille 18.21, olen Mailatiellä viimeistään 18.40, häät alkavat 14.00 jne . En voi yhtään venkoilla, enkä sanoa: katotaan nyt koska ehdin ja jaksanko ja viitsinkö.........Tämmöinen oikein stressaa ja hermostuttaa kuin olisin eilen syntynyt ja ensimmäistä kertaa yksin liikkeellä!

Joitakin viikkoja sitten olin saanut hääkutsun tämän kesän toisiin sukulaishäihin. Mikä sen mukavampaa. Ainoa kysymyksiä ja ehkä ongelmia tuova seikka oli paikka, jossa häät pidettäisiin. Tällä kertaa ei ollut kyseessä Armenian pääkaupunki, kuten heinäkuisissa sukulaishäissä vaan paikkakunta nimeltä Jännevirta. Minulla ei ollut kovin selvää kuvaa Suomen maantieteestä, mutta kutsua seurasi lappu, jossa oli tarkat ajo-ohjeet hääpaikalle.( noin 20 km Kuopiosta pohjoiseen). Vihkiminen tapahtuisi järven rannalla. Sekin herätti ihmettelyä, koska ajankohta olisi jo näinkin myöhäinen syksy. Miten tuommoisesta hääkeikasta selviäisin?

Kaikki keksimäni vaikeudet ja ennakkoesteet unohtuivat, kun lauantaina vihdoin seisoin suuren hääjoukon mukana tummana aaltoilevan järven rannassa odottamassa vihkiseremonian alkua.Tunsin olevani jonkunlaista pientä sivuroolia esittävä avustaja dramaattisessa, mutta ei pelottavassa elokuvassa. Edessä aava järvenselkä ja me henkilöt kahteen joukkoon (morsiamen suku ja sulhasen suku) jakaantuneina pienellä niemekkeellä.Välillä rannan puut alkoivat suhista pahaenteisen kovaäänisesti, kuin sadekuuroa enteillen, sitten taas aurinko yhtäkkiä lävisti jyhkeisiin pilviin valoisia kiilamaisia vyöhykkeitä ja lupasi sateen pysyttelevän jossain muualla. Veden pinnalla kellui siellä täällä jo kellahtavia lumpeen ja ulpukan lehtiä kuin kultaisia lautasia tummalla liinalla. Sitten tuulen suhina muuttuikin sellon kauniisti soivaksi ääneksi ja pian siihen yhtyi morsiamen tädin hyvin kirkas sopraanoääni. Se kuulosti kauniilta järven voimistaessa soinnin. Kaukana  järvellä erotin läikän, joka lähenemistään läheni. Hitaasti, välillä vähän kaartuen reitiltä, mutta selvästi kohden tätä rantaa pyrkivä vene teki matkaa. Nyt jo alkoi erottua jotain valkoista sekä tuhdolla, että keskellä venettä. Soutajan hahmo oli tumma, mutta keskellä venettä erottui nyt uljaan ryhdikkäänä istuva morsian valtavan leveässä helmassaan, joka näytti ulottuvan veteen asti. Ei sentään, hänen kohtansa veneessä oli verhottu valkoisin kankain. Ryhtiä korosti harteille kiedottu vitivalkoinen nuoren poron taljasta taivuteltu boleromainen viitta. Hän istui kuin kaunislinjainen veistos, tai kameekorun nainen, ihan liikkumatta ja tyynesti odottaen.Tuhdolla valkoisissa pitkissä puvuissaan ja villanutuissaan tuulen viimassa varmasti viluiset, mutta hymyilevät  nuoret morsiusneidot. Nyt vasta erotan, että hurjan soutu-urakan hoitaa morsiamen hento, kaunis isosisko tumman violetissa sifonkipuvussaan.Voi voi, onneksi päällä on jonkunlainen lämmin pusakka vai tuleekohan hänelle lämmin jo tuosta pitkästä ponnistelusta.

Hitaasti ja juhlallisesti pitkä savolaisvene lipuu hämmästelevän ja ihailevan juhlaväen ohi aivan lahden pohjukkaan asti. Räpsimissäni kännykkäkameran kuvissa näkymä tuo väistämättä mieleen Edelfeldtin maalauksen "Lapsen ruumissaatto", johon on samaan kuvaan tunkeutunut myös Sallisen "Haavoittunut enkeli". Kuva on vavahduttava kaikessa dramaattisessa kauneudessaan: tumma vesi , johon heijastuvat suuret harmaat pilvipyörteet, linjakas vene ja valkoiset, herkät hahmot. Kaikki kaksinkertaisina tyynessä rantavedessä peilaten.

Sulhanen auttoi vedestä tulleet kuivalle maalle ja niin alkoi parin hidas askeltaminen kohden niemen kärjessä odottavaa pappia ja vihkitoimitusta. En ole ennen saanut todistaa näin erikoisella tavalla puhuttelevaa vihkitoimitusta. Oliko pelkästään hyvää onnea vai suurta Jumalan siunausta, että kaikki onnistui mitä upeimmalla tavalla ilman edellisen päivän piinaavia sadekuuroja, sen voi jokainen ajatella vakaumuksensa mukaan. Tässä joukossa Jumalan hyvyyteen luottavien osuus lähenteli melkein sataa.

Kaikki muukin tässä persoonallisessa hääjuhlassa  onnistui varmasti kaikkien juhlaa suunnitelleitten ja valmistelleitten ihmisten toiveitten mukaan ja olen varma, että se jätti meille säilyvät hyvät muistot. Minulla oli onni yhdistää tähän vielä toinenkin tärkeä asia. Sain tilaisuuden viettää kolme yötä ja aikaa jäi myös runsaasti seurusteluun ja vanhojen asioitten mieleenpalauttamiseen satoja ja taas satoja valokuvia katsellen rakkaan ystäväni kotona. Hän on jo lähes yhdeksänkymmen vuotias ja yhteinen historiamme on noin puolen vuosisadan mittainen. Jostain syystä tämä opiskelusta melko sattumanvaraisesti alkanut suhteemme ja ystävyytemme on kehittynyt aivan poikkeuksellisen kattavaksi elämän mittaiseksi tuntemukseksi ja läheisyydeksi. Minulla oli onni aikoinani tutustua hänen iäkkääseen äitiinsä, hauskoihin ja lahjakkaisiin sisaruksiinsa ja silloin vasta murrosikäisiin lapsiinsa. Meillä on mahdottoman hienoja kokemuksia Savonlinnan oopperajuhlilta, konserteista, kuin myös oluella virkistymisestä taide-elämysten välissä. On seilattu sekä Saimaalla että Airistolla, istuttu pimeässä mökkirannassa Savossa, mutta myös kesäyön punertavassa ja turkoosissa oudossa hämyssä Jurmon ambientekuvioisilla kallioilla. On iloittu ja surtu yhdessä, sillä emme suinkaan ole saaneet nauttia pelkistä juhlista ja iloista kaikkia kuluneita vuosikymmeniä. Olin kiitollinen näistä tiiviistä hetkistä vanhan ystäväni Airin seurassa, jotka nyt pystyin liittämään tähän Suomen toisella laidalla juhlittuun hääreissuun. Yhdestä viikonlopusta riittää sisältöä, sulateltavaa ja muisteltavaa moneksi tapahtumaköyhäksi syksyiseksi viikoksi, kun vain sataa, enkä viitsi lähteä mihinkään tuvastani.Voin palata näihin päiviin ja tunnelmiin uudelleen.Voin iloita hääparin aidontuntuisesta hääonnesta, sekä omasta pitkästä ystävyyssuhteestani. Voin myös nautiskella ajatuksella, kuinka mukavaa onkaan, että Suomi on näin iso maa, jossa on paljon kauniita paikkoja kun matkustaa lounaiskolkasta halki keskisen Suomen lähelle itäistä rajaa. Ruskan puhkeamisenkin sain kokea tässä paluumatkalla sunnuntaina Kuopiosta Turkuun. Vielä torstaina oli vain pieniä väriläikkiä, mutta sunnuntaina Kuopiosta aina Jyväskylään asti riitti ihania kultaisia ja okranvärisiä vielä puimista odottavia peltoja, keltaisia, hoikkia koivuja ja punertavia haapoja vaihtelevina akvarelleina. Onneksi tuttujani ja läheisiäni asustaa  kovin monilla Suomen kolkilla. Siitä seuraa minullekin aikamoista rikkautta elämään. 

Paha luulee toiset vertaisikseen

Keneltäkään ei ole voinut jäädä huomaamatta, että olemme äkkiarvaamatta joutuneet uudenlaiseen vaiheeseen tässä yhteisessä eurooppalaisessa elämässämme. Ensiksikin on ikävä totuus, että omassa maassamme talouttamme koetteleva laskusuhdanne yhä vain jatkuu ja todennäköisesti entisestään syvenee. Monen vuoden hyvinvoinnin jälkeen se on tuntunut vaikealta ymmärtää ja hyväksyä.Toiseksi, on myös pakko tajuta, ettemme voi itsekkäästi keskittyä voivottelemaan vain omaa ahdinkoamme. On ollut pakko nähdä, että maailmalla tuhannet ja taas tuhannet voivat meitä paljon kehnommin. Jos ei elä täysin erakkona kaukana kaikesta tiedonvälityksestä, on pakko kuulla ja nähdä järjetön ahdinko ja hävitys kovin monessa kriisipesäkkeessä maailman eri puolilla, Afrikassa, Afganistanissa,Syyriassa, Irakissa......

Kuvat tuhansista kodeistaan kauas joutuneitten ihmisten laumoista pyrkimässä turvaan tai parempaan elämään jossain uudessa ympäristössä pakottavat ajattelemaan omaa tilannettamme tässä kontekstissa. Joka ainoa päivä ja ilta nuo ahdistavat kuvat täyteen pakatuista onnettomista kumiveneistä Välimerellä, hukkuneista, lapsista, kainalosauvoilla jalkaisin rajalle pyrkivistä nuorista miehistä, tai teltoissa jo kuukausikaupalla majailleista perheistä tunkeutuvat olohuoneisiimme lupaa pyytämättä. Kurjaa tunnetta, avutonta oloa niitä nähtyään ei auta kanavan vaihto stand up komiikaksi tai hömppä- reality-sarjaksi. Tämä on ihan oikeata REALITYÄ, todellisuutta tuhansille ja taas tuhansille eilen, tänään ja kai loputtomiin? Eikä ongelma lakkaa olemasta, vaikka kuinka päättäisin olla välinpitämätön. Ei taida olla montakaan suomalaista, jota nämä kuvat eivät kipeästi koskettaisi, pakottaisi ajattelemaan omaa käsitystään turvapaikan hakijoista, heidän hädästään, sen aitoudesta, halustaan ja mahdollisuuksistaan auttaa .

Ainakin minut tämä käsittämätön kansainvaellus tekee kyllä totaalisen neuvottomaksi. Mutta, pakko myöntää, se herättää minussa myös pelkoja. Pelkoni ei kuitenkaan koske sinänsä näitä päivittäin Suomeen saapuvia turvapaikan hakijoita. Ei, en osaa yhtään pelätä näitä itsestäni poikkeavan näköisiä ihmisiä, olivatpa sitten nuoria partaisia miehiä tai huivipäisiä naisia pienet lapset kainalossaan. Minusta he ovat yhtä vähän pelottavia kuin minä itse vieraan silmin! Pelkään sitä jyrkkää ihmisten mielipiteitten kahteen leiriin jakautumista, minkä tämä liikkeellä olevien ihmisten joukko herättää monissa suomalaisissa kuin myös monissa muissa maissa ympäri Eurooppaa. Kiivaimmat, jyrkimmät ja vihamielisimmät mielipiteet, joissa vaaditaan heidän pitämistään poissa meidä hyvinvointiamme uhkaamasta, poissa Euroopasta kuullaan kaikissa maissa äärioikeistolaisten puolueitten kannattajilta. Vaikka Perussuomalaiset kieltävät olevansa äärioikeistolaisia, tästä joukosta tulee ankarin vastustus turvapaikan hakijoitten Suomeen tai ainakin omalle paikkakunnalle perustettavan vastaanottokeskuksen hyväksynnässä. Jätän ihan omaan mahdottomuuteensa ja kommentoimatta ne törkeydet mitä somessa kirjoittelevat kiihkoilijat ja uhkailijat kirjoittavat. Niitä muutamia kuultuani ja luettuani en voi pitää näitä ihmisiä psyykeltään terveinä. Niistä kaikenlainen ihmisyys, järki ja sivistys puuttuvat sataprosenttisesti. Mutta kovin monen ihan tavallisena pitämäni ihmisenkin puheista kuulee kummallisia pelkoja ja uhkia, joita he kokevat näiden vieraista maista tulevien ihmisten tuovan keskellemme, suomalaiseen yhteiskuntaamme. Pelätään heidän syyllistyvän raiskauksiin, väkivaltaan ja monenlaiseen rikolliseen toimintaan. Pelätään Islamin uskon ylivaltaa ja perinteisen demokratian murtumista. Pelätään uusia sairauksia ja pelätään koko suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan rappeutumista. Pelätään myös heidän auttamisensa olevan poissa omilta köyhiltämme ja vanhuksiltamme ja syöksevän Suomen kestämättömään talousahdinkoon. "Autetaan ensin omia vähäosaisiamme, poistetaan työttömyys ja sitten, kun Suomi on kunnossa, voidaan auttaa muita. Ei Suomella ole varaa tuhlata vähäisiä resurssejaan vieraisiin." 

Koskahan se päivä mahtaa olla ja missä nämä turvapaikan tarvitsijat sinnittelevät odottamassa sen päivän koittoa? Not my headache.Vai onko sittenkin?

Näitä pelkomantroja kuunnellessa tulee väistämättä mieleen vanha, lapsena usein kuulemani sananparsi, joka sanoo: paha luulee toiset vertaisikseen. Joka luulee kanssaihmisensä kykenevän julmuuksiin ja pahantekoon, hautovan väärinkäytösten mahdollisuuksia tai muiden alistamista, paljastaa oman mielensä pimeyden, omat luonteensa vääristymät. Joka on kykenevä sulkemaan silmänsä hädältä, haluaa kai unohtaa olevansa itsekin usein toisten apua tarvitseva samanlainen ihminen.

Onneksi on myös  paljon ymmärtäviä ja empaattisia ihmisiä, jotka esimerkillään näyttävät, että rohkeus kohdata vieras, auttaa hädässä olevaa tuli tämä sitten mistä päin maailmaa tahansa, näyttipä täysin erinäköiseltä tai harrastipa mitä uskontoa tahansa, on ainoa askel eteenpäin hoitaa ongelmaa, johon olemme pyytämättä ja yllättäen tulleet. On pakko myös luottaa, että viranomaiset osaavat ja uskaltavat tehdä viisaita, harkittuja ja oikeudenmukaisia päätöksiä käännyttäessään takaisin ne, joilla ei ole laillista tarvetta turvapaikan saamiseen, mutta toimivat nopeasti ja vitkuttelematta niiden kotiuttamiseksi ja yhteiskuntaan hyväksymiseksi, joilla ei ole enää entistä kotia tai turvallista kotimaata. Piispat ovat puhuneet, kerrankin kuin yhdestä suusta. Samoin paavi. Eikä tuo pääministerimme yllätysmajatalotemppukaan ollut hänen tyhmimpiä ajatuksiaan, vaikka kyynisimmät ovatkin leimanneet sen mojovaksi propagandajutuksi. Olkoon vaikka niinkin, positiivista merkitystä sillä kyllä on, jopa Suomen rajojen ulkopuolelle asti.